Title: Minä, sinä ja eroottiset kalat
Author: creep
Rating: S
Genre: Siirappia nyt ainakin löytyy, eli fluff
Pairing: Miska/Veeti
Disclaimer: Minun ihaan omat hahmot on nää
Summary:
Mutta yhtä asiaa ei kalojenkaan avulla voinut paeta… Se oli Veeti. Tai ei Veeti. Vaan sen… Hymykuopat. Rako hampaiden välissä. Auringon paahtama kesäiho. Nauru. Hymy, joka sai haaleanharmaat silmät tuikkimaan. Mun täytyi laskea kirja käsistäni ja miettiä sitä kaikkea. Ja miettiä sitäkin, miksi ihmeessä mä sitä kaikkea mietin.A/N: Öö... Eka originaali teksti slash-parituksella, jonka julkaisen.
Alotin tätä kirjottamaan jo joskus viime keväänä, valmiiksi tuli kesällä jaja... joo, nimen keksimiseen meni pieni ikuisuus ja sittenkin se jäi...tollaseksi. Mutta joo, saa heittää mätiä tomaatteja. Taikka jotain muuta. :--D
Minä, sinä ja eroottiset kalat
Mun isä oli merirosvo. Mun isä hukkui, kun mä olin 6-vuotias. Ekaluokalla, kun piti piirtää oma perhe, mä piirsin mut, äidin ja isän merirosvona tietty isoon laivaan. Ja isän miehistön. Ja Tepan. Se oli mun ensimmäinen kala. Äiti sanoi, että isä on nyt kalojen ruokana. En tiedä, oliko se syy, miksi kiinnostuin kaloista. Aika kiero syy, jos oli.
Mä kuitenkin ekaluokkalaisen voimalla aloin hinata kirjastosta kaiken maailman kalakirjoja ja kulutin päivät lukien niitä. Silloin ei tarvinnut ajatella mitään, kun luki Atlantin fisuista. Pääsi pakoon monia asioita. Kuten vaikka sitä, että mua kiusattiin koulussa, kaikki nauroivat, sillä mä jaksoin inttää, että mun isäni oli ollut täysi merirosvo, laivan kapteeni, juonut rommia ja kaikkea. Papukaijakin sillä oli ollut, mutta se oli kuollut isän mukana. Ihan oikeasti.
Äiti taas tykkäsi juhlimisesta ja työstään. Joka tarkoitti sitä, että mä olin kotona paljon yksin. Oikeastaan, mä olin koko ajan yksin. Se ei haitannut mua, mä viihdyin kalojen parissa. Yhtenä aamuna, kun mä heräsin, menin tapani mukaan katsomaan Tepaa. Se kellui väärinpäin. Mä olin varma, että äiti oli tehnyt jotain sille ja mä juoksin pois kotoa, menin rannalle ja kahlasin veteen, pää alaspäin kellumaan pinnan alle. Päätin, etten nousisi sieltä. Sitten mustakin tulisi kalojen ruokaa. ”Herranjumala, poika!” Mä pyristelin tiukasta otteesta irti, joku vieras nainen katsoi mua kauhistuneena. ”Kuule, välillä pitää nousta hengittämäänkin”, se sanoi ja katsoi sitten kummissaan mun märkiä vaatteita. Mä tuijotin sitä hetken, ennen kuin lähdin pois. Ehkä musta ei vielä olisi kalojen ruuaksi.
Sitten mä tapasin Veetin. Se ei ollut mitenkään mullistava tapahtuma mun elämässä, mutta Veeti kuitenkin oli. Mä olin kalastamassa yksi aamu, kun joku istahti mun viereen. Mä olin heti varautunut, kun vilkaisin poikaa, jolla oli hiekanruskeat hiukset ja hymykuopat. Muut lapset ei tykänneet musta, ne kutsui mua pöpipääksi selän takana.
Mä kiersin siiman ja tapitin koukkua. ”Häh, karkasko sulta mato? Mä voin lainata, mulla on näin paljon”, poika sanoi ja heilautti valkoista rasiaa mun silmieni edessä. ”Ei mulla edes ollut koko matoa”, mä sanoin hämmästyneenä. Se nauroi. ”Tyhmä, et sä saa kaloja, jos sulla ei ole matoa!” ”En mä halua kaloja saada. Mä vain kalastan.” Poika katsoi mua hämmästyneenä, mutta sen huomio kääntyi muualle pian. ”Nappasi! Iso kala”, se hihkaisi ja alkoi kiertää siimaa. Mä katsoin keskikokoista ahventa, joka pyristeli hädissään.
”Kato nyt! Isoin kala, mitä voi olla!” Mä en vastannut, tartuin kalaan ja irrotin sen varovaisesti, heitin takaisin jokeen. Ahven heilautti pyrstöään, kuin kiitokseksi ja hyvästiksi. Mä hymyilin.
”Mitä… Mitä sä teit?!” Mä vilkaisin poikaa, joka oli noussut seisomaan, tuijotti suu auki. ”Päästin sen takaisin.” Se istui hitaasti alas ja kurtisti kulmiaan. ”Miksi? Se oli nääääin iso!” Mä kohautin olkiani. ”Se näytti olevan peloissaan.” Me oltiin hiljaa. ”Mä olen Veeti”, se sitten sanoi ja katsoi mua. ”Mä olen Miska.” Veeti purskahti nauruun ja mä mulkaisin sitä. ”Mitä?” ”Miska on tytön nimi!” Mä puuskahdin. ”Eikä ole!” ”Onhan se, eikö sun äitis oo lukenut sulle Muumeja? Vaarallisessa juhannuksessa on sellainen, jonka nimi on Miska ja se on tyttö, kun se itkee koko ajan ja kokeilee peruukkeja.” Veeti näytti hilpeältä, hymykuopat sai sen näyttämään veikeältä. ”Ei mun äiti oo lukenut mulle mitään. Mä luen kalakirjoja.” ”Kalakirjoja? Millaisia?” Mä kaivoin repustani kirjan, jonka nimi oli
Kalojen maailma ja näytin sitä Veetille. Veeti selasi kirjaa kummissaan. ”Mun sisko lukee tällaisia, se on 10, mutta se lukee vaan kissoista ja koirista ja pupuista.” Mä nyökkäsin ja otin Veetin ojentaman kirjan takaisin. ”Etkö sä sitten lue?” Veeti puisteli päätään. ”Musta ne on ihan tylsiä! Enkä mä tykkää lukea itse, musta on kivaa, kun äiti lukee mulle Muumeja.”
Mä olin hiljaa ja tarkkailin poikaa vieressäni, joka alkoi kasvot hehkuen selostaa jotain Muumikirjojen tapahtumia. ”Minkä ikäinen sä olet”, mä kysyin väliin. ”7, mä täytän 8 syksyllä”, Veeti sanoi ja hymyili niin, että rako etuhampaiden välissä näkyi. ”Mä olen 8. Etkö sä käy koulua?” Veeti puisteli päätään. ”Mun äiti opettaa mua ja mun siskoa. Sen mielestä koulu on sieltä, missä aurinko ei paista.” Sieltä, missä aurinko ei paista. Olikohan se vedessä? Ei varmasti aurinko päässyt syvälle, mä olin lukenut, että Atlantin pohjassa oli pilkkopimeää. Mä kerroin pohdintani Veetille. Se virnisti ja pakkasi tavaransa.
”Selvä koululainen! Päästää kalat vapaaksi, ei lue Muumeja ja vielä tytön nimi”, Veeti julisti, nousten seisomaan. Mä mulkaisin sitä, tuli paha mieli, kun luulin, että se olisi ollut kiva. Vaikka väittikin, että Miska oli muka tytön nimi. ”Heippa, Miska”, se sanoi ja käveli tiehensä.
7 vuotta myöhemmin:Mä katsoin, kuinka värikäs kala laahasi eviään pitkin akvaariota. ”Mennään jo, mä tylsistyn kuoliaaks”, Veeti mun viereltä huokaisi jo tuhatta kertaa. Mä olin kuin en kuulisikaan. ”Mäkin haluaisin eroottisen kalan”, mä mumisin ja vilkaisin pian Veetiä, joka meni aivan hiljaiseksi. Mä vilkaisin sitä kummissani. ”Eroottisen, niinkö”, se kysyi ja näytti siltä, kuin pidättelisi nauruaan. ”No… Niin?” Veeti yskähti kerran, toisenkin.
”Sä sanot, että sä haluat eroottisen kalan… Onko toi susta eroottinen?” Veeti osoitti sinikeltaista kalaa sormellaan, se pyrähti nopeasti piiloon. Mä katsoin Veetiä kysyvänä, mietin, mihin se tähtäsi. ”Miska, sulla on menny sanat sekasin.
Eksoottinen voi olla se sana, jota sä etit.” Mä jähmetyin paikoilleni ja tuijotin akvaariota, tajusin, mitä olin sanonut, tunsin punan nousevan kasvoilleni. Siinä vaiheessa Veeti nauroi jo täyttä kurkkua. ”Eroottisia… kaloja”, se henkäisi ja nauroi yhä vain. ”Oo hiljaa”, mä mumisin nolostuneena. Minkäs mä sille voin, kellä tahansa menee sanat sekaisin aina välillä! Ei ehkä niin pahasti kuin mulla juuri äsken, mutta…
Mä puuskahdin, kun Veeti jatkoi nauruaan yhä vain ja marssin ulos eläinkaupasta.
”Hei, oisko teillä yhtään eroottisia kaloja”, mä kuulin Veetin huikkaavan vielä myyjälle, joka vastasi huvittuneena että: ”Eipä taida olla.” Mä marssin kaupungin katuja pitkin, potkin kiviä ja päätin, etten Veetin seurassa enää ikinä sanoisi mitään miettimättä ensin. Eroottinen… Miksi just se sana? Mä tuijotin näyteikkunasta, kuinka mun kasvoilla puna syveni yhä vain. Mä olin 15-vuotias ja sekoitin eroottisen ja eksoottisen. ”Miska hei! Se oli hyvä juttu”, Veeti huusi mun takaani. Tosi hyvä joo. Mua nolotti ja paljon.
Mä olin alkanut kaveerata Veetin kanssa kalastuskohtauksen jälkeen niin äkkiä, että se yllätti mut itsenikin vielä toisinaan. Meidän välillä oli aina ollut kaikki jotenkin itsestään selvää. Mä uskoin, että jos Veeti kävisi tavallista koulua, se olisi suosittujen seassa, saisi kutsuja bileisiin ja muuta, eikä me edes tunnettaisi toisiamme. Enää Veeti ei lukenut Muumikirjoja äitinsä kanssa, se tahtoi pelata jalkapalloa. Mä olin saanut monta kertaa toimia maalivahtina, kun se potki palloa pihallaan. Mä olisin mieluummin vetäytynyt syrjään lukemaan, mutta Veetin sana oli laki. Mua jotenkin säälittikin, kun sillä ei ollut mun lisäksi muita kavereita. Kaikki taisi heti kuvitella, että Veeti oli jotenkin kummallinen, kun se oli kotiopetuksessa. Veetillä oli sisko, Aurora, joka oli nyt 17-vuotias ja oli mennyt yläasteelle ja sitten lukioon sen sijaan, että olisi jäänyt äitinsä helmoihin. Aurora oli nätti, sillä oli paljon kavereita ja pojatkin tykkäsi siitä.
Veetillä ei ollut edes isää, jonka kanssa olisi voinut pelata, sen isästä mä en tiennyt mitään ja kun olin kerran kysynyt, Veeti oli potkaissut pallon täysillä seinään ja mulkaissut mua kylmästi, josta tajusin, että ”isä” oli kielletty sana Veetin seurassa.
Enää en sentään uskonut, että mun oma isäni olisi ollut merirosvo, mutta en silti koskaan pyytänyt äitiä kertomaan tositarinaa, merille se oli kuitenkin lähtenyt, kun mä olin ollut vasta vauva. En mielellään kuulisi sellaisesta tyypistä mitään. Tepan jälkeen en ollut hankkinut uusia kaloja, enkä aikonut. Päätin vain ihailla niitä kirjoista ja eläinkaupoista, ne oli vieläkin keino, jolla pääsi karkuun. Mutta yhtä asiaa ei kalojenkaan avulla voinut paeta… Se oli Veeti. Tai ei Veeti. Vaan sen… Hymykuopat. Rako hampaiden välissä. Auringon paahtama kesäiho. Nauru. Hymy, joka sai haaleanharmaat silmät tuikkimaan. Mun täytyi laskea kirja käsistäni ja miettiä sitä kaikkea. Ja miettiä sitäkin, miksi ihmeessä mä sitä kaikkea mietin. Alussa se oli ollut vain pientä, kuin itikka, joka inisi korvan juuressa. Jotain, jonka voi helposti huitaista pois, tuosta vain. Mutta sitten siitä oli tullut pahempaa, itikkalauma, joka kiljui korvaan, ei suostunut jättämään rauhaan, ennen kuin niille tarjosi täydellisen huomion.
”Moi, sä oot Miska, etkö ookin?” Mä havahduin ajatuksistani ja nostin katseeni tyttöön, joka katsoi mua ujosti hymyillen. ”Joo…” Tyttö näytti siltä kuin se odottaisi mun jatkavan, jota mä en tehnyt ja meidän välille tuli hiljaista. ”Tunnenko mä sut”, mä kysyin hölmönä, kun se vaan seisoi mun vieressä odottavana. Ei olisi käynyt mielessäkään, että joku olisi tullut mun luokse ja sanonut:
”Moi, sä oot Miska, etkö ookin?” keskiviikko iltapäivänä hiljaisessa ja kuumassa kirjastossa keskellä kesää. Ei todellakaan eka mielikuva mun päässäni. ”En mä tiedä, ehkä tunnet, ehkä et?” Tyttö hymyili suloisesti, kallisti hieman päätään. Mulle tuli epämukava olo ja tutkin sen kasvoja, pitkät vaaleat hiukset, sinisilmät ja hieman pisamia. Se oli lyhyt. ”Me ollaan varmaan samassa koulussa”, mä mumisin. Se nauroi. ”Joo, niin ollaan. Mä oon Sari 8 G:ltä.” Mä nyökkäsin ja mietin, että mitä ihmettä se musta halusi, en edes muistanut nähneeni koko ihmistä.
”Mitä sä luet?” Mua häiritsi tapa, jolla se istui mun viereeni tuosta vaan ja katsoi mun sylissä lepäävää kirjaa aidon uteliaana. ”Tällasta vaan…” Mä näytin kirjan kantta:
Maailman vedenelävät. ”Oho. Mä oon kuullut, että sä oot kiinnostunu kaloista.”
Mä ynähdin, en halunnut miettiä, mitä kaikkea mun selän takana puhuttiin. ”Onko sulla omaa kalaa?” Mä puistelin päätäni. ”Oli viimeks sillon, kun mä olin ekaluokalla. Yks päivä, kun heräsin, niin se kellu väärinpäin. Kävin ulkona, ku tuli vähän shokki ja sitten ku tulin takas, niin äiti oli huuhtonut Tepan vessanpöntöstä.” Mä hämmästyin täydellisesti, kun Sari purskahti pehmeään nauruun. Oliko tuossa nyt jotain hauskaa? Sari pyyhki naurun kyyneleitä silmistään ja vakavoitui. ”Oli se varmasti ihan hirveetä, kai sä hautajaiset Tepan muistolle pidit?” Mä nyökkäsin. ”Joo, kirjotin sen elämäntarinan ja luin sitä pari päivää putkeen senki jälkeen, ku ääni meni”, mä tokaisin kuivasti, mutta Sari nauroi yhä vain. ”Sä oot, Miska, hauska tyyppi. Haluatko sä joskus mennä mun kanssa johonkin, vaikka kahville tai leffaan?” Mä tuijotin Saria pitkään. Tarkottiko se, että se haluaa mun kanssa… treffeille? Mä nielaisin. ”Joo… Vaikka”, mä mumisin vastauksen, kun en viitsinyt sanoa, että miksi ihmeessä mä lähtisin jonkun tytön kanssa
vaikka kahville tai leffaan ja vielä Sarin, joka nauroi ja sanoi:
”Sä oot, Miska, hauska tyyppi.”Seuraavana päivänä mä menin Veetin luokse. Me oltiin takapihalla, mä seurasi puun varjossa, kuinka Veeti potki palloa maaliin, yhä uudelleen ja uudelleen. ”Veeti… Onko joku tyttö kysynyt sua koskaan ulos?” Veeti lopetti pallolla kikkailunsa ja katsoi mua kuin mä olisin saanut kyseisen pallon päähäni. ”Ei. Miks ni?” Mä mumisin että ei mikskään. Veeti pomputteli palloa polviensa päällä, oikea yks kaks, vasen, yks kaks kolme. Sitten pallo putosi maahan. ”Aha. Just. Joku tyttö on kysyny sua?” Mä vilkaisin Veetin kasvoilla olevaa ilotonta ja jähmeää hymyä. ”No… Niin.” ”Hahhahaa. Onnea sulle sitten.” Se potkaisi pallon päin talon seinää ehkä turhankin kovaa. ”Miska Haapajaa on pyydetty treffeille”, se kailotti. Mä punastuin, kun Veetin naapuri vilkaisi meitä kummastuneena ja jatkoi sitten kukkiensa sörkkimistä. ”Se on joku Sari, en mä edes tunne sitä… Tuli kirjastossa jotain juttelemaan”, mä sanoin. Veeti mulkaisi mua. ”Olenko mä sanonut, että mua kiinnostaa? Ei kiinnosta, ei todellakaan kiinnosta joku Sari.” Mä olin hiljaa, katsoin kuinka se kidutti palloaan. ”Mikä sua vaivaa? Mä ajattelin, että…”
Että sä voisit neuvoa, mitä hittoa mä teen? En osaa tyttöjä, ne on ihan muukalaisia mulle. Hankalia.Veeti mulkaisu olisi helposti voinut tappaa kokonaisen armeijan. Se oli kummallinen, eilen se oli nauranut täyttä päätä mun virheelle ja soittanut vielä keskellä yötä puhelun, ja hokenut: ”Varo vaan Miska, ettei eroottiset kalat pure sua varpaasta!” Ja: ”Tuleekohan sun uniin useinkin eroottisia kaloja?” ja tietysti se oli nauranut tikahtuakseen. Nyt se vain mulkoili ja purki palloonsa selviä aggressioita. Kuvittelikohan se, että mun pää oli pallo? Mä toivoin, ettei kuvitellut, sillä mun pää olisi jo murskana, jos se olisi Veetin pallo. Yleensä, jos Veeti oli sellainen, joku oli huomauttanut jotain isä-sanan sisältävää. Mutta nyt se oli paljon pahempi. Ehkä se vaan oli kateellinen, halusi mennä treffeille, mutta kukaan ei ollut koskaan pyytänyt sitä? ”En mä halua sen kanssa mennä mihinkään”, mä sanoin varmuuden vuoksi ja helpotuin, kun näin, että Veetin ilme pehmeni aavistuksen verran. ”Miten niin? Miksi sä sitten tulit mulle kertomaan, että se pyysi?”
Palloon kohdistuvat potkut olivat nyt rauhallisempia, mä huomasin. ”No mä tavallaan sanoin, että joo… Vaikka en mä edes haluaisi, se nauroi vaan, kun mä kerroin sille Tepasta…” Veetin kasvoilla oli jo virne. ”Miks hitossa? Sä oot joku pimein ihminen… Selität aina jostain eroottisista kaloistas…” Se näytti nauttivat tosi paljon mun kärsivästä ilmeestani. Sadisti.
”Joo, mutta sano, mitä mä teen.” Mä tiesin kuulostavani epätoivoselta, mutten voinut mitään. ”Okei… Kunhan sanot ’eroottinen kala’ kymmenen kertaa peräkkäin.”
Mä irvistin, mahanpohjassa tuntui outo nytkähdys, kun Veeti nauroi ja sen rako näkyi etuhampaiden välistä. Mä ravistelin hiuksia kasvoilleni hämmästyneenä tunteesta.
Veeti istui risti-istuntaan nurmikolle ja nojasi käsillään palloon, jonka se oli nostanut syliinsä. Se katsoi mua ja taputti ruohoa vieressään. Mä tulin pois puun varjoista ja istahdin sitä vastapäätä. ”Okei, eli… Oliko se Sari hyvännäköinenkin?” Mä katsoin Veetiä, nyt oli varmasti sen vuoro saada isku pallosta. ”Öö… En mä vaan tiedä”, mä mumisin. Veeti pyöräytti silmiään. ”No kai sä nyt osaat sanoa, onko joku hyvännäköinen vai eikö.”
Mä tuijotin sen haaleanharmaita silmiä ja nielaisin.
Sä oot, mä melkein sanoin ja punastuin ajatuksestakin. Veeti tuijotti mua hiljaa melko pitkään, kunnes se selvitti kurkkuaan hämillisen näköisenä. ”Tota… Sillä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät. Pisamia. Se oli lyhyt”, mä mumisin lähinnä käsilleni, jotka tapittavat mua mun sylistä. ”Aha. Tykkäätkö sä sitten blondeista, joilla on pisamia ja jotka on lyhyitä?” Mä nostin katseeni Veetin silmiin, jotka katsoivat mua vaativina. Onko mun pakko vastata? ”En mä vaan tiedä! En oo miettiny…” Mä tavallaan pidin hiekanruskeistakin hiuksista ja harmaista silmistä ja hymykuopista ja niistä, jotka on ihan sopivan pituisia. Mikä mua ja mun ajatuksiani oikein vaivasi? Pidinköhän mä… Veetistä? ”Entä sä”, mä kysyin nopeasti. Veeti kohautti olkiaan, napsaisi irti ruohonkorren ja alkoi piirrellä sillä mun polveen.
”Mä luulen… Että mä pidän sellaisista, joilla on tummanruskeat hiukset ja vihreät silmät. Ja jotka on pitkiä. Ja jotka sekottaa ’eroottisen’ ja ’eksoottisen’.”
Mä tuijotin Veetiä, joka tuijotti takaisin. Meidän tuijotuskisa tuntui vaan jatkuvan ja mä tunsin hien selässäni. En uskaltanut lopettaa, avata suuta, kysyä:
meinasko toi, että sä… tykkäät musta? Sitten Veeti yhtäkkiä nousi ja meni sanaakaan sanomatta sisään.
Mä jäin katsomaan kummissani painaumaa ruohikossa, jonka Veeti oli jättänyt jälkeensä.
Miksi se noin vain juoksi pois? Tai olisin mäkin ehkä tehnyt samoin, jos olisin sanonut ajatukseni ääneen… Oliko ne sitten Veetin ajatuksia? Pitäisikö mun mennä sen perään, olla mies ja kysyä? Tai, ei sanoa mitään, mennä ja suudella… Sen kapeita, vaaleanpunaisia huulia ja sitten haroa sen hiuksia ja… Mutta jos se työntäisi mut pois, huutaisi että
se oli vitsi, vitun homo! Miksi se sitten oli juossut pois, eikä jäänyt nauramaan mun hölmistyneelle ilmeelle? Mä nousin turhautuneena, kun en yhtäkkiä tajunnut mistään mitään ja otin pyöräni, joka nojasi taloa vasten, lähdin ajamaan päämäärättömästi pitkin katuja, miettien miettien miettien Veetin harmaiden silmien vakavaa katsetta, ohuiden huulien pientä mutrua… Mä puuskahdin, heitin leipäkiven veteen. Se upposi ekalla heitolla, ei jaksanut pomppia. Mä jätin rannan ja lähdin kotiin.
Oli perjantai-iltapäivä ja mä tuijotin telkkarista luonnosta kertovaa dokumenttia, joka sisälsi tietysti kaloja. Mua itseänikin hämmästytti monen vuoden pysyvä mielenkiinto vain ja ainoastaan kaloja kohtaan… Veeti oli vain hieman muuttanut asioita. Olin koko yön pyörinyt sängyssä ja miettinyt sen sanoja, saamatta viideltä aamuyölläkään niihin sen kummempaa tolkkua. Teki mieli soittaa sille, mutta olin pelkuri, en uskaltanut. Enkä tiennyt, mitä olisi pitänyt sanoa.
Mä tavallaan taidan pitää susta. Aika paljon. Enemmän ku vaan kaverina. Mä haluan vaan suudella sua. Mä tunsin kiusaantuvani, kun puna levisi mun kasvoille.
”Onko täällä kuuma, sä oot ihan punanen?” Mä vilkaisin äitiä ja nyökkäsin. Se laittoi kattotuulettimen päälle. ”Kulta pieni, miksi sä istut sisällä? Tuolla on ihana ilma, menisit ulos, jooko? Missä Veeti on, voisitte mennä vaikka uimaan.” Mä mumisin jotain, josta en itekään saanut mitään selkoa. En todellakaan halunnut nähdä Veetiä pelkissä uikkareissa… Tai halusin, mutta… ”En mä voi tietää, missä se milloinkin on”, sain ähkäistyä ja yritin keskittyä kalaparveen, joka säntäili pitkin ruutua. Ei oikeen tullut mitään mun keskittymisestä. ”Miten niin? Tehän ootte aina ku mitkäki paita ja peppu…”
Äiti tarkkaili mua hetken ja sitten se näytti saavan älynväläyksen, mua kylmäsi sen ilme. ”Te ootte riidelleet, ettekö ookin? Mistä?” Mä tuijotin sitä haavi auki. ”Ei olla, eikä se edes sulle kuulu, vaikka oltaisiinkin...” Mahtavaa, huolestuneen äidin neuvoja tässä kaivataankin kaikkein eniten. Mä suljin telkkarin ja livahdin huoneeseeni äidin katseen alta. ”Miska…” Mä huokaisin ja kaaduin sängylleni naama vasten tyynyä, kun se seurasi perässä. ”Sitä mä vaan… Että mulla on uusi miesystävä, Jarno. Ajattelin kutsua sen tänne joskus, jos vaan sulle käy.” Mä olin hiljaa, äidin miesystävät tiedettiin kyllä. ”Miska?”
”Joo ihan sama”, mä huokaisin, nostamatta päätäni tyynyjen seasta. Menisi pois, antaisi mun miettiä rauhassa Veetiä...
Illalla mä heräsin puhelimeni soimiseen ja syöksyin kapulan luokse, näyttöön katsomatta vastasin: ”Veeti?” Linjan toiseen päähän tuli hiljaista. ”Ei, Sari täällä.” Mä pamautin takaraivoni seinää vasten. ”Ai… Öö, moi?” ”Sä kuulostat uniselta, herätinkö mä sut?”
Mä vilkaisin seinällä roikkuvaa kelloa, se näytti kuutta. ”Joo et.” Sari naurahti. ”Mä ajattelin, että käviskö sulle, että mentäisiin tänään sinne leffaan. Kasilta alkaa yks komedia.” Mä haroin hiuksiani ja mutisin että joo. ”Kiva juttu, nähäänkö vaikka varttia vaille siinä teatterin edessä?” Mä ynähdin myöntyvästi ja lopetin puhelun. Ei yhtään viestiä tai puhelua Veetiltä… Yhtäkkiä mua alkoi ahdistaa, mitä hittoa se pelleili? Mä tajusin, että olin suostunut lähtemään leffaan Sarin kanssa. Uhkaava romahdus lähestyi… Tai jotain. Enkä mä ollut edes kysynyt, mistä Sari oli mun numeroni yhtäkkiä saanut.
Mä menin äidin huoneeseen, se oli koneella ja stressaantuneesta ilmeestä päätellen teki jotain työjuttuja. ”Äiti.” Se vilkaisi mua ja hymyili jotenkin pahoittelevasti. ”Nukahditko sä? Sori kulta, mulla on nyt vähän kiire.” Mä en sanonut mitään, jäin nojaamaan ovenkarmiin ja katsoin, kuinka se pureskeli kynsiään. ”Mä tarttisin vähän rahaa… Oon menossa leffaan…” Äiti nosti katseensa muhun. ”Niinkö? Veetin kanssako?” Mä puistelin päätäni. ”Yhden… Yhden Sarin kanssa vaan.” Se sai äitin kiinnittämään muhun täyden huomion. ”Aijaa? Kukas tämä Sari on?” Äidin kasvoilla oli kummallinen hymy, ehkä se oli jo ihmetellyt, että miksi ihmeessä mä olin aina vaan Veetin kanssa. ”Se on yks vaan... Mun koulusta.” Äiti hymyili, näytti ovelalta ja sanoi: ”Mun lompakko on tuossa laukussa, ota vaikka kymppi.” Mä nyökkäsin ja livahdin pian takaisin omaan huoneeseeni kymppi kourassa. Okei, mä olen parin tunnin päästä menossa treffeille ihan kivannäköisen tytön kanssa, jonka luonteessakaan ei varmasti ole mitään vikaa… Miksi mä en jaksa ajatella kummemmin tuota mun pientä elämääni mullistavaa seikkaa? Se johtui Veetistä… Kaikki johtui aina Veetistä. Johtuiko?
Kello 19:45 äiti kaarsi Finnkinon eteen. Mä väkisinkin nolostuin, kun se kurkotteli uteliaana kaulaansa avoimesta auton ikkunasta. Äiti oli yhtäkkiä aivan välttämättä tahtonut lähteä viemään mua, mä olin varma, että sillä oli taka-ajatuksia, kun se jätti työnsä noin vain. Tietenkin se halusi nähdä, miltä mun seuralaiseni näyttäisi. Mä astuin ulos autosta ja pamautin oven kiinni. Sari seisoi aukiolla ja näytti vähän orvolta, se heilautti mulle kättään ja hymyili. Mä menin sen luokse ja vilkaisin äitiä, joka hymyili hölmösti, tajusi vihdoin ajaa pois. Mitähän se nyt kuvitteli, kehitteli jotain vuosisadan rakkaustarinaa… Sari näytti yhtäkkiä ujolta, se hymyili mulle otsatukkansa takaa. Sillä oli meikkiä ja vaatteet selvästi tarkkaan valitut. Me mentiin sisään ja mä vilkaisin ohimennen vaatetustani: valkoinen t-paita ja kuluneet farkkushortsit. Ei mikään pahin mahdollinen. Ellei katsonut paidan rintamuksessa näkyvää pientä tahraa. Ja farkkujen polvissa olevia haaleita ruohojälkiä, ne tuli, kun mä ja Veeti oltiin tapeltu leikillään yksi päivä… Veeti. Mitähän se teki nyt?
Mä tarjouduin ostamaan meille popparit ja karkit kuin mikäkin herrasmies. Sari näytti olevan mielissään, kun me mentiin hämärään saliin keskiriville. Sari moikkaili jotain sen tuttuja, jotka katsoivat mua melko pitkään. Nekin oli varmaan meidän koululaisia, en tunnistanut kuitenkaan joukosta puoliakaan. Sopivasti, kun valot pimennettiin, mun kännykkä soi. Joku nuoripari meidän edessä kääntyi mulkaisemaan mua ja nainen tuhahti kuuluvasti. Mä irvistin, näin Veetin nimen näytöllä. Oli pakko vastata.
”Hei kuule, mä en oikeen voi puhua nyt”, mä mumisin puhelimeen ja vilkaisin Saria, joka tuijotti valkokankaalle huulet mutrussa. Sekään ei tainnut tykätä Veetin soitosta. Tai ehkä siitä, että se varmaan kuvitteli, etten mä ollut vaivautunut laittamaan äänettömälle… Sen ainoan kerran, kun otin yleensä koko kapulan mukaan. ”Aha. Missä sä olet?” ”Kattomassa leffaa…” Veetin ääni ei kertonut mitään, ei mitään tunnetta. ”Just, sori kun häiritsin, moi.” ”Oota”, mä ähkäisin hiljaa, vaikka mainokset pyöri jo kankaalla. Veeti oli hiljaa, ei sentään lyönyt luuria korvaan. ”Tota… Meidän pitäis puhua”, mä sanoin hiljaa. Veeti naurahti hieman, aavistuksen liian kimeästi. ”Puhua, mistä niin? Sulla tuntuu olevan kiire just nyt…” ”Joo, mä meinasin, että kasvokkain.” Veeti oli hiljaa. ”Joo, miten vaan, moi.”
Mä huokaisin ja kuuntelin hetken tuuttausta, ennen kuin sujautin puhelimen taskuuni. ”Kaikki ok?” Mä vilkaisin Saria, joka näytti jotenkin kamalan pettyneeltä ja nyökkäsin.
Puolentoista tunnin jälkeen me käveltiin ulos, Sari selitti mun vierellä nauraen jotain leffasta, johon mä en ollut kyennyt keskittymään edes sekunniksi. Me istuttiin Rantakadulla sijaitsevaan puistoon ja Sari tarjosi mulle karkkien jämiä. ”Mitä sä pidit siitä?” Mä katsoin sen odottavia sinisilmiä kiemurrellen puupenkillä. ”Öö, oli se ihan jees…” Sari virnisti. ”Okei, sä et kovin tykännyt?” Mä kohautin olkiani. ”Sori. Olisi pitänyt valita joku leffa, josta säkin olisit pitänyt… Ei hitto, nyt sä vaan istuit puoltoista tuntia ja kuolit tylsyyteen!” Sari näytti yhtäkkiä kauhistuneelta ja siltä kuin se tahtoisi purskahtaa itkuun hetkenä minä hyvänsä.
Älä ikinä loukkaa tyttöä… Jos saat tytön itkeen, niin peli on menetetty ja oot ikuisesti kusipää. Ei hemmetti, että saattoi olla vaikeaa. Siksi mä en tytöistä välittänyt, ne joko loukkaantu tai sitten itki jostain ihan ihme syistä.
”Ei se niin paha ollut, kyllä sitä katto”, mä sanoin epätoivosena, vaikka en olisi tajunnut, jos kankaalla olisi näytetty dokumentti nudismista. Sari katsoi mua ja sitten sen huulet suli hymyyn. ”Okei, ens kerralla mä lupaan valita jonkun paremman, joka sisältää kaloja?” Mä hymyilin jähmeästi takaisin, suunnitteliko se jo ensi kertaa? Kännykkä poltti shortsien taskussa, mä halusin soittaa Veetille…
Me oltiin hiljaa ja tapitettiin taivaalla kaartelevia lokkeja, mutustettiin pastillit loppuun. Sitten Sari käänsi päänsä mua kohti ja sanoi: ”Miska.” Se punastui ja tuijotti mua tiiviisti silmiin. Mä nielaisin ja vilkuilin ympärilleni, etsien pakotietä, kun tajusin sen aikeet. Se tahtoi suudella mua, ihan varmasti tahtoi! Sari alkoi nojautua lähemmäs ja kun meidän huulet oli senttien päässä toisistaan, mun oli pakko vetäytyä kauemmas.
”Sori”, mä mumisin vaistomaisesti ja varoin katsomasta Sariin. Tuli hiljaista taas, tällä kertaa ahdistus tosin pyöri meidän ympärillä. Mun kännykkä piippasi taskussa.
Oliko hyväkin leffa? Veetiltä. Mun pää oli tyhjä vastauksista.
Ei mitään hajua, en voinut keskittyä, kun ajattelin sua koko leffan ajan. Oon ajatellut muuten aika pitkään, sä et jätä mun ajatuksia hetkeäkään rauhaan. Niin mä tietty olisin halunnut vastata...
”Kuka se Veeti on”, Sari kysyi hiljaa. Mä vilkaisin sitä, se tuijotti syliinsä vaitonaisena, ei kyyneliä sentäs. ”Et sä tunne, se on mun kaveri, ei oo meidän koulussa…” Sari nyökkäsi ja nousi ylös, katsoen muhun. ”Tiiätkö. Mä ihastuin suhun heti, kun näin sut seiskaluokalla ekana päivänä. Mä ajattelin, että sä olit erilainen kuin kaikki muut idiootit…” Okei, nyt ne kyyneleetkin näkyi. Hienoa, Miska! ”Niin sä olitkin. Sä vaikutat tosi mukavalta tyypiltä ja sä olet erilainen. Hyvällä tapaa, sen huomaa. Mutta mä en halua tunkeutua kenenkään väliin… Ehkä me voidaan joskus olla kavereita.” Mä jäin tuijottamaan puhelin kädessä, suu auki, kun Sari juoksi pois.
Se kaikki vaati tietysti ajattelua. Paljon ajattelua. Mä kuljin pitkin katuja ja mietin. Saria, sitä iltaa, Veetiä totta kai. Mä jopa mietin Tepaa ja isää ja merirosvoja. Ja sitä, kuinka mä olin 7-vuotiaana melkein hukuttautunut. Ja kuinka mä olin tavannut Veetin, joka oli nauranut, että mulla oli tytön nimi. Veeti, joka nauroi hymykuopat poskilla, rako etuhampaiden välistä vilkkuen, kun mä sekoitin eroottisen ja eksoottisen. Veeti, joka mutristi huuliaan ja potkaisi pallon seinään. Joka ensin hymyili suloisesti mummoille, mutta selän takana irvisteli rumasti. Veeti, joka kutitti mun polvea ruohonkorrella ja sanoi:
”Mä luulen… Että mä pidän sellaisista, joilla on tummanruskeat hiukset ja vihreät silmät. Ja jotka on pitkiä. Ja jotka sekottaa ’eroottisen’ ja ’eksoottisen’.”Ja jostain syystä kaiken pohdinnan jälkeen mä pyrähdin juoksuun ja juoksin niin kauan, että keuhkoihin pistelisattuikivisti ja henki ei kulkenut ja siitäkin huolimatta mä juoksin, vaikka inhosin juoksemista. Mun oli pakko miettiä olinko mä aina ajatellut Veetistä näin? Olinko mä aina halunnut vain hitto vie suudella sitä, suudella se hiljaiseksi?
”Miska? Mitä nyt?” Veetin äiti Kaarina näytti erittäin hämmästyneeltä nähdessään mut ovensa takana. ”Kello on yksitoista”, se tiedotti. Mulla meni hetkeksi jauhot suuhun ja muistin hengästyä juoksuni jälkeen. ”Joo, sori vaan… Mun pitäis puhua Veetille.” Karina seisoi hetken oviaukossa, tuijottaen mua pitkään. Se ei ehtinyt hakea Veetiä, kun kyseinen poika tuli sen takaa. ”Mä käyn pihalla”, se sanoi äidilleen ja katsoi mua melkein haastavasti. Veeti veti lenkkarit jalkaansa ja me mentiin takapihalle.
Mun ties mistä kohonnut itsevarmuus mureni palasiksi Veetin uhmakkuutta katsoessani. Jotenkin mä tunsin kuitenkin lämpimän ailahduksen ympäri kehoa, kun katoin sen yhteen puristettuja huulia ja tuimaa ilmettä.
Helvetti, mä taidan tykätä tuosta pojasta aika tosi paljon. Veeti jäi nojaamaan vasten puuta ja risti kätensä rinnalleen odottavana. ”Oliko kivaa? Sarilla varmasti oli. Ihan hiton hauskaa.” Mä tarkkailin sitä ylipitkien hiuksieni takaa, yritin miettiä, miten sanoisin sanottavani. ”Just. Se itse asiassa lähti juosten pois mun luotani.” Veetin kulmat kohos. ”Mitä sä nyt teit”, se huokaisi teatraalisesti. ”No… Se tavallaan tajus, että mulla ei oo mitään tunteita sitä kohtaan…” Mä pidätin hengitystäni, pakotin itseni jatkamaan: ”Vaan yhtä ihan toista…” Veetin ilme ei ollut enää uhmakas, eikä kysyväkään. Mä en osannut lukea sen kasvoilta mitään.
”Aijaa…?” Me ei katottu toisiimme. ”Niin… Mä en voi keskittyä mihinkään, mun on pakko ajatella sitä ihan koko ajan.” Mä nielaisin ja menin Veetin luokse, parin sentin päähän, hipaisin sen hiuksia. Sen hengitys katkesi. ”Mä luulen, että mä tykkään sellaisista, joilla on harmaat silmät, hiekanruskeat hiukset, jotka on sopivan pituisia ja joilla on hymykuopat…” Me tuijotettiin toisiamme silmiin, mä tunsin Veetin lämpimän hengityksen kasvoillani, saatoin seota, se tuoksu kamalan hyvälle, sen hiukset oli kosteat, se oli varmaan tullut suihkusta juuri…
”Veeti… Mä taidan tykätä susta ihan hiton paljon”, mä sanoin hiljaa. Veeti hymyili. ”Idiootti sä oot. Mäkin taidan tykätä susta… ihan hiton paljon.”
Mäkin hymyilin ja painoin pienen suukon Veetin suupieleen, se värähti mua vasten. Mä keräsin kaiken rohkeuteni ja uskaltauduin suutelemaan Veetiä suulle. Meidän huulet kohtasivat kömpelinä ja epävarmoina, samalla pehmeinä ja hellinä. Veeti maistui mansikkajäätelölle. Se vei kätensä mun niskaani ja meidän huulet irtautu, mutta kädet jäi. Mun kädet Veetin lantioille ja Veetin kädet mun kaulan ympärille. Veeti hautasi päänsä mun kaulaan ja mä olin aivan hiton onnellinen sillä hetkellä.
”Olitko sä kenties mustasukkanen Sarista”, mä kysyin sitten kohteliaasti sen korvaan. Veeti tuuppas mut kauemmas ja tuhahti. ”Susta kukaan oo mustasukkanen ja jollekin Sarille vielä!” Veeti lähti kävelemään ja mä menin sen perään, hymyilytti, se oli ihana mustasukkaisenakin. Ja etenkin silloin, kun se kielsi sen. Mä otin sitä kädestä kiinni ja pussasin poskelle. Veeti meni ihan punaiseksi ja tuuppasi mua hennosti vielä kerran.
”Aiotko sä nyt mennä vai…?” Me katsottiin toisiamme. ”Voinhan mä yöksikin jäädä…” Veeti nyökkäsi ja mä aistin jännitystä meidän välillä. Se oli mukavaa, kutkuttavaa jännitystä. Me mentiin sisään ja Veeti ilmoitti äidilleen, että mä jäisin yöksi, sitten se tarttui mua kädestä ja veti perässään yläkertaan. Veeti paiskasi huoneensa oven kiinni ja istui sängylleen, katsoi mua jotenkin vaikeana. Ei hemmetti, mä ajattelin. Musta tuntui, että sulaisin siihen paikkaan, Veeti vaikutti siltä, ettei se tietäisi miten päin olla.
Ovi avautu ja Kaarina tuli huoneeseen. ”Mitäs tää nyt meinaa?” Veeti tuhahti sängyltään. ”Mähän sanoin jo, Miska jää yöksi.” Kaarina katsoi poikaansa ja sitten mua, kummastuneena. ”Ahaa… Onko Miskan äidille kerrottu?” ”Mä lähetän sille tekstarin”, mä mumisin ja kaivoin kännykän taskusta. ”Selvä. Menkää syömään lettuja, mä teen Miskalle vuoteen.” Mä sain näpytellyksi:
Mä jään Veetille yöksi, Miska-viestin äidille ja seurasin Veetiä takaisin alakertaan.
Me ei juurikaan puhuttu lettuja syödessä. Eikä katsottu toisiimme, ainakaan suoraan. Mä miltei pudotin hillopurkin käsistäni, kun satuin vilkaisemaan Veetiä, joka juuri sillä hetkellä nuolaisi huuliaan hillosta ja jäätelöstä.
Maistuukohan sen huulet just nyt yhtä hyvälle kuin hetki sitten ulkona? Ne maistuu varmasti paremmalle, mansikkahillolle ja vanilja jätskille… Veeti huomasi, että mä tuijotin sen huulia ja me punastuttiin, tuijotettiin hämillisenä toisiamme.
”Jättäkää mullekin vähän!” Mä hätkähdin ja nostin katseeni Auroraan, joka tuli hakemaan osansa letuista. Se istui Veetin viereen ja katsoi meitä kulmat koholla. ”Onpas omituinen ilmapiiri…” Mä nielaisin tyhjää, näkikö sen meistä? Oliko jotain nähtävää? Mitähän Veeti ajatteli, mun suutelemista? Vai jotain muuta? Kaarinakin tuli keittiöön ja ilmoitti, että mun vuode on valmiina. Mä mumisin kiitoksen lautaselleni. ”Mutsi hei, kato noita kahta”, Aurora mun ja Veetin kauhuksi sanoi. Kaarina pysähtyi pöydän ylle ja katseli meitä. ”Tosiaan… Pojat, mitäs nyt? Onko jotain sattunu?” Me oltiin hiljaa. Aurora ja Kaarina vilkaisi toisiaan. ”Veeti…?” Veeti puuskahti ja tuijotti lautastaan jähmettyneenä. ”No ei ole, älkää nyt vittu kyylätkö siinä!” ”Velipojalla uhmaikä.” ”Pidä sä toi levee turpas ummessa vaan, kun sieltä ei mitään järkevää tule…” ”Veeti, vähän tapoja, jooko? Ja et viittis kiroilla”, Kaarina sanoi ja pyöräytti silmiään, mennen sitten pois. ”Murkkuikä se vaan taitaa poikia vaivata”, se sanoi mennessään.
Aurora tuhahti. ”Miska, mennään”, Veeti sanoi muhun vilkaisematta. Me vietiin lautaset tiskiin ja hätkähdettiin, kun meidän kädet hipaisi toisiaan. Mä katsoin kuinka Veeti painoi punehtuneet kasvonsa alas ja laittoi loput tiskit koneeseen. Mä halusin hipaista sen hiuksia taas, ne oli olleet niin pehmeät. Mutten voinut sillä hetkellä, Aurora tarkkaili meitä suurella mielenkiinnolla. Veeti ryntäsi yläkertaan, mä vielä huikkasin Kaarinalle olohuoneeseen että: ”Kiitti, oli hyviä lettuja.” ja menin Veetin perään, mä halusin hidastella, samalla halusin juosta sen luokse.
Veeti ei ollut sen huoneessaan, se huikkasi mulle työhuoneesta, että tulisi sinne. Mä tottelin ja katsoin Veetiä, joka värkkäsi koneen kimpussa. ”Oonko mä sanonut, että mä sain eilen uuden pelin? Se on ihan hemmetin hyvä, sun pitää testata sitä.”
Mä istuin sen viereiselle tuolille ja yritin peittää pettymystä. En mä halunnut pelata mitään. Enkä tehdä mitään. Mä halusin tietää, että mitä tää oli. Tämä, kun Veeti nojautui klikkaamaan hiirtä ja meidän käsivarret kohtasi ja mun selkärangassa kulki sadan voltin sähköisku. Veeti puri huultaan, mä halusin tietää, tunsiko sekin sen, vai oliko mussa vaan jotain omia sähköimpulsseja? Mä puristin silmät auki, kiinni, ajatukset harhaili, eikä tosiaankaan keskittynyt näytöllä pyörivään sotapeliin, jossa räiskittiin kaikkia.
”Grafiikka on vähän paska ehkä, mutta on tää parempi ku tän ykkös osa!”
Mä huokaisin hiljaa, katsoin Veetin sivuprofiilia. En ollut ennen huomannut, että sen nenä oli oikeastaan jotenkin söpö. Ainakin sivusta katsottuna. Mikä mua vaivasi, mä käytin jo sanaa
söpö? ”Veeti.” Se ei vastannut, ei sanonut mitään, ei vilkaissut mua edes sivusilmällä. Mä laitoin käteni sen käsivarrelle, joka sai Veetin laittamaan pelin paussille. ”Mitä nyt?” Mä katsoin hämilläni silmiin, en yhtäkkiä ollut varma, miten sanoa sanottavani. ”Mä vaan… Mä haluaisin, tuota, suudella sua.” Veeti katsoi hetken mua silmiin, tokaisi: ”Suutele sitten”, punastui sadannen kerran, katsoi muualle.
Mä nojauduin lähemmäs, tartuin käsillä Veetin kasvoihin, laskin kymmeneen, uskalsin katsoa sitä silmiin. Mä tajusin etäisesti, että niin lähellä en ehkä ikinä ollut ollut ketään. Niin lähellä, että saattoi tuntea kasvoillaan toisen lämpimän hengityksen, tuntea tiheät sydämen lyönnit, niin lähellä, että mä näin Veetin iiriksissä olevan tummemman harmaita pisteitä. Mun oli pakko vielä hetki katsoa Veetin kasvoja, sen silmät painui kiinni, se näytti yhtäkkiä kamalan… kauniilta. Voiko poika olla kaunis? Veeti ainakin oli. Pitkät ripset ja huulet raollaan. Mä suutelin Veetiä ja se värisi ja sen kädet tuntui viileiltä mun niskassa, mun hiuksissa. Meidän huulet irtautui, mutta mä en halunnut vielä vetäytyä kauemmas, halusin saada osani Veetin ruumiista hehkuvasta lämmöstä, vaikka mulla oli jo muutenkin kuuma. Meidän otsat oli vastakkain, Veeti piteli mun paidanhelmasta kiinni.
Yhtäkkiä se vetäytyi kauemmas, mä ehdin katsoa sitä hetken kysyvänä, ennen kuin Aurora tuli kurkistamaan meitä ovelta. ”Mitä hittoa… Jos te ette oo koneella, niin alkakaa vetää!” Veeti pyörähti ympäri tuolillaan ja ryntäsi Auroran ohi pois huoneesta. Aurora katsoi sen perään kummissaan. ”Ei sulla sattuis olemaan mitään hajua, että mikä tuota vaivaa?” Mä puistelin päätä, kohautin olkiani heti perään ja menin sitten Veetin perään.
”Veeti perkele, miten tän paskan saa pois”, kuului Auroran huuto, kun mä vedin Veetin huoneen oven kiinni perässäni.
Mä katselin ovelta Veetiä, joka oli mennyt pitkälleen sängylleen. ”No mitä sä siellä jumitat”, Veeti lopulta puuskahti, kun mä en liikahtanutkaan. Mä menin sohvalle, jonka Katariina oli levittänyt vuoteeksi mua varten. Mä tuijotin Veetin seinille läntättyjä julisteita, keskittymättä niihin sen kummemmin. Mä vilkuilin vähän väliä Veetiä ja tunsin, että se katseli mua. Okei, nyt mä nousen ja istun sen viereen… ja sitten…
Mä ajattelin niin ainakin kahdesti, kolmannella kerralla olin jo nousemassa, kun mun kännykkäni taskussa soi. Äiti, näytössä luki. Mä irvistin ja vastasin. ”No?”
”Miten sä yhtäkkiä jäät Veetille yöksi, vastahan sä menit elokuviin sen Sannan kanssa?” Mä en vaivautunut korjaamaan äidin virhettä Sarin nimen suhteen.
”No niin tässä nyt kävi.” Äiti oli hiljaa ja Veeti katsoi mua. ”Ahaa… Menikö joku vikaan? Kyllähän niitä tyttöjä tulee ja menee, sä olet mukava ja kivannäköinen poika.”
Mä pohdin hetken, mitä äiti tuumaisi, jos tokaisisin että:
”No mä luulen, ettei ne tyttöjä olekaan. Kato kun mä tajusin, että tykkään Veetistä. Sekin tykkää musta muuten. Me ollaan pussattu. Pari kertaa. Ja nyt mä haluan pussata sitä uudestaan, että moi.” Mä tyydyin vain ynähtämään myöntävästi. ”Mä ajattelin… tai siis kutsuin Jarnon meille. Että tulet sitten huomenna kotiin ennen kahta. Mutta eihän sulla ole vaihtovaatteitakaan, eikä hammasharjaa tai mitään!” ”Joo, ei ole. Mä tuun sitten huomenna. Moikka.”
Mä painoin punaista luuria, enkä jäänyt kuuntelemaan äidin kälätystä. Veeti hymyili huvittuneesti. ”Äiti taitaa olla huolissaan pikkupojastaan. ’Voi kamala, miten se Miska nyt näin! Sillähän on yhtäkkiä koko ajan menoja, vaikka ennen se oli täysin eristäytynyt muusta maailmasta!’” Mä mulkaisin sitä. ”Vittuiletko sä kenties mulle”, mä tiedustelin kohteliaasti, vaikka muakin lähinnä huvitti. ”Joo, hyvin mahdollista.”
Mä syöksyin Veetin luokse ja aloin kutitella sitä kainaloista. Veeti oli aina ollut herkkä kutiamaan ja mä tiesin paremmin kuin hyvin paikat joista se kutisi. Mä katsoin virnuillen Veetiä allani, kun se haukkoi henkeä ja nauroi ja kirosi mua. Veeti vei jalkansa mun selälle ja kiepautti meidät ympäri. Lopulta me leikkipainittiin Veetin sängyssä ja naurettiin. Paininnan jälkeen me lösähdettiin hengästyneinä sängylle, mä nojasin seinään istualtani ja Veeti makoili, jalat mun jalkojen päällä. Yhtäkkiä se sai hysteerisen naurukohtauksen.
”Mitä sä nyt?” Mä en kyennyt muuta kuin tuijottamaan, kun se vaan nauroi ja nauroi vedet silmissä. ”Tuli vaan… mieleen… sun eroottiset kalat!” ”Vieläkö sä jaksat tuota”, mä huokaisin ja katsoin, kuinka se piteli mahaansa ja tirskui. Mua hymyilytti, kun mä tajusin, että se oli oikeastaan aika ihana. Tosi ihana. Kamalan ihana ja mä tykkäsin siitä lujaa, vaikka se jaksoi kiusata mua.
Veetin nauru viimein tyrehtyi ja oli sen vuoro tuijottaa mua ihmeissään. ”Mitä sä nyt noin hölmösti hymyilet?” Mä kohautin olkiani. ”Tajusin vaan, että sä oot aika tosi ihana.” Meidän välille tuli hiljaista. ”Ai…” Veeti vältteli katsomasta muhun, se räpläsi kynsiään ja tuijotti sukkiaan. Mä kurottauduin halaamaan Veetiä, se painoi päänsä mun rintakehää vasten, oli lämmin ja siihen paikkaan sopiva. ”Tää tuntuu oudolta”, Veeti mumisi mun paitaa vasten. ”Ei musta vaan.” ”Joo, koska sä olet taatusti kuvitellut tän tuhansia kertoja.” Oli mun vuoro punastua, ääneen en ikinä myöntäisi, että Veeti oli oikeassa kerrankin. ”Tuntuu oudolta… ja hyvältä.” Mä hymyilin. Ääneen en sitäkään sanonut, että mä päätin osoittaa Veetille hellyyttä niin paljon, että se tottuisi siihen, eikä juoksisi karkuun tai punastelisi. Ainakaan kovin paljon, koska sen punastelu oli tavallaan söpöä ja aika erikoista, kun oli Veetistä kyse. Se esitti, että tiesi kaikesta kaiken ja ettei mikään hätkähdyttäisi. Mä olin melko varma, että olin löytänyt sen heikon kohdan. Veetin heikko kohta olin mä.
”Mitä sä mietit”, Veeti kysyi, katsoi mua. ”Sun heikkoa kohtaasi”, mä sanoin ja nauroin. Veeti hymähti. ”Ja mikähän se mahtaa olla, kerro ihmeessä mullekin?” Mä virnistin ja tökkäsin sitä kylkeen. ”Toi!” Veeti inahti. ”Tää kostetaan!” Se läimäisi mua tyynyllä ja uusi sota oli alkamassa. Kesäkin oli vasta aluillaan. Mulla oli tunne, että siitä tulisi kaikkien aikojen paras kesä. Mä, Veeti, aurinko, ruoho, mansikat, vapaus. Me voitaisiin mennä snorklaamaan, katselemaan kaloja. Jonain päivänä, vielä joskus me mentäisiin ulkomaille, mä näyttäisin Veetille niitä hiton eroottisia kaloja ja Veeti olisi tikahtua nauruun joka kerta, eikä ikinä antaisi mun unohtaa virhettäni, mutta mä annan sen anteeksi joka kerta, koska se vaan oli niin hemmetin ihana ja mä haluan kuulla sen naurun. Haluan nähdä sen vain iloisena. Ja aurinko paahtaisi Veetin ihon ja sen suu maistuisi mansikkajätskiltä ja me oltaisiin onnellisimpia kuin ketkään muut.
”Sä todellakin virnuilet kuin idiootti.”
Mä virnistin entistä leveämmin ja läimäisin parasta kaveriani ja ihastustani tyynyllä naamaan. ”Mä en tiedä, mitä tekisin, jos en olis tavannut sua”, mä kerroin. Veeti katsoi mua hetken, hymyili. ”Niin mäkin sua. Toihan jo oli rakkaudentunnustus, vai? ’Oi Veeti, en voi elää ilman sua’. Sä oot melko nopea, Miska.” Mä irvistin sille. ”Sitä tunnustusta saat kuule oottaa ja pitkään!” Veeti nauroi. ”Joopajoo, sä virnuilet jo nyt kuin mikäkin rakastunut morsian!” ”Unissas!” ”Painajaisia ne on!”
Totta se oli, en mä tiennyt, mitä olisin tehnyt, jos se, jonka kanssa mä nauroin juuri sillä hetkellä, ei olisi ollut Veeti. Se, josta mä otin tukea, kun tuntui, että happi loppuu, kun nauroin ihan liikaa. Se, jota mä katsoin silmiin ja jota kurottauduin suutelemaan.
Se poika, jolla oli hiekanväriset hiukset, harmaat silmät, hymykuopat, joka oli sopivan pituinen ja jolla oli pehmeä, makeanmakuinen suu. Ja siitä mä taisin tykätä enemmän kuin kenestäkään.
