Nimi: Joutsenlaulu
Kirjoittaja: R.H.E
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Päähenkilö/OC
Tyylilaji: one-shot, drama, jonkinlainen deathfic. Häilyvä romance.
Disclaimer: Minun kaikki, paitsi lyriikat.
Summary: Mutta miten ihminen, joka peilin rikottuaan on menettänyt seitsemässä vuodessa kaiken itselleen arvokkaan ja jonka lemmikkikoira nukkui pois väärin päin unohdetun hevosenkengän alla, voi olla välittämättä uskomuksista?
A/N: Inspiraatio saatu Yön samannimisestä kappaleesta, josta ovat myös lyriikkalainaukset. Aiheena on tyhjyys.
Joutsenlaulu
Seison omilla jaloillani, kerrankin. Monitorilaitteet piipittävät elämän ääntä, kylläkin hyvin monimutkaista ja epätasaista värettä. Vaarallista, sanovat lääkärit. Silmäkulmastani näen sydämeni epätasaisen sykkeen piirtyneenä liian vaihtelevaksi viivaksi taululla. Huomattavan suurta vaihtelua piikkien välillä, piikkien, jotka toistavat näkyvänä sydämeni epätoivoiset tahdit. Kipu tuntuu pakahduttavana rinnassani, mutta olen jo tottunut siihen. Se tuntuu… tyhjältä. Niin kuin kaikki. Kuin suoniini olisi piikitetty kipua turruttavaa lääkettä liian suuri määrä ja saatu aikaan tulos, jota kukaan ei haluaisi tunnustaa tehneensä kenellekään.
Avoimesta ikkunasta tuuli puhaltaa kasvoilleni lämmintä kesäilmaa. Siinä tuoksuu tuore nurmi, pihka ja jokin muu makea, jota en usko koskaan haistaneeni. Tai sitten en vain ole koskaan ajatellut sitä. Hassua, kuinka elämän arvon ymmärtää vasta, kun se valuu ilakoivana hiekkana sormien välistä. Tosin se ei tunnu hassulta, koska se yksinkertaisesti ei voi tuntua miltään. Katseeni haroo leikkikenttää sairaalan toisella puolella, ja kuten tavallista, en näe siellä ketään. Tiedän, ettei vika ole silmissäni vaikka niidenkin aika on jo lähes tullut. Leikkikentällä ei ole näkynyt lapsia sitten huhtikuun, jolloin sen viereinen pelto otettiin rakennustyöläisten käyttöön. Suljen sälekaihtimet, ja tuijotan lasiin ilmestynyttä peilikuvaa, näkymää siitä kuinka minkään ei pitäisi olla tällä tolalla. Punareunaiset, haalistuneet silmät ja luita kiristävä iho. Katseen tyhjyys, joka muistuttaa minua kuolleen ihmisen kasvoista.
Muistoissani elän edelleen heinäkuun lämmössä.
Taas lapset pihalla näät
ikkunas alla leikkivän leikkejään
Taas siihen paikallesi ikkunaan jäät, siihen ikkunaan jäät
Se oli hyvin kaunis kesä. Koko lomasesongin ajan sain nauttia vain omasta rauhastani vuokramökin rannalla; minä elin vain sille. Elin kesälle ja auringolle sekä sateille, jotka raikastivat ilman. Elin myös ukkosille ja pilvisille päiville, auringonnousuille ja –laskuille, iltatuulille ja tähdille. Se oli kaikki mitä kesäisin kaipasin, se oli vapaus ja tunne vahvasta elinvoimasta.
Lennät vuosien taa
Ne muistot päivittäin sut valtaansa saa
Ne Joutsenlauluun etsii taas laulajaa, etsii taas laulajaa
Eräänä hyvin kauniina iltana, kun makoilin laiturilla lataamassa itseäni yön täysikuun katselua varten, kuulin jotain hyvin järisyttävää. Se oli kauniimpaa kuin mikään muu aiemmin kokemani, mutta tiedossaan musertavampaa kuin elämä itsessään. Suljin silmäni ja puristin käteni nyrkkiin. Annoin kiduttavan tiedon upota tajuntaani vähän kerrallaan, ja taustalla kuulin – ei, minä tunsin – sydämeni epätasaiseksi muuttuneen sykkeen. Veri pakeni kasvoiltani, kykenin aistimaan sen äkillisenä kylmyytenä. Pääni tuntui hyvin raskaalta, vaikka sen lävistävä ääni soljui läpi pimeydessä.
Joku kadotti sillä hetkellä elämänsä punaisen langan, antoi sielunsa kuljetettavaksi Jumalan sanansaattajien käsiin. Ja minä tiesin, tiesin liian vahvasti että tämä olisi viimeinen kesä koskaan. Kipu naulitsi minut paikoilleen. Se oli traagista, onnettomuus, mutta ei enempää. Ensi kesänä yksi sielu jättäisi maailman, mutta mikään ei muuttuisi.
Minä kuulin sen pelätyimmän ennusmerkin. Kuulin joutsenlaulun.
Nuo hetket syntymästä kuolemaan kun silmäluomiin heijastuu
Saa toiset uskomaan kai Jumalaan, toiset Saatanaan, tai mihin vaan
Muttei kuitenkaan tähän maailmaan
Se saattaa kuulostaa oudolta. Mutta miten ihminen, joka peilin rikottuaan on menettänyt seitsemässä vuodessa kaiken itselleen arvokkaan ja jonka lemmikkikoira nukkui pois väärin päin unohdetun hevosenkengän alla, voi olla välittämättä uskomuksista? Joutsenlaulu on niistä pahimpia, sehän ennustaa kuulijalleen maanpäällisen poistumisen vuoden sisällä. Ja niinpä minä, raskain mutta yhtäkkiä elottomin vaihein tein kaiken mitä tehtävissä oli. Hyväksyin sen, että saisin elää unelmaani enää yhden huomaamattoman vuoden, mahduttaa kaiken suunnitellun kahteentoista kuukauteen. Tai vielä vähempään, kuka tietää.
Sä kerran löysit myös sen
Tuon puolen vuosisadan rakkauden
Sun oli helppo olla onnellinen, olla onnellinen
Vaikeinta oli Amelien hyvästeleminen. Tiesin, miten hän asian ottaisi. Typerys, se on vain uskomus! Mutta hänkään ei voinut selittää vakavaa rytmihäiriötä, joka sydämessäni todettiin syksyllä. Syksyn sateiden mukana tuli myös keuhkokuume, joka ei vieläkään ole täysin irrottanut otettaan. Mutta mitä hyötyä siitä enää on, kun kaikki on kuitenkin ohi?
Luulin, että minulla olisi vielä aikaa. Naiivius on aina ollut vallitsivimpia luonteenpiirteitäni.
Nyt mitä vaistoillas teet
Kun linnut pesästään on pois lentäneet
On enää valokuvat kellastuneet, ne selaat taas uudelleen, ja taas uudelleen
Oven pamahdus kaikuu tyhjässä huoneessa. Puristan nyrkkini tiukemmin ikkunalautaan, sillä tiedän mitä seuraa aina kun ovi käy. Monitori piipittää kauhuissaan, kiihtyminen saa rytmihäiriön vain pahenemaan.
”Herra Illuse, teidän pitäisi olla sängyssä! Sydämenne ei kestä noin suurta rasitusta”, raikaa kauhistunut ja samalla toruva naisenääni. Käännän päätäni aavistuksen, mutten anna minkäänlaista vaikutelmaa että olisin kuullut hänen sanansa. Tyhjyys tuntuu suurena palana kurkussani. Haluaisin huutaa päin hoitajan kasvoja, etten välitä mitä sydämeni sanoo omistajansa valinnoista. Ja perään kirkuisin, että hoitajan pitäisi keskittyä potilaisiin, joilla on vielä mahdollisuuksia. Jälkimmäinen ajatus saa silmäni samenemaan. Se tuntuu pahemmalta kuin mikään aikapäiviin; en kykene itkemään.
Et ehkä sääliäni kaipaa, ei se saa tuskaa puutumaan
Tuo tuska laulun tämän kirjoittaa; tuo tuska kiinni saa kenet vaan
Tuo tuska kiinni saa
Hoitaja tarrautuu käsivarteeni. Tunnen rakennekynsien painautuvan ihooni epämiellyttävinä, kun nainen kiskoo minut valkolakanaiselle vuoteelleni. Kaikki liha, mikä joskus on ruumistani suojannut, on kadonnut valvottujen öiden ja syrjään siirrettyjen ruoka-annosten mukana jonnekin parempaan paikkaan. Olen aina ollut laiha, mutta tämä on jo sairasta. Ajatus aiheuttaa enemmän seurauksia kuin uskoisinkaan. Sillä sairas on sana, joka parhaiten kuvaa tilaani. Ikuisesti toimintakyvytön. Heikko.
Sairas.
Suruhuntusi nään, se viisi vuotta sitten sai hengittää
Sut Joutsenlaulu silloin sai itkemään, sut sai itkemään
Sängyssä muistelen puoli vuosikymmentä sitten kuollutta isääni. Muistan tilanteen hänen hautajaisistaan, sen kuinka kaikki itkivät kuin viimeistä päivää. Se oli raskasta aikaa, en kiistä sitä, mutta jo arkunlaskennassa sain nähdä osan itsestäni viiden vuoden päässä; sain nähdä tyhjyyden, joka valtaisi kehoni myöhemmin ja vähitellen turruttaisi pois kaiken millä koskaan oli merkitystä.
Ajan kulumista on vaikeaa käsittää. Jos en olisi sisältä niin kuollut, odottaisin jo malttamattomana yön vaihtumista ja seuraavaa aamua. Kauniista vapauden kesän muistostani on tänään kulunut 365 päivää, joten tiedän sen tapahtuvan tänä yönä. Helpotuksekseni kuulen hoitajan mutisevan, että on se kummaa kun ei vainajan muistoa tulla kunnioittamaan sukulaisten taholta. Amelie on siis tehnyt niin kuin pyysin, hyväksynyt viimeiseksi kerraksi viime viikon maanantain jolloin olin vielä siedettävässä kunnossa.
Tahtoisit olla niin kuin silloinkin, kun peityit huntuun valkoiseen
Se jäänyt on jo ajan jalkoihin niin kuin sinäkin
Ilta kuluu verkkaan. Lasken päässäni sekunteja, minuutteja ja lopulta tunteja, kun ilta hiljakseen vaihtuu yöksi ja aurinko laskee. Tyhjyys puuduttaa, eikä mikään tunnu miltään. Voin kaivaa perhevalokuvan työpöydän laatikosta kädet täristen, enkä nähdessäni valoisia hymyjä tunne mitään. Tutkailen vain kasvoja kuin etsiäkseni jotain, mutta en huomaa mitään. Yhtäkkiä ilo vaikuttaa keinotekoiselta. Miten kukaan voi pitää elämästä, kun jatkuvasti tapahtuu niin paljon pahaa? Tunnen oloni voimattomaksi miettiessäni Afrikan lapsia, joille en ennen ole suonut ajatustakaan.
Tahtoisin yrittää ja että silloin veden pinnalle jään
Kun joen tulvivan mä uomistaan nään, kun joen tulvivan nään
Järjestelyt ovat tapahtuneet yllättävän helposti; olen kirjoittanut testamentin ja luovuttanut kaiken Amelielle. Kun hän kuuli siitä, oli ensimmäinen kerta jolloin näin hänen ensi kertaa ymmärtävän. Lempeillä kasvoilla käväisi pelon varjo, joka tuntui silloin minustakin musertavalta. Jos jotain olisin voinut tehdä, niin hänen olonsa paremmaksi.
Mutta se ei helpottanut, paheni vain. Rytmihäiriö paheni keuhkokuumeen ohessa, eikä Amelien hätäisiin puheluihin klinikalle vastattu enää yhtä nopeasti, kun tiedettiin että uudet oireet eivät tarvitsisi pikaista hoitoa. Pelkäävän naisen mies kuolisi muutenkin, ennemmin tai myöhemmin. Ja he olivat oikeassa, sillä pari kuukautta sen jälkeen jouduin sairaalahoitoon, kiinni erilaisiin piuhoihin ja letkuihin. Hoitajat pudistelivat päätään – ei selviytymismahdollisuutta. Sain käyttööni yksityishuoneen.
Nuo naiset marketeissa kärryineen ja miehet kantabaareissaan
Nuoruuden lähteestä kai haaveilee, ja tuska laimenee, tai miten vaan
Puoleen yöhön on kolme tuntia. Hiljaisuus painaa aivojani, mutta en voi tehdä sille mitään. Mitä järkeä edes olisi, kun ei ole mitään syytä. Häivytän kivun tai en, pian sitä joka tapauksessa ei enää ole.
Yhtäkkiä jokin repeää rinnassani. Parkaisen hädissäni ääneen, sillä tiedän että juuri näin sen ei pitäisi mennä. Minun kuuluisi vain yhtäkkiä lakata hengittämästä sydämen pysähtyessä, ei joutua sietämään kammottavaa kipua, joka sattuu niin paljon enemmän verrattuna aiempaan pelkooni kuolemasta. Kuoleman pelkääminen tuntuu naurettavalta, kun riuhdon itseäni sängyssä yrittäen päästä kivusta eroon. Viimeisellä tajunnan hetkellä kuulen lääkäreiden ryntäävän huoneeseen. Joka puolella huutoa ja kirskuntaa, mutta täällä ei enää mitään. Kipu tuntuu loppuun asti, ja viimeisenä otan vastaan auvoisan onnen tyhjyydestä.
***
Kaikki tuntuu niin kovin väärältä, kuin olisin jo tottunut tähän. Luulen, että minun pitäisi kokea jotain uutta – nähdä ehkä valoa tai jotain sumua. Miten vain, pääasiassa tuntea jotain erilaista. Mutta kaikki tuntuu niin samalta, niin kovin irralliselta ja pinnalliselta. Kipu on poissa, jäljellä vain tyhjyys ja lievä epäusko. Onko taivas sitä samaa vanhaa, vain toinen maa toisen jälkeen? Olen pyörällä päästäni.
”Evían?”
Sydän pysähtyy rinnassani. Tuttu ja pehmeä ääni, solisten kauniina läpi kuolleen mieleni. Ei voi olla totta. Avaan silmäni hitaasti, peläten sitä mikä minua odottaa.
”Tervetuloa takaisin maailmaan, herra Illuse.” Toinenkin liian tuttu ääni. Alan epäillä taivaan mahdollista tilaa. Onko se vain kaiku pääni sisällä?
Mutta kun avaan silmäni ja vastaanotan valkoisen huoneen epämiellyttävän kirkkaan valon, jähmetyn patsaaksi. Huone ympärilläni on sama huone kuin jossa olen nukahtanut. Lasken hädissäni päiviä taaksepäin ennen kuin suostun viimein uskomaan, että tänään todella on 366. päivä. Tieto iskostuu tajuntaani hyvin hitaasti, epäröiden vielä luottaa.
”Teille tehtiin hyvin vaikea sydänleikkaus, josta selviytymisen mahdollisuus on korkeintaan viisi prosenttia. Sydämenne tila oli edennyt täysin väärään vaiheeseen, sen ei olisi kuulunut korjata itseään vajaatoiminnan kautta. Tarvittiin vain yksittäisen, vahingoittuneen palan siirto ja rutkasti onnea”, lääkäri toteaa hymyillen. Minua eivät kiinnosta teoreettiset seikat, sillä olen yhä shokissa. Olen selviytynyt kuolemanpäivästäni, käyttänyt vuoden turhaan siihen valmistautumiseen. Luon pitkän katseen lääkäriin, enkä vieläkään ole uskoa kuulemaani.
”Totta se on”.
Jo parin päivän päästä pystyn jo kävelemään pitkin sairaalan käytäviä Amelie käsipuolessani. Hän on käynyt joka päivä, ja luulen tietäväni miksi. Lähimmäisen menettäminen ja takaisin saaminen ei taida olla kovinkaan yleinen tapahtuma.
Jälkeenpäin en voi olla ajattelematta, että kävikö Jumalalla jokin virhe päivieni arvioimisessa, mutta sen sijaan se vahvisti ennestään syvällä minussa kytenyttä tietoa; jokainen sekunti, päivä, tunti on tärkeä.
Olen täyttänyt tyhjyyden ja voittanut kuoleman tiedostamalla, että kuolema ei ole se mitä ihmisten pitää pelätä. Pelättävä on sitä päivää, jolloin ei enää tunne olevansa elossa.
Taas hetken lähempänä kuolemaa, ei haihdu tuska milloinkaan
Tuo tuska laulun tämän kirjoittaa, tuo tuska kiinni saa
Kenet vaan, tuo tuska kiinni saa kenet vain haluaa
***
