Ficin nimi: Merimiehen vaimo
Kirjoittaja: Reta
Oikolukija: Luetutin kahdella kaverilla
Ikäraja: S
Yhteenveto: Kirjoitin tämän erästä koulutyötä varten, tehtävänantona oli tehdä muunnelma jostain runosta tai lyriikasta.
Toivon että latoin tämän oikeaan kategoriaan, kun en ole ihan varma minne laulujen laulujen sanoista idean saaneet novellit laitetaan.
Minun piti toimia niin kuin minun oletettiin. Ei minulle ikinä annettu vaihtoehtoja. Olin tyttö, melko köyhän perheen lapsi, eikä minulla ollut mahdollisuutta muuhun tulevaisuuteen kuin avioliittoon. Olisin halunnut käydä koulua, opiskella, saada jonkun hienon ammatin, mutta silloin kun olin vielä nuori, ei naisilla ollut siihen mahdollisuutta. En uskonut että voisin ikinä päätyä onnellisesti naimisiin, mutta toisin kävi.
Asuin meren rannassa. Minun isäni piti suutarinliikettä kylällä, mutta minulla oli tapana käydä usein satamassa katsomassa tuliaisia suuresta maailmasta. Vielä kun isoveljeni päätti lähteä merille, vietin siellä usein aikaa, joko odottaen hänen laivansa paluuta tai kuunnellen uutisia muilta miehiä odottavilta naisilta. Minusta kasvoi vuosien varrella melko kaunis tyttö, mutta silti en meinannut löytää itselleni sopivaa aviomiestä.
Kun olin kahdenkymmenen yhden, veljeni oli pitempään aikaan kotona ja kutsui minut merimiesten tanssiaisiin. Minua pidettiin jo aivan liian vanhana menemään naimisiin, mutta silti elättelin vielä jonkinlaista toivoa. Olin jo alistunut kohtalooni, hylännyt haaveet opiskelusta, ja odottelin kuumeisesti tulevan mieheni ilmaantumista kuvaan.
Tanssiaisissa minua ei kuitenkaan näyttänyt onnistavan. Istuin kauan seinän vieressä ja seurasin kuinka toinen toistaan kauniimmin pukeutuneet naiset tanssivat komeiden merimiesten kanssa. Olin jo luopunut toivosta, kun luokseni käveli pitkä ja vaalea mies, joka ojensi käteni ja kysyi saako hän luvan illan jokaiseen tanssiin. Niin suuri kohteliaisuus sai minut mykäksi, mutta nyökkäsin hänelle ja tanssimme koko illan sanomatta toisillemme sanaakaan.
Jo seuraavana päivänä mies kosi minua, ja minun oli pakko suostua, koska tiesin, ettei enää parempaa olisi luvassa. Enkä voi sanoa että olisin valinnut huonosti. Tämä merimies oli minulle todella hyvä aviomies. Hän rakensi minulle oman talon lähelle satamaa, ja kolme ensimmäistä aviovuottamme hän vietti ainoastaan minun kanssani. Saimme tuona aikana kaksi lasta, joille hän kertoi mielellään tarinoita meriseikkailuistaan. Minä kuitenkin huomasin usein, että hänen silmissään oli aina tiettyä kaipuuta kun hän kertoi elämästä, jonka oli minun vuokseni hylännyt. Lopulta puhuin hänelle, käskin hänen lähteä merelle, koska uskoin että vain niin hän voisi olla onnellinen.
Aivan liian pian seisoin laiturilla vilkuttamassa hänelle. Olin vakuuttanut, että minä voisin olla onnellinen vain jos hänkin olisi onnellinen. Minä en saanut näyttää hänelle, kuinka suurta tuskaa laivan hidas lipuminen vettä pitkin teki minulle. Hymyilin niin pitkään kunnes tiesin, ettei hän enää näkisi minua, jonka jälkeen purskahdin lohduttomaan itkuun. Vieressäni oleva vanhempi nainen lohdutti minua ja sanoi, että nyt meidän osamme on vain odottaa.
Mieheni ei nähnyt kolmannen lapsensa syntymää. Postikortissaan hän kyllä kertoi mikä pojalle oli pantava nimeksi. Kun hän palasi kotiin, oli lapsi jo melkein vuoden. Toiset lapset olivat ehtineet unohtaa miltä isä näyttää, mutta pian taas elimme kuin kuka tahansa normaali perhe. Hän ehti nähdä neljännen lapsensa syntymän, mutta kun eräänä yönä yritin saada pientä Juhania nukkumaan, näin hänen katsovan seinällä riippuvaa kuvaa hänestä ja hänen merimiesystävistään. Kehotin häntä lähtemään uudestaan, sillä tiesin että se oli hänelle luontaista.
Taas seisoin laiturilla lapset mukanani, tietäen että viides syntyisi taas ilman isän läsnäoloa. Tällä kertaa seisoin täysin ilmeettömänä, en edes vastannut mieheni vilkutuksiin. En halunnut olla heikko, en halunnut näyttää kuinka minuun sattui. Heti kun laiva irtautui laiturista, käänsin sille selkäni ja lähdin pois.
Vuodet kuluivat nopeasti. Kymmenessä vuodessa en kokenut lainkaan yksinäisyyttä, sillä seuranani olivat aina lapset, joita olin saanut kymmenen kappaletta. He eivät koskaan tunteneet isää kunnolla, vaikka kerroinkin heille paljon tarinoita hänestä. Kun minusta kysyttiin ikävöinkö häntä koskaan, en koskaan vastannut.
Kuopukseni oli ehtinyt jo kolmen vuoden ikään näkemättä isää kertaakaan. Veljeni oli kulkenut samassa laivastossa, hänen laivansa oli saapunut viikko sitten satamaan. Menin joka aamu lasten kanssa laiturille odottamaan, Anni varsinkin odotti vihdoin isänsä näkemistä. Pian laiva saapui, mutta vaikka seisoimme siinä ja katsoimme jokaista vastaantulevaa miestä hyvin tarkkaan, häntä ei näkynyt. Laiva tuli, mutta mies ei tullutkaan.
Joka vuosi samaan aikaan menin laiturille odottamaan, mutta miestä ei ikinä näkynyt. Seisoin siellä ja annoin auringon paahtaa minua. Olin niin vihainen hänelle. Hän oli jättänyt minut yksin lapsien kanssa, jättänyt minut raatamaan jotta saisin leivän pöytään. Velat veivät katon päämme päältä ja jouduimme muuttamaan ullakkohuoneeseen, minkä veljeni pystyi minulle järjestämään. Minä en ollut halunnut tällaista elämää. Lapsista tuli minulle riesa, ja yksi toisensa jälkeen he muuttivat omille teilleen. En kuullut heistä paljon, ja kun Annikin oli 18-vuotiaana mennyt naimisiin ja muuttanut naapuripitäjään, minulla ei ollut enää mitään muuta seuraa kun vanhat postikortit jotka olin vuosia sitten saanut. Sotkuinen käsiala, eksoottiset kuvat… Yritin löytää niitä jotain merkkiä. Viimeisin oli lähetetty Englannista, mutta se oli vain muutaman rivin mittainen. Joskus kuvittelin hänen olevansa kanssani, ja vain silloin, tyhjässä huoneessa, uskalsin sanoa ääneen kuinka ikävä minulla oli häntä.
Minä en jaksanut enää seurata aikaani. Minulla ei ollut enää mitään syytä yrittää laittautua kauniiksi siltä varalta että mies sattuisi tulemaan kotiin. Olin vanha ja katkera, mutta silti veljeni jaksoi kannustaa minua jatkamaan elämääni. Hän melkein pakotti minut jatkamaan seurapiirielämää, hän maksoi minulle puvut ja korut koska minulla ei ollut itsellä varaa. Kun täytin viidenkymmenen, päätin että olisi minun viimeisen tanssini aika. Puin päälle ainoan juhlamekkoni, kirkkaansinisen ja vielä hyvässä kunnossa olevan. Laitoin hiukset huolellisesti ja lähdin Seurahuoneelle.
Tavanomainen tunnelma. Normaali orkesteri. Vanhoja miehiä, vanhoja naisia jotka parhaansa mukaan yrittivät näyttää nuorilta. Kaikilla oli koreat vaatteet vaikka sota oli tekemässä tulojaan. Yksi vanhoista miehistä tuli minun luokseni. Hän kumarsi minulle ja sanoi että hän tanssii minun kanssani illan jokaisen tanssin. En halunnut tanssia, minä en osannut uusimpia tansseja. Kieltäydyin kohteliaasti ja siirryin kauemmas, mutta mies sanoi haluavansa tanssia minun kanssani eikä lähde ennen kun olen siihen suostunut. Hän pakotti minut tanssimaan, ja vasta kun olimme tanssineet ensimmäisen tanssin, tunnistin kuka hän oli. Hän oli vielä vahva, komea ja pitkä, hän tanssi minun kanssani illan jokaisen tanssin pitämättä taukoa kertaakaan, ja vielä kun tanssiaiset loppuivat, jäimme pimeään tanssimaan, eikä kumpikaan meistä ollut ikinä tuntenut olevansa nuorempi.
PMMP - Merimiehen vaimo
