Nimi: Kuolemanmustin kirjaimin
Kirjoittaja: ~marmori~
Ikäraja: S
Genre: angst, death
Yhteenveto: En suostu uskomaan niitä sanoja, joita tästä eteenpäin on mahdotonta unohtaa.
A/N: Toivottavasti ikäraja meni kohdilleen.. Ja pienikin kommentti on ihana
--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Minua vie eteenpäin vain turha, epätoivoinen toivo.
Autossa on kylmä ja tie allani liukas. Cd-soittimessa pyörii sinne unohtunut levy, en edes tiedä mikä, sillä en pysty keskittymään säveleen, sanoista puhumattakaan.
Tuulilasilla kiiltää kalseana avain.
Edessäni on sumu jossa ei ole suvantoja. Tajuan olevani vaarallinen liikenteessä mutta se ei auta eikä muuta mitään.
Halusit päästä ensimmäisenä kyytiin kun sain ajokortin.Askeleeni kaikuvat porraskäytävän yönhiljaisista seinistä, vaikka yritän kulkea ääneti. Avautuvan lukon rasahdus herättää naapurit varmasti.
Koppaat minut kainaloosi ja lähdet viilettämään portaita alas. Minä nauran ja sätkin, hakkaan pienillä nyrkeilläni sinun säärtäsi.
"Unni, päästä alas! Ei pää alaspäin, Unni! "Kynnyksellä lojuu mainoksia ja nimipäiväkortti. Annan niiden olla ja astun pieneen eteiseesi.
On aivan pimeää.
Kellon äänekäs raksutus seinällä kuulostaa vieraalta, vaikka olen kuunnellut sitä monena iltana kun sinä olet jo nukkunut. Jääkaapin huminassa on pieni, tuttu sivuääni. Se itkee.
Suljen silmäni yrittäen erottaa vielä yhden äänen, sinun uniset hengenvetosi.
Minun sydämessäni ne kuuluvat vielä.
Hiivin hiljaa keskelle lattiaa, istun alas selin sänkyysi. Painan poskeni nojatuolin karhealle käsinojalle. Se tuoksuu sinulta.
Sälekaihtimien raosta erottuu vastapäisen talon valaistu ikkuna. Se on samassa huoneistossa, jonka valoja olen ennenkin katsellut pimeässä. Varjot kulkevat sen ohi edestakaisin, edestakaisin.
Kun lähdit kotoa, minä roikuin farkkujesi lahkeessa ja itkin. Sinä pörrötit tukkani sekaisin ja kutitit niin kauan että oli pakko nauraa.En suostu uskomaan niitä sanoja joita tästä eteenpäin on mahdotonta unohtaa.
Nousen, astelen epäröiden keittiöön. Jääkaappi vieressäni hiljenee, pidättelee kyyneleitään. Seison pimeässä ja katselen vieläkin sitä ikkunaa. Varjot ovat kadonneet, on vain vaaleiden verhojen lävitse suodattuva valo. Hapuilen liesituulettimesta katkaisijaa ja peitän väsyneet silmäni julmemmalta valolta joka sivaltaa säteensä huoneeseen.
Kahvinkeittimestä pilkistää käytetty suodatinpussi. Pöydällä lojuu avonaisena sanomalehti, sen päällä on sinun sydänkuvioinen mukisi. Samanlainen kuin se josta minä aamulla join teeni.
Sinun omasi pohjalla on kahvitilkka. Kylmää kahvia, joka vielä tänä aamuna oli höyryävän kuumaa.
Nuoren naispoliisin kasvoilta kuvastui sääli. Tuijotin häntä ja yritin erotella kuulemiani sanoja toisistaan. Yhtälö oli mahdoton.Mahdottomuus on muuttunut todellisuudeksi ja iskeytyy julmana tajuntaani. Pieni asunto tuntuu ahdistavalta. Sinä et ole täällä.
Sammutan valon ja juoksen eteiseen, lyön polveni kipeästi tuolin käsinojaan.
Kaiku kiertyy portaita pitkin kellarikerrokseen saakka, kun raskas ovi paiskautuu kiinni liian kovaa. Valahdan istumaan sitä vasten. Postiluukun terävä reuna painaa jälkeä lapaluihin.
Koko päivän itseään odotuttaneet kyyneleet valuvat vihdoin, kerrostuen palleaa kouristaviksi nyyhkytyksiksi. Sykkyrälle vetäytyen heijaan itseäni ja puren kaulahuiviani etteivät nyyhkäykset kantautuisi kaikkialle.
Vedit pipon silmilleni, veit jäätelölle ja sait kiljumaan tekemällä parkkipaikalla käsijarrukäännöksiä.Itkukin loppuu joskus. Mieleni on väsynyt, ruumiini on väsynyt. Minä tahtoisin vieläkin itkeä ja huutaa, se tuntui paremmalta kuin tämä luonnoton turtumus. Sisälläni valuu näkymättömiä kyyneliä joilla ei ole voimaa päästä ulos.
Osa minusta on vielä järjettömän toivon vallassa, odottaa tuloasi.
Nojaan velttona oveen ja jään tuijottamaan naapuritalojen kattoja porraskäytävän ikkunasta. Kivilattia on kylmä. Ulkona sataa lunta. Aika on kadonnut.
Kuulen alaoven aukeavan. Askeleet kulkevat ensimmäiseen kerrokseen ja pysähtyvät hetkeksi. Postiluukun metallinen kalahdus kiirii ylöspäin. Sitten toinen.
Aamun on täytynyt tulla. Ehkä olen nukahtanut, en tiedä, minusta tuntuu kuin olisin tuijottanut ulos koko ajan. En tiedä. Enkä jaksa välittää.
Askeleet jatkavat matkaansa, kuuluu kahinaa ja kolahdus toisensa perään.
Nuori postimies säpsähtää kääntyessään ylimpään kerrokseen ja nähdessään minut. Hän pysähtyy katsomaan minua epäröiden, ilmeisesti miettien mitä tekisi. Jossakin mieleni sopukassa käväisee ajatus siitä, miltä mahdan näyttää. Silmät varmasti verestävät itkusta ja valvomisesta. Vaikutan vähintäänkin epäilyttävältä.
Lopulta hän sanoo jotakin ja kestää hetken ennen kuin käsitän, että hän tahtoo pudottaa lehden postiluukkuusi. Hän on uskaltautunut portaat ylös, kädessään tämän kerroksen lehdet ja pudottaa ne kahdelle naapurillesi. Sinun lehtesi on jäljellä. Silmäni takertuvat siihen.
Siinä se on, kannessa, kuolemanmustin kirjaimin.
Poltettuna minun sisälleni vielä mustemmin.
Nousen hitaasti heikottavien jalkojeni varaan. Hän ei ehdi edes reagoida kun olen jo siepannut lehden hänen kädestään. Hätääntyneenä hän kieltää minua, kun taitan uutisen paremmin näkyviin.
Lyön lehden miehen käsiin ja osoitan sormellani otsikkoa. Kiellän häntä murehtimasta lehtesi kuntoa. Hän tuijottaa minua mitään käsittämättä.
Lähden hitaasti portaita alas ja silmissäni sumenee taas. Takanani postiluukkusi kolahtaa.
Kun tulin liian lähelle moporemonttiasi, piirsit pikisillä sormillasi poskeeni sydämen.
