Ei enää illuusiotaAuthor: Minttushka
Fandom: Slumdog Millionaire
-jjb lisäsi fandomin otsikkoonPairings: Jamal/Latika + canonit
Genres: pohdintadrama
Rating: K11
Disclaimer: Slumdog Millionaire kuuluu elokuvayhtiölleen ja kirja Vikas Swarupille. En omista hahmoja, tapahtumia tai paikkoja, vaan lainasin niitä näiltä kaikilta ilman yhtään rahallista korvausta.
Summary:
Miten voisin nähdä, kun olen sokea?A/N: Kirjoitin vähän hämärämpää tekstiä fandomiin, jota en ole vielä kokeillut. Olen kuitenkin rakastunut tuohon elokuvaan, vaikka en olekaan kirjaa lukenut, ja halusin kokeilla. Osallistun haasteeseen siis pätkällä, mitä tapahtui oikeasti silloin, kun Salim heitti Jamalin ulos hotellihuoneesta. Kohtausta olisi voinut laajentaa, mutta päätin keskittyä enemmän Jamalin ja Latikan suhteeseen, joka eli kaikesta huolimatta, ehkä paneudun siihen lisää vähän myöhemmin...
Inspiraation antoi 78 Saabin kappale ”No Illusions”, toivottavasti tykkäätte tästä yhtä paljon kuin tätä oli kirjoittaa.
***
I'm under no illusions now
How can I see when I am blind
to all the same old thoughts nowHotellin kolkolla käytävällä pyörivät pölypallot. Jamal näki ne silmänurkastaan, sen tavan millä ne takertuivat hämähäkinseitteihin ja kuluneiden mattojen kulmiin. Mutta räpyteltyään silmiään hän ei nähnyt niitä enää. Hän unohti käytävällä leijailevan ummehtuneen hien hajun ja kaukana pauhaavan television. Sillä räpytellessään hän näki vain ja ainoastaan Latikan kasvot ovenraosta, heijastuneina suljetuille silmäluomille.
Jamalin koko heiveröinen ruumis oli takertunut maton nukkaan kiinni. Hän olisi voinut helposti nousta ylös ja kävellä pois, tai sitten ravistella ovea uudelleen ja uudelleen, huutaa äänensä käheäksi kunnes Latika kuuli hänet. Hän kuvitteli sen silmiensä eteen monta kertaa. Sen, miten hän hakkaisi ovea pienillä nyrkeillään, repi sen auki ja haki Latikan pois Salimin luota. Latika kietoisi kätensä Jamalin niskan ympärille, ja he kävelisivät yhdessä pois, pois Salimista, pois hotellin hien hajusta. Salim jäisi taakse vain miettimään, miksi oli koskaan uhmannut pikkuveljeään…
Jamal kuvitteli sen kerran. Kahdesti. Kolmesti. Ja silti hän jäi siihen lattialle makaamaan, pölypallojen viereen.
You sure do make it kinda tough,
not gonna make me change my ways
I've come too far for that nowSalimin kasvoille oli venynyt virne, joka näytti enemmän pelonsekaista irvistystä. Vaistomaisesti Latika hakeutui lähemmäs seinää. Patja taittui hänen kantapäidensä alla, ja hetken ajan Latika mietti, tuoksuiko Jamalin iho yhä sen kovalla pinnalla.
”Idioottiveli on mennyttä”, Salim julisti ja vilkaisi taskua, jonne ase oli hätäpäissä tungettu. Hän tarttui sen kiiltävään varteen ja nosti sen ylös, saaden sen helmeilemään väsyneessä kattovalossa.
Salimin katse oli lumoutunut. Latika ei ollut niin varma. Hänen piti sanoa jotain niin, että hänen äänensä olisi ollut tyyni, rauhallinen. Sillä koko pienen elämänsä häntä oli heitelty tilanteesta toiseen, eikä Salim ollut 13-vuotiaana sen pelottavampi kuin muutkaan miehet, jotka olivat vuoroin käyttäneet häntä tarkoituksiinsa. Latika, hädin tuskin kymmenvuotiaana tyttönä, ei osannut pelätä häntä kaksi kertaa isompaa poikaa, jolla oli ase ja selvästi vähän liiankin julmia aikeita mielessä.
”Nyt, Latika, me alamme elää”, Salim kuiskasi, ja purskahti kolkkoon nauruun. Pieni hymy kiipesi Latikan väsyneille kasvoille. ”Minulla on rahaa, ase ja alamaailman kunnioitus. Kylläpä heidän naamansa valahtavat, kun kuulevat, että Maman on kuollut!”
Salimin riemu kaikui hetken aikaa tyhjässä huoneessa.
Latika nousi ylös patjalta, suoristi paitaansa ja hymyili leveästi. Salimin katse harhaili kattoparruissa, mutta voitonriemuisa hymy ei kadonnut mihinkään. Latika sulki hetkeksi silmänsä, ja tunsi äkisti vahvat käsivarret ympärillään, kun Salim nosti hänet ilmaan.
”Ymmärrätkö, Latika! Tästä alkaa elämä! Meistä tulee
rikkaita ja kuuluisia ja… ei enää Mamania! Ei enää ruokaa, joka on viety
basaareista! Koko Intia on meidän – Bombay, Delhi, maailmallamme ei ole rajaa. Mamanin rahoilla ja tällä aseella… voi pojat, mitä elämää…”
Salim jatkoi puhettaan, kunnes Latika ei saanut enää selvää. Hän vain hymyili ja nyökkäili. Salim puhui luksusjunamatkoista, juhlista, rahasta, kaikesta mikä tuntui liian kaukaiselta hennatatuoinneilla piirrettyyn tyttöön.
Ei koskaan, ei koskaan aiemmin Latika olisi voinut edes kuvitella, että makaisi hotellihuoneen sängyllä miehen kanssa, joka lupasi koko maailmaa. Hän ei ollut edes himoinnut sitä. Mutta Salimin sanat valoivat häneen uutta toivoa, lupauksia. Ei enää isoja, karvaisia miehiä. Ei enää tuskallisia lävistyksiä ja paljastavia mekkoja. Oli vain hän ja hänen yllään öisin huohottava Salim.
”Latika… minä tulen”, Salim huokaisi Latikan korvaan, eikä tyttö sanonut vieläkään mitään.
Pelkkä hymy levisi yksitoistavuotiaan kasvoille hotellihuoneen hämärässä valaistuksessa.
Oh, I can waste all day,
oh, I can waste all day
Waste all dayLatika. Jos voisin nähdä sinut nyt, kertoisin, että kaipaan sinua. En enää ryve itsesäälissä ja menetetyissä mahdollisuuksissa, vaan yritän rakentaa elämääni uudestaan. Ilman sinua se tuntuu vaan joskus liian vaikealta. Rukoilen Allahia tuomaan äidin minulle takaisin, ja siinä samalla sinulle turvaa, tietysti. Tarvitset sitä enemmän kuin minä.
Voisinpa kertoa sen sinulle.
- JamalJamal, haluaisin kertoa sinulle niin monta asiaa. Haluaisin kertoa, että voin hyvin, ja että voit lakata huolehtimasta, mitä teet kuitenkin. Kunpa voisinkin lähettää tämän kirjeen! Tai kunpa voisinkin edes uskaltautua kirjoittamaan sen. Pelkään, että Javed löytäisi sen ja suuttuisi vain lisää.
Minä kaipaan sinua, Jamal, aina kun Javed katsoo televisiota ja minä teen ruokaa. Mutta vain silloin, enkä sekuntiakaan enempää. Se ei ole kunniallisen naisen tehtävä – haikailla toisten miesten perään. Mutta silti, se yksi sekunti voin ja taikinan yllä. Se riittää minulle, Jamal, tiedäthän sen.
- Latika”Tyttö! Tee minulle
samosa. Alan käydä kärsimättömäksi!”
Latikn illuusio särkyi Javedin matalaan karjuntaan. Hän katseli, miten öljy tirisi, ja toivoi että olisi voinut tehdä jotakin toisin.
I'm under no illusions now –
How can I see when I am blind?
