Nimi: Inventaario
Kirjoittaja: Soni
Oikolukija: Astas913
Ikäraja: S
Tyylilaji: draamaa
Paritus/Hahmot: Het, sekä slash
Tiivistelmä: Pieni valkoinen, kaksikerroksinen, rapattu talo seisoo keskellä nummimaisemaa ja vie meidät tapahtumien keskiöön.
A/N- Äikän tunnin tekele johon tykästyin. Tehtävänä oli muokata annetusta runosta kertova teksti. Valitettavasti en muista ruonoilijan nimeä(kopion omasta lapustani vain suoraan wördiin tuon).
*************
Inventaario
Poppelirivi huokaa kostean makeasta tuulesta. Taivaalla on enää vain kolme muhkeaa valkoista kumpupilveä. Ne ovat ainoa jäljellä olvea merkki, vielä hetki sitten taivasta peittäneestä raskaasta myrskyverhosta.
Huuto alakerrasta kantautuu korviini. Se pyytää naista jäämään, jotta tämä voitaisiin sopia. Naurettava ja typerä pyyntö jos minulta kysytään. Ehkä joku päivä, muttei todellakaan tänään.
Valitettavasti hän ei ymmärrä sitä.
Nainen heittää sormukset kala- altaaseen ja kiroaa ja kiljuu varsin epänaisellisesti. Saan osani tuosta ryöpystä ja kansainvälisen käsimerkin.
Ja minua kun väittivät huonommansortin kansalaiseksi ja sivistymättömäksi.
Nainen hyppää hailakan punaisen naistenpyörän selkään ja hameen hakatessa tarakkaa, kääntyy kuraiselle tielle.
Siihen painuu uudet pyöränjäljet, aivan edellisten rinnalle.
Edellistä voimakkaampi huuto kutsuu naista, mutta tämä ei edes käänny katsomaan taakseen. Näkyy vain etääntyvä kukkakuosipusero ja hulmuava helma.
Tuuli tuo taas uutuden ja vehreyden tuoksua ja nautin sen mausta kielellä.
Hän huutaa vielä kerran, niin lujaa että se kuullaan varmasti padonvartijan talolle asti.
Huutoa seuraa hetkellinen hiljaisuus. Luonto on pysähtynyt kuuntelemaan ja seuraamaan toisenlaista myrskyä.
Kurkottaudun paremmin ulos ikkunasta ja katson suoraan häneen.
Hän leikittelee selvästi kielellään amalgaalipaikkaansa, kuten usein miettiessään jotain epämielyttävää tai vaativaa. Kiireessä hän on vetänyt jalkaansa vihreät rantasandaalit. Hän nostaa katseensa ylös ikkunaan, siitä ulos nojaavaa miestä kohti. Minua kohti.
Katsomme hetken toisiamme silmääräpäyttämättä, poraten toistemme sisintä.
En osaa tuntea pelkoa hänen valinnastaan, olen varautunut ja valmistautunut tähän niin kauan etten enää osaa.
Viimein hän kääntää katseensa pois ja ihailee vuorostaan elämään herännyttä kumpuilevaa maisemaa.
Vetäydyn takaisin sisään ja suljen ikkunan. Minun on tullut aika kadota.
Maailma on vielä hiljaa ja tarkkailee. Se odottaa hetkeä jona sen on taas turvallista hengittää keskuudessamme.
