Kirjoittaja Aihe: Black Moon (k11) prologi+17 lukua || adventure, drama, romance, AU, Potterit OC  (Luettu 21674 kertaa)

Amaril

  • ***
  • Viestejä: 56
Vs: Black Moon (k13) prologi+8 lukua
« Vastaus #20 : 07.06.2010 14:50:09 »
Ginerva, jee, uusi lukija! Mukavaa, että pidät tästä. Kysymyksiin tulee vastaus seuraavissa osissa. Kiitos kovasti kommentistasi!

Ruskapoika, kiitoksia. Hyvä, että kirjoitustyylistäni pidetään :D Remusta ei oikeastaan ole tässä luvussa. Saa nähdä millon arvon herra suvaitsee hypätä takaisin valokeilaan. Toivotaan ettet ole keksinyt kuka Selenan äiti on. Yritin keksiä jonkun jota ei sitten millään keksitä. Kiitos kommentoinnistasi!

Vaarallinen Komentoija, onnistuin kerrankin kehittelemään hyvän hahmon. Kiva, että pidät tästä. Kiitos kommentistasi!

A/N: Osan ilmetyminen on vähän venynyt kun inspiraation päätti ottaa kesälomaa. Olen jotenkin pettynyt tähän osaan, mutta ei voi mitään. En ole varma milloin seuraava osa tulee, kun on tuo Stadi Cup (jalkapallo turnaus) enkä varmaan ehdi kirjoittaa kauheasti  :-\ Saa nähdä sitten.


9. Kalmankoira

”Miten sinun kesälomasi meni?” Susan Bones kysyi minulta kun olimme kävelemässä yhdessä muinaisten riimujen tunnille.
”Oli aika tylsää. Ei tapahtunut mitään ihmeellistä”, vastasin olkiani kohauttaen. ”Entä sinun?”
”Me olimme koko kesän serkkujeni luona. Siellä oli ihan kivaa, mutta satoi liian usein.”
”Sellaista se on täällä Iso-Britanniassa”, mutisin kun astuimme luokkaan sisään.

Huone oli samanlainen kuin muutkin luokat Tylypahkassa – kivilattia ja – seinät, jykevät puiset pulpetit ja luokan edessä oli opettajanpöytä ja sen takana seinällä oli liitutaulu. Huoneen tunnisti muinaisten riimujen luokaksi vain siitä, että seinillä oli paljon julisteita joissa oli kaiken näköisiä riimuja ja merkkejä selityksineen ja opettajan pöytä melkein hukkui paksuihin vanhoihin kirjoihin joiden kansia koristivat monimutkaiset riimut.
 
Menimme istumaan hieman syrjään piiloon liiallisilta opettajankatseilta. Vilkuilin oppilaita etsiessäni Hermionea heidän joukosta. Häntä ei kuitenkaan näkynyt. Se oli todella kummallista, sillä myöhästyminen ei ollut hänen tapaistaan, saati sitten lintsaaminen.

”Minne Hermione on kadonnut?” kysyin Susanilta juuri kun opettaja astui sisään.

Susan kohautti olkiaan ja kääntyi katsomaan opettajaa niin kuin kunnon puuskupuh. Päätin yrittää kerrankin opiskella tosissani ja käännyin seuraamaan opettajan touhuja. Opettaja oli noin 50-vuotias nainen. Hänen hiuksensa olivat melkein kokonaan harmaat, mutta sieltä täältä hänen sotkuisesta nutturastaan löytyi ruskeita hiuksia. Hänellä oli raskaat neliskanttiset silmälasit ja terävä nenä. Hän tarkkaili luokkaa hetken tihrusilmillään ja sitten hän näpäytti pienesti sauvaansa. Liitutaululle ilmestyi rivi omituisia merkkejä, jollaisia en ollut ennen nähnytkään. Toivoin vain ettei meidän täytyisi kääntää niitä.

”Minun nimeni on Bathsheba Babbling ja olen teidän opettajanne muinaisissa riimuissa. Sanon tämän heti tähän alkuun, ettei kukaan vaan voi sanoa etten varoittanut. Minä en suvaitse tottelemattomuutta enkä siedä melua sitten yhtään”, professori Babblingin katse kiersi hitaasti luokkaa eikä kukaan uskaltanut liikahtaakaan. ”Rankaisen kummastakin tarpeen mukaan ja minä pidän sanani”, hän sanoi tiukalla ja periksi antamattomalla äänellä. Tuskinpa hänellä tulisi olemaan ongelmia luokan kurinpidon suhteen. Kenellekään ei tulisi varmasti mieleenkään uhmata häntä.

Laskin kyynärpääni pöydälle ja nojasin kasvoni käsiini. Olin täysin varma, ettei muinaisten riimujen tunneista tulisi lainkaan miellyttäviä. Huokaisin masentuneena. Professori Babblingin kulmat kurtistuivat ja hän suuntasi hyvin mcgarmiwamaisen katseensa minuun ja sanoi. ”Minun tunnillani istutaan selkä suorassa neiti…?”
”Musta”, sanoi ärtyneenä ja suoristin selkäni. Voi luoja, kuinka ärsyttävä opettaja!

Professori Babbling tuijotti minua jonkin aikaan nenäänsä pitkin. Kun hän sai siitä tarpeekseen, hän käänsi selkänsä meille ja jatkoi puhettaan. ”Te varmasti tiedätte, että on olemassa hyvin monenlaisia riimukirjoitusmuotoja. Kääpiöillä ja eri taikaolennoilla on omansa niin kuin on myös eri ihmisryhmillä ja -sivilisaatioilla ja jotkut ovat kehitelleet omaan käyttöönsä salaisen riimukirjoitus muodon. Liitutaulullakin on riimuja”, hän sanoi ja kääntyi meidän puoleen. ”Osaako kukaan sanoa mitä riimuja ne ovat?”

Kaikki tuijotti riimuja hölmistyneenä. Kukaan ei viitannut. Kaikki yrittivät näyttää mahdollisimman pieniltä jotta opettaja ei vain huomaisi heitä. Hermione olisi luultavasti osannut vastata kysymykseen, mutta tyttöä ei näkynyt missään.

Professori Babbling näytti siltä, että oli tiennyt, ettei kenelläkään ollut aavistustakaan vastauksesta joten hän sanoi itse vastauksen. ”Nämä riimut ovat maahisten kehittelemä kirjoitusmuoto. Sitä on hyvin tärkeää osata jos haluaa työskennellä maahisten kanssa esimerkiksi Irvetassa. Se on yksi yleisimmistä ja käytetyimmistä ja sitä kautta tärkeimmistä riimukirjoitusmuodoista. Onneksenne se on myös aika yksinkertaista ja siksi se sopii hyvin näin alkuun”, hän sanoi. ”Ottakaa kirjasta esiin sivu kolmetoista ja tulkitkaa lause siellä olevien merkkiselitysten avulla.”

Hienoa, ajattelin sarkastisesti. Avasin kirjan laiskasti ja etsin oikean sivun. Kirjani oli melko vanha tai ainakin rähjäinen. Minun oli heti ensitöikseni Tylypahkassa täytynyt vahvistaa se taialla. Löysin nopeasti oikean sivun ja tuijotin sitä järkyttyneenä. Sivu oli täynnä pikkiriikkisiä merkkejä ja niiden selityksiä. Niitä oli valtavasti ja olisi ihme jos löytäisin sieltä edes yhden etsimäni merkin. Professori Babbling tuijotti minua siihen malliin, etten viitsinyt enää vitkastella ja aloin masentuneena etsiä oikeita merkkejä.

***

Kauhoin muhennosta äkäisenä. Vaikka muinaisten riimujen tunnista oli jo aikaa, olin vieläkin käärmeissäni. Opettaja oli ottanut minut silmätikukseen ja oli huomautellut minulle ties mistäkin pikku seikasta (okei, kyllä hän muillekin huomautteli, mutta ei sillä ole nyt väliä) ja sitten hän oli antanut läksyksi opetella ulkoa ne kaikki merkit siltä sivulta kolmetoista. Minulle oli tainnut tulla uusi inhokkiaine.

”Sinä olet ollut koko päivän kauhean huonolla tuulella, Selena”, Hermione sanoi.
”Entä sitten?” äyskäisin.
”Minua vain ihmetyttää miksi”, Hermione sanoi ärsyttävän rauhallisella äänellä. Minua taisi ärsyttää kaikki sinä päivänä.

Tungin suuhuni muhennosta. En sanonut mitään. Hermione näytti siltä kuin olisi yrittänyt lukea ajatuksiani. Tyhjensin mieleni ihan varmuuden vuoksi. Mistä sen tietää mitä Hermione oikein osaa?

”Harry”, Ron sanoi oudolla äänellä. ”Et kai sinä ole nähnyt missään isoa mustaa koiraa?”
”Olen minä”, Harry sanoi. ”Näin yhden silloin kun karkasin Dursleylta.”

Ron pudotti haarukkansa ja sillä oleva muhennos tippui hänen syliinsä. Hermionekin lopetti minun mulkoilemisen ja sanoi taas ärsyttävällä tietäväisellä ja tyynellä äänellä. ”Se oli varmasti kulkukoira.”
”Se on paha enne! Minun Bilius-setäni näki kalmankoiran ja hän kuoli vuorokauden kuluttua!” Ron huudahti kauhuissaan.

Ronille oli tullut jokin pakkomielle tämänpäiväisestä ennustustunnin ennustuksesta. Professori Punurmio oli ennustanut Harryn kuolevan. Oikeasti, luuleeko hän, että jonkin typerän koiran näkeminen aiheuttaa kuoleman? Minua alkoi ärsyttää vieläkin enemmän. En jaksanut kuunnella sillä hetkellä tippaakaan kinastelua. ”Minäkin olen nähnyt sellaisen koiran. Ei se ole mitenkään ihmeellistä”, sanoin tavoitellen Hermionen tyyneyttä, mutta onnistuin kuulostamaan Parkinsonilta kun olen arvostellut tämän kimakkaa ääntään tai mopsimaisia kasvojaan. ”Mikä edes on kalmankoira?”
”Siinäs näet! Ei ole mitenkään outoa nähdä musta koira”, Hermione hihkaisi voitonriemuisesti Ronille.
 
Ei olisi sittenkään pitänyt sanoa mitään. Hermione on nyt tuplasti ärsyttävämpi, ajattelin happamasti. Hän ei edes vastannut kysymykseeni.

”Mistä sinä tiedät, ettei sekin ole kalmankoira?” Ron sanoi riitaa haastavasti.
”Ei kalmankoiria ole olemassakaan, Ron!”
”Voisiko joku olla niin ystävällinen ja kertoa mistä te edes kinastelette”, sanoin turhautuneena. ”Mikä se kalmankoira oikein on?”
”Se on kuolemanmerkki”, Ron kiirehti sanomaan ennen Hermionea.
”Eikä ole!” Hermione kivahti. Sitten hän alkoi selittää kaikenlaisia tylsiä faktoja jotka todistavat ettei kalmankoiria ole olemassakaan. En jaksanut kuunnella vaan tungin suuni täyteen porkkanoita ja keskityin muhennoksella leikkimiseen.  

Vihdoin Hermione hiljeni. Hän kaivoi laukustaan muinaisten riimujen oppikirjan. Valitettavasti hänen piti avata suunsa taas. Minun teki mieli tunkea hieno muhennosukkelini hänen liian äänekkääseen leipäläpeensä. ”Minun mielestäni ennustaminen vaikuttaa epämääräiseltä. Aikamoista arvailua jos saan sanoa.”
”Punurmio sanoi, että sinulla on mitätön aura! Sinua ärsyttää vain kun olet vaihteeksi surkea jossain!” Ron huudahti kiukkuisena.
 
Hermionen silmissä välähti. Hän pamautti riimukirjan kiinni ja paukautti sen pöytään niin, että kastiketta lensi kaavulleni. Kirosin kovaan ääneen, mutta häntä ei minun poltteleva ihoni kiinnostanut. Hän vain käänsi raivoisankatseensa Roniin ja sihisi. ”Jos ennustamisessa voi olla hyvä vain teeskentelemällä, että näkee enteitä kasassa teenlehtiä, minä en tiedä viitsisinkö opiskella mokomaa kovinkaan kauan! Se tunti oli silkkaa pötyä verrattuna muinaisten riimujen tuntiin!”
  
Hermione otti laukkunsa ja marssi nokkapystyssä pois salista. Jäin tuijottamaan häntä kiukusta kihisten. Kaapu oli tullut juuri pesusta ja kastike oli KUUMAA! Minun teki mieli heittää koko kastikekulhon hänen päähänsä. Hillitsin raivoni ja aloin puhdistaa kaapuani.

”Vai, että riimujen tunti oli muka niin hyvä! Siellähän oli aivan kauheaa”, mutisin suutuspäissäni. ”Sitä paitsi, hän ei ollut koko tunnilla!”

***

Ruokailun jälkeen meillä oli ensimmäinen taikaolentojen hoidon tunti. Hagrid oli älyttömän innoissaan siitä ja hänen iloisuutensa sai minut hieman rauhoittumaan. Tosin, ei se paljoa auttanut, sillä luihuisilla oli samaan aikaan tunti ja jouduin olemaan koko aika kymmenen metrin päässä Parkinsonista.

Ron ja Hermione olivat vieläkin suutuksissaan toisiinsa joten he eivät sanoneet sanaakaan toisilleen. Myönnän itsekin olleen vielä vihainen Hermionelle. Olin joutunut juoksemaan ylös rohkelikkotorniin vaihtamaan kaapuni ja meinasin myöhästyä tunnilta. On vain oikein, ettei Hermionella ole juttukaveria.

Tunti meni aluksi ihan hyvin. Hagrid kertoi miten sitä hirviökirjaa pystyy lukemaan (sitä pitää silittää!) ja Harry pääsi lentämään hevoskotkalla. Tunti meni ihan normaalisti. Parkinson heitti surkeaa läppää ankeuttajista ja Draco oli edelleen normaali oma itsensä ja haukkui Hagridia minkä kerkesi.

No, sitten kaikki meni aivan pieleen.

Draco alkoi taas arvostelemaan Harrya (ja samalla hevoskotkaa) ja pinnani sen suhteen oli katkeamassa (joka oli tänään melko lyhyt) ja olin menossa heittämään purevankirjan Dracon niskaan. En ehtinyt tehdä muuta kuin napata kirjan ja ottaa pari askelta kun Hevoskotka, nimeltään Hiinokka jolla Harry oli lentänyt, sivalsi hänen kättään terävillä kynsillään ja haavasta pursusi sairaasti verta. Draco oli loukannut Hiinokkaa tahallaan (mitä ei todellakaan kannata tehdä jos on kiintynyt raajoihinsa) ja eläin oli suuttunut. Koko homma oli Dracon oma vika. Tunti loppui siihen. Parkinson parkui koko loppupäivän kuin vauva ja minä puolestani heitin hänen päälle Hirviökirja hirviöistä – kirjan ja sain jälki-istuntoa Kalkarokselta joka sattumalta käveli ohi. Loppu ilta menikin sitten Kalkaroksen mätäpurkkien puhdistukseen.

Professori Lupinin ensimmäinen tunti meni huomattavasti paremmin kuin Hagridin. Käsittelimme tunnilla mörköä. Lupin oli etsinyt meille mörön ja meidän piti häätää se. Se oli oikeasti tosi hauskaa. Mörkö muuttui minulla ankeuttajaksi. Minua alkoi tosin pyörryttää, mutta onnistuin onneksi loitsimaan mörkö-ankeuttajaan naurretavus-loitsun ennen kuin ehdin menettää tajuntani. Kaikki ainakin minun ryhmästäni alkoivat kunnioittaa Lupinia. Olimme saaneet vihdoinkin kunnollisen pimeyden voimilta suojautumisen opettajan.

Joka ilta kun olin saanut tehtyä läksyt (tai yrittänyt tehdä) menin kirjastoon. Olin päättänyt selvittää keitä vanhempani olivat. Aloitin ensiksi etsimällä sukututkimuskirjoja. Löysin valitettavasti vain yhden. Kyllä siinä kerrottiin Mustista, mutta kaikki tieto oli jotain sata vuotta vanhaa. Aloin tutkia ties mitä tietokirjoja, sanomalehtiä ja elämänkertoja. Joissakin kirjoissa mainittiin jotakin Mustista, mutta Mustat vaikuttivat olleen aika passiivista sakkia, eivätkä he olleet tehneet paljonkaan mitään merkittävää. Muutamissa sanomalehdissä mainittiin jonkun Mustan kuolleen, syntyneen tai menneen naimisiin. Missään ei kuitenkaan puhuttu mitään minusta. Epätoivo alkoi hiipiä pikkuhiljaa sisuksiini. En siltikään luovuttanut. Tongin kirjastoa sellaisella sinnikkyydellä, että vain Hermione olisi siihen yltänyt. Pakkohan sieltä oli jotakin löytyä!

***

Syyskuu alkoi jo olla hyvällä mallilla käynnissä. Puidenlehdet loistivat kirkkaissa punertavissa väreissä ja ilma alkoi jo olla viileä ja satoi tavallistakin enemmän. Ulkona ei oikein voinut olla ilman sateenvarjoa. Huispaajat tulivat joka kerta litimärkinä treeneistä. Minäkin olin pysytellyt ennätys pitkään sisätiloissa jos ei lasketa kasvihuoneille ja taikaolentojen hoidon tunneille menemistä. Lopulta se kävi niin tuskalliseksi että Hermione melkeinpä heitti minut ulos. Menin mukisematta kävelylle tihkusateeseen. Aina se riimujenläksyjen teon voittaa.

Tallustelin lähellä kielletyn metsän rajaa. Jouduin vähän väliä puhaltelemaan käsiini lämmintä ilmaa. Oli tullut niin kiire, etten ehtinyt ottaa lapasia mukaan (oikeastaan Hermione ei huomannut heittää niitä päälleni). Tuuli suhisi puidenlehtiä vasten. Sade ei ollut lainkaan paha. En ollut melkeinpä yhtään märkä vaikka olin jo ehtinyt kävellä vartin ilman minkäänlaista suojaa. Hyperaktiivisuuteni alkoi laimeta ja aloin olla taas niin normaali kuin vain voin olla. Minua ei kuitenkaan huvittanut mennä takaisin sisälle tekemään läksyjä. Voisin väittää unohtuneeni ulos kävelemään enkä ehtinyt tehdä niitä. Tuskinpa se menee edes läpi, mutta ainakaan Hermione ei voi valittaa.

Heräsin mietteistäni kun kuulin metsästä pahaenteistä rapinaa. Yritin etsiä katseellani äänen aiheuttajaa, mutta en nähnyt mitään. Otin sauvani kaapuni taskusta, mutisin hiljaa loitsun ja valo syttyi sauvan kärkeen. Rapina ja kahina alkoivat taas, mutta lähempää. Näin selvästi pensaanlehtien liikkuvan kun jokin työntyi sen läpi. Osoitin sauvallani suoraan pensaaseen ja odotin jännittyneenä mikä sieltä tulisi esiin. Hetken kuluttua pensaan kätköistä ilmestyi koiran pää. Loputkin koirasta työntyi eteeni.

Tuijotin eläintä hämmästyneenä. Se oli aivan samanlainen kuin se koira jonka olin nähnyt Lontoossa. Koira oli musta, iso ja se muistutti karhua. En liikahtanut lainkaan muutamaan pitkään sekuntiin. Lopulta sain itseni pakotettua taas toimimaan normaalisti. Laskin sauvani hitaasti. Koiralla oli omituinen ilme kasvoillaan. En osaa lukea eläinten ilmeitä joten ilme jäi ikuiseksi mysteeriksi.

Kun sauvani ei enää osoittanut koiraa, se uskalsi jo lähestyä minua hitain epäröivin askelin. Se oli jotenkin hassunnäköistä, että minun oli pakko hymyillä sille. Koira näytti saavan ilmeestäni rohkeutta ja se uskaltautui nuuskimaan jalkojani. Rapsutin sen päälakea hajamielisenä ja aloin jostakin kummansyystä puhua sille. ”Mitä sinä täällä teet?”

Koira jatkoi nuuskimistani eikä noteerannut puheisiini. Kyykistyin hitaasti koiran tasolle. Katsoin sen yönmustiin silmiin. Koiran silmät olivat jotenkin erilaiset kuin muiden samankaltaisten. Silmien takaa paistoi älykkyys eikä se tyhjyys mikä näkyi esimerkiksi Donin koiran silmistä. Tosin se koira oli varmaan koko Britannian tyhmin. Se törmäili vähän väliä tuolinjalkoihin ja se työnsi päänsä aina kaikkialle mistä se ei saanut sitä pois omin avuin eikä se ikinä juonnut vettä sen kupista vaan sen oli pakko mennä vessanpöntölle juomaan.

”Oletko sinä eksynyt?” kysyin. Koira haukahti pienesti. En ollut varma mitä se meinasi, mutta en välittänytkään. Kaipasin vain jotakuta joka kuuntelisi minua. Oli aika masentavaa kierrellä yksikseen Tylypahkan alueilla. ”Asutko sinä Tylyahossa?”

Koira haukahti uudestaan, mutta tällä kertaa kuitenkin innokkaammin ja sen häntä heilahti muutaman kerran. Minulle tuli heti mieleen sen olevan ”kyllä”.

”Asut vai? Onko siellä omistajasikin?”

Koira haukahti pienesti ja tällä kertaa tajusin sen olevan ”ei”.

Istahdin maahan ja koira teki samoin perässäni. Tuijottelin koiran jäntevää kehoa ja sen kiiltävää mustaa karvaa. Koira oli juuri sellainen millaiseksi Ron oli kalmankoiran kuvaillut. Koira ei kuitenkaan vaikuttanut lainkaan kuolemanaiheuttajalta tai –enteeltä. Taisi olla taikauskoa koko juttu.

”Jos yksi ystäväni, Ron, olisi täällä, hän sanoisi sinun olevan kalmankoira”, naurahdin lyhyesti. ”Sinä et kuitenkaan vaikuta yhtään sellaiselta. Minkäs sinä sille mahdat että olet sattunut saamaan mustan turkin?”

Koira haukahti hassusti ja heilautti häntäänsä. Sitten se vakavoitui ja istui rauhallisesti paikoillaan tuijottaen minua pelottavan älykkäillä silmillään. Se oli todellakin aivan toista luokkaa kuin se Donin koira. Onkohan kaikki velhojen lemmikit noin älykkäitä? Koukkujalkakin löytää Kutka ties mistä piilosta mihin Ron sen piilotta. Silläkin on älykkäät silmät. Sekin taitaa tajuta puhetta niin kuin tuo musta koirakin.

”Sinä olet aika älykäs koiraksi. Minusta tuntuu, että ymmärrät mitä minä sanon.”

Koira kallisti päätään. Silitin sen takkuista turkkia. Koira laskeutui makuulleen ja painoi päänsä syliini. Siinä me istuskeltiin sateessa. En ole varma kuinka pitkään, mutta kun palasin takaisin sisälle olin jo aivan märkä. Ja seuraavana päivänä olin kuumeessa. Loistavaa, Selena!
« Viimeksi muokattu: 22.08.2010 01:33:05 kirjoittanut Amaril »

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 547
  • Mock me.
Vs: Black Moon (k13) prologi+9 lukua
« Vastaus #21 : 15.06.2010 21:10:05 »
Ihanaa tulla riparilta kotiin ja huomata, että tähän oli tullut jatkoa! Nyt sen tosin vasta ehdin lukea, vaikka jo joskus kolmen aikaan koneelle pääsin, mutta kuitenkin. Nyt se on luettu ja siitä on pidetty, vaikka itse et täysin tyytyväinen tähän olekaan :)
Lainaus
Toivotaan ettet ole keksinyt kuka Selenan äiti on.
NO, kun minun aivokapasiteetista on kysymys, niin voimme jo oikeastaan sanoa, että en arvannut :D
Lainaus
Koira kallisti päätään. Silitin sen takkuista turkkia. Koira laskeutui makuulleen ja painoi päänsä syliini. Siinä me istuskeltiin sateessa. En ole varma kuinka pitkään, mutta kun palasin takaisin sisälle olin jo aivan märkä. Ja seuraavana päivänä olin kuumeessa. Loistavaa, Selena!
Anteeksi pitkä lainaus, mutta minusta tämä lopetus oli todella hyvä. Varsinkin tuo kuume ;)

Tuo riimujen opettaja kuulosti kyllä todella ärsyttävältä, että miulla ainakin menis joka helkutin tunti siihen hermot :'DD
Lainaus
Minulle oli tainnut tulla uusi inhokkiaine.
---
Kaapu oli tullut juuri pesusta ja kastike oli KUUMAA!
Voi Selena parkaa :( Tuollanen paskamainen todella ilkeä päivä. Ensin on helkkarin tylsä riimujen tunti ja sitten vielä Hermy heittelee (vahingossa) kastiketta päälle =( Not fear...

Ööh, tässä kommentissa ei ollu kyll mitään järkee, mutta yritä kestää :'D (Sekosin riparin aikana...)

Minä kiiitän ja kumarran ja pyytelen jatkoa, kunhan kerkiät ;)

~Ruskapoika
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Amaril

  • ***
  • Viestejä: 56
Vs: Black Moon (k13) prologi+9 lukua
« Vastaus #22 : 19.06.2010 12:16:17 »
Ruskapoika, hyvä, ettei luku ollut pettymys :) Aluksi en edes ollut kirjoittanut tuohon loppuun noita kahta kahta viimeistä lausetta. Hetken mielijohteesta sitten repäisin tuon :D Hyvä vaan, että pistin sen. Kiitos kommentoimisesta.

Pulina, ihanaa, että pidit osasta. Selena kyllä on aika pro ;D Hermione on kyllä välillä ärsyttävä pakko myöntää (esimerkiksi juuri viime osassa). Ei ehkä mikään paras mahdollinen ystävä Selenalle, kun ärsyttävät aina toinen toistaan. He ovat vähän niin kuin sisarukset - tappelevat vähän väliä, mutta unohtavat hetkessä riitansa. Kiitos kommentistasi.

A/N: Jatkoa kehiin. Menen ensi viikolla Italiaan vähän yli viikoksi, joten tähän tulee pikku tauko. Epäilen vahvasti, että saan ottaa kannattavan mukaan, eli osan kirjoittamisessakin kestää tavallista pidempää. Tähän voisinkin lisätä, että pidän kauheasti kommenteista  ;)


10.   Sopimus Draco Malfoyn kanssa

Makasin jäykkänä sairaalasiiven sängyllä. En olisi millään halunnut tulla koko paikkaan, mutta taas kerran Hermione oli saanut jankuttamisellaan minun pääni käännettyä. Tein sen tietenkin vain siksi, että hän lopettaisi sen, mutta ei se auttanut. Nyt hän pyytelee anteeksi sitä, että oli heittänyt minut pihalle edellisenä iltana. En kuunnellut sanaakaan. Eikä tainnut Ronkaan joka istui myös sängyn vieressä olevalla tuolilla hajamielisesti tuijottaen sänkyni ympärillä olevaa verhoa. Harry oli huispausharjoituksissa joten hän ei voinut olla paikalla. Voi, kuinka paljon minun teki mieli olla pelaamassa huispausta. Ajatukseni harhailivat vilkkaasti huispauksessa enkä meinannut huomata, että Hermione lakkasi puhumasta matami Pomfreyn tuodessa minulle parantavaa lientä.

”Tässä näin, kultaseni”, matami sanoi ja ojensi minulle mukin jossa oli kuumaa tummanliilaa taikajuomaa. ”Kuumeen pitäisi laskea, kun juot tätä.”

Otin juoman häneltä ja katsoin nestettä epäröiden. Se näytti kovasti mustaviinimarjamehulta, jota rouva Hart tykkäsi antaa kun olin kipeä. Minä vihaan mustaviinimarjoja. Haistoin varovaisesti juomaa, mutta se ei tuoksunut miltään.

”Juo se nyt vaan. Et sinä muuten parane”, matami Pomfrey sanoi napakasti. En viitsinyt enää vitkastella ja nakkasin juoman kurkkuuni.

Aluksi juoma ei maistunut miltään, mutta sitten suuhuni tulvahti omituinen kitkerämaku. Maku ei ollut lainkaan hyvä, mutta olin maistanut pahempaakin. Onnistuin nielemään mukin tyhjäksi naama irveessä. Juoman juotuani ruumiini läpi meni lämmin värähdys. Kurkkuani ei enää sattunut niin paljon ja tuntui siltä, ettei otsani ollut enää niin kuuma. Oli ehkä, huomautan ehkä hyvä tulla sairaalasiipeen.

”Kiitos”, mutisin matami Pomfreylle ojentaessani mukia takaisin hänelle. Nousin ylös sängyltä. ”Nyt minä voinkin varmaan lähteä –”
”Ei kuule tule kuuloonkaan”, matami Pomfrey sanoi ankarasti. ”Nukut ainakin tämän yön täällä. Saat täältä aamulla kuumelientä jos sinulla on vielä kuumetta. Katson silloin pitääkö sinun jättää tunnit väliin. En voi sallia sinun tartuttavan muihinkin oppilaisiin flunssasi.”

Seisoin hetken paikoillani ja pohdin hoitajattaren sanoja. Kyllä minä voisin jäädä nukkumaan sairaalasiipeen jos kerran ei tarvitsisi mennä tunneille seuraavana päivänä. Tosin Parkinson alkaisi varmasti huomautella siitä kun hän oli jo itsekin kyllästynyt siihen ankeuttaja-juttuun. Minulla ei kuitenkaan ole seuraavana päivänä tunteja luihuisten kanssa. Miten hän muka saisi tietää? Muutaman sekunnin pohdiskelun jälkeen istuuduin takaisin sängylle ja ilmoitin jääväni sairaalasiipeen.

Juttelin jonkin aikaa Ronin ja Hermionen kanssa, mutta pian matami Pomfrey tuli häätämään heidät. Jankkasin vastaan, mutta matami Pomfrey oli järkkymätön. Lopulta minun täytyi hyvästellä ystäväni jäädä löhöämään sängylle vailla tekemistä. Typerä Pomfrey. Ei olisi sittenkään pitänyt tulla tänne, ajattelin tuimana.

Loppu päivä oli varmasti tylsin mitä olin Tylypahkassa viettänyt. Tuijotin melkein koko aika kattoa ja yritin ajatella jotakin mukavaa, ettei oloni olisi ollut niin umpitylsä. Oli minulla mukana koulukirjoja laukussa, mutta minua ei huvittanut lainkaan lukea niitä. Jos minulle olisi tullut vieraita, olisin varmasti passittanut heidät hakemaan kirjastosta jotakin lukemista, mutta ei ketään tullut. Joskus yhdeksän aikaan matami Pomfrey toi minulle nukkujuomaa ja minä simahdin heti juotuani sen.

***

Harmikseni kuumeeni laski yön aikana niin hyvin, että matami Pomfrey usutti minut tunneille. Ensimmäinen tunti oli yrttitietoa. Olisin mielelläni skipannut sen, sillä olen varmasti koko vuosikurssin surkein siinä aineessa. Oli muutenkin ikävä mennä ulos sateeseen, sillä heti astuttuani ulos ovesta kurkkuani alkoi sattua enemmän kuin aikaisemmin ja aivastelin vähän väliä. Toivottavasti tunnilla ei käsitellä mitään ihmissyöjäkasveja. Silloin minun täytyisi sanoa hyvästi sormilleni, toivoin hartaasti ja vedin kaapuani paremmin ylleni.

Kävellessäni kasvihuoneille Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa, Harry kertoi hiljaisella äänellä Ronin ja Hermionen edellispäiväisestä riidasta. Koukkujalka oli kuulemma yllättänyt kaikki loistavilla metsästäjän lahjoillaan ja oli ollut syödä Kutkan illalliseksi. Ei ollut ihme, että Ronin kulmat olivat kokoaika kurtussa ja hän laukoi vähän väliä syytöksiä joko Hermionea tai tämän kissaa kohtaan. Välillä näytti siltä kuin Hermione yrittäisi lepytellä Ronia, mutta aina Ron pilasi sen valittamalla kuinka huonosti Kutka voi.

Olin siis vain iloinen kun pääsin eroon heistä kasvihuoneilla, sillä minä istuin Susanin ja hänen ystävänsä Hannah Abbottin kanssa. Istuuduin Susanin viereen juuri kun professori Verso kipitti huoneeseen kaapu multaisten tahrojen peittämänä. Hän kaivoi kaapista esille ensiapu tarvikkeita ja vilkaisi nopeasti minua. Kaikki tiesivät ketä varten ne olivat. Professori otti ne aina esille kun tulin luokkaan, vaikka käsittelisimme vain rairuohoa. Olen nimittäin aika uskomaton kasvien kanssa. Ei sitä ikinä tiedä miten minä onnistun tunaroimaan yksinkertaisimmatkin jutut…

”Huomenta, oppilaat”, Verso sanoi lempeästi hymyillen. Sitten hän alkoi selostaa tunnin aiheesta, tupruherneistä. Hän kertoi meille sen käytöstä ja ominaisuuksista ja muusta yhtä tylsästä. Kun pitkäveteinen teoria osuus oli käyty päätin taas palata henkisesti luokkahuoneeseen. Minulle jos kenelle ohjeet olivat huipputärkeitä. ”Tänään me keräämme tupruherneistä palot ja silvimme niistä herneet pois. Olkaa varovaisia, ettette vain tiputa niitä lattialle, sillä silloin ne alkavat heti itää”, hän katsoi minua ankarasti sanoessaan sen. Lupasin itselleni keskittyä kerrankin kunnolla.

Meidän piti jakautua kolmen hengen ryhmiin ja jokaiselle ryhmälle oli yksi tupruherne. Tupruherne näytti vain etäisesti tavalliselta hernekasvilta. Siinä oli myös palkoja joiden sisällä oli herneitä, mutta palot olivat kaksi kertaa tavallisten kokoisia ja ne olivat vaaleanpunaisia. Kasvin lehdet ja varsi olivat myös vaaleanpunaiset, mutta astetta tummemmat. Minä olin samassa ryhmässä Susanin ja Hannahin kanssa. He olivat kumpikin hyviä yrttitiedossa ja hyvin avuliaita kuten kaikki muutkin puuskupuhit, joten he auttoivat aina kun sitä tarvitsin.

Annoin Hannahin näyttää esimerkkiä. Minua ei todellakaan huvittanut nolata itseäni, harmikseni sitä kävi vähän väliä yrttitiedon tunneilla. Onneksi meillä ei ollut sitä luihuisten kanssa. Parkinson nauraisi varmasti vedet silmissä touhuilleni. No, kuitenkin. Hannah irrotti palon ilman hankaluuksia. Sitten hän avasi sen. Palko oli täynnä isohkoja hohtavan pinkkejä herneitä. Hän silpi herneet taitavasti paljuun ja heitti palonkuoret ämpäriin. Yksinkertaista. Jopa minunkin on pakko onnistua siinä.

Tartuin varmoin käsin palkoon ja napsautin sen irti varoen rikkomasta sen kuorta. Aukaisin sen paljun yllä ja irrotin herneet ja heitin ne paljuun ilman hankaluuksia. Olin niin iloinen onnistumisestani, että otin heti uuden palon. Onnistuin olla koheltamatta lainkaan silläkin kerralla. Jokainen herne putosi turvallisesti paljuun. En mokannut kertaakaan. Ron sen sijaan tiputti kourallisen herneitä lattialle äyskiessään Hermionelle. Olin ylpeä itsestäni, ainakin hetken aikaan.

Kun oli enää muutama palko jäljellä tupruherneessä, se tapahtui. Otin ihan tavallisesti palon kasvista ja aukaisin sen, mutta sitten yhtäkkiä minua alkoi aivastuttaa kauheasti. Käänsin päätäni ja aivastin kovaäänisesti. Jotenkin onnistuin tiputtamaan muutaman irtonaisen herneen lattialle tai oikeastaan kengilleni. Herneistä lähti heti juuret ohuen kankaan läpi ja kenkäni sisältä maahan. Muutamassa sekunnissa en enää onnistunut nostamaan jalkaa. Kasvit kasvoivat ja niihin puhkesi kukat. Kun professori Verso huomasi onnettomuuteni ja onnistui rientämään apuun, minun jaloistani kasvoi kolme sievää tupruhernepensasta.

Lavender Brown kikatti Parvati Patilin kanssa minulle ja tupruherneilleni. Mulkoilin heitä murhaavasti ja he vakavoituivat heti. Näin kuitenkin heidän olevan kokoaika purskahtamaisillaan nauruun.

Olisi ollut paljon parempi jos minun kuumeeni ei olisi laskenut, ajattelin kulmat kurtussa.

Professori Verso voivotteli kuinka minä onnistun aina säätämään helpoimmissakin asioissa samalla kun hän repi taioin tupruhernettä jaloistani. Susan oli napannut kädessäni olleen palon ja silpi sen pikaisesti paljuun jottei vain yksikään herne enää putoaisi. Professori Verso sai helposti kasvit irtomaan ja hän korjasi pikaisesti taialla hajonneet kenkäni.

”Mitä minä oikein teen sinun kanssasi, Selena”, Verso sanoi minulle epätoivoiselta kuulostavalla äänellä. ”Sinun pitäisi ihan totta olla varovaisempi.”
”Minä yritän olla kokoaika varovainen”, sanoin voimatta peittää närkästyneisyyttäni.

Verso pudisti päätään kuin luovuttaneena ja sanoi sitten koko luokalle. ”Lopetellaanpa sitten. Viekää herneet tuonne pöytäni vieressä olevaan sankoon ja viekää roskat roskikseen. Tällä kertaa en taida antaa läksyä. Voitte lähteä.”

Ainakin jotakin hyötyä tästäkin oli. Ei tullut läksyjä!

***

Oli sunnuntaiaamu. Poistuin juuri Harryn kanssa suuresta salista. Ron ja Hermione olivat jääneet vielä syömään puurojaan saliin. Kävelimme vaiti jonkin matkaa käytävällä. Harry oli menossa rohkelikkotorniin hakemaan huispausvarusteita, sillä tällä alkaisi harjoitukset puolentunnin päästä. Itse olin menossa kirjastoon taas kerran etsimään jotakin olematonta kirjaa jossa olisi edes jokin vihje vanhemmistani. Tiedän, sen toivominen on aivan turhaa. Olen tutkinut kirjastoa jo melkein kuukauden. Ensi viikolla olisi kurpitsajuhlat ja silloin olisi ensimmäinen Tylyahon vierailu. Olin suunnitellut tutkivani kirjoja kirjakaupassa, mutta kun ei ole rahaa niin tuskin pystyn tehdä muuta kuin vilkaisemaan niitä.
  
”Minä menen nyt”, Harry sanoi herättäen minut mietteistäni.
”Ai, joo. Moikka, toivottavasti treenit sujuvat hyvin”, huikkasin Harrylle tämän kavutessa jo rappusia ylös.

Laahustin hitaasti kirjastonkäytävää pitkin. Minua ei yhtään huvittanut kaivella kirjastonhyllyjä, mutta ei minulla kauheasti muutakaan tekemistä ollut. Olin tehnyt lauantaina sen taikakausienhistorian esseen jonka piti olla valmiina seuraavan päivänä. Se kirja jossa kerrottiin niistä jättiläissodista joista se esseekin piti kirjoittaa, täytyi muutenkin palauttaa. Miksi en sitten yrittäisi etsiä mahdotonta? Voisihan minulle käydä kauhea munkki ja joku heittää minua sukupuukirjalla päähän.

Työnsin kirjaton oven väkivaltaisesti auki. Matami Prilli mulkoili minua pahasti rakkaiden kirjojensa vierestä. Hän ei kauheasti pitänyt siitä kun sotkin hänen huolella järjestettyjä kirjojaan palauttamalla ne aina ihan väärille paikoille. Olin kuin en olisi huomannut mitään ja menin suoraan hyllylle joka pursusi kirjoista joissa kerrottiin suurista ja ei niin suurista velhoista ja noidista.

Tuijotin kirjoja masentuneena. Miksei velhoilla ole internettiä? Se olisi paljon kätevämpää kuin selata tuhansia kirjoja löytääkseen yhden pikku jutun, ajattelin tympääntyneenä ja aloin etsiä sopivaa kirjaa.

1900-luvun suuret velhot, ei, luin sen jo ensimmäisenä vuonna etsiessäni tietoa siitä Flamelin hepusta. Aikamme merkittävät taikojat luettu sekin…, puhuin itselleni mielessäni etsiessäni kirjaa jota en ollut vielä tarkastanut. Olin jo ties kuinka monta kertaa tutkinut sen hyllyn. Liu’utin sormeani kirjojennimien yli samalla kun luin ne. Tutkin muutaman hyllyllisen niin, välillä onnistuin löytämään tuntemattoman kirjan jonka otin kainalooni.

Kun olin mielestäni kerännyt tarpeeksi kirjoja menin istumaan pöydän viereen joka oli hieman piilossa kahden hyllykön välissä. Tutkin kirjojen takakansia ja sisällysluetteloja. Välillä löysin lupaavia otsikoita ja silmäilin tekstiä etsien sieltä mainintoja joistakin Mustista. Ja kaikki tuo oli kuitenkin turhaa. Pamautin kiukustuneena kirjani mahdollisimman kovaäänisesti kiinni ja mutisin itsekseni epätoivoisena. ”Tämä on aivan toivotonta!”

Nojasin poskeni käsiini ja mulkoilin kirjapinoani. Niin monta kirjaa, mutta niissä ei ole mitään tietoa siitä mitä minä etsin.

”Mikä on toivotonta?”

Joku oli kuullut minun herkänhetkeni. Käännähdin nopeasti katsomaan taakseni. Kalpea vaaleanhiuksinen poika nojasi takanani olevaan hyllyyn ja tarkkaili minua tutkimatonilme kylmissä silmissään. Poika oli kukapas muukaan kuin Draco Malfoy.

Ja en varmana vastaa tuohon, päätin ja kiersin kysymyksen toteamalla. ”En huomannut sinua.”

”Olin hyllyn toisella puolella”, Draco sanoi laiskalla äänellä. ”Enkä minäkään huomannut sinua ennen kuin aloit pahoinpidellä kirjoja ja tiuskia itseksesi.”
”Mitä sinä haluat, Malfoy?” kysyin tylsistyneenä. Minua ei yhtään huvittanut kinastella.

Draco näytti mietteliäältä ja kun hän oli keksinyt mielestään luultavasti jotakin ilkeää, hän vastasi. ”En paljon mitään. Tosin nyt minä haluaisin kysyä sinulta, mitä sinä teet.”

Meinasin tiuskaista hänelle suoraan ”Se ei kuulu sinulle”, mutta poika ei ollut aloittanut kinastelua enkä minä halunnut olla se lapsellisempiosapuoli meistä. Joten sanoin hänelle näsäviisaasti. ”Tällä hetkellä minä taidan jutella sinun kanssasi. Ihmettelen kylläkin miksi.”
Draco pyöräytti silmiään ja paranteli kysymystään. ”Tarkoitan, mitä sinä teit ennen kuin aloit jutella minun kanssani.”
”Miksi se sinua kiinnostaa?” kysyin ärtyneenä. Miksei hän voinut vain jättää minua rauhaan?
”En oikeastaan tiedä. Minulla taitaa olla niin tylsää, että yritän huvittaa itseäni niinkin turhalla tavalla kuin small talk”, hän puhui laiskasti miten vain hän osasi onnistumatta kuulostamaan oikeasti laiskalta.

Tuijotin Darcoa arvioivasti. Mietin kannattiko minun puhua totta vai tiuskaista hänen suksia suolle. En pitänyt yhtään hänen tavastaan puhua minulle. Aivan kuin hän olisi jokin kuningas ja minä joku narri joka oli palkattu yksin omaa hänen viihdyttämistä varten. Nyt hän taisi kuitenkin jutella minulle vain ja ainoastaan, koska hänen piti saada päivän ärsyttämiskiintiönsä täyteen ärsyttämällä minua. En halunnut hänen saavan sitä tyydytystä ja kerroin hänelle liioitellun kohteliaasti totuuden. ”Minä luin näitä kirjoja. Etsin niistä joitakin johtolankoja vanhemmistani. Olen etsinyt monia kirjoja joissa olisi jotakin tietoa heistä. Esimerkiksi sukupuita, lehtileikkeitä, kertomuksia Mustista. Ihan mitä vain.”

 Draco näytti yllättyneen kohteliaisuuteeni. Hän kuitenkin peitti sen nopeasti välinpitämättömällä ilmeellä ja kysyi. ”No, tuottaako tulosta?”

Olin aivan varma, että hän oli utelias vaikka hän esitti aivan päin vastaista. Miksi hän muuten olisi edes kysynyt?

”Eipä oikeastaan. En ole edistynyt yhtään”, vastasin taas todenmukaisesti. Minua alkoi naurattaa omat puheeni. Ne eivät sitten yhtään sopineet minun suuhuni! Käännyin oikeinpäin tuolilla, ettei Draco vain näkisi ilmettäni. Kasasin itseni nopeasti, sillä Draco jätti kirjahyllyn ja tuli seisomaan pöytäni viereen.
”Ai, että sukupuita”, Draco sanoi mietteliäänä. Pystyin melkein kuulemaan hänen aivojensa hyrräävän hänen keksiessään jotakin kieroa suunnitelmaa. ”Mustien sukupuu vai?”
”Mikäs muukaan”, vastasin ymmärtämättä mitä hän haki.
”Taidan tietää sellaisen kirjan. Siinä on myös tietoa jokaisesta suvun jäsenestä”, Draco sanoi tyynesti, mutta selkeästi hän yritti saada minun mielenkiintoni hereille. Ja siinä hän onnistuikin erittäin hyvin.

Kirja olisi juuri täydellinen. Voisin katsoa siitä kaikki Mustat jotka ovat iältään sopivia äidikseni tai isäkseni JA vielä lukea kirjan sepustukset heistä. Pystyin hädin tuskin peittämään innostukseni ja kysymään välinpitämättömästi. ”Jaa. Mikä se sellainen kirja on?”
Englannin puhdasveriset – velhosukututkimus.”
”Kiitos tiedosta. Taidan mennäkin etsimään sellaista”, sanoin ja nousin tuolilta. Vihdoinkin edistystä! Meinasin rynnätä kysymään matami Prilliltä kirjan paikkaa, mutta onnistuin hillitsemään itseni ja vein ottamani kirjat umpimähkään jollekin hyllylle. En minä ikinä muista mistä otin ne.

Draco oli mennyt istumaan siihen pöytään jossa olin äsken istunut. Hän vilkaisi minua pikaisesti jotenkin huvittuneena ja hänen kasvoillaan oli ilme joka ilmaisi hänen tietävän jotakin mitä minä en. En tajunnut mitä se merkitsi, mutta se ei kiinnostanutkaan minua tarpeeksi jotta olisin alkanut pohtimaan sitä perusteellisemmin. Heti kun hän huomasi katseeni hän käänsi katseensa jättiläissotakirjaan, joka näytti vanhemmalta kuin matami Prilli. Siinä taisi ollakin v:iden tilalla w:t. Minulla oli juuri laukussani uudehko kirja samasta aiheesta. Jos olisin pitänyt Dracosta edes vähän enemmän olisin voinut antaa sen hänelle. Olihan hän juuri auttanut minua – jostakin kumman syystä. Sain kuitenkin jotakin omituista nautintoa huomatessani tämän ärtyneen ilmeen lukiessaan pientä tekstiä josta poika ei saanut oikein selvää sen vanhahtavuuden takia. Mitäs jätti kirjanlainaamisen niin viimetippaan. Kerrankin oli hyötyä siitä, että Hermione lainasi niin monta kirjaa aineitaan varten.

Matami Prilli löytyi nopeasti muutaman hyllykön päästä. Hän mutisi hiljaisesti jotakin typeristä oppilaista jotka häpäisivät kirjoja kirjoittamalle niiden sivuille. Pyöräytin silmiäni kirjastonhoitajan sanoille ja kysyin häneltä kirjasta jonka Draco oli maininnut.

Englannin puhdasveriset – velhosukututkimus? Jaa, jaa”, matami Prilli mutisi ja vilkaisi minua varmasti ihmetellen miksi minä sellaista etsin. ”Meillä ei ole valitettavasti sellaista. Rehtori Dumbledore ei ole pitänyt oleellisena hankkia sellaisia kirjoja tänne”, hän sanoi selvästi vihjaten minulle, mitä mieltä hän oli siitä kirjasta.
”Okei, mutta onko täällä jotakin muuta sukututkimus-kirjaa?” kysyin harmistuneena.
”Onhan meillä. Esimerkiksi 1700-luwun merkittäwimmät welhosuwut tai vaikka Mistä tämä kaikki lähti? – Paluu sukujuurillesi”, matami Prilli ehdotti ja kääntyi takaisin hyllyn puoleen pyyhkimään pölyjä.
”Ei, ei. En minä tarkoittanut tuollaisia. Sellaista uutta sukututkimuskirjaa, jossa on lähiaikojen velhoja ja noitia. Ei sellaista missä ne kaikki ovat jo kuolleet sata vuotta sitten”, selitin vieläkin harmistuneempana. Olin jo vilkaissut kumpaakin matamin mainitsemaa kirjaa ja kummassakin oli niiden nimien mukaisesti kerrottu pelkästään ikivanhoista velhoista joista ei ollut jäljellä muuta kuin luut ja pölyä.
”Kuten minä jo sanoin, Dumbledoren mielestä oppilaat eivät tarvitse opiskeluissaan sellaisia”, matami Prilli sanoi pisteliäästi. Hän kai kuvitteli minun olevan jokin puhdasverisyyden kannattaja. En kauheasti pitänyt ajatuksesta, mutta en korjannut hänen mielipidettään. Antoi hänen luulla mitä haluaa.

Jätin matami Prillin kirjojensa luo. Päätin mennä palauttamaan jättiläiskirjan ennen kirjastosta poistumista. Minua ei enää yhtään huvittanut olla siellä, kun Dracokin oli varastanut minun lempipaikkanikin. En kuitenkaan päässyt palautustiskille asti, kun Draco alkoi taas puhumaan minulle. Mikä sille on nyt oikein tullut?

”No, löytyikö?” hän kysyi katse edelleen vanhassa opuksessaan.
”Ei”, sanoin ykskantaan toivoen pääseväni pian pois. Draco näytti jotenkin siltä kuin olisi tiennytkin, ettei koko kirjaa ollutkaan kirjastossa. Se sai minut mietteliääksi. Mitä luihuinen on tällä kertaa juoninut?
”Harmi”, hän sanoi tarkoittamatta mitä sanoi. ”Hmm… Minun isäni sai sen kirjan joululahjaksi muutama vuosi sitten. Hän voisi ehkä lainata sitä”, Draco sanoi ovela pilke silmäkulmassaan.

Ahaa! Tätä hän siis oli koko aika suunnitellut. Minun pitäisi tehdä jotakin typerää jotta saisin sen kirjan. Houkutus oli kuitenkin aivan liian suuri. Dracokin taisi nähdä sen kasvoistani, sillä hänen huulensa kaartuivat tyytyväiseen hymyyn. Purin huultani ja mietin mitä hemmettiä olikaan tekemässä. Muistutin kuitenkin itselleni, että tämä saattoi olla ainoa keino.

”Mitä vastaan?” kysyin epäilevästi. Draco ei ikinä antaisi sitä kirjaa, jollei hyötyisi siitä itse. Sen verran minä ainakin tunsin hänen toimitapojansa.
”Voisit hankkia jotakin noloa Potterilta. Vaikkapa kalsarit joissa on eläinkuviointi tai –”,  Draco sanoi hykerrellen jo nyt siitä huvista mitä yhdet Harryn kalsarit tuottaisivat hänelle. Hän varmasti ripustaisi ne jonnekin näkyvälle paikalle ja pilkkaisi Harrya minkä kerkeisi. Hän ei kuitenkaan saanut sanottavaansa loppuun kun minä jo keskeytin hänet närkästyneenä. ”Ei, saat pitää kirjasi, Malfoy. Minä en noin alas vajoa.”
Yllätyksekseni Draco vain kohautti olkiaan ja sanoi. ”No, kannatti ainakin yrittää. En minä uskonutkaan, että hankkisit minulle Potterin pöksyjä”, hän mietti hetken jotakin ja jatkoi. ”Sinä jäät minulle palveluksen velkaa. Sopiiko?”

Tiesin, ettei minun kannattaisi jäädä yhtään velkaa Dracolle, ei varsinkaan palveluksia. Mikä estäisi häntä käskemästä minun hankkimaan jotakin joltakin muulta ystävältäni tai mitä pahempaa – tekemään jotakin heille. Ei, minun pitää keksiä jotakin. Mietin hetken ja keksin ratkaisun.

”Sopii, jos minun ei tarvitse hankkia kenenkään pöksyjä tai tehdä jotain pahaa kenellekään”, toivoin kovasti, että ehdot sopivat Dracolle.
Draco mutristi suutaan harmistuneena. Hän oli varmasti suunnitellut jotakin inhottavaa joka ei onnistuisi enää jos hän suostuisi ehtoihini. Hän näytti miettivän miten hyötyisi palveluksesta jossa ei loukata (toivon mukaan) ketään. Hyöty oli ilmeisesti tarpeeksi suuri, sillä hän nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi. ”No, voin pistää sinut tekemään jotakin kiellettyä”, avasin suuni sanoakseni, etten ole edelleenkään satuttamassa ketään, mutta Draco taisi arvata mitä olin sanomassa ja puhui päälleni. ”Ei sillä lailla kiellettyä. Kyllä sinä tajuat mitä tarkoitan.”
”Ei minua haittaa jos minun pitää rikkoa koulunsääntöjä”, sanoin varmana.

Minun pitää varmaan pölliä jotain takavarikoitua Vorolta. Hyvällä tuurilla Draco ei tiedä miten helppoa keittiöstä on saada ruokaa ja hän pistää minut hakemaan jotain purtavaa. Kyllä minä sellaisesta selviän. Olen tehnyt sellaista aikaisemminkin. Draco tietääkin sen ja ehkä hän sen takia hän hyväksyikin ehtoni. Joku kuuliainen oppilas jäisi varmasti kiinni sellaisesta. Minua on kouluttanut Fred ja George jotka ovat tuollaisissa asioissa koko koulun parhaita.

”Hyvä”, Draco sanoi tyytyväisenä. ”Tuon sen sinulle kun saan sen. Nyt minä jatkan tämän kirja lukemista joten voisit varmaan poistua?” hän sanoi hieman töykeästi.

Nyrpistin nenääni ja käännyin lähteäkseni. Nyt en varmastikaan antaisi sitä kirjaa hänelle. Palautin kirjan nopeasti ja varoen Dracon huomaavan mikä se oli. Lähdin melko tyytyväisenä pois kirjastosta. Edistyisin pian tämän arvoituksen kanssa. Minua vähän kylläkin arvelutti se palvelus joka minun pitäisi tehdä joskus. Sitä on kuitenkin turha miettiä nyt, sanoin itselleni pääni sisällä ja lähdin etsimään Ronia ja Hermionea.
« Viimeksi muokattu: 03.09.2010 16:41:49 kirjoittanut Amaril »

Vaarallinen Komentoija

  • Vieras
Vs: Black Moon (k13) prologi+10 lukua
« Vastaus #23 : 19.06.2010 13:42:53 »
Hei jATKOA! Anteeksi muuten etten kommannut 9 lukuun. Kone oli silloin rikki, mutta nyt voi kommata molempiin :D
 Luvut olivat hyviä, ja kyllä Selena on hyvin mielenkiintoinen hahmo. Onko Sirius Selenan isä?

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 547
  • Mock me.
Vs: Black Moon (k13) prologi+10 lukua
« Vastaus #24 : 20.06.2010 16:14:32 »
Hahaa! Oisin lukenu ja kommentoinu heti samana päivänä, kun tän 10 luvun tänne laitoit, mutta oli ystävä yötä niin en viihtiny alkaa lukemaan :'DD Nyt ne on luettu ja mahdollisimman hyvää kommenttia yritän tässä venkslata.
Mitäköhän se Draco oikein suunnittelee, kun Selena kerta jäi sille palveluksen velkaa? o.o Toivottavasti ei mittään hirveen pahaa... Sirree ei ollu tässä luvussa, mutta toivotaan, että herra suvaitsee hypätä taas valokeilaan lähi aikoina. Hmm... Saadaankohan me tietää seuraavassa luvussa jotain jännää tietoa Selenan vanhemmista?

Pari piskuista virhettä löysin:
Lainaus
Tuijotin melkein koko aika kattoa ja yrtin ajatella jotakin mukavaa, ettei oloni olisi ollut niin umpitylsä.
yritin?
Lainaus
”Tällä hetkellä minä taidan jutella sinun kanssasi. Imettelen kylläkin miksi.”
Ihmettelen?

Jatkoa jäädä odottelemoon :D
~Ruskapoika
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Amaril

  • ***
  • Viestejä: 56
Vs: Black Moon (k13) prologi+10 lukua
« Vastaus #25 : 01.08.2010 22:58:25 »
Vaarallinen Komentoija, ei se haittaa vaikka et kommentoinut. Ei sille voi mitään jos kone hajoaa. Mukavaa, että pidät osista niin kuin Selenastakin. Kiitos kommentistasi!

Ruskapoika, Sirree ei vieläkään näy valitettavasti :/ Hänen pitäisi kuitenkin tulla aivan pian taas kehiin. Virheet pitäisi olla nyt korjattu. Kiitos kommentoinnista :D

A/N: Nyt tuli näköjään pidempi tauko kuin luulin. Pyydän anteeksi taukoa, mutta jatkoa on tulossa ja uskallan ehkäpä sanoa, että seuraava osa tulee nopammin. Olin aika paljon poissa kotoa, että sekin hidasti kirjoitusta. No, en ala turhia selittelemään ja päästän teidät luvun pariin.


11.   Kutitushyökkäys

Auringon aikaiset – ainakin minulle aikaiset – säteet luikahtivat sänkyni paksujen tummanpunaisten verhojen raosta. Lavender Brown hyräili pirteästi jossakin kauempana huoneessa varmasti vain minun kiusakseni. Muutkin saman makuusalin tytöt olivat hereillä ja availivat liian tiheään tahtiin kaappeja ja pamauttivat ne kiinni turhan kovaäänisesti.

Vedin pehmeän peittoni pääni ylitse ja mutisin heitä olemaan hiljaa. Sillä ei ollut mitään vaikutusta heihin. Tuskinpa he edes olivat kuulleet sanojani. Tungin sormet korviini ja yritin nukahtaa. Olin nähnyt niin mukavaa unta ja oli inhottavaa herätä siitä kylpyhuoneen oven pamautukseen.

Silmiäni kirveli väsymyksestä, mutta uni ei vain suostunut palaamaan. Makasin mahallani peiton peittäessä minut kokonaan kun kuulin sänkyni verhojen vedettävän syrjään. Joku ravisteli minua varovaisesti, sillä hän varmasti tiesi, etten ole koskaan kovin mahtavalla tuulella aamuisin.

”Selena, herää jo. Kello on jo yli kahdeksan”, Hermione sanoi ja ravisteli minua jo hieman rohkeammin. Hän oli ottanut tavakseen repiä minut sängystä aamuisin. Olihan se hyvä, sillä muuten varmasti nukkuisin aina pommiin, mutta sen tietäminen ei auttanut yhtään silloin kun väsytti hemmetisti ja halusi nukkua.
”Vasta kahdeksan…” mutisin tyynyyni hajamielisesti. ”Eihän minulla ole vielä edes kiire.”
”Itse asiassa varttia yli kahdeksan”, hän korjasi. Luuliko hän että minua kiinnosti pätkääkään oliko kello kahdeksan vai viisitoista minuuttia enemmän? Minä halusin nukkua enkä kuunnella mitä kello on. Osaan minä itsekin katsoa kelloa.
”Ihan sama. Jätä minut rauhaan. Etkö näe että yritän nukkua?”
”Näen, näen ja siksi minä yritänkin herättää sinut”, Hermione vastasi jääräpäisesti ja ravisteli minua vieläkin kovempaa.

Läpsäisin hänen kätensä pois kimpustani. Ravistelu loppui siihen, mutta Hermione keksikin repiä peittoni pois päältäni.

”Hei!” huudahdin närkästyneenä ja siristelin silmiäni valon häikäisemänä.
”Minä menen jo aamiaiselle. Sinun on parasta nousta. Kalkaros tuskin tykkää jos myöhästyt hänen tunniltaan”, Hermione sanoi ja otti koululaukkunsa ja poistui makuusalista.

Istuin sängyllä pahantuulisena. Huoneessa oli enää minun lisäkseni Lavender joka oli jo siirtynyt hiustensa letitykseen. Parvati oli suihkussa kylpyhuoneesta kantautuvasta veden lotinasta päätellen. Lavender vilkuili minua peilin kautta hieman huvittuneena. Tiesin hyvin kuinka hauskaa hänestä oli seurata minun joka aamuista heräämisprosessiani. Alussa olin ollut närkästynyt siitä kuinka huvittavaa hänestä se oli, mutta pikku hiljaa aloin jo tottua siihen. Minä en vain ole mikään aamuihminen. En varsinkaan silloin kun olen pelannut edellisenä iltana yli puoleen yöhön velhoshakkia Ronin ja Harryn kanssa.

Pian Parvati sai tarpeekseen suihkun lämpimästä vedestä ja päästi minutkin kylpyhuoneeseen. Peili oli aivan huurussa kuten joka aamu kun menin sinne. Mitä muutakaan voi odottaa kolmen tytön käyttämästä kylpyhuoneesta?

***

Parikymmentä minuuttia myöhemmin olin jo kiiruhtamassa kohti suurta salia. Silloin olin jo pelkästään kiitollinen Hermionelle, että hän oli ollut niin sinnikäs herättäessään minut. Hypin rappuset alas ja olin vähällä kompastua viimeisellä rappusella. Kiiruhdin suuren salin ovelle ja työnsin sen auki kovalla voimalla. Liiankin kovalla voimalla jos Ronin nenältä kysytään.

”AUTS!”, kuului kova parahdus. ”Kuka törppö paiskoo ovia auki kuin…” Ron sadatteli, mutta hiljeni heti kun työnsin pääni esiin oven takaa ja virnistin hänelle pahoittelevasti ja sanoin. ”Tämä törppö.”
”Ai, sinäkö se olitkin”, Ron sanoi kummallisella äänellä. Olin tainnut osua hänen nenäänsä kovempaa kuin olin luullut. Se oli tainnut murtua. Olisi pakko pyytää anteeksi. Vaikken sitä mielelläni tehnytkään. ”Sori, Ron. Minun pitäisi olla varovaisempi.”
”Olen aivan samaa mieltä”, Ron sanoi vihaisesti kun hän huomasi nenänsä alkaneen vuotaa verta.

Katsoin huolestuneena häntä, mutta en lainkaan yhtä huolestuneesti kuin Hermione joka kaivoi taskustaan nenäliinaa ja ojensi sen Ronille. ”Tässä näin, Ron” hän sanoi. ”Ehkä tuota pitäisi mennä näyttämään matami Pomfreylle…”
”Kyllä tämä tästä”, Ron mutisi yrittäessään tyrehdyttää verenvuotoa.
”Hermione saattaa olla oikeassa”, olin pitkästä aikaan samaa mieltä Hermionen kanssa. Hänkin näytti yllättyneen siitä. ”Ehkäpä siellä kestää jonkin aikaa ja missaat Kalkaroksen tunnista jonkin verran.”

Ronin ilme näytti kirkastuneen ja hän ilmoitti menevänsä heti sairaalasiipeen. Hermione katsoi minua tuimasti. Minkä minä sille mahdan, että meillä oli eritarkoitusperät ja minun ovat paljon innostavammat. Hän oli kai luullut, että olin vihdoinkin aikuistunut edes hitusen verran. Valitettavasti minun täytyi tuottaa hänelle pettymys – en minä niin nopeasti opi kunnontavoille.

Ron lähti harppomaan kohti sairaalasiipeä Hermione perässään. Harry jäi seisomaan eteeni ja nuokkui uhkaavasti. En ollut ainut, jolla oli epätavallisen hyvät unenlahjat aamuisin. Yhtäkkiä hän säpsähti ja tajusi Ronin ja Hermionen viilettävän jo aulassa ja hän kiiruhti heidän peräänsä.

Minulla alkoi olla jo kiire ja menin rohkelikkopöydän luo. Näin ensimmäisenä ihmisten massasta kaksi leiskuvanpunaista päätä jotka olivat melkein kiinni toisissaan ja he tutkailivat jotakin pergamenttia ja supisivat hiljaa keskenään. Olin aivan varma, että pergamentti ei ollut mikään loitsujenläksy.

”Huomenta. Mitäs te puuhaatte?” kysyin kaksosten selän takaa kun olin onnistunut hipsimään sinne. Kummatkin pojista säpsähtivät kuin kuvitellen minun olevan professori McGarmiwa. George käänsi pergamentin kiireesti enkä ehtinyt kuin vilkaista sitä.
”Eipä mitään ihmeempää”, Fred sanoi aivan liian viatonilme kasvoillaan. Siitä jo tiesi, että he olivat touhunneet jotakin kiellettyä.

Istuuduin Georgen viereen ja otinpuuroa lautaselle. Tiputtelin mansikkahilloklönttejä puuron sekaan ja kysyin . ”Mitä te nyt juonitte?”
”Juonimme? Emmehän me ikinä juonita mitään!” George sanoi esittäen loukkaantunutta varsin onnistuneesti. En yhtään ihmetellyt että he jäivät hyvin harvoin kiinni jekuistaan vaikka kaikki kuitenkin tiesivät heidän olleen niiden takana.
”Joo ja tiedät-kai-kuka oli ystävällinen naapurinsetä joka rakasti jästejä koko sydämestään”, sanoin kepeästi. Sitten kysyin aivan toisenlaisella äänellä. ”Mitä te touhuatte?”
”Sinä olet aina yhtä utelias, Selena”, Fred sanoi päätään pudistaen ja tunki suuhunsa ties kuinka monennen paahtoleipänsä.

Kohautin olkiani. Minkäs minä sille mahdoin? ”Kertokaa nyt vaan. Milloin minä muka olen kannellut teistä opettajalle?”
Fred pudisti päätään päättäväisenä ja sanoi. ”Tämä on minun ja velikuomani yhteinen juttu. Keskity sinä vaan puurosi mussuttamiseen.”

Silmäilin heitä tylsistyneenä vuoron perään. Miksi kaikkien pitää tehdä kaikki asiat niin hankalaksi niin itselleen kuin muillekin (ja varsinkin minulle)? Nyt pitäisi käyttää oveluutta saadakseni mitä halusin. Kauhoin puuroa suuhuni Fredin neuvojen mukaisesti, mutta kehittelin kuitenkin suunnitelmaa, jolla saisin tietää mitä he touhusivat.
 
Helpointa olisi tietenkin ottaa se pergamentti jolle he olivat niin keskittyneesti raapustelleet vähän aikaa sitten. Vilkaistuani pergamenttia sivusilmällä, huomasin sen olevan visusti turvassa Georgen käden alla. Saisin sen vain jos tyrkkäisin hänen kätensä sivuun ja nappaisin pergamentin nopeasti. En varmaan ehtisi lukea sitä ennen kuin jompikumpi heistä olisi jo kutsunut pergamentin takaisin tulejo-loitsulla. Hmm…

Suunnitelma pamahti tajuntaani aivan yhtäkkiä. Kasvoillani käväisi ovela ilme. Kumpikaan pojista ei huomannut sitä onneksi. He söivät vain aamiaistaan hieman harmistuneina minun tuppaantumisesta heidän seuraan.

Kokeilin vaivihkaa taskuani oliko sauvani siellä. Onnekseni olin muistanut laittaa sen sinne, enkä laukkuuni. Vedin sen varovaisesti taskustani. George oli kauhomassa pekonia suuhunsa kun minä tähtäsin häneen tarkasti ja loitsin. ”Halkinaurus!”

Hopeinen valosuihku iskeytyi suoraan Georgen kylkeen ja hän alkoi nauraa hillittömästi näkymättömien sormien kutittaessa häntä kaikkialta. Hänen kätensä alkoivat hamuta automaattisesti vatsaansa, kylkiään, käsiään ja kaikkea mitä loitsu kutitti. Pergamentti jäi ilman vartijaa ja ehdin napata sen ennen kuin Fred tajusi edes mitä oli tapahtunut. Hän istui siinä vain pöllämystyneenä suu täynnä paahtoleipää.

Midäh –”, hän yritti sanoa, mutta hän ei pystynyt sanoa muuta ymmärrettävää.

Nousin tuolille seisomaan varmuuden vuoksi jos Fred päättäisi tulla varastamaan takaisin ryöstösaaliini. Käänsin pergamentin kiireesti ja aloin lukea epämääräisesti kirjoitettua tekstiä. Pergamentin otsikkona oli kilokaramelli ja sen alapuolelle oli listattu useita erilaisia ainesosia. Osa oli yli viivattu ja välillä jossakin kohdassa luki jonkinlainen ohje. Luultavasti valmistus ohje. Fred tointui hämmästyksestä ja yritti kutsua pergamenttia takaisin loitsulla, mutta hän ei saanut suustaan ulos mitään järkeenkäypää. Sitten hän tuli minun aavistuksien mukaisesti repimään pergamenttia käsistäni. George nauroi edelleen mielipuolisesti. Nostin pergamenttia ylemmäs Fredin käden ulottumattomiin ja luin pergamentin loppuun. Olinkohan minä juuri lukenut kilokielimellien valmistusohjeen?
 
Fred nousi viereeni tuolille ja nappasi helposti lappusen ja hyppäsi alas ärtyneenä mutisten jotain hyvin epäselvää typeristä uteliasta pikkutytöistä joille oli erehdytty antamaan taikasauva. Virnuilin tyytyväisenä laskeutuessani takaisin istumaan tuolille. Melkein koko tyhjähkö sali tuijotti minua, vihaista Fredia ja tikahtuvaa Georgea. Muutama tirskui hiljaa kun poistin kutitusloitsun Georgesta.

”Anteeksi, mutta minun oli ihan pakko”, sanoin nauruani pidätellen. Kaksi identtistä kasvoa katsoi minua samanlaiset vihaiset ilmeet kasvoillaan. Oli parempi olla nauramatta. He tuskin painaisivat tätä villaisella. Pitäisi pitää varansa, etten vaikkapa menisi istumaan epäilyttävän näköiselle pöntölle joka imaisisi minut sisäänsä. Minua ei oikein huvittanut leikkiä Murjottavaa Myrttiä.

”Mikä on kilokielimelli?” kysyin hiljaisella äänellä, kun kaksoset olivat päättäneet olla vastaamatta minulle.

Kumpikaan ei vastannut taaskaan.

”Muuttaako se kielen kilon painoiseksi?” yritin arvata.

Edelleenkin he pitivät suunsa kiinni ja minä aloin ärtyä. Eivät he yleensä hermostuneet noin pienistä.

”Ette kai te suuttuneet?” kysyin varovaisesti. En halunnut lietsoa vihaa.
”Joo”, George sanoi murjottaen, ”ja pahasti.”
”Ei”, Fred sanoi ja virnisti leveästi. ”Oli tuo aika ovelaa, pakko myöntää.”
”No, sinua ei kirottu”, George sanoi veljelleen happamasti.
”Ei sinuakaan olisi kirottu jos olisitte suosiolla kertoneet suunnitelmistanne”, sanoin Georgelle joka ei näyttänyt yhtään leppyvän sanoistani. Hän vain mulkoili minua edelleen kuin kehitellen kostoa.

”No, mikä tuo kilokielimelli juttu oikein on?” kysyin hetken kuluttua uudestaan.
”Se on yksi kehitteillä oleva pilailukarkki”, Fred selitti ja sai Georgelta mulkaisun. Hän ei tainnut haluta minun tietävän yhtään enempää.
”Mitä se tekee?”
”Se turvottaa kielen jalanmittaiseksi”, Fred selitti yksinkertaisesti.
”Jalan? Sen pituinen kielihän alkaa roikkua suusta!”
”Se onkin sen tarkoitus”, Fred virnuili.

Minua alkoi naurattaa kovasti kuvitellessani miltä se näyttäisi. Fredkin alkoi hohottaa eikä Georgekaan pystynyt olla hymyilemättä vaikka kuinka hän yrittikin. Naureskelimme niin pitkään, että aloin jo unohtaa mille nauroimme. Pyyhin kyyneleitä silmistäni jotka olivat onnistuneet livahtamaan silmistäni kikatuksen aikana.

”Oletteko te onnistuneet valmistamaan yhtäkään onnistunutta karkkia?” kysyin kun olin saanut naurunpuuskani hallintaani. Minua kiehtoi aivan liikaa ujuttaa sellainen Parkinsonin karkkeihin.
Fredin suu mutristui. ”Ei. Me ollaan kyllä onnistuttu turvottamaan kieli, mutta… Valitettavasti siitä saa ikäviä sivuvaikutuksia.”
”Niin kuin millaisia?” jatkoin kyselyäni.
”No”, Fred sanoi hitaasti, ”kieli ei lopeta kasvuaan ihan siinä jalankohdalla, mutta sen saa helposti pois vähentämällä turvotusliuoksen määrää, mutta karkista saa myös ikäviä näppylöitä. Ja ne kutiavat muuten aika saamaristi, ihan tiedoksesi vaan”, hän raapi kättään kuin todistaakseen sanansa.
”Ei sinussa näy mitään näppylöitä”, sanoin tarkkailen kummankin pojan kasvoja ja kämmeniä jotka olivat ainoat paljaat paikat.
”Pienellä muodonmuutostaialla saa ihmeitä aikaan”, George sanoi ja oli kai jo hieman leppynyt kutitushyökkäyksestäni.
”Millaisia ne näppylät oikein ovat?” kysyin mietteliäänä. Ehkä pystyisin auttamaan heitä heidän pikkuongelmassaan. Olin saanut paljon erilaisia näppylöitä olemattomien kasvienkäsittelytaitojen takia.
”Miten niin?” George kysyi epäillen. Hän kai kuvitteli, että minulla oli taas pahat mielessä.
”Minusta saattaa olla apua.”
”Tuskinpa sinä tiedät mitään tähän, mutta –”, George mietiskeli ääneen. ”Hyvä on. Ehkäpä sinä oletkin kuunnellut jotakin liemitunneilla”, hän totesi ja veti kaapunsa hihaa ylöspäin.

Hänen käsivarsi oli täynnä pienenpieniä sinisiä näppylöitä. Jotkut näyttivät kuin turvonneilta. Vaikutti siltä, että näppylöiden sisälle oli keräytynyt jotakin, sillä jotkut näpyistä oli räjähtänyt ja kädelle oli levinnyt vaaleansinistä mössöä. Käsi näytti oksettavalta ja minun ruokahaluni loppui siihen paikkaan.

”Yök”, en osannut sanoa muutakaan.

Kumpikaan ei sanonut mitään. George peitti kätensä kiireesti hihalla ennen kuin kukaan muu ehtisi nähdä sitä. ”No, keksitkö mitään?”
Purin huultani mietteliäänä. Näppylät näyttivät jotenkin tutuilta. ”Mikä tuon aiheuttaa?”
”Sitä me juuri yritämme keksiä.”
”Saisinko nähdä listan uudestaan”, pyysin ja tällä kertaa se annettiin ilman vastaan panemista.
 
Luin listan huolella läpi. Se ei kuitenkaan auttanut yhtään. Mikään ainesosista ei muistaakseni aiheuttanut mitään sinisiä paiseita. Annoin listan takaisin Georgelle ja pudistin päätäni. Kaksoset näyttivät harmistuneilta, mutta he eivät sanoneet mitään.

Minua jäi mietityttämää ne näppylät. Ne olivat niin tutunnäköisiä. Juuri sellaisia, millaisia saatoin saada yrttitiedontunneilla. En saanut kuitenkaan millään päähäni, mikä kasvi aiheutti sellaisia näppyjä. Siitä oli pakko olla jo jonkin aikaa kun niitä oli käsitelty yrttitiedossa. Otsani rypistyi sitä mukaan kun mietin asiaa.  

”Meidän pitäisi varmaan jo mennä”, Fred mutisi katsottuaan vanhaa rannekelloaan vaivihkaa varoen, ettei kukaan huomaisi hänen sinisin laikuin peittämää ihoa. ”Lipetit tuskin tykkää jos tulemme taas myöhässä tunnille.”
”Mitä kello on?” kysyin hätkähtäen. En ollut tajunnut ajan kulua.
”Viittä vaille yhdeksän.”
Ponkaisin pystyyn. Katsoin kiireesti opettajienpöytään, mutta onnekseni Kalkaros oli jäänyt Septima Vektorin kanssa keskustelemaan. Luihuisentuvanjohtaja näytti ärtyneeltä numerologian opettajan papatukseen, mutta nainen ei tajunnut millään lopettaa. Huokaisin helpotuksesta ja kulautin lopun kurpitsamehun suuhuni. Nappasin laukkuni tuolini vierestä ja olin valmiina lähtemään liemientunnille.

Liemet…

Siinähän se olikin! Ne näppylät eivät olleet tulleet yrttitiedossa niin kuin olin muistellut. Miten olinkaan voinut unohtaa? Se oli ainut kerta kun olin onnistunut söheltämään liemitunnilla pahasti ja Kalkaros oli piikitellyt siitä minulle useita viikkoja, aivan kuten Parkinsonkin. Olimme tehneet jotakin lientä – en muista mitä. Siihen oli kuitenkin tarvittu nupukasta. Se on kasvi jonka terälehtiä käytetään monissa liemissä. Sen nuppu on hyvin tiukka ja terälehdet pitää irrottaa siitä varovaisesti, ettei kukan sisällä oleva puolustusmekanismi laukea. Minulle tietenkin kävi niin – olenhan aivan toivoton kasvien kanssa. Nupukas purskautti sinisen happonsa suoraan kasvoilleni. Nevillekin onnistui tunaroimaan vaikka onkin loistava yrttitiedossa. Syynä oli luultavasti niskaan hönkivä Kalkaros. Matami Pomfrey oli juottanut minulle jotakin litkua ja siniset näpyt olivat tiessään.

”Minä keksin mikä on niitten sinisten kavereittenne takana”, sanoin kierrellen, sillä takanamme käveli joukko korpinkynsiä.
”No mikä?” George sanoi ja näytti hieman epäilevältä.

Kerroin nopeasti hänelle äsken tajunneeni jutun. Uskoin heidän käyttäneen turvotusliemen valmistuksessa sellaisia nupukkaan terälehtiä joka oli purskauttanut myrkkynsä ja oli samalla sotkenut teränlehtensäkin. Luultavasti joku ekaluokkalainen joka pelkäsi Kalkaroksen rangaistusta, oli laittanut pilalle menneet terälehdet takaisin ainesvarastoon. Olettaen, että kaksoset käyttivät Kalkaroksen aineksia.

Heti sanottavani sanottua pinkaisin juoksuun. Kalkaros oli juuri vähän aikaa sitten jättänyt suuren salin. Pitäisi varmaan käyttää yhtä salakäytävää, että ehdin ajoissa tunnille…

***

Olin Harryn ja Ronin kanssa kirjastossa. Tutkailin tuskaisesti muinaisten riimujen oppikirjaa yrittäessäni väkertää ainetta professori Babblingille. En millään löytänyt oikeaa merkkiä sanalle Irveta. Meille oli annettu tehtäväksi kirjoittaa maahisista pergamentillinen, mutta kirjoitus oli alkanut tyssäillä jo toisella rivillä. Minua harmitti kovasti, että Hermionella oli nyt tunti jästitietoa (josta ei ole hänelle mitään hyötyä). Hän oli nimittäin ilmoittanut lounaalla jo opetelleen kaikki merkit ulkoa.

Harry ja Ron tekivät ennustuksen esseitään. Mulkoilin heitä masentuneena, kun he naureskelivat keksiessään toinen toistaan huvittavampia ennustuksia. Kun olin kysynyt tai oikeastaan tiuskaissut minkä takia he vain kirjoittivat soopaa eivätkä tutkineet kämmeniensä viivoja niin kuin heidän olisi pitänyt, Ron oli vain vastannut hyväntuulisesti, että professori Punurmio antaa paremmat pisteet satuilusta kuin kirjan vastauksista. Arvaatte kai, että minua harmitti suunnattomasti, etten ollut ottanut ennustuksia muinaisten riimujen siasta.

Harry ja Ron saivat aineensa kirjoitettua kun minä en ollut päässyt edes puoli väliin. He istuskelivat toimettomina ja tuijottivat minua kuin odottaen minun hätistävän heidät pois. Olin kuitenkin niin ärtynyt, ettei minua huvittanut pelastaa heitä tuskaiselta kirjastolta. Pistin heidät etsimään tarvittavia merkkejä. Se ei kuitenkaan toiminut, sillä heillä kesti minuakin pidempään etsiä oikeat merkit ja he alkoivat näyttää jo niin tuskastuneilta, että minulla ei ollut enää sydäntä pitää heitä orjinani.

”Äh, kyllä te voitte lähteä”, sanoin harmissani. Yksin oli vieläkin ikävämpää tehdä läksyjä.
”Kyllä me voidaan jäädä”, Harry vastasi urhoollisesti, mutta Ron näytti siltä kuin olisi halunnut juosta kirjastosta mahdollisimman nopeasti ulos.
”Ei kun ihan totta. Ei teistä ole mitään apua ja te varmasti haluatte mennä mieluummin pelaamaan räjähtävää näpäytystä kuin mätänette täällä”, intin vastaan.

Ron näytti olevan aivan samaa mieltä kanssani ja alkoi raahata Harrya kiireesti pois ennen kuin tämä alkaisi leikkiä ritaria. He katosivat nopeasti kirjahyllyjen taakse ja kuulin hetken kuluttua kirjaston oven avautumisen ja sulkeutumisen.

Istuin hetken aikaa paikallani ja tuijotin väsyneenä pergamenttia joka oli puolillaan merkkejä. Huokaisten tartuin sulkakynään ja jatkoin esseetä.

Kolme ja puoli lausetta myöhemmin kirjaston ovi aukesi taas.  En aluksi reagoinut siihen millään lailla. Eihän siinä ollut mitään ihmeellistä. Huomioin tulijat vasta sitten kun aloin kuulla heidän keskustelunsa.

”Etkö sinä palautakaan tuota kirjaa?” kuului pojan ääni. Se kuulosti jotenkin tutulta, mutta en saanut päähäni kenen ääni se oli.
”En, tämä on minun isäni kirja”, sanoi toinen, mutta tämän äänen minä tunnistin. Se oli selkeästi Dracon itsevarma laiska ääni. Kun tajusin Dracon puhuneen isänsä kirjasta, lopetin heti kirjoittamisen ja keskityin pelkästään kuuntelemaan.
”No, miksi sinä sitten raahaat sitä joka paikaan?” toinen poika kysyi jollakin tavalla ärtyneenä. Luultavasti siksi, että hän ei ymmärtänyt Dracon touhuja.
”Olen luvannut lainata tätä kirjaa”, Draco selitti ja huomasin heidän pysähtyneen jonkin kirjahyllyn luo, sillä en kuullut enää askelten ääniä.
”Lainata? Älä naurata! Et sinä ikinä ’lainaa’ kenellekään mitään”, poika sanoi huvittuneen ivallisesti.
”No, ehkei lainaaminen ole oikea sana…”, Draco mutisi ja ensimmäistä kertaa elämässäni kuulin hänen epäröivän. Minua alkoi entistä enemmän kiinnostaa kuka oli tuo salaperäinen poika joka sai aina niin itsevarman Dracon epävarmaksi.
”Kenelle sinä oikein ’lainaat’ tuota kirjaa?” poika sanoi edelleenkin hieman naureskellen.
Draco oli hetken aikaa hiljaa. Sitten hän sanoi. ”Selena Mustalle.”
”Selena Mustalle? Miksi ihmeessä?” poika ihmetteli. ”Mikä tuon kirjan nimi on? Englannin puhdasveriset – velhosukututkimus. Nyt sinä kyllä huijaat. Se Musta ei vaikuta yhtään sellaiselta joka lukee tuollaisia kirjoja”, poika sanoi.
”Ei hän iltalukemiseksi tätä lainannut. Tuskinpa kukaan haluaa jäädä minulle velkaa sellaisen takia”, Draco sanoi ja naurahti lyhyesti. ”Hän aikoo selvittää tämän avulla ketkä ovat hänen vanhempansa. Se vaikuttaa olevan hänelle aika tärkeää. Olisitpa nähnyt hänen ilmeensä kun hän kuuli tästä kirjasta.”
”No, mitä sinä olet keksinyt hänen päänsä menoksi?” toinen poika kysyi välinpitämättömästi. Minua kuitenkin kiinnosti vastaus kovasti ja kuuntelin vieläkin keskittyneemmin. Huomaamattani nojauduin tuolillani taaksepäin – äänten suuntaan. Tuolini etujalat nousivat ilmaan ja minä keikuin vain takajalkojen varassa.
”Olen miettinyt vähän kaikenlaista, mutta kaikki mitä olen keksinyt, on sellaista jonka voin pistää jonkun muun tekemään tuhlaamatta palveluksia. Olen päättänyt pitää hänet velkaisena. Siitä on varmasti eniten hyötyä”, Draco sanoi mietiskellen.

Mahtavaa. Jään velkaa Draco Malfoylle. Se ei todellakaan ole mikään hyvä juttu. Minun teki mieli kirota Dracon kieroutta, mutta halusin kuitenkin palavasti kuunnella miten keskustelu jatkui. Pidin siis mölyt mahassani.

”Niin, se on varmasti parasta. Sinulla on siten valtaa häneen”, poika mutisi niin hiljaa, etten meinannut kuulla lainkaan hänen sanojaan. Poika kuulosti jotenkin omituiselta sanottuaan sen, jotenkin mietteliäältä. Aivan kuin hänellä olisi ollut joitakin taka-ajatuksia Dracon ”vallasta” minuun. Otsani rypistyi kun mietin mitä ihmettä se meinasi.  

Ajatuksissani en osannut varoa keikkumista, olin edelleen tuolin takajaloilla. Menetin tasapianoni vain hetkeksi ja tuoli kaatui eteenpäin. Ääni joka tuli tulin jalkojen iskeytyessä kivilattiaan ei ollut kovinkaan kova, mutta kirjastossa kaikui ikävästi tekstiilien puuttumisen takia ja pienikin kalahdus kuului jo kauas. Totta kai muutaman hyllyn päässä seisova kaksikko kuuli sen. Eivätkä he olleet aivan niin tyhmiä, että he kuvittelisivat minun jättäneen salakuuntelun väliin.

Tartuin kiireesti sulkakynään ja yritin jatkaa maahissepustustani, mutta pääni oli tyhjennyt kaikista riimuista täydellisesti. Tuijotin pergamenttia kuumeisesti kun kaksi luihuista huomasi minut. Enkö minä enää osaa edes salakuunnella ilman, että minä jään kiinni? Kuulin poikien askeleet kun he kävelivät lähemmäs. Käännyin katsomaan heitä ja yritin näyttää siltä, että huomaisin heidät nyt vasta ensimmäisen kerran.

Nyt tunnistin Dracon puhekaverin. Poika oli Theodore Nott, luihuinen kuten Dracokin. Ei ollut ihme, etten tunnistanut hänen ääntä. En ollut kuullut Theodoren puhuvan muuta kuin silloin kun opettaja kysyi jotakin eikä hän muutenkaan liikkunut Dracon porukoissa ilkkumassa muita oppilaita. Olin nähnyt hänet aika usein kirjastossa, melkein poikkeuksetta yksin. En ollut koskaan ennen katsonut Theodorea tarkemmin, hän ei koskaan yrittänyt vetää huomiota itseensä.

Theodorella oli keskiruskeat hiukset jotka olivat niin pitkät, että ne peittivät melkein kokonaan hänen isot tummat siniset silmänsä joilla hän tarkkaili ympäristöään niin tarkkaavaisesti, että häneltä tuskin meni mitään ohi. Hänen katseensa alla oli aika ikävää olla. Tuntui kuin hän olisi nähnyt suoraan läpi kaikkien muurieni ja nähnyt suoraan sisimpääni. Se oli aika pelottavaa. Hänellä oli myös hieman kyömy, ei kuitenkaan läheskään sellainen kuten Kalkaroksella tai Dumbledorella. Ulkonäöllisesti Thedoreosta tuli mieleen jotenkin Ron. He kumpikin olivat pitkiä ja honteloita, mutta siihen heidän yhtäläisyytensä kuitenkin jäikin.

Istuin hiljaa paikallani ja katsoin heitä kysyvästi ja yritin näyttää mahdollisimman viattomalta. En tietenkään pystynyt olemaan pitkään hiljaa ja töksäytin typerästi. ”Moi.”

Theodorea alkoi hymyilyttää, muttei sanonut mitään. Hän oli jäänyt hieman taaemmaksi, mutta seurasi tilannetta hyvin tarkkaavaisesti. Draco otti tilanteen haltuunsa ja sanoi itsevarmasti hymyillen. ”Hei vaan”, häntä näytti naurattavan jokin kovasti. ”Mitä sinä oikein teet?”
”Riimujen läksyjä”, vastasin ja katsoin häntä viattomasti silmiin. Se tehosi yllättävän usein, varsinkin jästiopettajiin. Valitettavasti Draco ei ollut jästiopettaja.
”Riimujen läksyjä vai?”, hän katsoi pergamenttia joka oli säälittävän tyhjä ja käsialani koko oli turhan iso. Professori Babbling saisi taas valittamisen aihetta. ”Ei näytä oikein edistyvän. Ettet olisi touhunnut jotakin aivan muuta kuin tehnyt läksyjä.”
”Mitä sinä oikein vihjailet, Malfoy?” onnistuin kuulostamaan melko aidosti närkästyneeltä. ”Minkä minä sille mahdan, etten ole mikään nero riimuissa!”
”Vihjailen sinun kuunnelleen toisten oppilaiden keskusteluja”, Draco sanoi suoraan ja siristi silmiään pienesti.

Minua teki mieli sanoa ”Miksi minä sellaista tekisin?”, mutta se olisi ollut aivan liian lapsellista. Tiesin hyvin, että heitä en saisi uskomaan sitä, että en olisi kuunnellut heitä. Eivät he olleet niin tyhmiä. Lisäksi Theodore katsoi minua edelleenkin niin läpitunkevasti, että epäilin valehtelutaitojeni olevan riittämättömät hänelle valehteluun. Päätin siis leikkiä rehellistä, taas vaihteeksi. ”Niin, se on totta. Olisit sanonut heti niin oltaisiin vältytty turhalta kinastelulta.”

Theodore näytti huvittuneelta, mutta oli kuitenkin edelleen vaiti. Minua alkoi ahdistaa hänen tutkiva katseensa joten käänsin katseeni Dracoon. Hän taas näytti puhtaasti yllättyneeltä. Hän oli varmasti olettanut minun kiistävän hänen väitteensä. Hän oli kuitenkin niin yllättynyt, ettei palannut heti takaisin typerään olen-Malfoy-ja-paljon-parempi-kuin-sinä – kuoreensa vaan pudisti päätään hämmentyneenä. Sitten hän sanoi. ”Välillä minusta tuntuu, etten pysy ajatuksen juoksussasi mukana.”
”Harva pysyy”, sanoin kohauttaen olkiani. ”Muuten siitä teidän keskustelusta – minusta tuntuu, että minulle on lähetys.”

Ojennan käteni Draco päin ja katson häntä odottavasti. Hänellä oli kainalossaan paksu kirja jonka kansi oli tehty tummasta nahkasta. Se näytti hyvin painavalta ja se oli niin isokokoinen, että se ei mahtunut Dracon koululaukkuun. Se oli epäilyksettä kirja jonka hän oli luvannut toimittaa minulle – tietenkin vain palvelusta vastaan, mutta kuitenkin.
 
Draco näytti pelkästään helpottuneelta kun hän laski kirjan käsilleni, (minun oli pakko ottaa toinenkin käsi apuun, niin painava se kirja oli) mutta kuitenkin hän piti otteensa kirjassa ja varmisti minun muistavan sopimuksemme. ”Muista, sinä olet velkaa minulle, Musta.”

Nyökkäsin kiivaasti ja melkein riuhtaisin kirjan hänen otteestaan. Halusin palavasti aloittaa kirjan lukemisen. Tunsin jotenkin sisimmässäni, että tämä kirja olisi tarvittava johtolanka päästäkseni eteenpäin. En halunnut antaa itselleni turhia toiveita siitä, että kirjassa olisi kaikkiin kysymyksiini vastaus. Se olisi aivan liian helppoa, eikä minun elämäni aikana mikään ole onnistunut vain sormia napsauttamalla. Miten asiat olisivat nyt muka muuttuneet?

”Kiitos”, sanoin ja yritin viestittää sillä sen, että heidän pitäisi lähteä. Halusin käydä käsiksi kirjaan mahdollisimman nopeasti.

Onneksi tällä kertaa Draco ”pysyi ajatuksen juoksussani mukana” ja nyökkäsi lyhyesti ja kääntyi pois lähteäkseen. Theodore katsoi minua pitkään ja tarkasti, ennen kuin lähti Dracon perässä pois valtaamani pöydän vierestä.
 
Viimeinkin olin yksin. Pystyisin aloittamaan kirjan tutkimisen. En kuitenkaan avannut sitä vaan tuijotin jännittyneenä kirjan kiemuraista kullattua nimeä. Kirja oli selkeästi uusi. Sitä oli tuskin luettu muutamaa kertaa enempää. Henkäisin syvään ja tartuin kirjan etukanteen ja käänsin kirjan auki.
« Viimeksi muokattu: 23.09.2010 21:38:18 kirjoittanut Amaril »

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 547
  • Mock me.
Vs: Black Moon (k13) prologi+11 lukua
« Vastaus #26 : 02.08.2010 03:04:25 »
Ei Sirreä :'( Eikä Remppaa... Täähän menee melkein kiduttamisen puolelle! No, ei jos ei nyt kuitenkaan, mutta melkein. Mietinkin tässä pari päivää sitten, että ookkohan sie unohtanu tän, mutta onneks et ole. Koska pidän tästä ihan älyttömästi! Serenaan vaan pystyy samaistumaan niin hyvin. Ja tää miten Serenan vanhemmat palajastuu niin kiduttavan hitaasti. Ja sain just ahaa-elämyksen keksimällä kuka jopa saattais olla Serenan isä, mutta jouduin hylkäämään sen saman tien, koska Serenan täytyis olla vanhempi tai syntyny vuonna -79 kuten Hermione. Apua tää menee vaikeeks, jos vaan ootan kiltisti, että ne paljastuu ja kerron sitten ketä kaikkia oon epäilly Serenan vanhemmiksi :D Joutuisin rääkkäämään aivojani vähemmän ::)

Huomasin yhden pienen virheen. Laitan sen tähän, niin siun on helpompi se tekstistä korjata:
Lainaus
Muutkin saman makuusalin tytöt olivat hereillä ja availivat liian tiheään tahtiin kaappeja ja pamauttivat ne kiinni turhan kovaäänisesti
Tämän lauseen lopusta puuttui piste, mikä jäi itseä hieman häiritsemään.

Toivottavasti saadaan seuraava osa luettavaksi nopeammin, koska en kestä odottaa :'D (miten niin kärsimätön ihminen?)

Teidän,
Ruskapoika

//Ei kun sain lisää ahaa-elämyksiä. Ei Serenan oiskaan täytyny syntyä -79 vuonna! Mitä ihmettä mie sekoilen :'D Eli se voi olla se... *hmm* Joo, jätän tän miettimisen nyt (ehkä).
« Viimeksi muokattu: 02.08.2010 03:06:31 kirjoittanut Ruskapoika »
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Vaarallinen Komentoija

  • Vieras
Vs: Black Moon (k13) prologi+11 lukua
« Vastaus #27 : 08.08.2010 23:08:04 »
Huh! Löysinpäs tämän luvun ajoissa! *hyppii tuolilta toiselle innoissaan* Selena on eddelleeen lempihahmoni.
 Nyt en voi syyttää konetta siitä etten ole lukenut tätä lukua ajoissa. Voi syyttää vain itseäni, sillä en muistanut ficcisi nimeä :D Hölömö minä :D

Amaril

  • ***
  • Viestejä: 56
Vs: Black Moon (k13) prologi+11 lukua
« Vastaus #28 : 15.08.2010 13:38:15 »
Ruskapoika, tässä osassa tulee Remppaa ja kunnolla. En enää pysty kiduttamaan rakkaita lukioitani :D Enää ei tarvitse odotella tuon salaisuuden selviämisen kanssa. Virhe korjattu. Nyt tämä osa tuli aikaisemmin niin kuin taisin kuvatakin. Kiitos kommentistasi :)

Vaarallinen Komentoija, ei se haittaa vaikka sinulla kesti hieman kommentoimisessa. Tärkeintähän on että kommentoi joskus. Olen joskus miettinyt ficin nimen vaihtamista, mutta vielä ei ole inspis iskenyt siinä suhteessa, joten pitää pitää vielä vain tuo nimi mielessä. Kiitos kommetistasi :)

A/N: Ooh, kävijämäärä on jo mennyt yli tuhanen *tanssi innoissaan*. Kommetoijia kuitenkin on ollut melko vähän siihen verrattuna  :-\ Osa tuli nyt kuitenkin lupauksien mukaisesti aikaisemmin. Pitkä osa, melkein 11 sivua pitkä, että saatte paljon lukemista :) Olisi kiva saada kommentteja.

12.  Salaisuus ratkeaa

Istuin edelleen kirjastossa. Muinaisten riimujen läksyt olivat saaneet väistyä Englannin puhdasveriset – velhosukututkimus – nimisen kirjan tieltä. Pergamentti jolle olin kirjoittanut ainetta, oli rytistynyt painavan opuksen alle. En kuitenkaan uhrannut sille ajatustakaan, sillä olin niin innoissani etsiessäni sisällysluettelosta Mustien sukupuuta.

MacDougal, Macmillan, Malfoy, Max… Musta! Katsoin innostuneena sivunumeroa, se oli 258. Käänsin sivun esiin. Siirsin katseeni heti alimmalle riville ja etsin sieltä tuttuja nimiä, mutta kaikilla oli jotenkin kummalliset nimet kuten esimerkiksi Hereweald tai Desideria. Sitten tajusin katsoa vuosilukua. Ne tyypit olivat syntyneet 1500-luvun puolessa välissä. Ei ihme, että heillä oli niin kummalliset nimet. Huomasin vasta sitten, että sukupuu jatkui vielä kahdella seuraavallakin aukeamalla. Viimeinen niistä oli se jota minä etsin. Toiseksi alimmalta, jota ensiksi erehdyin luulemaan alimmaksi riviksi tuoreimman sukupolven vähälukuisuuden takia, löytyivät Dracon äiti, Narcissa Malfoy ja massamurhaaja Sirius Musta. He olivat serkuksia.

Ensimmäiseksi päätin etsiä itseni sukupuusta. Ei kestänyt pitkään kun olin lukenut alimman rivin nimet. Niitä oli vain kaksi, eikä kumpikaan heistä ollut Musta, he olivat Nymphadora Tonks ja Draco Malfoy. Olin jotenkin odottanut tätä. Se olisi ollut liian helppoa.

Naputtelin kynsiäni pöytää vasten ja yritin miettiä miten etenisin. Tiesin vanhempieni olevan kuolleet ennen toista elin vuottani, mutta kuva Sirius Mustasta nuorena oli saanut minut epäröimään. Mitä jos Dumbledore olisi valehdellut suojellakseen minua siltä tiedolta? En kuitenkaan halunnut heti lyödä lukkoihin sitä, että Sirius olisi isäni. Saatoinhan minä olla erehtynytkin. Siksi aloin tehdä listaa jossa oli kaikki joilla oli mahdollisuus olla vanhempiani jos katsoi heidän elinaikojaan. Heistä kuitenkin reilusti yli puolet olivat syntymäni aikoihin yli tai tasan viisikymmentävuotiaita. Päätin yliviivata pergamentiltani heidät. Otin kuitenkin myös Regulus Mustan mukaan listaan varmuuden vuoksi vaikka hän olikin kuollut synnyttyäni. Voisin poistaa hänet listalta jos hän oli kuollut liian aikaisin. Sen jälkeen minulla oli jäljellä enää viisi nimeä.

Sirius Musta 1958-
Regulus Musta 1961-1979
Bellatrix Lestrange (os. Musta )1951-
Andromeda Tonks (os. Musta) 1953-
Narcissa Malfoy (os. Musta) 1955-


Purin huultani samalla kun silmäilin nimilistaa. Minulla oli edelleenkin omat epäilyni vanhemmistani, mutta en halunnut niiden sumentavan päättelykykyäni joten suljin ne kokonaan mielestäni.

Sirius Musta, hyvin mahdollinen isäkseni, juuri sopivan ikäinen ja pelottavan samannäköinen. Hänellä ei tosin ollut vaimoa sukupuun mukaan, mutta ei se tarkoita etten olisi hänen tyttärensä. Onhan sitä ennenkin syntynyt lapsia avioliiton ulkopuolella.

Regulus Musta, ehkäpä hieman liian nuori (18-vuotias) isäkseni, mutta ajat ovat muuttuneet. Ehkäpä silloin mentiin paljon aikaisemmin kihloihin (Reguluksesta ei mennyt mitään viivaa, eli hän ei ollut naimisissa) tai sitten olin avioton lapsi. Regulus on Siriuksen veli joten olen myös samannäköinen kuin hän jos tämä on tullut yhtään isoveljeensä.

Bellatrix, Andromeda ja Narcissa, he kaikki ovat naimisissa, mutta se saattaakin olla syy miksi minut oli heivattu orpokotiin. Jos joku noista naisista olisi vaikkapa pettänyt miestään ja saanut minut, eivätkö he olisi lähettäneet minut suosiolla pois. Tosin rouva Hart oli sanonut, että äitini oli kuollut muutama tunti ennen kuin minut tuotiin orpokotiin. Tietenkin se saattoi olla yksi niistä valheista joita Dumbledore on pitkän elämänsä aikana sepitellyt.

Äh, en pääse yhtään eteenpäin tässä tällä tavalla, puhisin itsekseni ja etsin jokaisesta isä- ja äitiehdokkaastani heistä kertovat kirjoitukset. Luin ensiksi tiedot naisista. Mikään tieto heistä ei muuttanut kauheasti käsitystäni heistä. No, Bellatrix tosin alkoi vaikuttaa tosi psykolta Voldemort-fanilta ja Andromedaan taas yllätyin positiivisesti. Hän oli mennyt naimisiin jästin kanssa ja hänet oli ”poltettu pois sukupuusta”, mitä lie se tarkoittikaan. Narcissa oli taas juuri sellainen kuin olin kuvitellut, puhdasverinen hienostovaimo, ei mitään ihmeempää.

Tekstien vieressä oli aina kuva henkilöstä, josta teksti kertoi. Olin tarkastanut ne myös. Naisista ehkäpä eniten minua muistutti Bellatrix (miksi minä näytän aina niin kovasti kaikilta seonneilta murhaajilta?), mutta se johtui enimmäkseen hiuksista, hänellä oli samanlaiset mustat kiharat hiukset kuin minulla. Naisten kasvojen piirteet olivat kaikilla melko samanlaiset, kauniin aristokraattiset ja elegantit. Heidän nenät ja huulet olivat samankaltaiset kuin minulla, muuten meissä ei ollut paljonkaan samaa.  

Seuraavaksi luin Regulus Mustaa käsittelevän tekstin:
REGULUS ARCTURUS MUSTA
Regulus Musta syntyi 18. päivä tammikuuta vuonna 1961 Lontoossa Pyhän Mungon taikatautien ja –vammojen sairaalassa. Hän oli Orion ja Walburga Mustan nuorempi poika. Hänet lajiteltiin Luihuisen tupaan mentyään Tylypahkan noitien ja velhojen kouluun. Reguluksesta tuli nopeasti vanhempien suosikki, kun Reguluksen veli, Sirius Musta, oli lajiteltu Rohkelikkoon ensimmäisenä Mustana koko suvun historiassa.

Reguluksen väitettiin menneen kihloihin seitsemäntenä kouluvuonaan, mutta kukaan ei ole koskaan vahvistanut juorua todeksi. Reguluksen elämästä koulun jälkeen ei ole paljonkaan tietoa, mutta hänen tiedettiin liittyneen kuolonsyöjiin sukunsa odotusten mukaisesti. Regulus Musta kuoli vuoden 1979 lopulla. Hänen kuolin ajastaan tai tavastaan ei ole tietoa, mutta jotkut ovat uskaltaneet epäillä itse Pimeyden Lordin omakätisesti murhanneen hänet. Siitä ei kuitenkaan ole mitään todisteita.


Kihloihin? Oliko Regulus Musta kihloissa? Sittenhän… Innostuin luvattoman paljon niinkin pienestä ja vieläpä niin epävarmasta vihjeestä. Kaikki vihjeet jotka vähensivät epäilyjäni Sirius Mustan olevan isäni, olivat tervetulleita.

Kuva Regulus Mustasta muistutti minua yhtä paljon kuin Sirius Mustankin siinä lehdessä. Minun oli pakko hämmästyä veljeksien suurta yhdennäköisyyttä. Erona oli vain Siriuksen vankempi ja urheilullisempi ruumiin rakenne ja Sirius oli myös paljon charmikkaampi ja iloisempi kuin ylpeä ja synkkä Regulus. Olisi todella vaikeaa, ei, aivan mahdotonta päätellä kuvien perusteella kumpi olisi isäni. Minun oli nyt pakko myöntää itselleni, että listani naiset näyttivät aivan liian erilaisilta minun kanssani, toisin kuin miehet. Huokaisten vedin viivat heidän nimiensä päälle. Olisin niin mielelläni vetänyt viivan Sirius Mustan nimen yli…

Hieman edistyneenä ja huomattavasti iloisempana aloin, etsiä Sirius Mustaa S-kirjaimella alkavien Mustien joukosta. Olin juuri kääntämässä sivua kun huomasin jotain hyvin, hyvin kiinnostavaa. Nimittäin, minä löysin oman nimeni ja jopa kuvani Sebastianus Mustan alapuolelta. Mutta eihän minua ollut edes sukupuussa…

SELENA VALERIE MUSTA
Selena Musta syntyi 18. päivä huhtikuuta vuonna 1980 tuntemattomassa olinpaikassa. Selenan vanhempien nimet eivät ole yleisessä tiedossa eikä hänen ensimmäisestä elin vuodestaan ole lainkaan minkäänlaisia merkintöjä tai edes huhuja. Albus Dumbledore, nykyinen Tylypahkan rehtori, vei hänet hieman Pimeyden Lordin kukistumisen jälkeen Lontoossa sijaitsevaan jästiorpokotiin nimeltään Harmaa Haikara. Syynää tähän on ilmoitettu olevan Selenan vanhempien kuolema, mutta rehtori Dumbledore ei ole suostunut kommentoimaan asiaa tarkemmin.

Selena meni Tylypahkan velhojen ja noitien kouluun täytettyään yksitoista ja siellä hänet lajiteltiin toisena Mustana Rohkelikon tupaan. Selena on myös ystävystynyt Pimeyden Lordin kukistajan, Harry Potterin ja tämän ystävän Ronald Weasleyn kanssa. Hänen viettämät vuotensa jästiympäritössä ovat tehneet tehtävänsä, sillä hän on ystävystynyt myös hyvin epäsoveliaasti jästisyntyisen Hermione Grangerin kanssa.


Minua ärsytti kirjan selvä jästivastaisuus, mutta en kuitenkaan voinut olla räpyttelemättä silmiäni yllättyneenä. En ollut osannut arvata, että minustakin olisi kirjoitettu kirjaan ja vieläpä niin pitkästi, yhtä pitkästi kuin Regulus Mustastakin. Vielä enemmän minua hämmensi kuva joka esitti minua 10-vuotiaana. Se oli jästikuva eli se ei liikkunut. Muistin sen oikein hyvin olevan koulukuvani viimeisellä jästikoululuokallani. Kuvassa minä hymyilin tekohymyä ja minun kiharat hiukseni näyttivät tavallista siistimmiltä ja päälläni oli ainokainen mekkoni. Irvistin katsoessani kuvaa. Olin kuvitellut hävittäneeni sen, mutta tuskinpa sillä oli mitään merkitystä. Kirjantekijä oli varmasti saanut sen jotakin toista kautta kuin ryöväämällä minulta.

Käänsin sivua ja löysin nopeasti Sirius Mustan kohdan. Hengitin syvään ja aloin lukea tekstiä. Melkein kaikki mitä siinä sanottiin, oli minulle tuttua lehtien lukemisen tähden. Kirjassa ei puhuttu mitään miehen karkaamisesta Azkabanista, joten kirja oli tehty varmasti ennen sitä. Mutta kirjassa kerrottiin eräs hyvin mielenkiintoinen juttu Siriuksesta ja tämän kavereistaan.

SIRIUS ORION MUSTA III
Sirius Musta syntyi 14. päivä marraskuuta Lontoossa Pyhän Mungon taikatautien ja –vammojen sairaalassa Orion ja Walburga Mustan esikoiseksi. Hänen veljensä Regulus Musta syntyi kaksi vuotta myöhemmin. Sirius lajiteltiin yllättäen Rohkelikon tupaan hänen mentyään Tylypahkaan opiskelemaan ja siellä hän oli ensimmäinen Musta koko suvun historiassa.  Sirius kuitenkin ystävystyi jo ensimmäisenä vuonaan Rohkelikkoihin James Potteriin, Remus Lupiniin ja Peter Piskuilaniin. Heistä muodostui ryhmä jota he kutsuivat Kelmeiksi. Hän alkoi sotia sukuaan ja kaikkea heidän kannattamaansa vastaan jo ensimmäisenä kouluvuonaan. Siksi oli hyvin kummallista kun hän osoittautuikin myöhemmin kuolonsyöjäksi. Siriuksella ja tämän vanhemmilla oli todella huonot välit juuri hänen kapinallisuutensa takia ja erilaisuutensa muihin Mustiin verrattuna.

Sirius karkasi pois kotoaan ollessaan 16 vuoden ikäinen. Hänen äitinsä, Walburga Musta poltti hänet pois sukupuusta poikansa kiellettyä sukunsa ja karkaamalla ystävänsä James Potterin luo asumaan. Koulusta päästyään James Potter sai pojan jästisyntyisen Lily Evansin kanssa. Poika nimettiin Harry Potteriksi ja Siriuksesta tuli lapsen kummisetä.

 Ei ole tietoa milloin Sirius liittyi kuolonsyöjiin, mutta ryhdyttyään Potterien salaisuudenhaltijaksi, hän kertoi Pimeyden Lordille heidän olinpaikkansa. Muutamaa päivää myöhemmin hän tappoi Peter Pitskuilanin tämän tullessa kostamaan Potterien kuolemaa. Sirius saatiin kiinni ja hänet tuomittiin Azkabaniin koko loppuelämäkseen.


En onnistunut käsittelemään uusia tietoja. Ne vain olivat yhdessä isossa sekamelskassa päässäni enkä onnistunut järjestämään niitä (ihan kuin koskaan pystyisin järjestämään yhtään mitään). Jouduin selvittelemään ajatuksiani jonkin aikaan kunnes pystyin taas ajatella normaalisti.

Olin saanut paljon tietoa. Huonoja, siis erittäin huonoja tietoja joita en olisi halunnut koskaan kuulla (tässä tapauksessa lukea). Onneksi olin saanut edes yhden vihjeen jota kautta pystyisin jatkamaan arvoitukseni parissa. Hyvät tiedot ensin, Remus Lupin oli ollut tai on vieläkin Sirius Mustan ystävä. Se meinaa sitä, että hän luultavasti osaisi sanoa herra Vankikarkurista muutamia pikku asioita. Sitten huonot asiat, Sirius Musta on syy siihen, että Harry on orpo. Sitä Harry ei anna kummisedälleen koskaan anteeksi. Kolmanneksi, joka ei oikeastaan liity mitenkään lukemaani. Sirius Musta ei saa olla isäni!

Kun aloin tajuta lukemaani, minut valtasi hirvittävä epätoivo. Käteni tärisivät ja olin taas kerran kalvennut. Yritin pitää ajatukseni kurissa, mutta päähäni luikahti kuitenkin ajatus, jota en todellakaan halunnut kuulla, mitä jos Harry ei haluakaan olla ystäväni enää sen jälkeen kun hän kuulee tästä?

Ei Harry ole sellainen ihminen joka hylkää ystävänsä toisen ihmisen tekojen vuoksi, yritin uskotella itselleni. Enhän minä mahtanut typerän sukulaiseni tekosille yhtikäs mitään! Sitä paitsi Harry on sanonut, ettei häntä haita vaikka Sirius olisikin isäni. Aloin pikkuhiljaa uskoa itseäni ja Harryn anteeksiantavaisuuteen, että onnistuin pyristelemään pois epätoivostani.

Kun Harry-juttu oli käsitelty minun oli mietittävä seuraavaa siirtoani. Istuin paikoilleni jähmettyneenä ajatusten virratessa päässäni sukkelampaan tahtiin mihin ne olivat tottuneet. Muutama tokaluokkalainen vilkaisi minua kummissaan, kun nousin kiireesti ylös tuolilta. Yritin tunkea juuri lukemaani kirjaa laukkuuni, mutta se oli aivan liian suuri sinne, kuten se oli ollut myös Draconkin laukkuun. Pakkasin läksyni, musteen ja sulkakynät hätäisesti ja otin kainalooni kirjan Englannin puhdasveriset – velhosukututkimus ja ryntäsin ulos kirjastosta toisluokkalaisten katseiden saattelemana.

***

Juoksin turhan kovaa vauhtia autiota käytävää pitkin. Laukku heilui hervottomasti takanani ja tömpsähti milloin mihinkin joka askeleen kohdalla. Kirja kainalossani hidasti vauhtia huomattavasti ja käteni puutuivat sen painosta, mutta en kuitenkaan ajatellut tai edes huomioinut kumpaakaan niistä.

Minun on pakko löytää Lupin, toistelin päässäni. Olin jo käynyt pimeydenvoimilta suojautumisen luokassa, mutta ei professori tietenkään siellä ollut. Missä hemmetissä opettajat oikein viettävät vapaa-aikansa? Opettajienhuoneessa? Onko täällä semmoista? Jos on, niin missä?

Vaihdoin käytävää vilkkaampaan ja juostessani aloin törmäillä usean oppilaaseen. Tönäisin muutaman oppilaan tieltäni ja mutisin useaan kertaan anteeksi pyyntöjä. Jotkut minua vanhemmat oppilaat eivät pitäneet tönimisestä ja he alkoivat huutaa perääni ja yksi äksy luihuinen jopa heitti kirouksen perääni mutta ehdin juosta pois sen tieltä.

Minua alkoi hengästyttää jo hieman enemmän, mutta jatkoin silti juoksua. Käännyin toiselle käytävälle juosten edelleen. Miksi minä juoksin? Vieläpä ilman määränpäätä!  En tiedä, kai minä olin seonnut lopullisesti.

Sekoamiseni alkoi valjeta minulle ja yritin saada touhustani pikkuisen järjellisempää. Mistä minä löytäisin Lupinin? Ehkä olisi paras etsiä joku opettaja ja kysyä häneltä missä hän on. Se olisi paljon fiksumpaa kuin juosta kuin hullu ja töniä kaikki Tylypahkan oppilaat itseään vastaan. Juuri kun aloin tulla järkiini ja olin alkamassa hiljentää vauhtiani, törmäsin kulman takaa tulevaan poikaan.

TUMPS!

Mätkähdin kylmälle kivilattialle. Vastaantulija oli ollut liian iso ja painava, jotta olisin onnistunut vain työntämään hänet sivuun tai edes pysymään pystyssä törmäyksen jälkeen. En ollut onnekseni lyönyt mitään paikkaa kipeästi maahan. Ei olisi aikaa mennä matami Pomfreylle kun oli opettaja kuulusteltavana.

”Et kai satuttanut itseäsi?” kuulin pojan kysyvän samalla kun hän ojensi kätensä minulle.

Nostin katseeni poikaan johon olin törmännyt. Ensimmäiseksi huomasin valvojaoppilaan merkin, joka kiilteli hänen rinnuksellaan. Mahtavaa. Miksi minun oli törmättävä juuri valvojaoppilaaseen? Taas kerran karsisin rohkelikkojen pisteitä tunaroimisellani.

”En, olen kunnossa”, sanoin ja tartuin hänen käteensä, jotta hän pystyisi nostamaan minut ylös. Hän vetäisi minut helposti ylös. Puhdistin hetken kaapuani ja sitten katsoin poikaa uudelleen kasvoihin, tällä kertaa kunnolla. Silloin minä tunnistin hänet.
”Sinä olet se poika sieltä junasta!” huudahdin yllättyneenä ja jatkoin hänen tarkasteluaan. Hän oli jotenkin tutunnäköinen. Ei pelkästään sen junassa tapahtuneen takia.
”Ja sinä olet se tyttö sieltä laiturilta”, poika naurahti ja työnsi ruskean hiuskiehkuran pois silmiltään.

Tuijotin häntä otsa rypyssä ja yritin saada päähäni hänen nimensä. Mikä se nyt oikein oli? Cecil? Ceron?

”Anteeksi, mutta mikä sinun nimesi on? En saa sitä millään päähäni”, kysyin lopulta todettuani unohtaneeni sen.
”Cedric Diggory”, hän sanoi ja ojensi kätensä taas kerran, mutta tällä kertaa kätelläkseen. ”Ja sinä olet?”
”Selena Musta”, tartuin hänen käteensä ja me kättelimme. Se ei tuntunut oudolta tai liian juhlalliselta vaikka yleensä karsastin kaikkea turhan muodollista. Jos Percy olisi kätellyt minua, olisin alkanut nauraa vedet silmissä, mutta Cedric osasi tehdä sen luontevasti ja ilman mahtipontisuutta.

Nyt kun olin kuullut hänen nimensä, muistin tarkasti kuka hän oli. Cedric on Puuskupuhin huispausjoupukkueen uusi kapteeni ja jahtaajana hän oli toiminut jo jonkin aikaan. Olin kerran mennyt katsomaan Susanin kanssa heidän harjoituksiaan (Susan on puuskupuhissa ja hän oli silloin ihastunut yhteen jahtaajaan eikä hän kehdannut mennä sinne yksin) ja minun on myönnettävä että hän osaa asiansa oikein mainiosti. Seuraavasta matsista puuskupuhia vastaan tulee varmasti paljon tasaväkisempi kuin aikaisemmista otteluista. Cedric on myös suosittu ja hän pärjää kai ihan hyvin opinnoissaan, vaikka Fred ja George pitävät häntä tyhmänä. Cedric on myös komea ja hänen kävellessä tyttölauman ohi siltä kuuluu lähes poikkeuksetta kikatusta. Moni tyttö onkin ihastunut häneen ja sen huomaa esimerkiksi siitä, että tyttöjenvessassa on enemmän kuin yksi rouva Diggory raapustus seinällä.

”Öm, törmäillään”, sanoin kun hiljaisuus alkoi venyä turhan pitkäksi. Ei minulla ollut aikaa jäädä höpöttelemään turhuuksia jonkun valvojaoppilaan kanssa. Piti löytää Lupin ja vähän äkkiä. Kello alkoi lähestyä uhkaavasti ulkonaliikkumiskielto aikaa. Piti löytää jostakin opettaja… tai valvojaoppilas.
”Nähdään”, Cedric sanoi ja oli juuri ohittamassa minua kun minulla välähti.
”Hei odotapas hetki”, sanoin kiireesti ja Cedric pysähtyi ja katsoi minua kysyvästi. ”Tiedätkö yhtään missä professori Lupin saattaisi olla?”
”Lupin? Hän on kai omassa huoneessaan”, poika sanoi olkiaan kohauttaen.
”Ja se on…?”
”Hmm…” hän mutisi. ”No, se on ainakin neljännessä kerroksessa… Oliko se nyt pohjoistorniin päin menevän käytävän varrella, ei, se on Verson huone”, Cedricin otsa rypistyi ja hän rapsutti päälakeaan. ”Siis mene ensiksi neljänteen kerrokseen ja kävele pohjoistorniin päin menevää käytävää pitkin ja käänny vasemmalle sitten oikealle… Sitten taas oikealle ja sen käytävän kuudes oikealla oleva ovi pitäisi olla oikea”, Cedric päätti hyvin sekavan ja liian pitkän ohjeensa. Siis oliko se ovi vasemmalla vai oikealla?
”Öh, siis ensin oikealle ja sitten vasemmalle…?” yritin muistella Cedricin antamia neuvoja, mutta ne eivät oikein tahtoneet muistua oikeanlaisina päähäni.
”Ensin vasemmalle ja sitten taas vasemmalle – ei kun”, Cedric yritti korjata, mutta meni itsekin sekaisin. Hänen otsansa rypistyi taas.
”Äh, kyllä minä sen huoneen löydän. Kiitos neuvoista”, sanoin vaikka en uskonutkaan siihen itsekään. No, ainakin muistin, että se oli neljännessä kerroksessa. Kyllä kai se sieltä löytyy.
Olin valmiina lähtemään kun Cedric esti sen kiivaalla pään pyörityksellä ja sanomalla. ”Ei, kyllä minä voin näyttää missä se on. Minä löydän sen ihan helposti. Olen vain huono neuvomaan.”
”Ei sinun tarvitse”, yritin väittää vastaan, mutta ihan turhaan. Mikä näitä kaikkia puuskupuheja oikein vaivaa kun heidän täytyy olla aina tyrkyttämässä apua (ei sillä, että olisin sitä vastaan)?
”Ei, kyllä minä voin viedä sinut sinne. Minulla alkaa muutenkin pian valvontakierros joten ei siinä mitään ongelmaa. Sitä paitsi millainen valvojaoppilas minä olisin jos en auttaisi kun sitä pyydetään?” Cedric sanoi ja työnsi hellävaroin selästäni minut liikkeelle. Hän kai kuvitteli, että minulla on jotenkin huono tasapaino.
”Hyvä on, hyvä on”, mutisin jonkin verran harmistuneena ja otin muutaman nopeamman askeleen näyttääkseni, että osasin kävellä itsekin ilman työntö apua.

Kävelimme rappusille asti aivan vaiti. En oikein tiennyt mistä puhua hänen kanssaan, eikä hänkään näyttänyt tietävän yhtään paremmin. Olin yllättynyt, ettei Cedric ollut ottanut minulta pisteitä tai sitten olin vain tottunut liian nipoihin valvojaoppilaisiin kuten Percy. En kuitenkaan ottanut asiaa puheeksi jos Cedric olisi vaikka vain unohtanut. Siitä olisi silloin vain haittaa.

”Miksi sinä etsit professori Lupinia?” Cedric keskeytti mietiskelyni. Katsoin häntä hieman hämmentyneenä ja sitten arvioivasti. Olikohan Cedric juoruilevaa tyyppiä vai pystyykö häneen luottamaan. Tosin on hankala kuvitella puuskupuhia joka juoruilee, mutta kuitenkin…
Purin huultani ja sanoin edelleen hiukan epävarmana. ”Minulla on hieman kysyttävää häneltä.”
”Kysyttävää mistä?”, Cedric jatkoi kyselyään. ”Ei sinun tarvitse vastata jos et halua. Olen vain utelias”, hän kiirehti mutisemaan huomattuaan vastahakoisuuteni.
”Hän saattaa tietää kuka on minun isäni”, vastasin ja yllätyin itsekin, että olin sanonut sen. Olin hetki sitten ollut varma, etten sanoisi yhtään mitään.

Cedric ei näyttänyt ymmärtävän. Ei hän tietenkään tiennyt minun olevan orpo jolle ei ole kerrottu vanhemmistaan juuri lainkaan. Kuka nyt sellaista osaisi arvata varsinkaan kun itsellä oli vanhemmat niin kuin kaikilla lähipiirissäänkin.

”Olen orpo ja minulle ei ole kerrottu orpokodissa oikeastaan mitään vanhemmistani”, sanoin ja Cedricin kasvoille levisi ymmärrys ja hän nyökkäsi nopeasti. Olin varma, että nyt oli tulossa se tavallinen ”Olen pahoillani” – juttu, mutta Cedric yllättikin minut.
”Miten Lupin voi tietää kuka sinun isäsi on?” hän kysyi ymmällään.
Käännyimme juuri ensimmäisen kerran neljännessä kerroksessa, kun mietin kuinka kertoa asiasta ilman, että paljastaisin liikaa. ”Minulla on kaksi vaihtoehtoa isäkseni ja Lupin oli toisen heistä ystävä. Hän luultavasti tietää onko hänen ystävällään lasta vai ei.”

 Cedric nyökkäsi ja jatkoimme matkaamme taas ilman puhetta. Cedric vaikutti aika hiljaiselta tyypiltä. Hän vain katseli ympärillä olevia tauluja ja jotkut niistä tervehtivätkin häntä. Hän oli kai osoittanut niille enemmän huomiota kuin esimerkiksi minä. Nehän olivat vain tauluja, vaikka ne osaavatkin puhua ja liikkua. Sitä paitsi puolet kuudennen kerroksen tauluista ovat hermostuneet minulle kun kerran tärvelin muutaman taulun kun minulla ja Parkinsonilla oli rähinää. Minulla siis ei ole kovin hyvä maine Tylypahkan taulujen keskuudessa.

”Etkö sinä pelaakin huispausta?” kysyin Cedriciltä vaikka tiesinkin vastauksen oikein hyvin. En vain jaksanut sitä puhumattomuutta.
”Joo, olen etsijä”, Cedric kertoi ja kääntyi katsomaan minua ensimmäisen kerran sitten edellisen sananvaihtomme. ”Oletko sinä kiinnostunut huispauksesta?”
”Totta kai! Se on jopa hauskempaa kuin jalkapallo”, sanoin innostuneena uudesta puheen aiheesta. Voisin puhua Huispauksesta vaikka päiväkausia!
”Mitä on jalkapallo? Onko se joku jästien urheilulaji?”
”Joo, se on todella suosittua jästien keskuudessa. Se on kai suosituin urheilulaji koko jästimaailmassa. Sitä pelataan suurin piirtein tämän kokoisella –” näytin käsillä koon, ”pallolla. Palloon saa koskea kaikilla ruumiin osilla paitsi käsillä – tietenkin maalivahti saa ottaa sen käteen – ja pelikentällä on kaksi maalia…”

Aloin kertoa Cedricille jalkapallon hienouksista yksityiskohtaisesti. Hän kuunteli keskeyttämättä minua, muuta kuin ihmettelemällä miksi se oli niin kiinnostavaa kun siinä ei edes lennetty (olin saanut aivan samanlaisen kommentin Ronilta, mikä kumma noita velhoja vaivaa kun eivät perusta muusta kuin lentävästä urheilusta?). Kun aloin jauhamaan lempipelaajastani olimmekin yhtäkkiä perillä. En ollut seurannut yhtään ympäristöä kun olin innostunut niin kovasti jalkapallosta.

”Kiitos, että tulit näyttämään tien”, kiitin ja hymyilin hänelle. Minua alkoi yhtäkkiä jännittää kovasti huoneeseen meneminen. En vielä tiennyt mitä kaikkea saisinkaan kuulla.
”Ei mitään”, Cedric vähätteli. ”Oli kiva kuulla siitä jalkapallosta”, hän sanoi ja virnisti. Olin kai innostunut hieman liikaa. No, mitä väliä sillä enää oli.
”Nähdään joskus”, sanoin ja vilkutin Cedricille joka oli jo kävelemässä poispäin. Cedric nosti kätensä hyvästiksi ja katosi kulman taakse.

Kun olin yksin ilman Cedriciä, tunsin jännityksen kahta kauheampana. Seisoin kuin idiootti professori Lupinin oven edessä ja yritin päättää koputtaako vai ei. Huokaisin syvään ja koputin lopulta ovea kolmesti. Nyt tai ei koskaan.

Huoneesta alkoi kuulua jalkojen kopsetta ja ne lähenivät joka askelmalla. Lopulta ovi avautui ja näin professori Lupinin väsyneet kasvot. Hän katsoi minua yllättyneenä ja sanoi. ”Selena, mitä sinä täällä teet?”
”Minulla on kysyttävää, professori.”

Lupin katsoi minua hetken, mutta astui kuitenkin sivuun oven edestä ja päästi minut työhuoneeseensa. Huone oli melko tavallisen näköinen työhuone. Se muistutti kovasti McGarmiwan huonetta – tosin ilman muodonmuutosjulisteita ja –kirjoja – jossa olen joutunut käymään aika moneen kertaan. Lupinin huoneessa oli pienehkö häkki jossa oli omituinen suomupeitteinen apina, jonka räpyläkädet tärisivät kun se katsoi minua. Käänsin katseeni otuksesta huoneen nurkkaan, jossa oli toinen ovi jonka uskoin vievän makuuhuoneeseen.

Lupin sulki oven ja käveli kirjoituspöydän taakse ja istuutui tuolille. Hän osoitti tuolia pöydän edessä ja menin istumaan sille. Lupin katsoi minua kysyvästi. Sitten hän kysyi miellyttävällä karhealla äänellään, ”Mistä sinulla on kysyttävää?”
”Isästäni”, töksäytin ja jouduin heti korjaamaan puheeni. ”Tai oikeastaan Sirius Mustasta. Hän ei kuitenkaan välttämättä ole isäni”, mutisin.
Lupinin ilme synkistyi, mutta hän antoi minun kuitenkin jatkaa. ”Tiedätkö sinä… oliko Sirius Mustalla lapsi?”
Lupin katsoi minua hetken tutkimatonilme kasvoillaan. Sitten hän pudisti päätään hitaasti ja sanoi. ”En, en tiedä oliko hänellä.”

Tunsin oloni hyvin pettyneeksi. Innostus ja jännitys katosivat nopeammin kuin ne olivat tulleetkin. Hartiani menivät lyttyyn ja kasvoillani loisti pettyneisyys. Mistä minä sitten saisin tietää kuka isäni on, jos en kerran Lupinilta?

Minun oli vielä yritettävä. En suostunut lopettamaan vielä vaikka järki sanoi minulle, että minun pitäisi mennä kerrankin aikaisin nukkumaan ja unohtaa koko homma. Ei, en luovuttaisi. Käännyin katsomaan taas Lupinia. ”Tiedätkö kuka minun isäni on?”
Lupin pudisti päätään ja sanoi, ”En valitettavasti.”

Petyin taas kerran. Pitäisikö nyt mennä Dumbledoren puheille? Hän tuskin kertoisi tai sitten hän käyttäisi taas jotakin loitsua joka saisi minut unohtamaan mitä olin kysymässä. Miksi tämä salaisuus ei suostunut paljastumaan? Pitäisikö minun todellakin unohtaa se? En kuitenkaan suostunut siihen. Kun olin kerran päättänyt selvittää keitä vanhempani olivat, niin minä silloin aioinkin tehdä. Olin vieläpä velkaa yhdelle Malfoylle enkä minä aio kiipeillä katolla tai seikkailla kielletyssä metsässä turhan takia. En antaisi joidenkin typerien vastoinkäymisten estää siinä.

”Ai. No, ei minulla ole muuta kysyttävää. Minun täytyy kai sitten lähteä. Kiitos kuitenkin”, sanoin vieläkin harmistuneena, mutta hieman päättäväisempänä. Seuraavaksi menisin Dumbledoren luo. Hänen olisi aivan pakko tietää.

Nousin ylös tuolilta ja ehdin ottaa jo muutaman askeleen ennen kuin Lupin pysäytti minut sanoillaan, ”Minä tiedän kylläkin kuka on sinun äitisi.”

Pysähdyin yllättyneenä. Olin melkein kokonaan unohtanut äitini. Olin keskittynyt niin kovasti isääni ja olin aina kuvitellut, että kun saisin tietää kuka isäni on – tai oli – niin sitten selviäisi äitinikin. Käännyin uuden toivon yllättäneenä. Lupin istui edelleen tuolillaan ja tarkkaili minua kummallinen ilme kasvoillaan. Menin takaisin tuolille ja istuuduin. Ja sitten minä odotin.

Lupin oli vielä hetken hiljaa, sitten hän huokaisi ja aloitti. ”Sinun äitisi… Hänen nimensä oli Katherine, Katherine Musta, ennen Nott.”

NOTT?! Olinko minä sukua sille oudolle pojalle joka on aina hiljaa ja saa Dracon ihan omituiseksi? Oliko Theodore Nott sukua minulle? Sitä en osannut ollenkaan odottaa. Katsoin silmät ymmyrkäisinä Lupinia ja yritin rauhoittua.

”Nott? Olenko minä siis puoliksi Nott?” kysyin typeränä. Minun teki mieli kysyä Theodoresta, mutta en viitsinyt. Eikä minun tarvinnutkaan.
”Kyllä olet. Olet etsinyt sukulaisiasi turhan kaukaa”, Lupin sanoi hymyillen vinosti ja vastasi lausumattomaan kysymykseeni. ”Kyllä, Theodore Nott on sinun serkkusi.”

Serkkuni? Minulla on serkku! Innostuin kovasti ja meinasin hypätä pystyyn. Onnistuin pysymään maanpinnalla ajattelemalla kylmiä faktoja. Theodore on aika kummallinen tapaus ja hänellä on sieluröntgenkatse ja tunnen hänet muutenkin todella huonosti enkä ole puhunut hänelle kertaakaan. Asiat eivät siis ole kuitenkaan aivan liian hyvällä mallilla. Se olisi ollut aivan liian mahtavaa jos vaikka Harry olisi ollut serkkuni. Ja aivan vastoin minun tuuriani.

”Miten sinä tiedät sen?” kysyin edelleen innostuneena, mutta olin kuitenkin edelleen myös kauhean utelias jotta olisin voinut heittäytyä pelkän innostuksen vietäväksi.
Lupin katsoi ikkunasta ulos ja näytti hyvin mietteliäältä. ”Sinä kai tiedät, että olin Sirius Mustan ystävä ennen kuin hän petti Potterit – ja samalla meidät muutkin?” hän katsoi minua kysyvästi ja minä nyökkäsin. Sitten hän jatkoi ja aloitti tarinansa. ”Oli vuosi 1979 ja oli jouluaatto. Minä, James ja Lily Potter ja Peter Pitskuilan olimme Siriuksen luona viettämässä joulua. Meillä oli hauskaa ja oli hyvin leppoisaa kun koristelimme kuusta. Silloin ovikello soi. Sirius sanoi, että sillä oli luultavasti joitakin laulajia, jollaisia kierteli jästikodeissa. Sirius asui silloin jästialueella joten siinä ei ollut mitään ihmeellistä. Hän meni avaamaan, mutta siellä ei ollutkaan ketään laulajaa vaan Katherine ja hän oli raskaana. Hän puhui jotakin Siriukselle, hän itki. Sirius vaikutti hyvin järkyttyneeltä ja hän päästi naisen sisälle”, Lupin huokaisi ja näytti masentuneelta. ”Se joulu oli hyvin apea. Sirius ei nauranut enää Katherine saapumisen jälkeen ja Katherine katosi hänelle annettuun huoneeseen. Lily kävi siellä ja sanoi hänen itkevän”, Lupin piti pienen tauon. Hän luultavasti muisteli sitä samaista jouluaattoa. ”Sirius ei suostunut kertomaan kenellekään mitään Katherinesta. Ei miksi hän jäi asumaan hänen luokseen, ei syntymättömän lapsen isää, ei yhtikäs mitään.
”Katherine synnytti tytön 18. huhtikuuta. Se tyttö nimettiin Selena Valerie Mustaksi”, Lupin katsoi minua tiiviisti ja katsoi kasvojani hyvin tarkkaan. ”Silloin minä aloin epäillä, että sinä olet Siriuksen tytär. Vaikka olit niin pieni, muistutit häntä valtavasti. Sirius ei kuitenkaan ollut innoissaan syntymästäsi kuten isän kuuluisi olla. Kyllä hän piti kovasti sinusta ja hän osti sinulle pikkiriikkisen luudan kun olit tarpeeksi vanha lentämään sillä. Sitä paitsi Katherine teki Siriuksesta sinun kummisetäsi.”
”Onko Sirius Musta minun kummisetäni?!” huudahdin tarpeettoman kovaa.

Lupin nyökkäsi ja hymyili hieman reaktiolleni. Hän näytti nyt paljon väsyneemmältä kuin oli äsken.

”Onko Katherine kuollut?” kysyin hetken päästä vaikka aavistin, että se oli totta. Halusin kuitenkin varmistuksen.
”Kyllä, hän kuoli siinä samassa räjähdyksessä, jossa Peter Pitskuilankin”, Lupin sanoi synkästi. ”Sirius tappoi hänet.”

Niin, se räjähdys. Olin lukenut siitä Päivän Profeetasta. Sirius Musta oli tappanut 13 ihmistä vaivaisella yhdellä kirouksella. Hän oli tappanut äitini. Viha kuohahti yliäyräiden ja minun täytyi puristaa käteni nyrkkiin jotten heittäisi mitään päin seinää. Hän on minun kummisetäni. Silmäni kostuivat raivon kyyneleistä ja räpyttelin niitä kiivaasti jotta ne eivät valuisi yli. En varmana alkaisi itkemään. En nyt, en hänen takiaan. Eikö kummisetien pitäisi ennemminkin suojella kummitytärtään, eikä tappaa lapsen äiti. Vieläpä kun lapsen isä oli kuollut.

Lupin katsoi minun jähmettyneitä kasvojani säälien ja myötätuntoisena. Hän risti kätensä eteensä pöydälle ja käänsi katseensa niihin. Sitten hän sanoi hiljaisesti. ”Olen pahoillani.”
Ravistin päätäni rivakasti. En minä ollut hänelle vihainen, vaan hemmetin kummisedälleni. ”Älä ole. Ei se ole sinun vikasi.”
”En minä tarkoita sitä. Olen pahoillani, että en voi kertoa enempää. Usko minua, että kertoisin mielelläni jos tietäisin”, hän sanoi edelleen hiljaa, kuin kuiskaten.
”Tietäisit mitä?” kysyin vaikka minua ei kiinnostanut sillä hetkellä mikään muu kuin baseball jossa pallona olisi Sirius Mustan pää.
”Kuka sinun isäsi on – tai oli.”
”Isäni…” mutisin kuin vähä-älyinen. Jos Sirius Musta ei kerran ole isäni niin silloinhan…
”Regulus”, sanoin hiljaa.

Lupinin otsa rypistyi. Hän ei ymmärtänyt minua. Hän oli varmasti kysymässä mitä tarkoitin, mutta minä keskeytin hänet pomppaamalla ylös hihkuen kimeästi. ”Regulus Musta on isäni!”
”Mistä sinä…?” Lupin yritti kysyä, mutta sillä hetkellä en voinut muuta kuin harppoa ripeästi ympäri professorin työhuonetta.

Oloni oli kuin voittajalla. Olin ratkaissut sen! Enää minun ei tarvitsisi sanoa ”En tiedä keitä vanhempani ovat”, vaan voisin kertoa heidän olevan Regulus ja Katherine Musta. Voi kuinka ihanalta se kuulostikaan! Tuntui siltä kuin ensimmäistä kertaa elämässäni minulla olisi ollut vanhemmat. Hymyilin autuaasti ja tuijotin mitään näkemättä seinää. Olin pakahtua riemusta ja onnesta, mutta oli siitäkin pakko lopulta luopua. Muistutin itselleni tosiseikkoja.

Vanhempani olivat kuolleet. Vaikka tietäisin keitä he ovat, se ei muuta sitä mitenkään. Nyt vanhemmillani oli nimet ja kasvot (tosin en ole vielä nähnyt kuvaa äidistäni). Hymyni laimeni samoin kuin tunnetilanikin, mutta se sai minut rauhallisemmaksi ja pystyin palamaan takaisin istumaan Lupini eteen.

Professori Lupin tutkaili ilmettäni hetken aikaa, hän ei toistanut kysymystään. Istuimme kumpikin aivan hiljaa. Kumpikaan ei rikkonut ympärillämme vallitsevaa hiljaisuutta. Minulla oli hyvin aikaa järjestellä ajatuksiani ja miettiä kaikkea kuulemaani. Ajatellessani aloin huomata omituisia ristiriitoja ja kaikki ne liittyivät toisiinsa. Sen kaiken pystyi tiivistämään yhteen lauseeseen. Miksi ihmeessä Sirius teki sen kaiken? Miksi hän kavalsi parhaan ystävänsä? Tai tappoi toisen kaverinsa ja veljen vaimon ja joukon epäonnisia sivullisia. Mikään kertomus mikä minulle oli kerrottu, ei selittänyt millään lailla syitä noihin kauheisiin tekoihin. Oikeastaan vain päinvastoin, ne vain vähensivät epäluulojani. Sirius oli ollut Jamesin paras ystävä miksi hän muka olisi pettänyt tämän. Entä Peter? Sama juttu. Kirjassahan oli myös sanottu, että Sirius oli ollut kaikkea perheensä kannattamaa vastaan. Eikö se tarkoita myös Voldemortia ja jästivastaisuutta? Sitten on vielä äitini murha. Lupinin tarinoitten mukaanhan Sirius oli välittänyt minusta. Miksi sitten tappaa äiti? Sirius oli varmasti pitänyt äidistänikin jos hän kerran antoi hänen asua luonaan.

”Miksi hän teki sen?” kysyin ahdistuneena. Halusin tietää. Minulle oli tullut uusi pakkomielle. Sirius.
”Anteeksi?” Lupin sanoi. Hän ei ollut kuunnellut.
”Miksi Sirius tappoi äitini?” toistin.
”En tiedä”, Lupin huokaisi. ”En ollut uskoa kun sain tietää siitä, Siriuksen kuolonsyöjyydestä. Olen tuntenut hänet aina Tylypahkaan tulosta lähtien”, hän sanoi katkerasti. ”Tai kuvittelin tunteneeni.”
”Voiko olla niin, että hän ei tehnytkään niitä rikoksia”, kuiskasin. Halusin hänen sanovan. ”En minä ole koskaan uskonutkaan hänen tehneen niitä. Aurorit ovat vain sählänneet taas kerran”, mutta tiesin ettei hän sanoisi. Se oli vain yksi typerä toteutumaton toive.
”Selena, hän jäi kiinni rikospaikalta, kaikkien ruumiiden keskeltä nauraen kuin mielipuoli. Tarvitaanko siihen yhtään enempää todisteita?” hän sanoi lempeästi yrittäen pehmittää sanojaan.
”Niin, mutta kaikki hänen menneisyydessään sotii sitä vastaan! Miksi hän olisi muuttunut aivan päin vastaiseksi yhtäkkiä?” huusin epätoivoisena. Tiesin käyttäytyväni naurettavasti. En vain halunnut myöntää itselleni totuutta. Vai oliko se edes totuus? Jotenkin minusta tuntui, että asia ei ollut niin yksinkertainen kuin miltä se näytti. Minusta tuntui, että tiesin jotakin hyvin ratkaisevaa, mutta en keksinyt millään mitä.
”Ymmärrän mitä ajat takaa. Olen itsekin miettinyt noita samoja asioita. En ymmärrä sitä itsekään lainkaan. Ainoastaan hän itse voi kertoa vastaukset”, Lupin sanoi rauhallisesti, mutta ei kuitenkaan samalla tavalla kuin Dumbledore. Jos olisi, niin olisin varmaan heittänyt mustepullon päin sitä suomuapinaa joka katsoi minua pelottavan ahneesti. Hengitin syvään ja yritin karistaa ärtymyksen pois.
”Ehkä olisi jo aika mennä oleskeluhuoneeseen. Sinun olisi pitänyt olla siellä jo vartti sitten”, Lupin sanoi vilkaistessaan rannekelloaan. Sitten hän otti pöytälaatikosta pergamentti palasen ja kirjoitti siihen jotakin ja antoi sen minulle. ”Tämän pitäisi auttaa jos jäät kiinni”, hän hymyili ja vinkkasi silmää.

Kiitin häntä ja katsoin pergamentinpalasta. Lupin oli kirjoittanut siihen luvan liikkua liikkumiskieltoajan jälkeen.  En ollut itse ajatellut asiaa, mutta lappu auttoi huomattavasti. Ei tarvitsisi hiippailla ja pelätä pienintäkin rasahdusta kuin jokin pahainen murtovaras.

Kävelin ovelle ja juuri kun olin avaamassa sitä, käännyin takaisin Lupiniin päin ja sanoin. ”Hyvää yötä, professori. Ja kiitos.”
”Hyvää yötä, Selena”, Lupin sanoi ja hymyili väsyneesti.

Hymyilin pienesti takaisin ja astuin ulos huoneesta. Lähdin suunnistamaan kohti rohkelikkotornia ja miettien mitä kaikkea olinkaan kuullut sen yhden päivän aikana.

A/N2: Muutama osa taaksepäin, siellä sanottiin Cedricin olevan kuudennella, mutta tarkemmin tutkittuani hän oli kolmannessa kirjassa vasta viidennellä luokalla. Korjasin tuon virheen sinne joten älkää hämmentykö jos joskus alan kirjoittelemaan viidesluokkalaisesta Cedricistä. Olisi myös hauska kuulla olitteko arvanneet oikein (Katherinen tapauksessa riittää sukunimi, sillä muuten hän on minun keksimä hahmo) vai ette.
« Viimeksi muokattu: 22.08.2010 14:04:50 kirjoittanut Amaril »

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 547
  • Mock me.
Vs: Black Moon (k13) prologi+12 lukua
« Vastaus #29 : 15.08.2010 14:18:41 »
MIE ARVASIN!! Selenan isä oli REGULUS MUSSUNI<3 ::) Joo, olen terve, moi.

Ihanaa, että päästit meidät lopulta tästä piinasta ja kerroit ketkä ovat Selenan vanhemmat. Sekä Remus<3 Ihanasti olit kuvaillut hänet. Sopivan väsynyt, ja juuri semmoinen lempeä, kuten hänestä on saanut peruskuvankin kirjoista. Edelleen pidät tekstin helppo lukuisena. Selenan ajatuksiin pääsee helposti, sekä saat tekstiin niin paljon tunnetta mukaan, että sitä vain lukee ja lukee eteenpäin kauhealla janolla. Luku oli aivan ihanan pitkä<3 Lisää näin pitkiä lukuja.

Virheitä oli taas pari jäänyt:
Lainaus
(miksi minä näytän aina niin kovasti kaikilta sekoilta murhaajilta?)
sekoilta töksähtää tuossa hieman, itse ehkä kirjoittaisin siihen: miksi minä näytän aina niin kovasti kaikilta seonneilta murhaajilta?
Lainaus
Selena on myös ystävystynyt Pimeyden Lordin kukistajan, Harry Potterin ja tämän ystävän Ronald Weasleym kanssa.
Weasleyn ;)
Lainaus
Minnua ärsytti kirjan selvä jästivastaisuus,
Minua.
Lainaus
...vuonaan Rohkelikkoihin James Potteriin, Remus Lupiniin ja Peter Pitskuilaniin.
Piskuilaniin.
Lainaus
Minulla on serkku! innostuin kovasti ja meinasin hypätä pystyyn.
Iso kirjain innostuin-sanaan.

Enempiä en nähny, joten tyydyn anomaan jatkoa :-*

Teidän,
Ruskapoika
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Xyam

  • Vieras
Vs: Black Moon (k13) prologi+12 lukua
« Vastaus #30 : 15.08.2010 15:34:18 »
 Uusi lukija ilmoittautuu!
 Pakko myöntää, että tuli pari kertaa mieleen, että ''taas jotain kliseistä Siriuksella on lapsi joka ystävystyy Harryn kanssa'' materiaalia. Mutta onneksi luin, sillä positiivisesti yllätyin tästä. Kerronta on kuitenkin sujuvaa ja mukavaa, että Cedricin esiintyy mukana. Muttaa... Eikös Peteria lukuun ottamatta kaikki räjähdyksessä olleet olleet jästejä? Jäi vain mietityttämään.. Mutta jatkan toki tämän lukemista.

 ~Xyam

Vaarallinen Komentoija

  • Vieras
Vs: Black Moon (k13) prologi+12 lukua
« Vastaus #31 : 16.08.2010 14:27:00 »
REGULUS??!! Siis ihan oikeesti REGULUS??!! Luulin että Sirius! :D . Aloitin luvun lukemisen jo eilein, mutta en sitten kuumeeltani (jota on 38 astetta tai siis oli) jaksanut lukea loppuun asti.
 Mä olin ihan varma että Selenan isä on Sirius! Toisaalta on kivempaa et se on Regulus, koska on hirveesti sellasii ficcejä, joissa Sirius on jonkun itsekeksityn tytön isä. Tajuatko? Ota minusta selvää :D No jatkoa anelen!

NeitiMusta

  • ***
  • Viestejä: 977
  • Hakunamatata
Vs: Black Moon (k13) prologi+12 lukua
« Vastaus #32 : 16.08.2010 18:44:11 »
Täällä uus lukija! :D

Luin nää melkein putkeen ja oon tykänny täst mielettömästi. Oon joskus aikasemmin aatellu, et lukisinko tän vai en..Ja oon aina enne lykänny tän lukemist, mut nyt uteliaisuus voitti. Joten.. klikkasin tän auki ja sit en päässy enää irti. Oli pakko vaa jaktaa lukemista.  Oon tykänny tästä tosi paljon ja pidän paljon Selenan hahmosta, joka on omalla tavallaan erittäin persoonallinen ja.. ihana. Ehkä se osittain johtuu siitä, että sun kirjotustyyli on omaperäinen, nii se saa myös päähenkilön kuulostaan ja vaikuttaaan hauskalta hahmolta.

Ja täytyy nyt myös sanoo tähän, et oon ihan iloienn myös siitä, et Draco on tässä sellanen ihan kiva (aina sillon tällön) Selenalle. Ettei tää oo sellanen ihan perus Luihuiset vihaa Rohkelikkoja ja Rohkelikot Luihuisia. Sitä on kiva lukee. Vaik tietysti siellä on myös Dracon luihuismainen pirullisuus taustalla. Jään kyllä tänne ootteleen, et mitä Draco keksii Selenan pään menoks (se ku Selena on palveluksen auki). Jännittävää.. :D

Ja sitten.. palataan takasin itse tekstiin. Oon tähän koukussa, myönnän sen. Joissakin kohissa on ollu yhdyssanavirheitä, tai sit joku sana puuttuu lauseesta. Mut ne on pikku juttuja. Prologista viel yks juttu: siel oli sellasii kohtii, mitkä oli kirjotettu eka imperfektissä ja sit hetken päästä preesenssissä. Se oli vähän häiritsevää. Mut ei estäny lukemista. Noh.. eipä niitä risuja sitten taida enempää ollakkaa..

MÄ ARVASIN, ET REGULUS ON SELELAN ISÄ!! (koska Sirius ois ollu jotenki liian.. ilmiselvä). Katherine Nottista mul ei kuitenkaa sen puoleen ollu mitään hajuu.. ( mut sit nyt ku näin tarkemmin aattelee, se ehkä valottaa jotenki Theon käyttäytymist sillon siel kirjastos, ku Selena salakuunteli niit.. Paitsi jos Theo ei tiiä siitä.. Ehkä se joskus valottuu.. ) Ja oon niin kiitollinen, et Sirius ei ollu Selenan isä, vaikka Siriusta rakastanki, mut se ois vaa ollu jotenkin vähän ennalta-avrattavaa..

Toivottavasti tähän tulee pian jatkoo!!! :D

NeitiMusta.
 
Kliseiden vannoutunut liittolainen! ♥

Amaril

  • ***
  • Viestejä: 56
Vs: Black Moon (k13) prologi+12 lukua
« Vastaus #33 : 08.09.2010 21:04:19 »
Ruskapoika, heh, arvelinkin, että joku keksisi Reguluksen. Tämä vanhempien selviäminen olisi selvinnyt vasta myöhemmin jos olisin keksinyt hieman aikaisemmin sen, että olisin huijannut teitä laittamalla Selenan luulemaan Sirren olevan hänen isä. Olin kuitenkin ehtinyt kirjoittaa edellisen luvun enkä jaksanut alkaa kirjoittamaan sitä uudestaan.
Hyvä, että Remus miellytti. Mietin aluksi, että olinko kuvaillut häntä tarpeeksi, mutta taisi se onnistua. Ihanaa, että teksti miellyttää  :) Nyt on taas melko pitkä luku vuorossa. Toiveesi on siis toteutunut  ;) Virheet korjattu. Aina niitä näköjään jää tekstiin  :-\ Kiitos kommentistasi!

Xyam, hyvä, että jatkoit lukemista luuloistasi huolimatta. On aina mukavaa saada uusia lukijoita :) Cedricistä kirjoitetaan mielestäni liian vähän ja ajattelin tuoda häntä hieman tähän tarinaan. Noh, olihan kirjoissa niin, että kaikki olivat jästejä siinä räjähdyksessä. Päätin tässä kuitenkin ottaa pieniä kirjoittajan vapauksia tuossa kohdassa. Kiitos kommentistasi!

Vaarallinen Komentoija, onnistuin ainakin yllättämään jokun tällä iskällä :D Mietin alussa olisiko Sirius Selenan isä, mutta ajattelin samalla tavalla kuin sinä ja päädyin Regulukseen. Se olisi ollut liian ennalta-arvattavaa eikä se olisi tullut niin yllätyksenä. Toivottavasti olet jo terve (varmasti olet, viime luvusta on jo aikaa). Minäkin olin juuri kipeänä, mutta kuumetta ei sentään ollut. Nyt olen taas terve ja jaksan taas kirjoitella tätä paremmin :D Kiitos kommentistasi!

NeitiMusta, ihanaa kun tykkäät tästä. Itsekin pidän Selenasta. Yritin tehdäkin hänestä juuri persoonallisen ja hieman erilaisen rohkelikon. Ei sellaisen perus maailmanpelastaja-autan-kaikkia-rohkelikon. Minusta Draco ja muut luihuiset ovat kirjoissa niin kuin välillä ficeissäkin hieman liian yksiulotteisia ja "pahoja". Ovathan hekin ihan tavallisia ihmisiä eivätkä mitään pikku-Voldeja :D Siksi olen tehnyt tähän hieman "kiltimmän" Dracon. Saa nähdä mitä se Draco Selenalle keksii...
Minulla on joku ongelma siinä, että välillä pistän välilyönnin juuri noihin yhdyssnojen väliin ihan automaattisesti. Käsin kirjoittaessa sitä ongelmaa ei ole. Pitää olla tarkempi noissa yhdyssanoissa. Olen vähän korjaillut tuota prologia, sen pitäisi olla nyt parempi.
Sinäkin arvasit Reguluksen :D Huomasit myös, vaikkakin jälkikäteen, nuo vihjeet Katherinesta. Ei ollut ihan hatusta heitetyksi tuo Nottien suku. Kiitos pitkästä kommentistasi!

A/N: Vihdoin ja viimein sain tämän luvun valmiiksi. Tämäkin on 11 sivua pitkä. Näköjään nämä luvut ovat vähän alkaneet venyä :D

13.   Tylyaho

Työnsin makuusalin oven hitaasti auki. Ovi narisi ikävästi ja lankkukin piti valittavaa ääntä astuessani sen päälle. Kummallista, että illalla pimeässä kaikki äänet kuuluvat niin kovina ja selkeinä, mutta päivällä niitä ei edes huomannut. En ollut koskaan edes huomannut makuusalin oven narisevan!

Tassuttelin huoneen läpi sängylleni. Huone oli tyhjä ja edelleen pimeä. En ollut halunnut laittaa valoja päälle jostakin syystä. Luultavasti siksi, että kukaan ei arvaisi minun olevan koko huoneessa. Olin hiippaillut heti oleskeluhuoneeseen päästyäni rappusille ja kavunnut tänne, makuusaliin. Kukaan minulle jotenkin tuttu ei huomannut minun tuloani makuusaliin, joten saisin olla rauhassa.

En ollut halunnut puhua kenellekään. Olin vieläkin hieman sekaisin kaikesta kuulemastani eikä minua kiinnostanut alkaa kerrata heti päivän tapahtumia innokkaille kuulioille. Miten minä pystyisin muka tarinoimaan mitään kun en ole vielä onnistunut ymmärtämään kaikkea itsekään? Halusin vain päästä käsittelemään kuulemaani omaan rauhaani. Voisin jopa mennä nukkumaan säädylliseen aikaan ja yllättää Hermionen heräämällä häntä aikaisemmin.

Menin makaamaan sängylleni poikittain mahalleen ja työnsin koululaukkuni syvälle sängyn alle parittoman sukan ja ryttyisen taikakausienhistorian läksyn viereen. Sinnekö se essee oli kadonnut? Olin kuvitellut unohtaneeni koko tehtävän. Binns oli siis sakottanut aivan turhaan Rohkelikkoa siitä. Nousin takaisin istualleen ja vedin verhot sänkyni ympärille. Sitten kaivoin taskustani taikasauvani ja kuiskasin ”Valois”, ja sauvan päähän syttyi valo.

Edessäni oli suuri paksu kirja jonka kannessa luki Englannin puhdasveriset – velhosukututkimus. Sivelin kanttaa mietteliäänä. Matkalla rohkelikkotorniin olin saanut idean. Kirjassa kerrottiin varmasti jotakin äidistäni. Ymmärtääkseni Nott oli puhdasverinen velhosuku ja heistä oli varmasti kirjoitettu tähän kirjaan. Ennen kaikkea halusin nähdä kuvan äidistäni. Lukeminen ei kauheasti kiinnostanut nyt kun olin saanut selville melkeinpä kaiken haluamani. Mutristin mietteissäni suutani. Näyttiköhän hän yhtään minulta? Tai Theodorelta?

Avasin kirjan ja pikaisen sisällysluettelon tutkailun jälkeen löysin oikean sivun. En vilkaisutkaan tekstiä vaan iskin silmäni heti kuvaan. Se oli harmikseni pieni, mutta näin äitini kasvonpiirteet hyvin siitä. Hän hymyili vienosti, mutta kuitenkin itsevarmasti ja hän näytti hieman pöyhkeältä ja ylpeältä kuten melkeinpä jokainen tyyppi siinä kirjassa.

Katherine muistutti enemmän Theodorea kuin minua. Se harmitti minua jonkin verran, mutta mitä minä muka olin odottanut? Näytän niin valtavasti isältäni, joten miten minä muka voisin silloin olla samannäköinen kuin äitini? Yhteistä äitini kanssa minulla oli oikeastaan vain silmät. Hänellä oli myös isot mantelinmuotoiset tummansiniset silmät. Hänellä oli tosin vaaleammat ripset, mutta se johtui enemmän hiusten- ja kulmakarvojenväristä, jotka hänellä oli keskiruskeat kuten Theodorellakin. Iho oli hänellä selvästi tummempi kuin minulla, mutta ei siihen paljon vaaditakaan. Äitini hiukset olivat jonkinlaisella nutturalla, mutta hänen hiuksensa näyttivät kovin sileiltä ja suorilta joten kihara-geenini on varmasti perua isältäni. Katherinella oli leveä otsa ja hänen kasvonsa kapenivat alaspäin mentäessä. Lyhyemmin sanottuna hänellä oli sydämenmuotoiset kasvot, se oli suurin ero hänellä ja Theodorella jonka kasvot olivat aika soikiot (siis pituus suunnassa). Yhteistä heillä oli kuitenkin lievästi kyömy nenä. Kuvasta oli vaikea päätellä oliko äitini pitkä vai lyhyt, sillä se oli poikkaistu rintakehän kohdalta. Kaiken kaikkiaan äitini näytti kauniilta ja eleganssilta. Pystyi hyvin kuvittelemaan hänet Reguluksen viereen seisomaan kuin paraskin hienostovaimo. Yhtäkkiä kuva hymyili minulle säteilevästi, aivan kuin se olisi tiennyt kuka minä olin. En tosin tiedä onko se mahdollista tai edes oliko se aivan normaalia. Ehkäpä pitäisikin perehtyä hiukkasen paremmin valokuvien ja taulujen maailmaan.

Katseltuani äitiäni tarpeekseni, siirryin lukemaan tekstiä. Siinä ei paljonkaan kerrottu mitään uutta tai mitä en olisi voinut arvata. Äitini koko nimi oli Katherine Viola Nott ja hänellä oli yksi isoveli joka oli varmasti Theodoren isä. Äitini lajiteltiin koulussa Luihuiseen, kuten arvata saattoi. Hänen myöhemmästä elämästä oli kirjoitettu yhtä paljon kuin isänikin. Vain arvailuja kihlautumisesta, mutta kuolinpäivä oli kuitenkin tiedossa. Sama päivä milloin Sirius oli päättänyt räjäyttää muutaman ihmisen taivaantuuliin. Minusta tekstissä ei sanottu mitään.
 
Pyörittelin hiuskiehkuraa hajamielisesti. Katsoin taas kuvaa äidistäni ja hymyilin sille apeasti. Oloni oli hiukan haikea. Minusta olisi ollut niin kiva tuntea äitini edes jotenkin. Minulla ei ollut oikeastaan minkäänlaista muistikuvaa hänestä. Ainoastaan se joka tulee ankeuttajan ahdistellessa minua läsnäolollaan. Isää taas en pystykään muistamaan. En ole koskaan tavannutkaan häntä. Aika surullista. Herra päätti potkaista tyhjää hieman liian aikaisin.

Paiskasin kirjan kiinni kun aloin saada tarpeekseni kaikkien niiden kuvien katseista. Kaikki oli vielä niin hyvin kun kuvat pysyivät paikoillaan, mutta nämä taikakuvat tahtoivat aina seurailla jokaista liikettäni. Tiputin kirjan lattialle. Vasta jälkikäteen muistin, ettei kirja oikeastaan ollut minun tai edes koulun omaisuutta, vaan Dracon jolle olin velkaa. Olisi parempi pitää kirja kunnossa jollen halua jotain julmaa kostoa. Kurkistin verhojen alta kirjaa ja onnekseni se oli selvinnyt hengissä. Päätin varmuuden vuoksi pistää sen yöpöydälleni, etten vain talloisi sitä vahingossa.

Jäin makoilemaan sängylle edelleen täysissä pukeissa. Ajatukseni harhailivat vanhemmissani ja sukulaisissani. Minua alkoi yhtäkkiä ahdistaa se kaikki ajattelu ja halusin vain tyhjentää pääni, niinpä menin suihkuun ennätys aikaan. Valitettavasti se kaikki vesi toi mieleeni meren ja sitä kautta Pohjanmeren jonka keskellä Azkaban on ja tietenkin sain heti päähäni Sirius Mustan. Mahtavaa, miksi en pysty edes hallitsemaan omia ajatuksiani? Päätin keskittyä pelkästään pieneen säröön kylpyhuoneen seinässä ja sain suihkuttelun päätökseen ilman uutta ahdistuksenpuuskaa.

***

Istuskelin pirteänä oleskeluhuoneessa. Olin vallannut nojatuolin takan edestä (se oli kuitenkin niin päin, että pystyin kyyläämään muita oppilaita), vaikkakin se oli aika turhaa, sillä liekki oli melkein sammunut enkä tuntenut sen lämpöä. Heiluttelin jakojani ja hyräilin epämääräisesti jotakin omaa sävelmääni. Seurasin muiden oppilaiden touhuja ja välillä vilkuilin ikkunasta värikästä syysmaisemaa. Oikeastaan nämä aamut ovatkin aika kivoja. En ole ikinä tajunnut sitä, sillä yleensä nukun tai nuokun niitten ohi.

Selvennykseksi niille jotka eivät olleet paikalla kun heräsin seitsemältä nukuttuani täydet kymmenen tuntia, että minä olin ensimmäistä kertaa koko sinä aikana kun olin ollut Tylypahkassa, oli herännyt ennen muita tyttöjä makuusalissani ja jopa pirteänä. Olin ehtinyt pestä hampaani ja kasvoni, harjata hiukseni, kun Hermione heräsi. Hän näytti niin huvittavalta kun hän näki minut kaivelemassa matka-arkkuani kun etsin puhtaita sukkia. Näin hänen nipistävän itseään kuin hän olisi kuvitellut vielä nukkuvansa. Se oli oikeastaan aika masentavaa. Ikävää kun eivät edes omat ystävätkään usko minun kehittyvän paremmaksi heräämisessä. Sen jälkeen Hermione katsoi säikähdyksissään kelloa, mutta kun hän tajusikin, että kello oli vasta viisitoista yli seitsemän, hän rauhoittui. Sitten hän kysyi minulta varsin hämmentyneenä ja epäuskoisena, mitä minä tein. Minä tietenkin vastasin, että puen vaikka arvasin, että hän tarkoitti ennemminkin niin aikaista heräämistä. Sen jälkeen hän kysyi muutaman muunkin kysymyksen ja lopulta hän sai selville kaikkien niiden näsäviisauksien seasta kaiken mitä halusikin tietää. Pian sen jälkeen olin jo valmis ja olin tullut tälle mukavalle nojatulille istumaan ja ihmettelemään kuinka erikoinen vuorokaudenaika aamu oli.

Minä siis istuskelin varsin kärsivällisesti ja odottelin Hermionen, Harryn ja Ronin saapumista. Heitä ei kuitenkaan näkynyt ja aloin aikani kuluksi tarkkailla alas tulevia oppilaita. Huomasin melkeinpä jokaisen heistä olevan väsynyt ainakin jossakin määrin. Muutama ekaluokkalainen näytti aika hyvin nukkuneelta (varmaan koska he olivat menneet nukkumaan samoihin aikoihin minun kanssani). Näin silmäkulmastani punaisen hiuspehkon ja käännähdin nopeasti katsomaan sen omistajaa. Punapää oli kuitenkin Weasleyista se josta pidin vähiten, Percy ”Johtajapoika” Weasley. Hän vilkaisi minua epäillen sarvisankaisten silmälasiensa takaa, kuin kuvittelevan minun räjäyttävän sontapommin keskellä oleskeluhuonetta. Sori vaan, Perce, se on enemmän pikkuveljiesi heiniä.

Pian Percyn kömmittyä ulos kuvakudoksen kautta, Hermione laskeutui rappuset alas ja etsi katseellaan minua. Huidoin kättäni ja hän äkkäsi minut nopeasti. Hän kiiruhti luokseni ja lysähti viereiselle nojatuolille.

”Huomenta, Hermione”, sanoin virnuillen ystäväni haukotellessa makeasti.
”Huo-omenta”, Hermione haukotteli. Kun hän sai suunsa takaisin hallintaansa, hän hymyili huvittuneena ja sanoi. ”Kummallista. Yleensä se olet sinä joka haukottelee.”
Virnistin hyväntuulisesti. ”Maailmankirjat ovat sekaisin. Minä heräsin epäinhimillisen aikaisin. Mitäköhän seuraavaksi tapahtuu?”
”Älä pelottele”, Hermione mutisi ja näytti siltä kuin olisi tarkoittanut mitä sanoi.

Sitten me lopetimme sanan vaihtomme. Minä aloin heilutella jakojani ja hyräillä yhä pirteämmin. Hermione taas räpytteli silmiään tavallista hitaammin ja näytti siltä miltä minun olisi pitänyt näyttää sillä hetkellä. Hyräilin lisää ja katselin kiellettyä metsää. Hermione haukotteli. Minä heiluttelin jalkojani. Hermionen pää keikahti nojatuolin selkänojalle ja hän tuijotti kattoa jotenkin ärtyneenä. Juuri kun olin vaihtamassa hyräiltävää kappaletta, Hermione mutisi tuskastuneena. ”Voisitko lopettaa tuon.”
Katsahdin Hermionea kummastuneena. ”Minkä?”
”Tuon mölinän!” Hermione kuulosti väsyneemmältä kuin miltä hän näytti. Aloin ymmärtää millaista Hermionella oli joka aamu minun kanssani.
”Sanotko sinä minun kaunista hyräilyäni mölinäksi?” sanoin esittäen loukkaantunutta. Olin liian hilpeällä tuulella ärsyyntyäkseni moisesta.
”Kaunista? Älä liioittele.” Okei, tuo ei kuulostanut yhtään Hermionen tapaiselta, enemmänkin minun vuorosanaltani. Ehkäpä hän on saanut minulta liikaa huonoja vaikutteita.
”Mikä sinulla on? Et kuulosta oikein omalta itseltäsi”, kysyin rypistäen otsaani.
Hermione räpytteli silmiään hieman nopeammin kuin äsken ja huokaisi. ”Äh, minä olen vain väsynyt. Minulla on niin paljon aineita…”

Se on kyllä täysin totta. Hermione oli valinnut kaikki mahdolliset aineet joita oli mahdollisuus ottaa. Useat tunnit ovat samaan aikaan ja silti hän jotenkin kummallisesti onnistuu käymään niillä kaikilla. Välillä häntä ei kuitenkaan näkynyt esimerkiksi muinaisten riimujen tunnilla, mutta kuitenkin hän osasi selostaa mitä kaikkea tunnilla oli tehty ja hänellä oli täydelliset muistiinpanot. Siis oikeasti, olenko minä jotenkin vajaa vai salaako Hermione jotakin?

En ehtinyt muuta kuin nyökätä vastaukseksi Hermionen sanoihin, kun Ron ja Harry löntystelivät luoksemme. Ron näytti unissakävelijältä, niin väsynyt hän oli, mutta Harry oli kai saanut nukuttuaan tarpeeksi. Hän ei kuitenkaan ollut ylienerginen kuten minä. Oikeastaan oli aika hyvä, etten yleensä saa nukutuksi tarpeeksi. Aiheuttaisin vain päänsärkyä pirteydelläni.

Kapusimme muotokuvan kautta ulos oleskeluhuoneesta. Minä sanoin hyvät huomenet Lihavalle leidille, joka katsoi minua kummastuneena. Höpöttelin kaikkea turhaa koko matkan ajan suureen saliin. Minusta tuntui, ettei kukaan kauheasti kuunnellut heidän poissa olevista ilmeistä päätellen enkä en saanut kertaakaan vastausta kysymyksiini.

Suuri sali oli yllättävän tyhjä. No, olihan se vasta auennutkin. Yleensä kaikki tulevat paljon myöhemmin syömään. Löysimme sopivat paikat vaivatta pöydän alkupäästä. Vaikenin hetkeksi kun aloin valitsemaan sopivaa aamiaista. Päädyin lopulta pekoniin ja paistettuihin kanamuniin, sillä minulla oli tavallista kovempi nälkä. Minun ei kuitenkaan tarvinnut aloittaa tarpeetonta höpinääni, kun Ron alkoi heräillä saatuaan kurpitsamehua. Ei siis sillä tavallisella tavalla suuhun vaan hän kaatoi mehua hieman ohi pikaristaan eikä huomannut sitä ennen kuin se oli jo hänen sylissään. Hermione puhdisti hänen housunsa nopeasti pienellä loitsulla, jonka hän oli oppinut varmasti jostakin kirjastosta lainaamasta kirjasta.

Ron haukkasi pekonipaahtoleipäänsä ja mutisi ruokasuussaan. ”Miten sinä olet noin pirteä, Selena?”
”Menin nukkumaan tarpeeksi aikaisin”, sanoin iloisesti ja niin pirteänä, että Ron katsoi minua hieman pahasti. Sanoinhan minä, kaikki ovat tyytyväisempiä kun minä olen väsynyt.
”Jaa, minä ihmettelinkin missä sinä oikein olit eilen illalla”, Ron sanoi ja nielaisi suunsa tyhjäksi. ”Oikeastaan, en nähnyt sinua sen jälkeen kun minä ja Harry poistuttiin kirjastosta.”

En osannut sanoa mitään joten tungin suuhuni pekonia ja kohautin olkiani. Ron oli saanut minun muistamaan eiliset tutkimustyöt ja niiden tulokset. Pitäisi kai kertoa niistä heille. Minua kuitenkin jännitti heidän reaktionsa, ehkä hieman jopa pelotti. Onneksi isäni on Regulus, eikä Sirius. Silloin kertominen olisi varmasti kaksin verroin hankalampaa. Olisi varmasti kaikista helpointa vain möläyttää asia julki, mutta suuni ei oikein suostunut tottelemaan ja sitä paitsi suuni oli täynnä pekonia eikä kukaan saisi selvää mongerruksestani.

”Mitä sinä oikein teit eilen illalla? Et kai sinä ollut mukana siinä Norriskan ansassa?” Hermione kysyi minulta ankara ilme kasvoillaan. Mikä ansa? Miksi kukaan ei ole kertonut minulle siitä?
”Missä ansassa? En ole kuullutkaan siitä”, sanoin uteliaana. Kuulosti ihan kaksosten puuhilta. Voi, olisi ollut varmasti hirveän hauskaa olla mukana.
”Et ole kuullut? Luulin, että koko koulu tietää siitä”, Hermione sanoi yllättyneenä. ”Fred ja George olivat vaihtaneet Norriskan ruoat joihinkin heidän keksimiin karkkeihin ja Norriskan kieli oli paisunut valtavan kokoiseksi, eikä se meinannut mahtua koko suuhun. Voro oli suuttunut siitä ihan hirveästi ja oli valmiina ripustamaan kaksoset peukaloista kattoon, mutta McGarmiwa tuli pelastamaan heidät kahden viikon jälki-istunnolla.”

Äh, tuon minä olisin halunnut nähdä! Kaksoset olivat näköjään saaneet korjattua heidän kilokielimellinsä ja olivat päättäneet testata sitä Norriskaan. Minua alkoi naurattaa kuvitelmani siitä ärsyttävästä kissasta kieli paisumassa valtavaksi. Hermione katsoi minua toruvasti, mutta Harry ja Ron alkoivat naureskella kanssani, eikä Hermione pystynyt enää pitkään pitämään kasvojaan peruslukemilla vaan virnisti leveästi.

”No, mitä sinä sitten teit jos et ollut Fredin ja Georgen kanssa?” Harry kysyi kun olimme nauraneet tarpeeksemme. Hitto, minä olin kuvitellut, että he olisivat unohtaneet alkuperäisen puheen aiheemme.
”Olin kirjastossa ja selvitin vanhempieni henkilöllisyyttä”, kerroin neutraalilla äänellä. Toivoin, että se riittäisi heille.
”No, saitko mitään selville”, Hermione kysyi jollakin tavalla välinpitämättömästi. Olin niin usein ollut kirjastossa yrittäen löytää jotakin vihjeitä vanhempieni henkilöllisyydestä ja epäonnistuen siinä, että tyttö oli lopettanut uskomisen siihen, että saisin koskaan tietää keitä vanhempani ovat. Se jotenkin sai minuun liikettä, enkä enää osannut pelätä heidän reaktioitaan. Halusin vain todistaa, että teen minäkin välillä ihmeitä – kuten herään ennen Hermionea.
”Joo, sainhan minä”, sanoin välinpitämättömästi ja leikkasin pekonipalaa pienemmäksi.
”Saitko? Mitä sinä sait selville?” Hermione näytti yllättyneeltä, mutta vieläkin sen verran epäilevältä, että halusin yllättää hänet oikein kunnolla.
”No, esimerkiksi keitä vanhempani ovat”, kerroin heille huolettomasti ja sujautin suuhuni lisää pekonia.

Hermionen ilme oli nyt puhtaasti yllättynyt ja Harry ja Ron katsoivat minua hämmästyneinä. Ronin suu oli revähtänyt pienesti auki. Onneksi hän oli ehtinyt nielaista ennen paljastustani, sillä minua ei kauheasti kiinnostanut nähdä hänen aamiaistaan hampailla jauhettuna ja kuolassa lilluttuna. Lähellä istuva Nevillekin kääntyi katsomaan minua odottavasti. Hyvin usea tiesi minun vajaista tiedoistani vanhemmistani ja olen joskus kuullut joidenkin leikittelevän eri vaihtoehdoilla. Neville oli kuitenkin sen verran luotettava ja hyvä tyyppi, että pystyisin omituisessa puuskassani täräyttämään ilmoille tutkimustulokseni hänen kuunnellessaan.

Kaikki neljä tuijottajaani olivat hiljaa ja aivan paikoillaan. Se oli jotenkin hauskaa ja minun sisäinen pieni draamakuningattareni (jonka olemassaoloa en myönnä enää koskaan tämän jälkeen) nautti siitä hämmennyksestä jonka sain heihin aikaan. Jatkoin syömistä tyynesti, mutta nauroin sisäisesti koko tilanteelle. Odotin jonkun pääsevän yli yllätyksestä ja sanovan jotakin.

”No?” Harry töksäytti. He kaikki tuijottivat minua silmät tapittaen. Yritin olla mahdollisimman luonnollinen ja rento, vaikka neljä uteliasta silmäparia olikin melko ahdistavia.

Mahtavaa, kaikki mitä he halusivat sanoa sen jälkeen kun olen selvittänyt elinikäisen mysteerini, on no! Millaisia ystäviä minulla oikein on? Mutristin suutani harmissani ja silmäilin heistä jokaista vuorotellen. Kukaan ei sanonut mitään. Aloin käydä malttamattomaksi enkä meinannut jaksaa odottaa vanhempieni möläyttämistä. No, kun on minun kärsivällisyydestä kyse, niin voittekin arvata mitä seuraavaksi tapahtui.
 
”Professori Lupin kertoi minulle eilen illalla, että minun äitini on Katherine Nott! Voitteko kuvitella? Se Nott samalta vuosikurssilta Luihuisessa on minun serkkuni!” selitin innoissani matalalla äänellä, sillä en kauheasti toivonut, että minusta tulisi koko koulun tuorein juorunaihe.
”Nott? Oletko ihan varma? Mistä Professori Lupin muka tietää sen”, Hermione kysyi epäillen. Kukaan muu ei yllätykseltä onnistunut puhumaan, mutta Hermionehan on tunnettu vikkelästä ajatuksen juoksustaan, joten ei ollut ihmekään että hän oli heti horjuttamassa uskoani.
”Lupin tunsi äitini. Hän oli tavannut äitini ja minut synnyttyäni.”
”Entä isäsi? Kertoiko Lupin sinulle hänestä mitään?” Harry kysyi toivuttuaan yllätyksestä. Hänen vihreät silmänsä tarkkailivat minua uteliaasti.
”Ei hän tiennyt mitään hänestä, mutta minä olin saanut yhdestä kirjasta selville – ”, jätin kätevästi mainitsematta Dracon ja hänen lainaamansa kirjan. Minulla oli vahvoja aavistuksia mitä mieltä Harry ja Ron olisivat siitä yksityiskohdasta, eikä Hermionekaan taitaisi pysyä ihan puolueettomana siinä tilanteessa ”että on vain kaksi henkilöä joilla on mahdollisuus olla isäni. Toinen heistä kuitenkin on kummisetäni Lupinin mukaan joten tiedän siis kuka isänikin on.”
”No, kakista ulos”, Ron hoputti uteliaisuuden kiiluessa hänen silmissään. Hän näytti erittäin malttamattomalta.

Tämmöistä reaktiota olin toivonutkin! Ihanaa kun on vielä olemassa ihania uteliaita ystäviä, jotka saavat minun uudestaan innostuneeksi eilisestä onnenpotkustani. Kiitin jotakuta ylempää tahoa joka oli luonut noinkin mahtavan olennon kuin Ronald Weasley!

Hymyilin tyytyväisenä Ronille ja ilmoitin niin juhlallisesti, että olisi kuvitellut kuulevansa rumpujen odottelevaa pärinää. ”Isäni on Regulus Musta ja hänen veljensä Sirius Musta on kummisetäni.”
”Onko Sirius Musta sinun kummisetäsi!” Ron huudahti yllättyneenä, äsken uteliaat silmät laajenneina ja pyöreinä kuin golfpallo.

Suhisin hänelle sormi suuni edessä olemaan hiljempaa. Vilkuilin ympärilleni, mutta onnekseni vain joku yksinäinen ekaluokkalainen katsoi minua hämmennyksen ja lievän säikähdyksen vallassa. Yritin esittää Ronin vitsailleen ja sanoin tarpeeksi kovalla äänellä, että ensiluokkalainen kuuli minun sanani Ronille kun kielsin häntä järkyttämästä nuorempiaan. Esitykseni taisi mennä täydestä, sillä poika unohti minut melko vikkelästi ja alkoi huitoa kättään ystävänsä suuntaan joka oli juuri tullut saliin.
 
”Niin, niin. Ei sinun tarvitse kuuluttaa sitä koko Tylypahkalle”, sihisin vihaisesti ja niin hiljaa, että Nevillellä oli hankaluuksia kuulla sanani. Oikeasti sillä Ronin luojalla on jotakin minua ja kiitoksiani vastaan kun heti pisti oman teoksensa terrorisoimaan minua.
”Ai, sori”, Ron mutisi nolostuneena. Hän ei kuitenkaan jäänyt ihmettelemään pitkiksi ajoiksi vaan kuiskasi uuden kysymyksen. ”Luuletko että se sinun serkkusi – siis se Nott – tietää jotakin sinusta?”

Olin heti valmis sanomaan muutaman epäilevän sanasen, mutta heti kun muistin Theodoren kummallisen käytöksen kirjastossa, aloinkin epäillä pojan tietäneen jotakin. Hän oli ollut niin kummallinen ja hän oli puhunut minusta kuin… minut pitäisi pitää aisoissa. En tiedä oikein mitä se tarkoitti, kai hän pelkäsi minun saattavan hänen sukunsa maineen vaakalaudalle.

”Voi olla”, sanoin hitaasti, mietiskellen edelleen. ”Kuulin kerran hänen sanovan jotain sen suuntaista Malfoylle”, kerroin ehkä hieman harkitsemattomasti. Tajusin virheeni liian myöhään niinpä minä ponkaisin ylös tuoliltani jättäen palasen paistettua kananmunaa lautaselle ja tokaisin liian pian edellisen lauseeni perään. ”Muistinkin, että minulla jäi riimujen läksyt tekemättä eilen illalla. Pitääkin mennä tekemään niitä. Nähdään tunnilla!”

Nappasin laukkuni ja kiirehdin ulos suuresta salista jättäen hämmentyneen nelikon pöytään seuraamaan kiireellistä poistumistani. Olen melko varma, että kuulin Hermionen sanovan hämmentyneenä. ”Mutta eihän tänään ole edes muinaisia riimuja.”

***

Viimeiset arkipäivät menivät kummallisen nopeasti. Keskityin niin kovasti pohtimaan vanhempiani etten pystynyt keskittymään oikein mihinkään. Olin onnistunut kertomaan Susanille heti samana päivänä vanhemmistani kuin Harrylle, Ronille ja Hermionellekin. Susan oli ollut yllättävän innoissaan ja hän oli alkanut tarkkailla Theodorea tavallista tarkkaavaisemmin. Lopulta hän oli sanonut, että meillä oli samanlaiset silmät ja Theodore näytti hyvin paljon minulta kun tällä oli kasvoillaan minä-keksin-jotakin-kieroa-ja-ovelaa – ilme, niin kuin Susan asiansa ilmaisi. Kerroin Fredille, Georgelle ja Ginnylle päivää myöhemmin oleskeluhuoneessa. Heidän reaktionsa olivat melko samanlaiset kuin Ronillakin. Tosin, Fredin ensimmäinen kommentti paljastukseni jälkeen oli. ”Räjäytettäisiinkö sontapommi?”

Nyt oli kuitenkin lauantai, 31. päivä lokakuuta, ensimmäinen Tylyahopäivä ja halloween. Vaikka sen päivän olisi pitänyt olla ratkiriemukas retkineen ja kurpitsajuhlineen, mutta niin ei ollutkaan asianlaita.

Olin juuri pukeutunut ja puhkuin intoa päivänohjelmasta hyppelehtiessäni rappuset alas oleskeluhuoneeseen. Mutta heti kun tapasin Harryn, Ronin ja Hermionen, iloisuuteni katosi saman tien. Harry näytti hirvittävän masentuneelta vaikka hän yrittikin peitellä sitä kirpeällä hymyllä ja tekopirteällä tervehdyksellä. Minulla kesti hetki ennen kuin tajusin alakuloisuuden syyn, mutta keksittyäni sen Harryn olotila oli hyvin ymmärrettävä. Nimittäin kuten varmaan muistatte, Harryllä ei ollut lupalappua Tylyahoon. Hän oli erehdyksissään pyytänyt lupaa McGarmiwalta ja nyt opettajat tietävät luvanpuuttumisesta, eikä hän pääsisi Tylyahoon muuta kautta kuin jotakin salakäytävää pitkin. Harmi vaan, että viime talvena se yksi salakäytävä Tylyahoon romahti lumenpainosta ja umpeentui. On toki muitakin käytäviä, mutta Voro tietää niistä kaikki muut mitkä minä tiedän. Fred ja George varmasti tietävät useamman mutta he eivät ole kertoneet niistä minulle. Joten Harryllä ei ole mahdollisuutta tulla kanssamme Tylyahoon. Surullista. Ilman Harrya en jaksanut olla Hermionen ja Ronin kanssa silloin kun he riitelivät ja lähi aikoina he ovat tehneet sitä aivan liian usein. Nytkin Ron valitti Koukkujalasta ja Hermione puolusteli kissaansa.

Onneksi olin niin mahtava ennustamaan Ronin ja Hermionen tappeluita (tosin se ei ole kovin hankalaa, sillä he kinastelivat päivittäin) ja olin sopinut olevani Susanin ja Hannahin kanssa Tylyahossa. Pakko sanoa, että odotin henkeä pidätellen sitä kun pääsisin siitä masentavasta seurasta pois.

Aamiainen oli inhottavin pitkiin aikoihin. Ron ja Hermione jatkoivat sanaharkkaansa tavalliseen tapaansa ja Harry tökki munakastaan kulmat kurtussa. Hän näytti aivan seitsemänvuotiaalta joka ei halunnut syödä parsakaaliaan. Onneksi Hermione osasi fiksuna ihmisenä lopettaa riitansa kun hän huomasi minun hampaiden kiristelyn ja Harryn ärtyneisyyden.

”Me tuodaan sinulle kasoittain karkkeja Hunajaherttuasta, Harry”, Hermione sanoi ja oli selkeästi hyvin pahoillaan Harryn puolesta. Ron myötäili tytön sanoja myöskin pahoillaan.
”Minä voisin jäädä tänne, jollen olisi jo luvannut Susanille meneväni hänen kanssaan”, sanoin hetkellisen rohkelikkomaisen ritarillisuuden yllättämänä. Hymyilin Harrylle yrittäen piristää häntä.
”Älä minusta huolehdi. Mene vain Susanin kanssa. Minä pärjään kyllä”, Harry sanoi ja yritti hymyillä reippaasti. Olin kyllä huomaavinani pojan piristyneen sanoistamme hieman.

Syötyäni hyvästelin ystäväni ja lähdin etsimään Susania puuskupuhien pöydästä. En meinannut löytää tyttöä millään, mutta Cedricin löysin turhankin helposti. Siihen kyllä vaikutti kikatteleva tyttöjoukko joka tuli saattamaan kiinalaisennäköistä tyttöä pojan luo. Vaikutti siltä, että Cedric oli menossa tämän kanssa treffeille. Cedric huomasi minut ja minä virnistin tälle ilkikurisesti. Poika näytti lähinnä huvittuneelta heilauttaessaan kättään minulle. Tervehdin häntä samalla tavalla ja jatkoin Susanin etsiskelyä pöydästä. Löysin hänet muutaman tuolin päästä Cedricistä.

Susan näytti hyvin ilahtuneelta huomatessaan minut. Hän nousi pystyyn heti minut huomattuaan ja hihkaisi. ”Hei, Selena. Lähdetäänkö jo? Minä ja Hannah olemme jo syöneet.”
”Mennään vaan”, sanoin ja hymyilin. Susanilla oli aina minuun positiivinen vaikutus.

Lähdimme kohti aulaa joka oli täynnä oppilaita jotka jonottivat ulospääsyä. Menimme jonon hännille ja katsoimme tylsistyneinä kun Voro tutkaili jokaisen lupalappua epäluuloisena ja etsi hitaasti nimen listaltaan. Välillä hän vilkuili ympärilleen etsien luvattomasti ohimeneviä oppilaita, aivan turhaan. Jono kulki siis mahdottoman hitaasti ja aloin jo epäillä, että pääsisimme edes koko sinä päivänä Tylyahoon.

Voron mulkoilu loppui minun osaltani kun kuulin ilkeän ja laiskanäänen takaani joka ilkkui. ”Jäätkö kouluun, Potter?” käännyin katsomaan Dracoa ja tämän henkivartijoita. ”Etkö uskalla kulkea ankeuttajien ohi?”

Siristin silmiäni ja katsoin poikaa pahasti. Hän oli osoittanut sanansa Harrylle joka oli jo muutenkin niin huonolla tuulella lupalapun puuttumisen tähden, että tälle ilkkuminen oli vain veren kaivamista nenästään. Harry kuitenkin oli yllätyksekseni kuin ei olisi kuullut mitään ja lähti kapuamaan rappusia ylös. Ron sanoi jotakin Dracolle puolustaakseen ystäväänsä. Hän ja Draco vaihtoivat muutaman kipakan sanan ja McGarmiwan tullessa paikalle, he lopettivat kinansa ja tyytyivät toistensa mulkoiluun.

Ikuisuudelta tuntuneen odottelun jälkeen pääsimme vihdoinkin jonon päähän ja saimme lisää epäluuloisia katseita Vorolta. Allekirjoituksemme menivät läpi vaikka hän ihmetteli hetken aikaa rouva Hartin sukunimeä. Sain hänen kuitenkin uskomaan hänen olevan orpokotini hoitajatar ja että minun äitini on kuollut. Takana olijat katsoivat sillä hetkellä minua ja Voroa erittäin murhaavasti.

Lähdimme talsimaan kohti Tylyahoa. Ilma oli viileä ja taivaalla oli muutama pumpulimainen pilvi. Tuuli suhisi puiden lehtiä vasten ja sekoitti hiukseni. Tungin käteni taskuihini ja kuuntelin muiden puhetta. Hannah sanoi jotain jostakin hänen ja Susanin tupatoverista. Keskustelu tyrehtyi kuitenkin nopeasti ja kävelimme hetken ilman sananvaihtoa.

En tiennyt reittiä kylään enkä uskonut Susanin tai Hannahinkaan tietävän sen paremmin. Siksi me turvauduimme vanhempiin oppilaisiin ja aloimme seurata heitä hieman etäämmältä kun he tarpoivat varmoin askelin tietä pitkin kohti Tylyahoa. Puhuimme hetken seuraavan viikon huispauspelistä, mutta Susania ja Hannahia laji ei kiinnostanut tarpeeksi pidempään keskusteluun. Aihe vaihtui kouluun, mutta en itse osallistunut siihen kovin aktiivisesti vaan tutkailin ympärillä kasvavia puita ja heinikkoja. Kaikkialla oli niin värikästä, mutta kuitenkin niin kuollutta. Kasvit kuolivat ja pudottelivat lehtiään jos ne eivät olleet jo tehneet sitä. Metsät olivat hiljaisia lintujen lennellessä jo kohti aurinkoisia maita. Otsani rypistyi kun tajusin mietteeni. Milloin minä muka olin alkanut pohtia luonnonulkomuotoa ja lintujen muuttoa etelään? Pudistin päätäni selvitelläkseni ajatuksiani ja keskityin taas keskusteluun.

Tylyaho alkoi jo näkyä kun kävelimme mäkeä alas. Kylä näytti hyvin kodikkaalta pikkumökkeineen ja pystyin aistimaan taikuuden ilmasta. Oli kummallista nähdä velhoja ja noitia pukeutuneena kaapuihinsa ja viittoihinsa muualla kuin Viistokujalla. Yleensä he pukeutuivat kummallisiin asuyhdistelmiin yrittäessään esittää jästiä. Joka puolella oli erilaisia loihdittuja esineitä, jollaisia ei voisi olla missään muualla kuin Tylyahossa, Britannian ainoassa jästittömässä kylässä (ette ikinä arvaa keneltä tuonkin tietoiskun kuulin). Katselin kiinnostuneena ympärilleni kun aloimme päästä kaupunginrajojen sisäpuolelle. Pääkadulle päästyämme tutkailimme innostuneina näyteikkunoita ja ihastelimme nerokkaita keksintöjä ja uusimpia luutia. No, jos totta puhutaan, vain minä ihailin luutia – Susan ja Hannah olivat silloin näyteikkunaostoksilla Velhovaatehtimo Hepeneen edessä.

”No, minne mennään ensimmäiseksi?” kysyin kun olin saanut tarpeekseni luutien töllistelystä ja olin mennyt Susanin ja Hannahin luo vaatekaupan eteen.
”Mmm”, Susan mutisi ja käänsi katseensa vastahakoisesti kauniisti leikatusta juhlakaavusta. ”No, mennään vaikka Hunajaherttuaan.”

Lähdin kävelemään kadun toisella puolella olevaa karkkikauppaa päin, kun Susan vilkaisi viimeisen kerran kaapua ja kiiruhti Hannahin perässä ehdottamaansa kauppaan.

***

Kuului kellojen kilinää kun työnsin Kolmen luudanvarren ulko-oven auki. Kolme luudanvartta oli yksi hyvin suosittu pubi Tylyahossa. Se oli joka Tylyaho-päivä täynnä tylypahkalaisia joten pubissa oli valtava meteli lasten nauraessa ja höpöttäessä yhteen ääneen. Minusta paikka oli turhan yliarvostettu, sillä siellä oli oikeastaan aika ahdistavaa yksityisyyden puuttumisen tähden. Siellä tuskin pystyisi keskustelemaan mistään hiukan arkaluontoisemmasta aiheesta ilman ylimääräisiä kuuntelevia korvapareja. Paikka oli muutenkin niin täynnä, että ei sieltä meinannut löytää vapaata pöytää. Onneksi yksi kuudesluokkalaisten porukka lähti pois ja me onnistuimme valtaamaan heillä olleen pöydän itsellemme.

Hannah lähti hakemaan hänelle ja Susanille kermakaljoja. Olin itse päättänyt olla ostamatta juomaa, sillä olin ostanut Drooblen parasta purkkapallopurkkaa Hunajaherttuasta. Hannah ja Susan olivat halunneet tarjota minulle kermakaljan, mutta olin kieltäytynyt kohteliaisuudesta. Katselin hieman ympärilleni. Pubi oli täynnä tuttuja kasvoja. Parvati ja Lavender istuivat läheisellä pöydällä ja keskustelivat suut vaahdoten jostakin komeasta huispaajasta ja Fred ja George olivat Lee Jordanin kanssa kauempana juomassa kermakaljaa ja luultavasti juonimassa kostoa Vorolle.

”Selena, oletko sinä vielä jutellut Theodore Nottin kanssa?” Susan kysyi saaden minut hätkähtämään. Hän katsoi minua sinisillä silmillään kysyvästi.

Eikö Susanilla ole yhtään tilannetajua? Kuka tahansa saattoi kuulla tuon! Katsoin häntä varoittavasti. Hannahkin saattoi tulla millä hetkellä tahansa takaisin. Enkä oikein halunnut vielä hänenkään tietävän asiasta. Ei sillä ettenkö luottaisi häneen. En vain haluaisi hirvittävän monen ihmisen yrittävän puhua kanssani vanhemmistani.

”En ole. Ei ole ollut hyvää tilaisuutta. Enkä ole edes varma haluanko puhua hänen kanssaan”, vastasin hiljaisella äänellä.
”Nyt olisi tilaisuus”, Susan sanoi ja osoitti peukalollaan selkänsä taakse. Katsoin hänen osoittamaan suuntaan ja näin Theodore Nottin istuvan yksin nurkkapöydässä lukemassa jotakin paksua kirjaa ja hörppimässä teetä.
Pudistin päätäni ja kuiskasin ärtyneellä äänellä. ”Ai nyt vai? Kaikkien edessä? Sehän olisi sama kuin minä nousisin pöydälle seisomaan ja huutaisin Regulus Mustan ja Katherine Nottin olevan vanhempiani. Ei tule kuuloonkaan! En tunne koko poikaa. Mistä tietäisin hänen osaavan tukkia suunsa asioistani? Muutenkin, jos minä menen nyt puhumaan hänelle, se herättäisi valtavasti huomiota. Minä en ole koskaan jutellut hänelle ja miksi nyt olisin yhtäkkiä tehnyt poikkeuksen?” höpötin nopeasti yrittäen pitää ääneni hiljaisena.
”Mitä väliä sillä on jos kaikki saavat tietää vanhemmistasi? Et sinä voi sitä salata loputtomiin”, Susan osui välttelemäni asian ytimeen. Miksi hänen täytyi aina löytää se asia josta en halua yhtään keskustella?
Murahdin hiljaa ja kurtistin kulmiani. Yritin keksiä jotakin nerokasta sanottavaa. Päädyin kuitenkin sanomaa erittäin lapsellisesti ja typerästi. ”En vain halua. En ainakaan vielä. En ole vielä valmis.”

Susan olisi varmasti huomauttanut minulle jostakin yksityiskohdasta joka saisi sanomani kuulostamaan vieläkin tyhmemmältä, jollei Hannah olisi tullut leveästi hymyillen kermakaljojen kanssa pöytään. Hän laski pöydälle kolme tuoppia kermakaljaa työntäen meidän jokaisen nenän eteen yhden. Mulkaisin Hannahia, mutta tyttö vain alkoi hymyillä vieläkin iloisemmin.

”Minä sanoin, että älä tilaa minulle kermakaljaa”, sanoin äkeänä ja työnsin kermakaljaa muutaman tuuman kauemmaksi.
”Olisi ikävää jos me vain joisimme eikä sinulla olisi mitään”, Hannah sanoi edelleen iloisena.
”Ei minulla ole rahaa”, väitin vastaan. Olin ottanut vain vähän rahaa mukaan ja olin käyttänyt siitä jo melkein kaiken siihen purkkaan.
”Sillä ei ole väliä. Minä tarjoan”, Hannah sanoi ja työnsi kermakaljaa lähemmäs minua hymyillen yhä ystävällisesti.

Puristin huuleni tiukasti yhteen ja mulkoilin Hannahia vähän väliä. En vieläkään koskenut kermakaljaani. Susan pyöräytti silmiään, muttei sanonut mitään. Hannah hörppäsi omaa juomaansa odotellessaan minun tarttuvan tuoppiin. Kun en ollut tehnyt liikettäkään juomaa kohti, hän mutristi huuliaan pettyneenä ja pyysi. ”Joisit sen nyt vaan.”

Olin juuri kieltäytymässä jyrkästi, kun erehdyin katsomaan Hannahia. Tyttö katsoi minua isoilla ruskeilla silmillään niin anelevasti. Hänen huulensa olivat kaartuneet lievästi maata kohti ja olin huomaavinani niiden väpättävän melkein huomaamattomasti. Hän näytti niin haavoittuvaiselta, ettei edes minulla ollut sydäntä kieltäytyä. Rypistin otsaani epäröiden ja huokaisin luovuttaneena. Tartuin tuoppiin ja naputtelin sormiani hetken lasia vasten. En pitänyt luovuttamisesta. En sitten lainkaan, mutta nyt ei ollut aika liialliseen ylpeyteen. Nostin lasin huulilleni ja hörppäsin kermakaljaa. Juoma oli kylmää, mutta nielaistua sen, se lämmitti ihanasti. Juoma maistui hieman toffeelta ja se oli todella herkullista. Hannah hymyili tyytyväisenä eikä se edes häirinnyt minua. Olin vain tyytyväinen saadessani kermakaljaa.

Juotuamme tuoppimme tyhjiksi, päätimme lähteä takaisin Tylypahkaan. Kello oli jo puoli kaksi ja olimme olleet jo melkein neljä tuntia poissa koululta. Lähdimme kävelemään pääkatua pitkin, mutta keksimmekin oikaista käyttämällä toista tietä. Kadun vierellä oli enimmäkseen asuntoja, kaupat olivat jääneet taaksemme.

Katu oli autio. Se oli aika kummallista, koska pääkatu oli ollut täynnä ostoksilla olevia ihmisiä. Susan ja Hannah vaikuttivat hieman säikyiltä, sillä tie muistutti epäilyttävästi Iskunkiertokujaa jolla ei ollut kovinkaan hyvä maine. Meillä ei kuitenkaan ollut mitään pelättävää, sillä katu pysyi edelleen tyhjänä. Se olinkin syy miksi huomasin vieressäni olevalta kujalta liikettä. Näin jonkin mustat viilettävän kovaa vauhtia roskatynnyrin vieritse. Minulla kesti hetken tajuta mikä siitä oli juuri juossut. Pysähdyin yhtäkkiä ja käännyin vikkelästi katomaan kujaa jolla olin koiran nähnyt. Susan ja Hannah eivät heti huomanneet puuttumistani ja siksi he lopettivat kävelemisen noin kymmenen jalkaa myöhemmin. He katsoivat minua kummastuneena.

”Mitä nyt, Selena?” Susan kysyi ja seurasi katsettani etsiäkseen tuijotukseni kohteen.
”Minä taisin nähdä yhden tutun tuolla”, sanoin hajamielisesti. Kinastelin itseni kanssa menisinkö eläimen perään, vaiko en. Päätin kuitenkin totella yhtäkkistä päähänpistoani ja sanoin yhtäkkiä innostuneena. ”Menen hänen peräänsä. Te voitte mennä jo Tylypahkaan. Osaan palata sinne itsekin.”
”Meidän ei kannattaisi erota tällaisessa paikassa. Täällä ei ole kovinkaan turvallista –”, Susan yritti protestoida vastaan, mutta minä olin jo lähtenyt juoksemaan koiran perään. Hän ja Hannah jäivät hämmentyneinä tuijottamaan perääni kun loittonin nopeasti heistä.

Kuja ei onneksi haarautunut kertaakaan ennen kuin aloin kuulla taas ääniä. Ne kuuluivat oikealta ja käännyin niiden osoittamaan suuntaan. Juoksin seuraavaan risteykseen. Yritin kuulostella, mutta äänet olivat loppuneet. Hetken ihmettelyn jälkeen aloin kuulla kahinaa ja kolahtelua. Kuulin jonkun jupisevan jotakin epäselvää. Ne kuuluivat vasemmalta puolelta. Äänet eivät selvästi olleet koiran aiheuttamia, vaan ihmisen. Epäröin hetken ennen kuin lähdin seuraamaan ääniä. Toivoin sen jonkun huomanneen koiran juosseen ohitseen.

Näin erään miehen kaivelevan roskatynnyriä. Hänellä oli hyvin pitkät takkuiset mustat hiukset ja yllään rähjäinen kaapu. Miehen vierellä oli sanomalehti jonka päälle tämä oli kasannut löytämiään ruoanjätteitä. En nähnyt miehen kasvoja kunnolla, sillä tämän hiukset valuivat juuri sopivasti niiden editse.

Työnsin käden taskuuni varmuuden vuoksi ja tartuin taikasauvaani. Kysyin ystävällisesti. ”Anteeksi, herra, mutta oletteko nähneet mustaa koiraa juoksevan tästä ohi?”

Mies hätkähti ja tarttui roskiksen reunoihin. Hän kallisti kasvojaan niin, että hiukset peittivät tämän kasvot aivan kokonaan. Sitten hän sanoi kireällä äänellä. ”Ei, ei tästä ole mennyt mitään koiria.”

Katsoin miestä hetken aikaa. Tämä näytti hyvin laihalta ja riutuneelta. Minun kävi sääliksi häntä. Sanomalehdelläkään ei ollut kuin vähän kuivaa leipää ja epäilyttävännäköistä lihaa. Hamusin taskustani sulmujani. Otin ne esiin ja laskeskelin niitä. 11 sulmua, ei se ollut paljon, mutta uskoin sen olevan avuksi. Tuo mies tarvitsi niitä kipeämmin kuin minä. Talvikin oli tulossa ja miehen kaapu oli täynnä reikiä.

Ojensin käteni miestä kohti ja sanoin. ”Tässä. 11 sulmua, ottakaa ne”, kilistelin rahoja ja katsoin miestä odottavasti.
Miehen nyrkit puristivat roskatynnyriä tiukemmin. Hän sanoi käheällä äänellä. ”Ei, pidä ne vain. En minä niillä tekisi mitään.”
Rypistin otsaani. En minä ollut mikään idiootti. Kyllä minä näin, että tämä dyykkasi roskiksesta ruokaa rikkinäisissä vaatteissa. Hän jos kuka tarvitsi rahaa. ”Te tarvitsette niitä enemmän kuin minä. Käyttäisin sen vain joihinkin hikkamakeisiin tai joka-maun-rakeisiin. Te tarvitsette ruokaa.”
”Kyllä minä pärjään”, miehen rystyset valkenivat entisestään.

En oikein ymmärtänyt miksi mies käyttäytyi niin; yritti puristaa metallia ryttyyn ja peitti kasvonsa hiuksillaan. Epäilin miehen olevan jotenkin sairas. Ehkä hänellä oli jokin kouristuskohtaus ja hänen kätensä olivat jumittuneet roskiksen reunojen ympärille. Ehkäpä mies peitti kasvojaan, koska ne olivat täynnä joitakin paiseita. Se voisi myös olla syy miksi tämä ei voisi mennä kauppaan, mies pelkäsi tartuttavansa muut ja nytkin mies oli hermostunut pelätessään sairastuttavan minut.

”Oletteko te kunnossa?” kysyin huolestuneena. Olin jo aivan varma, että miehellä oli joku sairaus. Mies tuntui jännittyvän entisestään kuullessaan äänestäni huolen.
”Olen aivan kunnossa, kiitos kysymästä”, mies sanoi karhealla äänellään.
”Varmastiko?” minulle oli tullut joku Hermione-kohtaus. Huolehdin aivan turhaan tuntemattomista ja olin antanut niin helposti periksi Hannahille, vain koska tämä oli ollut niin murheellinen. Olin pehmenemässä. Pitäisi ryhdistäytyä. Suoristin selkääni entisestään ja jäin odottamaan miehen vastausta.
”Niin hyvässä kunnossa kun vain tällaisessa tilanteessa voi olla”, mies sanoi jo hieman ärtyneenä. Hän ei selkeästi jaksanut minua. Hän halusi päästä takaisin tonkimaan roskia. Päätin antaa hänelle se mitä hän halusikin ja sanoin hänelle. ”En tyrkytä rahojani teille jos ette kerran tarvitse niitä. Hyvää päivän jatkoa.”

Käännyin tulosuuntaan ja ehdin kävellä muutaman askeleen ennen kuin mies jo huusi perääni. Tai huutaminen on oikeastaan liioittelua, sillä hän puhui edelleen aika hiljaa käheällä äänellään. Hän ei ollut puhunut varmaankaan pitkiin aikoihin kenenkään kanssa, siltä hänen äänensä kuulosti. ”Anteeksi, mutta mikä sinun nimesi on?”
Pysähdyin ja käännyin puoliksi hänen suuntaansa. ”Selena Musta. Miten niin?”

Ensimmäistä kertaa sain mieheen jotain liikettä. Hänen hiuksensa hulmahtivat kun mies nosti katseensa minuun ensimmäisen kerran. Käänsin pääni kokonaan häneen päin iloton hymy kasvoillani. Ilmeeni muuttui hetkessä. Silmäni rävähtivät auki kuin ne eivät olisi olleetkaan auki ja huuleni erkanivat tuuman verran toisistaan. Kasvoiltani paistoi yllättyneisyys ja sitten järkytys.

Miehen harmaat silmät eivät olleet enää niin kirkkaat ja elämäniloiset kuin mitä ne olivat vielä joskus olleet. Mustat hiukset olivat vain väriltään samanlaiset kuin hänen nuoruusvuosinaan. Vielä enemmän olivat muuttuneet miehen kasvot ja vartalo. Vuosia sitten nuo kasvot olivat olleet komeat ja iloiset. Nyt ne muistuttivat enemmän pääkalloa kuin ihmisen kasvoja. Mies oli laihtunut ja kalvennut entisestään. Mustat silmäpussit hallitsivat kasvoja luvattoman paljon. Siinä seisoi mies jonka olisin vasta viimeiseksi uskonut siinä olevan. Mies oli setäni ja kummisetäni, Sirius Musta.
« Viimeksi muokattu: 07.12.2010 16:18:17 kirjoittanut Amaril »

Ginerva

  • ***
  • Viestejä: 239
  • Qhuinn & Blaylock
Vs: Black Moon (k13) prologi+13 lukua
« Vastaus #34 : 09.09.2010 12:40:46 »
Awww! Samperin huonoon kohtaan jätit luvun. Sekoon varmaan tai jotain. Kädetkin tärisee ihan samperisti. Ja se johtuu vaan siitä että sä jätit luvun ihan hemmetin hyvään ja huonoo kohtaan. ;)
Joo terve olinkin tästä menossa lääkäriin ;D
Lainaus
Pysähdyin ja käännyin puoliksi hänen suuntaansa. ”Selena Musta. Miten niin?”

Ensimmäistä kertaa sain mieheen jotain liikettä. Hänen hiuksensa hulmahtivat kun mies nosti katseensa minuun ensimmäisen kerran. Käänsin pääni kokonaan häneen päin iloton hymy kasvoillani. Ilmeeni muuttui hetkessä. Silmäni rävähtivät auki kuin ne eivät olisi olleetkaan auki ja huuleni erkanivat tuuman verran toisistaan. Kasvoiltani paistoi yllättyneisyys ja sitten järkytys.

Miehen harmaat silmät eivät olleet enää niin kirkkaat ja elämäniloiset kuin mitä ne olivat vielä joskus olleet. Mustat hiukset olivat vain väriltään samanlaiset kuin hänen nuoruusvuosinaan. Vielä enemmän olivat muuttuneet miehen kasvot ja vartalo. Vuosia sitten nuo kasvot olivat olleet komeat ja iloiset. Nyt ne muistuttivat enemmän pääkalloa kuin ihmisen kasvoja. Mies oli laihtunut ja kalvennut entisestään. Mustat silmäpussit hallitsivat kasvoja luvattoman paljon. Siinä seisoi mies jonka olisin vasta viimeiseksi uskonut siinä olevan. Mies oli setäni ja kummisetäni, Sirius Musta.
Tämän takia sekosin ja pahasti.
JATKOA JAN PIAN
Ginerva :-*
Ps. sori vähän rumat sanani :-[
« Viimeksi muokattu: 09.09.2010 12:43:28 kirjoittanut Ginerva »
Alussa oli maila, kiekko ja Teemu?

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 547
  • Mock me.
Vs: Black Moon (k13) prologi+13 lukua
« Vastaus #35 : 16.09.2010 16:57:34 »
Wääh! Minkälaiseen kohtaan menit jättämään senkin ilkimys! Julmaa kiduttaa tuolla tavalla. Nyt haluun vaan jatkoo ja jatkoo. Okei, no tän jatkon lukemisessa meni hetki, mutta sain sentään nyt viimoin luettua. Eli ei, et todellakaan pääse min kommenteista eroon vielä vähään aikaan :D Yhyy, miks Reguluksen piti kuolla ;___; Senhän vois miltei jotenkin herättää randomisti henkiin ja ujuttaa tähän mukaan sillein "sädäm! olenkin elossa ja kukaan ei tienny siitä mitään. Hähäää >D". Okei... Älä kysy mistä taas höpötän. Yritän jotenkin tän kommentin näyttämään järkevältä.

Lainaus
Sori vaan, Perce, se on enemmän pikkuveljiesi heiniä.
Räkätin tämän kohdalla monta minuuttia :D:D Perce<3

Lainaus
Siinä seisoi mies jonka olisin vasta viimeiseksi uskonut siinä olevan. Mies oli setäni ja kummisetäni, Sirius Musta.
Ei löytyis rauhottavaa? Arvaa sekosinko täällä, kun arvasin sen koiran/miehen heti olevan Sirius. Nyt vaan jatkat nopeesti niin mie oon ihan euforioissani täällä! Ja Remuksen ja Siriuksen kohtaamista odotellen<3 Potan vois miltei jättää heti suoraan siitä poies, koska Selena on kuitenkin ykönen ja Sirius ei saa kiinnittää liikaa huomioo siihen Potan penskaan. ;D

Ei tämä virhe varsinaisesti ole, mutta laitan nyt kuitenkin, koska jos en sano, niin se jää vaivaamaan:
Lainaus
”Varmastiko?” minulle oli tullut joku Hermione – kohtaus.
Tuo "–"-viivaa käytetään lähinnä pelkkänä ajatusviivana, joten tuossa pitäisi käyttää tavallista viivaa. Eli näin:
”Varmastiko?” minulle oli tullut joku Hermione-kohtaus.

Yritä saada tästä sekavuuden sekamelskasta jotain irti, jookosta kookosta? :D

Kiittäen,
Ruskapoika
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

Amaril

  • ***
  • Viestejä: 56
Vs: Black Moon (k13) prologi+13 lukua
« Vastaus #36 : 04.10.2010 16:20:47 »
Ginerva, heh hee, tuo oli kyllä aika ilkeä kohta mihin minä lopetin tuon osan. Nyt jatkoa on tulossa. Kiitos kommentoinnista.

Ruskapoika, Reguluksen henkiin herättäminen... En ole edes ajatellut sitä :D Ehkä pitäisi, olisi kylläkin tosi hauskaa tunkea hänet tähän mukaan... Korjasin tuon bongaamasi virheen. Kiitos kommentista.

A/N: Vihdoinkin on aikaa laittaa tämä tänne. Osa on ollut valmiin noin viikon verran, mutta en ole kokeilta ehtinyt korjailemaan sitä. Osa on nyt vähäsen lyhkäsempi ja erittäin Sirius painotteinen. Yrittäkää kestää ;D

14.   Sirius Musta

Seisoin paikoilleni jähmettyneenä. En tehnyt liikettäkään vetääkseni taikasauvaa esiin puolustus tarkoituksiin. En edes muistanut, että osasin taikoa. En muistanut oikeastaan mitään muuta kuin ihmisen joka seisoi edessäni kasvoillaan samanlainen ilme kuin minulla. Hän näytti järkyttyneeltä. Minun olisi kuulunut pelätä henkeni kaupalla, mutta en tuntenut mitään muuta kuin suurta hämmästystä kummisetäni näkemisestä. En oikein uskonut silmiäni, mutta heti kun kuulin miehen sanat, en voinut enää epäillä näkemääni.

”Selena? Mitä sinä täällä teet? Ja vielä yksin! Täällä ei ole turvallista, sinun pitäisi mennä nopeasti takaisin pääkadulle”, Sirius Musta suoristi selkänsä ja päästi vihdoinkin roskatynnyristä irti. Setäni ilme oli hyvin kummallinen. Huomasin niissä huolta, pelkoa, ehkä kireyttäkin ja jotain isällistä, en ole aivan varma. Minua ei ole kukaan katsonut kuin isä tytärtään joten olen huono sanomaan mitään sellaisesta.

Aloin päästä yli ensijärkytyksestä ja aivoni ryhtyivät toimimaan taas melko normaalisti. En kuitenkaan pelännyt, kummisetäni ei ollut antanut minulle siihen aihetta. Päinvastoin, hän yritti suojella minua. Se oli erittäin kummallista, hänenhän pitäisi olla räjäyttämässä minua kappaleiksi, kuten hän oli tehnyt äidillenikin.

Silloin muistin taas Siriuksen teot, ne olivat unohtuneet minulta ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun olin saanut tietää niistä. Minua alkoi suututtaa. Kuka mies kuvitteli olevansa? Yritti olla kuin mikäkin isä vaikka tappoi äitini. Hän teki minusta orvon. Halusin kostaa, kostaa sen mitä hän oli tehnyt minulle, äidilleni, Harrylle ja hänen vanhemmilleen, Peterille ja kaikille niille jästeille jotka olivat kuolleet hänen sauvastaan.

Vedin taikasauvan taskustani ja osoitin sillä kummisetääni. Silmäni salamoivat raivosta ja käteni vapisi. Onnistuin kuitenkin pitämään sauvani tarpeeksi vakaana, että kun sanoisin taikasanan, loitsu osuisi kohteeseensa. Vapina ei johtunut pelosta niin kuin saattaisi luulla, vaan puhtaasta vihasta joka pulppusi loppua näkemättä sisältäni. En tiennyt enkä osannut yhtäkään tarpeeksi vahvaa ja tuskallista loitsua jonka se mies olisi ansainnut. Jäin pohtimaan mitä tekisin tuolla vankikarkurille.

Sirius ei voinut olla huomaamatta tulistumistani, mutta silti hän pysyi paikoillaan eikä yrittänyt puolustautua millään tavalla. Se sai minut vain vihaisemmaksi. En ollut vieläkään keksinyt mitä tekisin miehelle, mietin hankkisinko tänne ankeuttajia, mutta silloin joutuisin pysymään kaukana niistä tai pyörtyisin keskelle katua. Viimeiseksi mainittua en todellakaan aikonut tehdä. Poistin siis laskuistani sen vaihtoehdon.

Sirius silmäili vuorotellen sauvaani ja minua. Ilme pysyi tyynenä, mutta jollakin tavalla hän vaikutti pettyneeltä, surulliselta. Sitten hän kysyi. ”Mitä sinä aiot tehdä?”
Siristin silmiäni ja vastasin sihisten hampaiden välistä. ”En ole päättänyt vielä.”
Sirius Mustan katse pysähtyi silmiini. Hän katsoi niitä hetken ja kysyi sitten värittömällä äänellä. ”Aiotko tappaa minut? Oman setäsi? Kummisetäsi?”

Tappaa? Se sana jäi soimaan päähäni. En ollut hetkeenkään suunnitellut murhaavani häntä, vaikka tämän mies oli kyllä ansainnutkin. Halusin hänen vain tuntevan tuskaa kaikkien riistämiensä ihmishenkien edestä. Mutta tappaminen… Ei, en aikoisi alentua hänen tasolleen. Mikä muka silloin erottaisi meidät toisistaan? Olisimme kumpikin vain yksiä murhaajia, emme yhtään enempää.

Palautin kasvoilleni takaisin itsevarman ilmeen, sen hämmentyneen tilalle joka hetken oli koristanut niitä. Nostin leukaani hiukan ja katsoin setääni uhmakkaasti silmiin ja sanoin halveksuen. ”Ehkä olemme sukua, mutta olemme kuitenkin aivan erilaisia. Minä en ikinä tappaisi ketään. En edes sinua, vaikka sinä enemmän kuin ansaitsisitkin sen”, teitittely ja kohteliaisuus olivat tipotiessään. Arvostin jopa enemmän pummia kuin omaa setääni.
Siriuksen silmistä katosi viimeinenkin kirkkaus sanojeni tähden. ”Minä en ole tappanut ketään”, hän sanoi sen niin vilpittömästi ja varmasti, että jos en olisi ollut niin varma siitä, että hän oli murhaaja, olisin saattanut uskoakin häntä.
”Niinkö? Itsekseenkö ne ihmiset sitten räjähtivät siellä kadulla?” kysyin purevasti ja kohotin kulmiani.
”Eivät tietenkään itsekseen”, Sirius sanoi ja naurahti kuivasti. ”Heidät räjäytettiin niin kuin tiedätkin, mutta minä en sitä tehnyt.”

Kohotin kulmani uudestaan ja hymyilin ivallisesti. Mitä hän oikein yritti? Kukaan ei uskosi tuota, enkä varsinkaan minä, ajattelin. Huomaamattani sauvakäteni alkoi laskeutua eikä se lopulta enää osoittanut Siriusta. Mies ei kuitenkaan huomannut sitä liiemmin en minäkään.

”Kuka se salaperäinen poksauttelija sitten on? Joku näkymätön mies vai tuliko terroristi juuri sopivaan aikaan räjäyttämään kaikki, niin ettei sinun tarvinnut?” kysyin huvittuneena, mutta olin edelleen kylmä ja ivallinen.

Minua inhotti mies jolle puhui niin paljon, että muistutin huomattavan paljon luihista. Puhuin uskomattoman samankaltaisesti kuin minua jonkin verran vanhemmat luihistytöt nuoremmilleen ja varsinkin toisessa tuvassa oleville oppilaille. En huomannut sitä siinä ollessani, mutta jälkeenpäin kun muistelin asiaa, tajusin sen ja se pelotti minua hieman.

”En minä olisi tappanut ketään vaikka kukaan muu ei olisikaan heitä räjäyttänyt”, Sirius jatkoi valheittensa viljelyä. Kuolonsyöjä ei olisi tappanut tuollaisessa tilanteessa? Antakaa minun nauraa!
”Kuka heidät sitten räjäytti?” kysyin ohittaen hänen viimeisen puheenvuoronsa. Se oli niin naurettava, ettei siitä olisi voinut käsitellä ilman räkätystä.
”Peter Piskuilan”, Sirius sanoi ja katsoi jonnekin kaukaisuuteen samalla narskutellen hampaitaan kostonhimoinen ilme kasvoillaan.

Tässä vaiheessa minun itsehillintäni petti. Ei, en minä yrittänyt räjäyttää Siriusta. Ei, vihani oli laantunut keskustelumme aikana, kuten suuttumukseni oli tapana tehdä. Se oli välillä erittäin ärsyttävää. Kun on lyhytvihaista sorttia, jää niin monta kostoa tekemättä. Tästäkin taisi tulla yksi kohta lisää tekemättömien kostojen-listaan, nimittäin minä purskahdin nauruun. Kovaan, vatsanpohjassa tuntuvaan, helisevään ja erittäin vaikeasti loppuvaan nauruun.

Sirius katsoi minua ensin kummastuneena ja sitten hieman loukkaantuneena. Silmäni kostuivat naurunkyynelistä enkä meinannut hallita tilannetta ollenkaan. Jouduin haukkomaan henkeä kesken pahimman tikahtumisen, mutta hekotus jatkui vielä senkin jälkeen sinnikkäästi. Naureskellessani mahdottomasti setäni loukkaantuneisuus alkoi hälvetä ja hänen toinen suupielensä kohosi hivenen. Hän katsoi minua jotenkin kummallisesti, kuin tekisin jotakin luonnotonta, kiellettyä.

Lopulta kohtaukseni tyrehtyi ja päädyin hengittämään muutamaan otteeseen melko tiheään tahtiin. Olin jo unohtanut naurun aiheen ja olin hieman pöllämystynyt. Olin nauramassa itseäni hengiltä kuolonsyöjän edessä jonka olin juuri muuta minuutti sitten halunnut tappaa. Oikeasti, mikä minua vaivaa? Olen ollut koko päivän niin kummallinen, että jos kävelisin itseäni vastaan kadulla, enkä edes minä tunnistaisi itseäni. Okei, voiko joku selittää mitä minä höpötän? Tuo kuulostaa aivan liian omituiselta jopa minun suuhuni. Minussa täytyy olla jotakin todella pahasti vialla. Pitää käydä matami Pomfreylla heti Tylypahkaan päästyäni.

Minun ollessa vielä erittäin kriittisessä tilassa, Sirius tuijotti minua otsa rypyssä. Ei siksi, että olisin näyttänyt ulkopuolisen mielestä jotenkin hullulta tai muuten vaan sekopäältä – äskeinen sekoamiskohtaus oli tapahtunut visusti pääni sisällä, erityksissä ulkomaailmalta. Hän tuijotti minua kai hervottoman naurukohtauksen takia. Olin kai alkanut nauramaan epäsopivaan aikaan.

”Sinä et usko minua”, setäni totesi lopulta. Hänen otsansa sileni, mutta suu mutristui sen sijasta.

Katsoin Siriusta hetken kuin mikäkin tollo. Päässäni löi tyhjää, kun yritin muistella sitä asiaa jota en uskonut ja syytä joka oli hetkellisen hilpeyden takana. Katseeni oli tyhjä ja tuijotin jonnekin Siriuksen olkapään yläpuolelle. Sitten päähäni jysähti vastaus: Peter Piskuilan!

Käänsin katseeni takaisin setääni ja sanoin kuin mitään ei olisi tapahtunut. ”Hyvin huomattu, Einstein.”
”Einstein?” Sirius toisti hämmentyneenä.
Tuijotin Siriusta muutaman sekunnin ajan ja miettien kuinka vähä-älyinen tämä oli, kuka nyt ei tiedä kuka Einstein on! Sitten muistin Siriuksen olevan täysiverinen velho joka ei ole koskaan kuullutkaan suhteellisuusteoriasta tai edes fysiikasta. ”Äh, se on yksi jästi, fyysikko… Unohda.”

Sirius näytti edelleenkin hämmentyneeltä, mutta hän ei harrastanut mitään tilapäisiä muistikatkoksia, joten hän osasi jatkaa alkuperäisessä aiheessa ilman, että hän näytti älyllisesti vajaalta. ”Miksi minä muka olisin tappanut ne ihmiset siellä kadulla? Kerropa minulle edes yksikin kunnollinen syy”, hän tivasi lievästi aggressiivinen ilme vääntyneenä hänen kasvoilleen.
”Ai vain yksi? Minulla on niitä syitä vaikka kuinka monta!” huudahdin osaksi huvittuneena osaksi kummastuneena. Eikö tämän pitäisi olla itsestään selvää? ”Ensimmäinen syy, sinä olet kuolonsyöjä – ”, en pystynyt jatkamaan litaniaani Siriuksen keskeyttäessä minut nostamalla käden ylös ja rykäisemällä kuuluvasti.

Katsoin pahastuneena miestä, kun tämä alkoi kääriä kaapunsa hihoja ylös. Ärtymykseni vain kasvoi kun en ymmärtänyt syytä tähän. Oliko hän keskeyttänyt minut vain tuon takia? Ristin käteni puuskaan ja harjoittelin murhaavaa katsetta häneen. Sirius käänsi kummankin kätensä niin, että näin hänen käsiensä kyynärvarsien sisemmät puolet. Vilkaisin niitä nopeasti, sillä halusin jatkaa hänen mulkoiluaan mahdollisimman nopeasti.

Käsissä ei ollut mitään erikoista. Siis jos ei lasketa ihoa joka ei ollut nähnyt aurinkoa kahteentoista vuoteen plus siihen päälle geenit jotka antoivat kantajalleen vampyyrimaisen valkeanihon. Ihossa ei ollut tatuointia, arpea tai edes luomen luomea. En siis tajunnut yhtään miksi Sirius hymyili niin ärsyttävän omahyväisesti, kuvitellen vetäneensä juuri pidemmän korren.
 
”Hyvin kiinnostavaa nähdä kätesi, mutta miten se liittyy sinun kuolonsyöjyyteesi?”, kysyin kohottaen toista kulmakarvaani.
”Siten, että tässä näin – ”, Sirius tökkäsi vasemman kyynärvartensa ihoa etusormellaan, ”pitäisi olla pimeän piirto. Kaikilla kuolonsyöjillä on sellainen”, Sirius selvensi.

Katsoin miestä arvioiden silmiin ja vilkaisin taas tämän kättä. Olin kuullut herra Weasleyltä jotakin samansuuntaista. En kuitenkaan luottanut setääni tarpeeksi uskoakseni häntä. Saattoihan olla niin, että Voldemortin ykkösapurille oli kehitelty jokin oma merkki tai sitten Sirius oli vain peittänyt merkin loitsulla. Siksi päätinkin ensimmäiseksi yrittää palauttaa pimeän piirtoa näkyviin.

Otin pari askeleen kohti Siriusta. Kädessäni oli edelleen taikasauva ja tarkkailin miestä tarkkaavaisesti, ettei hän onnistuisi yllättämään minua mitenkään, olin heti valmis toimimaan jos tämä antaisi yhdenkin syyn. Tartuin varovaisesti Siriuksen luisevaan käteen ja ryhdyin kokeilemaan loitsuja. Usean aivan hyödyttömän yrityksen jälkeen käsi pysyi yhtä merkittömänä kuin mitä se oli ollut aikaisemminkin. Aloin uskoa Siriusta – siis siinä, ettei hänellä ollut pimeän piirtoa.

Peruutin askeleen taaksepäin ja katsoin Siriusta uhmakkaasti silmiin. ”Miksi minä uskoisin sinua? Onko sinulla edes todisteita siitä, että et olekaan Voldemortin nuoleskelija?”
Sirius hymähti sanavalinnalleni. Se ei kuulostanut vieläkään aidosti huvittuneelta ääneltä, enemmänkin vain tuhahdukselta. ”Eikö tyhjä kyynärvarsi ole todiste?”
”No, joo, mutta ei vedenpitävä”, myönsin vastahakoisesti. ”Se ei kuitenkaan riitä”, lisäsin heti perään.
”Miten olisi se, että olen koko ikäni ollut sukuni aatteita vastaan ja olin Tylypahkassa rohkelikko? En ole koskaan kannattanut puhdasverisyyttä, ennemminkin olen ollut sitä vastaan. Eikä minulla ole mitään jästisyntyisiä tai jästejä vastaan. Paras ystävänikin meni naimisiin jästin kanssa!” Sirius esitti seuraavat faktansa.

Olin itsekin miettinyt noita samoja asioita aikaisemmin. Minun oli myönnettävä, että kuolonsyöjyys ja Siriuksen äsken esittämät asia olivat pahasti ristiriidassa keskenään. Se oli kummallista, sillä tiesin tuon kaiken olevan totta. En kuitenkaan halunnut sanoa ääneen ajatuksiani – mies saattaisi ymmärtää ne väärin – ja päädyin vain nyökkäämään ilmeettömänä.
 
”Sitten, miksi ihmeessä minä olisin tappanut ne jästit ja äitisi? Olin luvannut suojelevani häntä. Regulus oli pistänyt minut lupaamaan, että suojelisin sinua ja Katherinea parhaani mukaan. Niin minä olinkin tehnyt vaikka se ei ollut tarpeeksi. Katherine on kuollut, enkä minä pystynyt estämään sitä”, Siriuksen ääni hiljeni loppua kohti ja lopulta särkyi.

Sirius kuulosti niin surkealta ja tuomitsevalta itseään kohtaan, että aloin jo uskomaan ja vieläpä säälimään häntä. Päällimmäisenä oli kuitenkin uteliaisuus. Puhuiko Sirius totta? Oliko Regulus pyytänyt häntä suojelemaan äitiä ja minua? Miksi? Tiesikö Sirius jotakin isäni kuolemasta? Kysymyksiä alkoi muodostua toinen toisen perään yhä enemmän ja enemmän. Onnistuin kuitenkin pukauttamaan yhden niistä ilmoille tukahtuneella äänellä. ”Isä pyysi sinua suojelemaan minua ja äitiä? Miksi?”
Sirius näytti vaivaantuneelta ja vaihtoi painoa jalalta toiselle. ”Lupasin olla kertomatta mitään…”
Huokaisin pettyneenä ja jäin tuijottamaan murheellisesti kengänkärkiin. Sirius alkoi näyttää vieläkin hermostuneemmalta ja lopulta hän sanoi huokaisten. ”Hyvä on! Minä kerron”, Sirius piti lyhyen tauon ja näytti hieman epäröivältä, sitten hän jatkoi. ”Regulus sanoi, että hänen täytyisi tehdä jotakin josta hän ei selviäisi välttämättä hengissä. En tiedä mitä hänen täytyi tehdä, mutta hengissä hän ei ainakaan selvinnyt.”
 
Välillemme lankesi syvä hiljaisuus. Sirius tuijotti kaukaisuuteen sumein silmin. Hän ei edes huomannut, että minä olin äärimmäisen pettynyt ja hengitin ääni täristen. Minun teki mieli itkeä, mutta en olisi millään kehdannut ja silmät tuntuivat kuivilta. Oliko isä kuollut täyttäessään jotakin Voldemortin tehtävää? Oliko se tärkeämpää kuin oma perhe? Halasin itseäni yhtäkkisen vilunväreen yllättämänä. Ilma oli viilennyt kummallisen paljon.

”Minä en vieläkään usko sitä, että et ole kuolonsyöjä”, sanoin kun olin saanut ääneni kuriin palaten alkuperäiseen puheenaiheeseen.
Siriuksesta alkoi näkyä hermostumisen merkkejä. Hän huokaisi ärtyneenä ja sanoi tavallista kuuluvammalla äänellä. ”Minulla ei ole yhtäkään syytä olla kuolonsyöjä! En kannata heidän aatteitaan ja jos olisin liittynyt heihin, olisin pettänyt ystäväni ja minä en petä heitä ikinä. Kuolisin heidän puolestaan ennemmin kuin pettäisin heidät! Rohkelikot ovat lojaaleja. Tiedät varmasti sen, sinähän olet rohkelikko, etkö vain?” hän päätti jo melkein huutamiseksi nousseen puheensa ja vilkaisi punakeltaista tupakaulaliinaa jonka olin kietonut kaulaani.
”Kyllä minä tiedän ja kyllä, minä olen rohkelikko”, myönsin ja olin huomaavinani Siriuksen silmistä pientä ylpeyttä.” Mutta ei nyt takerruta siihen. Minulla on sinulle yksi kysymys, jos sinä et ole kuolonsyöjä niin kuka paljasti Potterit Volde- tai siis tiedät-kai-kenelle?”
Oletin osuneeni tiukkaan paikkaan, mutta Sirius vastasi yllättävän pian halveksien. ”Peter Piskuilan.”
”Miten ihmeessä hän pystyi paljastamaan Potterit kun hän ei edes pystynyt puhumaan koko paikasta? Sinä olit heidän salaisuuksienhaltija, ei Piskuilan!” sanoin syyttäen. Arvelin löytäneeni taas uuden kiperän kysymyksen, mutta taas olin väärässä.
”No, kun minä en ollut heidän salaisuuksienhaltija, Peter oli. James halusi tehdä minusta salaisuudenhaltijan, mutta minä päätinkin ehdottaa Peteriä. Kaikkihan arvaisivat minun olevan heidän salaisuudenhaltijansa. Oli paljon ovelampaa valita Peter, hän oli meistä kolmesta se heikoin eikä hän ollut kauhean rohkeakaan. Suunnitelma olisi ollut täydellinen, Voldemort olisi kiireinen etsiessään minua ja Peter olisi turvassa kuten Potteritkin. Peterin piti kuitenkin kipittää heti isäntänsä luo ja kertoa kaiken. Hän petti Jamesin ja Lilyn, en minä.”

Rypistin otsaani enkä osannut päättää mitä mieltä olin. Siriuksen jutuissa alkoi pikkuhiljaa olla jotakin järkeä. Häneltä kuitenkin puuttui todiste jolla hän pystyisi varmistamaan sanojensa todenperäisyyden.

Huokaisin syvään ja muutin ajatukseni sanoiksi. ”En tiedä mitä uskoa. Ymmärrät kai, että en voi luottaa sinuun ihan noin vain. Sinulta puuttuu todisteita. En minä voi uskoa pelkkiä sanojasi.”
Sirius kallisti päätään ja näytti yhtäkkiä hyvin väsyneeltä. ”Ymmärrän. Minulla on kuitenkin sinulle todiste. Se on Peter. Hän on täällä.”
”Täällä? Missä täällä? Hänenhän pitäisi olla kuollut!” kyselin yllättyneenä.
”Hän on Tylypahkassa. Hänen takiaan minä tulin tänne. Aion kostaa hänelle”, Siriuksen kasvoille levisi häijyhymy ja hän alkoi näyttää entistä enemmän kuolonsyöjältä.
”Ai, Tylypahkassa? No, ei varmasti ole! En ole koskaan tavannut ketään Peter Piskuilania.”
”Kyllä hän on Tylypahkassa. Hän on yhden oppilaan lemmikki. Peter on animaagi.”

Animaagi? Tuijotin tyrmistyneenä Siriusta. Tiesin kyllä animaageista, olimme käsitelleet niitä muodonmuutostentunneilla. Minua askarrutti suuresti kenen lemmikki Peter oli – siis jos oletetaan, että Sirius puhui totta.
 
”Kenen lemmikki hän on?” kysyin ennen kuin ehdin hillitä itseäni. En todellakaan halunnut tietää. Mitä jos Peter olisikin Koukkujalka? Tai Lavenderin pupu – ei se voikaan olla se. Sehän kuoli vähän aikaa sitten ja se oli koko aika Lavenderin vanhempien luona hoidossa.
”Hän on Ronald Weasleyn. Piskuilan on hänen rotta”, Sirius muisteli ja rapsutti leukaansa mietteliäänä.
”Onko Piskuilan Ronin rotta!” huudahdin erittäin yllättyneenä ja epäuskoisena. Oliko Kutka Piskuilan? Se ei voinut olla totta.
”Tunnetko sinä hänet? Ai, hyvä. Se helpottaa asioita”, Sirius sanoi ja hän näytti yhtä innostuneelta kuin pikkulapsi karkkikaupassa – tosin pikkulapsilla ei ole kostohimoista katsetta kun he valitsevat ottavatko he suklaata vai toffeeta.

Sirius alkoi kävellä edestakaisin mutisten jotakin epämääräistä. En kuitenkaan kuunnellut vaan menin istumaan hylätynnäköisen talon rappusille ja kiersin käteni jalkojeni ympärille. Ilma oli muuttunut yhtäkkiä vieläkin kylmemmäksi. Vilkaisin ylös taivaalle ja näin hieman aurinkoa katon takaa. Jokin oli pielessä, mutta en keksinyt mikä. Ilma alkoi viiletä entisestään, eikä kaapuni tahtonut pitää kylmyyttä ulkopuolella.

Sirius pysähtyi yhtäkkiä. Ehkä hänkin oli huomannut kylmyyden, mutta hänen kasvoilleen levinnyt säikähdys oli kuitenkin liikaa. Jokin oli pahemmin pielessä kuin olin kuvitellut. Sirius käänsi katseensa nopeasti takaisin minuun ja sanoi. ”Ankeuttajia. He ovat tulossa tännepäin. Ne kai kuulivat keskustelumme ja tulevat tarkistamaan mitä täällä tapahtuu. Minun on pakko muuttua nyt koiraksi. Yritä olla normaalisti.”

Silmäni laajenivat säikähdyksestä. Vaikka en sitä ääneen koskaan sanoisi, minä pelkäsin ankeuttajia. En ehtinyt sanoa minun ongelmastani koskien ankeuttajia, ennen kuin Sirius muuttui jo minulle tutuksi käyneeksi mustaksi karhumaiseksi koiraksi. Olin niin yllättynyt, etten pystyn sanomaan enää sen jälkeen yhtikäs mitään. Koira-Sirius jolkotteli viereeni ja istahti siihen. Jäin tuijottamaan koiraa silmät tapittaen. Nähtävästi Siriuskin oli animaagi.

”Sinun suunnitelmasi ei ole mielestäni kovin hyvä. Nimittäin minä en – ”, yritin sanoa, mutta lauseeni keskeytyi kahden ankeuttajan lipuessa näkyville kujan päästä.

Kylmyys vain paheni ja levisi sisälleni. Tunsin taas saman onnettomantunteen kuin Tylypahkan pikajunassa. Päässäni alkoi pyöriä, vaikka yritinkin pysyä parhaani mukaan tolkuissani. Ankeuttajia alkoi valua kujalle lisää. Oloni vain huononi entisestään ja kaikki ilot katosivat muistoistani. En pystynyt enää pysymään tajuissani vaan pökerryin rappusille. En ehtinyt tuntemaan sitä, että pääni kolahti rappusen kulmaa vasten. Olin silloin jo kaukana edellistäkin kertaa pelottavammassa – tosin samassa – unessa.

Sumu oli tällä kertaa sakeampi, mutta kuitenkin väljempi kuin viimeksi. Sakeampi siten, että olin vieläkin pahemmin eristyksissä sumumuurin takana kuin viimeksi; ääniä ei kuulunut ja näin vain tumman masentavan sumun. Väljempi se oli siinä mielessä, että kun aloin taas kuulla sumu hälveni hieman ja tapahtumat alkoivat myös näkyä. Sumeasti ja karmivasti, mutta näkyivät kuitenkin.

”Sirius, älä mene! Se on vaarallista”, kuulin naisen sihisevän hiljaisesti, jotta ympärillä liikkuvat ihmiset eivät kuulisi hänen sanojaan. Se sama nainen piti minua sylissään tiukasti itseään vasten. Tuntui kummalliselta, olo oli kuin kääpiöllä, olin niin pieni. Mutta kun näin käteni naisen kaapua vasten, tajusin olevani vasta vauva.

Katseeni kääntyi naisen kasvoihin. En ollut suunnitellut tekeväni niin. Liikkeet tapahtuivat kuin itsestään, haluamattani, aivan kuin olisin ollut jonkun toisen ruumiissa, mutta se toinen hallitsi kuitenkin liikkeitään ja minä liikkuisin mukana pystymättä vaikuttamaan mihinkään. Näin naisen kasvot alhaaltapäin, mutta tunnistin hänet oitis äidikseni. Hän näytti väsyneeltä ja hyvin stressaantuneelta. Jos olisin ollut jossakin muualla kuin ankeuttajan aiheuttamassa unessa, olisin innostunut äitini tapaamisesta, mutta se ei ollut mahdollista ankeuttajien läsnä ollessa.

”Hän tappoi Jamesin! Hän petti meidät! En minä voi antaa hänen vain mennä kuin mitään ei olisi tapahtunut”, tunnistin Siriuksen äänen. Katseeni siirtyi häneen ja näin miehen riuhtaisevan itsensä irti äitini otteesta. Sirius lähti juoksemaan kohti tukevaa miestä joka juoksi poispäin meistä kauempana kadulla.

Äitini huusi Siriuksen perään, mutta tämä ei pysähtynyt. Katherine kiiruhti miesten perään. Hän painoi pääni itseään vasten ja menetin näköyhteyteni Siriukseen ja tähän toiseen mieheen. Kuulin äitini hengityksen. Hän oli huolestunut ja hieman peloissaan. Vilkaisin hänen kasvojaan. Hän huomasi katseeni ja hidasti hieman vauhtiaan ja hymyili minulle epävarmasti.

”SINÄ PETIT MEIDÄT, SIRIUS! SINUN TAKIASI JAMES JA LILY OVAT KUOLLEET! MINÄ KUVITTELIN, ETTÄ SINÄ OLET MEIDÄN YSTÄVÄMME!” kuulin jonkun karjuvan valtavan kovalla äänellä.

Äitini oli juuri juossut kujansuulle josta ääni oli kuulunut. En ehtinyt kuin vilkaista nuorta Siriusta ja sitä samaa tukevahkoa miestä jonka olin vähänaikaa sitten nähnyt. Mies osoitti sauvallaan kujansuulle. Äitini henkäisi kauhistuneena ja käänsi selkänsä nopeasti Siriukselle ja tälle toiselle miehelle. Hän kiersi kätensä ympärilleni yrittäen suojata minua parhaansa mukaan. Kuulin miehen lausuvan loitsun ja näin punertavan valosuihkun kiitävän ohitsemme. Äitini ehti kääntyä uudestaan, ennen kuin kuulin korviasärkevän räjähdyksen. Räjähdyksestä lähtevät aallot kaatoivat äitini, mutta minä pysyin turvassa jostakin kummansyystä. Minuun ei sattunut laisinkaan ja kun äitini kaatui kiveykselle jokin suojakilven tapainen suojasi minua satuttavalta iskulta.

Näkökenttäni sumeni entisestään alkaessani itkeä tahtomattani. Katu oli tuhoutunut ja näin useita verisiä ruumiita. Kaikki jotka olivat selvinneet iskusta, alkoivat kiljua hysteerisesti. Ihmiset juoksivat ympäriinsä, jotkut mahdollisimman kauas tapahtumapaikalta, jotkut hakemaan apua ja jotkut ryntäsivät auttamaan loukkaantuneita.

Suustani alkoi kuulua hätääntynyttä valitusta. Katseeni haki epätoivoisena äitiäni. Löydettyäni hänet, kyyneleet alkoivat valua vuolaammin ja aloin parkua kuin pikkuvauva – kirjaimellisesti. Äitini oli paljon pelottavamman näköinen kuin muut uhrit, hän oli ollut lähimpänä räjähdyspaikkaa. Pikkuiset käteni alkoivat tökkiä äitiä, mutta tiesin hänen pysyvän paikoillaan, kuolleena. Aloin itkeä entistäkin kauheammin ja tunsin kaukaisen tunteen, joka tuli varmasti muistoistani, jotka tämä uni oli herättänyt; halusin jonkun halaavan minua, mieluiten äidin, joka kuiskuttaisi korvaani kaiken olevan hyvin.

Katseeni poukkoili ympäriinsä. Minä etsin jotakin, en tiennyt mitä tai ketä. Ilmeisesti löysin etsimäni, sillä lähdin konttaamaan nyyhkien kujaa pitkin. Olin huomannut Siriuksen seisovan edelleen samalla paikalla kuin ennen räjähdystä. Käsistäni ja vaatteistani tarttui äitini verta kadun kiveykselle ja pikkukivet pistelivät ja sukkahousujeni kangas rikkoontui. En kiinnittänyt siihen kuitenkaan huomiota, sillä halusin kiireesti päästä Siriuksen luo.

Sirius katsoi jonnekin minun taakseni, järkyttyneenä ja silmät kostuneina. Sitten hän etsi jotakin, minua. Hän löysi kuitenkin minut nopeasti ja astui minun ja äitini tappaneen miehen väliin. Sitten hän puhutteli tätä raivon ja surun tihkuessa äänestään. ”Sinä tapoit hänet, Matohäntä! Minä lupasin suojella häntä! Lupasin! Kuinka sinä saatoit? Tytöllä ei ole enää äitiäkään.”

Siriuksen lopettaessa lauseensa, Matohännäksi kutsuttu mies kaivoi kaapunsa taskusta linkkuveitsen ja painoi sen sormeaan vasten. En nähnyt enempää Siriuksen siirtyessä vielä paremmin väliimme. Kuulin vain tuskaista karjuntaa joka sai nyyhkytykseni muuttumaan takaisin parkumiseksi. Sirius ryntäsi velhoa kohti ja heitti kirouksen tätä päin, mutta Matohäntä kitistyi yhtäkkiä pikkiriikkiseksi hiireksi ja onnistui väistämään tarkkaan tähdätyn kirouksen. Hiiri muistutti järkyttävän paljon Kutkaa. Se lähti kipittämään kohti viemärinkantta, mutta kun Sirius oli saamaisillaan hiiren kiinni, se pudottautui alas kannen raosta pois hänen ulottuviltaan…


Näkökenttäni alkoi sumentua entisestään ja äänet tuntuivat kuuluvan yhä kauempaa ja kauempaa. Juuri kun sumu oli jo melkein niin tiheää, etten nähnyt muuta kuin mustaa tajusin mitä olin juuri nähnyt. Olin elänyt juuri uudestaan tilanteen joka oli tapahtunut kaksitoista vuotta sitten, tilanteen jonka takia olin orpo. Ja nyt tiesin, että Sirius oli puhunut totta. Hän oli syytön. Hän ei ollut tappanut äitiäni.

Ja nyt minun pitäisi ajatella kaikki uusiksi. Mitä jos Sirius ei olisikaan ollut kuolonsyöjä?
« Viimeksi muokattu: 05.10.2010 15:57:24 kirjoittanut Amaril »

Ginerva

  • ***
  • Viestejä: 239
  • Qhuinn & Blaylock
Vs: Black Moon (k13) prologi+14 lukua
« Vastaus #37 : 04.10.2010 18:39:39 »
Vau! Vähänkö oli mielenkiintoinen luku. :)
Sirius on niin paras. Se on mun yks lempi hahmoja koska se on niin rakas Harrylle :)
Lainaus
Äitini ehti kääntyä uudestaan, ennen kuin kuulin korviasärkevän räjähdyksen. Räjähdyksestä lähtevät aallot kaatoivat äitini, mutta minä pysyin turvassa jostakin kummansyystä. Minuun ei sattunut laisinkaan ja kun äitini kaatui kiveykselle jokin suojakilven tapainen suojasi minua satuttavalta iskulta.

Näkökenttäni sumeni entisestään alkaessani itkeä tahtomattani. Katu oli tuhoutunut ja näin useita verisiä ruumiita. Kaikki jotka olivat selvinneet iskusta, alkoivat kiljua hysteerisesti. Ihmiset juoksivat ympäriinsä, jotkut mahdollisimman kauas tapahtumapaikalta, jotkut hakemaan apua ja jotkut ryntäsivät auttamaan loukkaantuneita.

Suustani alkoi kuulua hätääntynyttä valitusta. Katseeni haki epätoivoisena äitiäni. Löydettyäni hänet, kyyneleet alkoivat valua vuolaammin ja aloin parkua kuin pikkuvauva – kirjaimellisesti. Äitini oli paljon pelottavamman näköinen kuin muut uhrit, hän oli ollut lähimpänä räjähdyspaikkaa. Pikkuiset käteni alkoivat tökkiä äitiä, mutta tiesin hänen pysyvän paikoillaan, kuolleena. Aloin itkeä entistäkin kauheammin ja tunsin kaukaisen tunteen, joka tuli varmasti muistoistani, jotka tämä uni oli herättänyt; halusin jonkun halaavan minua, mieluiten äidin, joka kuiskuttaisi korvaani kaiken olevan hyvin.

Katseeni poukkoili ympäriinsä. Minä etsin jotakin, en tiennyt mitä tai ketä. Ilmeisesti löysin etsimäni, sillä lähdin konttaamaan nyyhkien kujaa pitkin. Olin huomannut Siriuksen seisovan edelleen samalla paikalla kuin ennen räjähdystä. Käsistäni ja vaatteistani tarttui äitini verta kadun kiveykselle ja pikkukivet pistelivät ja sukkahousujeni kangas rikkoontui. En kiinnittänyt siihen kuitenkaan huomiota, sillä halusin kiireesti päästä Siriuksen luo.
Vähän hirveetä. Mä en kestais nähdä tollasta :( Hirveetä
Toivon tosi pian jatkoa
Ginerva :-*
Alussa oli maila, kiekko ja Teemu?

Ruskapoika

  • Kivikuorinen
  • ***
  • Viestejä: 1 547
  • Mock me.
Vs: Black Moon (k13) prologi+14 lukua
« Vastaus #38 : 04.10.2010 23:58:11 »
Lainaus
Reguluksen henkiin herättäminen... En ole edes ajatellut sitä :D Ehkä pitäisi, olisi kylläkin tosi hauskaa tunkea hänet tähän mukaan...
Mikäs siinä jos saat hänet uskottavasti herätettyä henkiin, mutta se saattaa kyllä hieman tuottaa pään vaivaa ja juonen muuttumista :D Mutta Regulus on kyllä niin ihana hahmo, että hänet voidaan kyllä herättää henkiin.

Ginerva jo tuossa lainasikin hienon kohdan. Siinä meinasi oikeasti pirahtaa itku, voi Selena parkaa! Ihme, ettei tuollainen trauma ole noussut jo lastenkodissa esille. Yleinsä tuollaiset painuu mieleen, vaikka kuinka nuori ihminen olisi. Mutta tuo sinun kuvailuisi! Tuntui kuin olisi itse tuossa tilassa. Tosin eläydyn tekstiin aina niin hyvin mukaan, että melkein kaikki imevät minut mukanaan, mutta tässä se imu on erittäin vahvaa. Rakastan runsasta kuvailua ja sinun kuvailusi todellakin miellyttää! Jatka samaan tahtiin. Luvun Sirius painotteisuus ei haittaa mitää, vaan oli enemmänkin vaan rauhoittavaa, koska tuossa sai kysymyksiin hieman vastauksia. Siltikin nousi tässä äkkiseltään yksi uusi pintaa: Miten Sirius ja Regulus olivat väleissä, kun he canonin mukaan kuitenkin vihasivat toisiaan? Siriuksen ja Selenan dialogi tuntui muuten uskottavalta, koska se oli epävarmaa ja hieman sekavaa (älä ota negatiivisesti, positiivisessa mielessä hieman sekava) niin, että siitä tuli hyvin uskottava. Alan kadehtia miten jotkut osaavat kirjoittaa noin hienosti! ;D

Lainaus
Näkökenttäni alkoi sumentua entisestään ja äänet tuntuivat kuuluvan yhä kauempaa ja kauempaa. Juuri kun sumu oli jo melkein niin tiheää, etten nähnyt muuta kuin mustaa tajusin mitä olin juuri nähnyt. Olin elänyt juuri uudestaan tilanteen joka oli tapahtunut kaksitoista vuotta sitten, tilanteen jonka takia olin orpo. Ja nyt tiesin, että Sirius oli puhunut totta. Hän oli syytön. Hän ei ollut tappanut äitiäni.

Ja nyt minun pitäisi ajatella kaiken uusiksi. Mitä jos Sirius ei olisikaan ollut kuolonsyöjä?
Pidin lopetuksesta, koska se jätti lukijankin miettimään. Mitä kuuluisi seuraavaksi tapahtua? Mitä tapahtuu seuraavaksi? Milloin Sirius ja Selena tapaavat seuraavan kerran? Sitä kertaa jäädään odottamaan todellakin mielenkiinnolla! Toisaalta lopussa tuotti hieman pettymystä, ettei Selena ollut hysteerinen, hän oli kuitenkin nähnyt juuri äitinsä kuoleman, ruumita ja verta. Vähemmästäkin joutuu hysteeriseen tilaan, mutta toisaalta kun lähtee ajattelemaan niin saattahan se hysteerisyys tulla hiema  myöhemminkin, silti olisi toivonut hieman hysteriaa Selenalle tuohon :)

Kiitäen taas,
Ruskapoika
« Viimeksi muokattu: 05.10.2010 00:00:11 kirjoittanut Ruskapoika »
Hei homepää! Leikitäänkö sanahippaa, jos saatais aikaan tarinoita?

NeitiMusta

  • ***
  • Viestejä: 977
  • Hakunamatata
Vs: Black Moon (k13) prologi+14 lukua
« Vastaus #39 : 05.10.2010 18:51:43 »
IM SO SORRY!!!! Mä oon niin pahoillani, etten oo vastannu pariin edelliseen lukuun!!

Mut mä aion nyt vastaa, ku vihdoin kokeisiin luvultani kerkeen. Mä tykkään tästä fikkeröisestä älyttömästi.

Lainaus
”Hyvin kiinnostavaa nähdä kätesi, mutta miten se liittyy sinun kuolonsyöjyyteesi?”, kysyin kohottaen toista kulmakarvaani.
”Siten, että tässä näin – ”, Sirius tökkäsi vasemman kyynärvartensa ihoa etusormellaan, ”pitäisi olla pimeän piirto. Kaikilla kuolonsyöjillä on sellainen”, Sirius selvensi.
Tykkäsin tästä paljon. Se oli hauska! :D

Musta oli kiva et Selena tapas Siriuksen, mut jotenki musta oli aika hassuu, et se lähti koiran perään. Tai siis joo tietty et se haluu kuulla sen menneisyydest, mut aika rohkeet. :)

Okei, tää kommentti oli tosi turha, eikä täs ollu oikein mitään järkevää, mut halusin vaa ilmottaa, et oon vielä täällä lukemassa, vaikka kommentoiminen onkin vähän jääny vähemmälle.

NeitiMusta. 8)
Kliseiden vannoutunut liittolainen! ♥