Kirjoittaja Aihe: Minä ja kirppuinen koirani (S) | one-shot, pientä angstia  (Luettu 1419 kertaa)

Amaril

  • ***
  • Viestejä: 56
Ficin nimi: Minä ja kirppuinen koirani
Kirjoittaja(t): Minä, Amaril
Oikolukija/Beta: Ei ole
Tyylilaji/Genre: hmm... angst
Ikäraja: S
Paritus/Päähenkilöt: Paritukseton
Summary:  Tämä oli todella säälittävää, kerjätä rahaa noilta piheiltä, ylpeiltä hienostelijoilta. Kolikkoakaan ei heru pienelle kaksitoistavuotiaalle pojalle jolla oli kirppuinen rakki.
Varoitukset: Varautukaa juonettomaan mietiskelyyn :)
A/N: Ensimmäinen tänne laittamani pätkä. Toivottavasti pidätte.

Minä ja kirppuinen koirani

Istuin märillä rappusilla. Olin heittänyt hattuni maahan ja yritin näyttää mahdollisimman surkealta. Tämä oli todella säälittävää, kerjätä rahaa noilta piheiltä, ylpeiltä hienostelijoilta. Kolikkoakaan ei heru pienelle kaksitoistavuotiaalle pojalle jolla oli kirppuinen rakki.
   Itsellä noilla kopeilla silinteripäillä oli hienot nahka kengät ja kultaiset kellot. Vaimoilleen he ostelevat röyhelöisiä monikerroksisia mekkoja joissa on kalliit pitsireunukset, mutta siltikin he menevät minun ohitseni nenä pystyssä eivätkä vilkaisekaan minua päin. Rahaa kilisee heidän taskuissaan, vaikka kuinka paljon, mutta silti ei ole antaa nuhjuiselle poikaparalle.
   Se on niin epäoikeudenmukaista. Miksi rahan on jakauduttava niin radikaalisti? Toisilla oli varaa upeisiin timantti kaulakoruihin kun taas toisilla ei ollut varaa edes pieneen leivän kannikkaan. Voisivat antaa minullekin sellaisia timantteja, vaikkakin en ymmärrä mikä niissä oikein maksaa niin vietävästi.
   Kaivoin taskusta huuliharpun. Olin varastanut sen joskus yhdeltä uusrikkaan nulikalta. Poika oli selvästi kaivanut verta nenästä, kun hän tuli haukkumaan Tobya, koiraani kirppusäkiksi. Entä sitten vaikka sillä olisikin kirppuja? Vaikka sillä olisi enemmän kirppuja kuin yhdessäkään muussa koirassa koko Lontoossa, sitä ei haukuta minun, William Parkerin kuullen. No, niinpä täräytin sitä pellavapäätä päin näköä. Vaikka blondi esittikin niin kovaa, hän silti juoksi pois itkien äitiään. Häneltä tippui tämä huuliharppu ja minäpä otin sen. Miksi muka olisin huutanut hänen peräänsä ja antanut sen takaisin? Kyllä hänen isänsä ostaa hänelle uuden heti kun hän vain pyytää. Jos ei niin, se olisi ihan oikein sille kiittämättömälle penskalle.
   Sellaiset lapset jotka syntyvät perheeseen jolla on rahaa kuin roskaa ovat niin kiittämättömiä. He eivät tajua kuinka onnekkaita he ovat. He saavat joka päivä ruokaa ja heillä on perhe ja koti. Puhtaat vaatteet ja pääsevät kouluun.
   Itse en ole koskaan päässyt kouluun. Haluaisin kovasti päästä opiskelemaan edes johonkin typerään kyläkouluun jossa opettajat lyövät heti pienemmästäkin rikkeestä karttakepillä näpeille, mutta eipä minulla ole mitään mahdollisuutta. Ei minunlaisia orpoja, lastenkodista karanneita muksuja oteta minnekään. Minun on siis tyydyttävä olemaan kerjäläinen tai rosvo. Onpa minullakin mahtava tulevaisuus!
   Joudun varastamaan ruokani ja en saa läheskään joka päivä mitään kunnollista mahan täytettä. Joskus jotkut hyväsydämiset vanhat lesket ovat antaneet minulle ruokaa niin, että tuntui siltä, että en jaksaisi kantaa vatsaani ollenkaan. Tobysta on ollut hyötyä ruoan etsimisessä. Sillä rakilla on todella loistava nenä! Se taitaa haistaa jopa mailin päästä, missä on piirakka uunissa.
   Joudun nukkumaan melkein joka yö taivasalla toisin kuin ne lellityt kakarat, jotka eivät ole ummistaneet silmiään muualla kuin omien untuvatäkkien alla. Eivät he varmastikaan näyttäsi yhtään niin kopeilta jos joutuisivat nukkumaan rottien kanssa ulkosalla.
   Aloin soittamaan harppua toivoen, että joku edes huomaisi minut. En osannut soittaa muuta kuin yhden surkean pätkän jonka olin oppinut yhdeltä tehdastyöläisen ipanalta. Itse asiassa poika ei ollut niin inhottava kuin monet muut. Hän oli ollut oikeastaan ihan mukava. Ei, ei hän ollut ipana. Ipanaksi kutsutaan sellaisia typeriä lapsia kuin se pellavapääblondi.
   Soitin sitä laulun pätkää useita kertoja peräkkäin. Tuskin kukaan minulle soiton loistokkuuden takia antaisi rahaa, ehkä ennemminkin lahjoisi minut lopettamaan soiton sen ärsyttävyyden takia. Soitin muutamassa kohdassa epävireisesti ihan tahallaan. Vilkaisin tyytyväisenä kun eräs typerä pukumies irvisti kuullessaan harppuni kitinänä. Suljin silmäni ja puhalsin huuliharppuun niin kovaa kuin jaksoin. Siitä lähti kaamea rääkäisy. Nauroin itsekseni.
   Kuulin kilahduksen. Lopetin kihojen kiusaamisen kuin seinään ja avasin ummistetut silmäni. Vilkaisin risaista hattuani ja huomasin jotain hyvin epätavallista. En voinut uskoa, kiusaaminen kannatti! Katsoin hämmästyneenä muutamaa punnan kolikkoa. Otin ne käteeni ja puraisin niitä jokaista tarkistaakseni oliko tämä vain pilaa. Ne olivat kovia. Vilkuilin yllättyneenä ympärilleni. Salaperäinen lahjoittaja oli jo kadonnut. Hymyilin pienesti ja tungit kolikot taskuuni. Kärsivällinen istuskelu tuottaa sittenkin tulosta.
   ”Taidamme saada tänään ruokaa, Toby” sanoin vieressäni loikoilevalle takkuturkille. Koira vain murahti eikä avannut edes silmiään. Tuijotin koiraa tylsistyneenä. ”Saat luvan herätä tai jäät tähän yksin koisimaan. Minä menen nyt hankkimaan jostakin suuhunpantavaa.”
   Nousin ylös ja nosti hatun maasta ja pistin sen päähäni. Hyppäsin rappuselta alas ja lähdin kävelemään massan mukana kohti pientä kulmakauppaa.
   Ehkäpä tämä päivä ei olekaan niin kamala, kuin olin herättyä luullut. Minulla on tänään varmaan vatsa täynnä kun käyn nukkumaan. Se sai hymyn huulilleni, ja viheltelin sitä typerää luritusta jonka ansiosta oli ansainnut kokonaiset kolme puntaa. Kuulin Tobyn kipittävän perääni ja me kävelimme rinnakkain Lontoon hiljenevässä illassa kohti toivon mukaan hieman valoisampaa tulevaisuutta.
_____________
Kommentteja?
« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 09:48:49 kirjoittanut Illusia »