Sorry, en oo taaskaan ehtiny raapustaan
Ollu niin kamala kiire koulun kanssa.
Tähän osaan en löytäny osuvaa laulua, mutta älkää itkekö
14. Osa, Accident
Edward’s Point of View
”Hei Ed, mennäänkö ostamaan popcornia?” Jasper kysyi otti tuttavallisesti olkapäästäni kiinni. Käänsin katseeni häneen ja hymyilin vähän.
”Mennään vain. Pärjäättekö te?” Kysyin Bellalta ja hän nyökkäsi vaisusti. Hän katseli ihmisjoukon yli ja pureskeli huomaamattaan kynsiään.
Minä ja Jasper lähdimme mutkittelemaan ihmisten ohi popcornkojulle vaitonaisina. Me emme puhuneet paljoa, vain silloin kun se oli tarpeen. Meille molemmille oli ihan ok tällainen hiljaisuus. Siitä Jasper oli mukava tyyppi.
Popcornit ostettuamme katselin hajamielisesti ihmisjoukkoa. Monet kasvot tunnistin lehtien palstoilta ja televisiosta. Sitten
hän ilmaantui näköpiiriini ja jähmetyin niille sijoilleni. Tanya nauroi Katen ja Jessican kanssa käsikynkässään Brad, joka selvästi halusi kadota kauas pois. Mielessäni virnuilin hänelle, mutta toisaalta säälin häntä. Mitä ihmettä Brad teki tuon variksen seurassa?
”Ed? Kaikki ok?” Huomasin pysähtyneeni tuijottamaan edessäni auennutta kummalista näkyä. Käänsin pääni ystävääni ja harpoin eteenpäin.
”Tanya on täällä.” Mahaani kouraisi lausuessani eksäni nimen.
Jasper kurkkasi ihmisten ohi ja vetäytyi melkein samassa takaisin paikoilleen.
”Ehkä olisi paras mennä jo teatterin puolelle, ennen kuin hän huomaa meidät”, Jasper ehdotti ja lähti kävelemään edelläni minun vilkaistessani Tanyan suuntaan. Tanyan selkäpiitä karmiva nauru oli hyvä alustus kauhuelokuvalle.
”Eikö ollutkin ihan hiton mahtavaa?” Emmett nauroi ja löi ylävitoset Jasperin kanssa.
”Olihan se mielenkiintoista kun ihmiset hakkaa toisiaan tuusan nuuskaksi”, Bella vastasi virnuillen ja nappasi popcorn kippomme pohjalta vielä kaksi viimeistä popcornia. Emmett nauroi ja teki nyrkkeilyimitaation.
Jostain alkoi soimaan Musen Supermassive black hole ja Bella alkoi kaivamaan laukkuaan. Me kaikki kuusi pysähdyimme odottamaan häntä. Bella löysi valkoisen iltalaukkunsa pienestä tilasta nopeasti puhelimensa ja vastasi siihen.
”Bella.”
Bellan silmät revähtivät suuriksi ja hän alkoi aukoa suutaan kuin kuollut kala rannalla. Huolestuneena painauduin hänen kylkeensä kiinni ja vein käteni hänen hartioidensa takaa.
”Et voi olla tosissasi? Voi ei… minä tulen niin nopeasti kuin pystyn”, Bella sanoi nopeasti yhteen pötköön puhuen, sulki puhelimen läpän ja heitti puhelimensa takaisin iltalaukkuunsa.
Ennen kuin ehdin edes kysyä, Bella katsoi minuun pelästyneenä kuin peura ajovaloissa ja alkoi puhua hysteeriseen sävyyn.
”Molly synnyttää, ja meidän pitää nyt lähteä. Em, kiitti leffasta ja muusta, mutta nyt täytyy mennä”, Bella pälätti ja lähti kiitämään kohti ulko-ovea. Sain kuitenkin napattua häntä laukun hihnasta ja Bella pysähtyi.
”Mitä? Meidän pitää mennä!” Bella huudahti.
”Takaovesta pääsee nopeammin kuin paparatsien ohi”, selitin ja aloin vetää Bellaa toiseen suuntaan. ”Oli kiva ilta!”
Takaani kuului nopeat hyvästit kun minä ja Bella kiidimme kohti henkilökunnan tiloja. Kiemurtelimme puolihölkkää ihmisten ohi ja kun lopulta olimme henkilökunnan ovella, meitä vastaan tuli kaapin kokoinen mustiin pukeutunut mies.
”Mihin matkalla?” Mies kysyi möreällä äänellä. Hänellä oli naurettavat mustat aurinkolasit ja korvanappi. Hän oli varmaan kokonsa puolesta kuin kaksi Emmettiä yhdessä.
”Meidän pitäisi päästä täältä ulos. On vähän kiire”, selitin ja katsoin toiveikkaasti portsarin leveän olemuksen takana olevaa ovea.
”Valitan, teidän pitää mennä etukautta”, mies sanoi ja päätti lauseen tästä -ei-enää -keskustella -sävyllä.
Katsoin Bellaan ja hän näytti epätoivoiselta. Yritin kehittää mielessäni suunnitelmaa, kunnes Emmett - portsarin rinnalla kääpiöltä näyttävänä - ilmaantui paikalle ja kohotti toista kulmaansa.
”Eikös teidän siihen synnytykseen pitänyt mennä eikä jäädä tänne vain rupattelemaan mukavia?” Emmett kysyi ja katsoi portsariin merkitsevästi.
”Piti, mutta ei täältä pääse pihalle”, selitin ja huomasin portsarin kohottavan toista kulmaansa. Hän oli ristinyt kätensä puuskaan.
”Edward, mennään jo. Ei etukautta niin kauaa kestä”, Bella kuiskasi korvaani nykäisi minua hihasta. Nyökkäsin ja katsoin vielä kerran murhaavasti portsariin, kunnes lähdimme Bellan kanssa juoksemaan kohti etuovea. Pujottelimme ihmisten ohi ja Bellaa ei haitannut työntää heitä pois tieltään. Se tosin loppui siihen, kun Bella sattui tönäisymaan erästä vanhaa tuttuamme.
”Varo vähän, ämmä!” Jassica kirkaisi käännähtäessään ympäri. Bellan kasvot menivät vaaleiksi kuin lakana. Otin Bellaa kädestä ja siirsin hänet kauemmas Jessicasta selkäni taakse.
”Tämä on Dior! Dior!!! Ymmärrätkö sinä kuinka paljon tällaisista saa maksaa?!” Jessica rääkyi ja Bella painui selkäsi taakse. Jessican vaaleanpunaiselle iltapuvulle oli pudonnut täytetty katkarapu.
”Mene edeltä, tulen kohta perässä”, kuiskasin Bellalle, joka suikkasi suukon suulleni ja lähti kohti pariovea, minkä takana häntä oli vastaanottamassa muutama kymmentä paparatsia.
”Hei! Minne sinä kuvittelet livistäväsi!” Jessica huudahti Bellan loittonevalle selälle ja nytkähti häntä kohti. Sitten hän pysähtyi ja katsoi minuun. Murhaavasti kuin olisin juuri leikannut hänen kurjasta päästään hänen blondatut kutrinsa.
”Katso nyt tätä! Saat kyllä maksaa joka pennin takaisin, tämä on Dior!” Jessica murisi hampaidensa välistä ja vetäisi ohi kulkevan tarjoilijan käsivarrelta vaalean liinan, millä hän alkoi puhdistaa mekkoaan. Tarjoilija siristi silmiään Jessicalle, ja poistui nokka pystyssä jatkamaan kierrostaan samppanjalasiensa kanssa.
”Minä maksan sen kyllä. Mutta minun täyt-”
”Ei tämä tahra lähde!” Jessica vinkui ja heitti rätin naamalleni. Onneksi kasvoilleni osui se puhdas puoli liinasta.
”Tämä on sen sinun Bellasi syytä! Saa maksaa joka pennin takaisin! DIOR!”
Nyökkäsin pyöräyttäen samalla silmiäni kun käännyin poistuakseni. Jessica nappasi takkini kauluksesta kiinni ja pysäytti minut.
”Odota vielä…” Jessica parkaisi ja alkoi käkättää pukunsa hintavuudesta ja Diorista. Minä päätin kuunnella saarnan loppuun, ei tämä nyt niin kauaa voisi kestää. Bella odottaisi minua kyllä.
Tasan kahden sekunnin kuluttua ulkoa kuului kova rysäys, torven toitotusta ja huutoa.
Jessica hämmästyi ääntä ja päästi kauluksestani irti samanaikaisesti kun minä pinkaisin juoksuun. Ryntäsin ihmettelevien katseiden ohi, jotka olivat suuntautuneet ulko-ovelle. Juoksin portsareiden ohi ovista ulos ja tyrkkäisin ovet auki kaaokseen.
Keskellä Times Squarea oli näin nopeasti laskettuna ainakin kymmenen auton ketjukolari. Paparatsit olivat jo kaikki räiskimässä tapauksesta kuvia. Juoksin eteenpäin tien reunalle.
Tien reunaan oli lentänyt katolleen keltainen taksi, keskellä tietä oli autoja ja toisella puolella tietä tööttäsivät torvea.
”Bella! Bella!” Huusin hädissäni ja kiersin katsettani kolaria ihmettelemään tulleiden - hengissä olevien - keskuudessa. Minun kaunista pähkinäsilmääni ei näkynyt missään. Kuulin poliisiautojen sireenien alkavan ujeltaa jossain kaukaisuudessa.
”Bella!”
Vastenhakoisesti aloin kiertämään onnettomuuspaikkaa ympäri. Keltaisessa taksissa kuskinpaikalla olevan miehen suusta pulppusi verta ja minua alkoi kuvottaa. Missä hitossa minun Bellani on?
”Hei! Sinun on tultava sieltä pois! Autot voivat räjähtää!” Kuulin jonkun huutavan
”Niin käy vain elokuvissa!” Huusin takaisin välittämättä kärpäsenpaskan vertaakaan voisiko niin tapahtua oikeasti. Minun oli vain löydettävä minun Isabellani.
Onnekseni löysin hänet. Epäonnekseni en siltä, mistä olisin halunnut hänen löytyvän.
Hän oli keskellä kaaosta, hänen vyötärönsä oli kahden ruttuun menneen auton välissä. Hän kakoi verta suustaan ja hänen päänsä roikkui laiskasti toisella hartialla. Ennen kuin olin edes täysin saanut tämän tiedon silmistä aivoihini asti, aloin juosta Bellaa kohti. Hypin ruttuun menneiden autojen yli hänen luokseen. Millään muulla ei nyt ollut väliä. Sireenit pysähtyivät ja sekasorto ympärilläni alkoi.
”Bella! Voi luoja, kuuletko sinä minua? Bella!” Aloin repiä takkia päältäni ja laitoin sen tukemaan Bellan niskaa. En uskaltanut koskea mihinkään. Mieleeni tuli televisio-ohjelma, missä ihminen oli tällaisessa tilanteessa mennyt keskeltä poik-, ei Edward! Nyt hiljaa sinä sisäinen ääni päässäni, Bella selviää! Hän on aina selvinnyt!
”Bella rakas, ole kiltti ja sano jotain! Avaa edes silmäsi, kulta”, anoin hiljaa ja silitin Bellan poskea etusormellani. Tunsin kun kyyneleet alkoivat valua poskiani pitkin.
Samassa Bella raotti vähän huuliaan ja päästi tukahtuneen kivun vinkaisun. Hänen kasvonsa olivat peittyneet verestä ja hänen kallostaan vuoti verta.
”Ed-…ward”, Bella korisi, ja minä painoin etusormeni hänen verisille huulilleen.
”Shh…”, ironista, ensin vaadin hänen puhuvan ja sitten käsken olla hiljaa. Jostain taustalta kuulin kun joku huusi esihoitajia minun Bellani luokse.
Kuten tavallista, Bella ei kuunnellut. ”Edward… suutele minua.”
Mahdollisesti viimeisen kerran, painoin huuleni hänen huulilleen, ennen kuin hän vaipui tiedottomuuteen.
Bella’s Point of View
Kahden viikon ja neljän päivän kuluttua
Olo oli kutakuinkin turta. Makasin selälläni silmät kiinni, en pystynyt liikkumaan. Ympäriltäni kuului puhetta ja tasainen piipitys. Raotin silmiäni, mutta laitoin ne taas nopeasti kiinni, kaikki oli liian kirkasta. Hälinä ympäriltäni hiljeni ja tunsin painetta kämmenelläni. Yritin liikuttaa varpaitani, mutta ne tuntuivat niin kankeilta, että liike oli kovin vaivalloinen ja raskas. Normaalisti olisin turhautuneena huokaissut, mutta nyt jokin esti sen.
”Bella? Bella rakas?” Tutun kuuluinen lempeä, huolestunut, ääni kysyi. Edward. Missä hitossa minä olen? Mikä tuo ärsyttävä piipitys on? Olisin niin kovin paljon halunnut kysyä Edwardilta, mutta suuni ei auennut oikeaan tahtiin, vaan sieltä kuului vain epämääräistä mutinaa.
”Bella!” Kuului toinen tuttu, pelästynyt ääni, jonka jälkeen myös toisessa kädessäni tuntui painetta. Yritin avata silmäni, mutta valo oli liian kirkas.
”Älä huuda, Jacob. Hän vasta heräilee”, Edward murahti ja nosti kättäni. Nopea katoava paine kämmenselälläni. Suudelma.
”Mhs mn’ len…”, sain yllätyksekseni kysyttyä. Olin aika varma, että kukaan ei saisi siitä selvää, mutta toinen ihminen vieressäni ilmeisesti sai vastatessaan tähän.
”Bella, ostetaan sinulle vokaalit myöhemmin. Sinä olet sairaalassa ja…”
”Ei kerrota hänelle vielä. Ei anneta hänen järkyttyä turhasta”, Edward keskeytti. Tunnistin toisen puhujan Jacobiksi, hänen äänensä oli muuttunut vähän matalammaksi. Kauanko olin maannut täällä? Minkä ihmeen takia? Mieleni teki esittää vastalause, mutta kurkkuani kuivasi.
Avasin silmäni. Valo oli vieläkin kirkas, mutta silmäni tottuivat siihen pian. Räpyttelin silmiäni hetken, kunnes löysin hänen kasvonsa. Edwardin vihreiden silmien alla oli tummat rinkulat ja väsyneitä ryppyjä. Edward hymyili vaisusti ja sipaisi sormellaan hennosti poskeani. Kuin voisin mennä rikki kosketuksesta. Yritin nielaista, mutta kieleni tiellä oli jostain epämiellyttämää. Kosketin sitä kielelläni, ja samassa tajusin, että minulla meni letku kurkusta alas. Aloin vaistomaisesti kakoa. Kuului lyhytkestoinen sireenin ääni kun Jacob painoi summeria.
Tuntui kuin oksentaisin, tukehtuisin ja täyttyisin samaan aikaan ilmalla. Hengitykseni kuulosti raskaalta ja korisevalta yrittäessäni kakoa letkua pois. Yritin nostaa kättäni, mutta se hädin tuskin liikkui.
”Noniin, ei mitään hätää Isabella. Hengitä rauhallisesti niin otan sen pois”, miellyttävä naisääni pyysi ja lopetin rimpuilun ja yritin hengittää ja olla oksentamatta. Sairaanhoitaja otti minua löysästi niskan takaa kiinni ja kallisti päätäni taaksepäin. Sitten yhdellä hennolla vedolla ohkainen hengitysputki - joka oli yllättävän lyhyt - oli poissa nielustani ja tilalle oli tullut uusi pienempi hengitysletku nenään.
”Nyt sinun on helpompi hengitellä. Tulen pian laittamaan annoksen unilääkettä, tarvitset unta”, hoitaja sanoi ja vilkaisi monitoreja. Minä yritin pudistaa päätäni, mutta niskaan sattui.
”En tarvitse unta. Voin mainiosti”, sanoin jo selvemmällä äänellä, mutta ääneni oli silti käheä ja kurkkuni kuiva.
”Tulen puolen tunnin kuluttua”, hoitaja sanoi päättäväisesti ja katosi huoneesta, kädessään jonkinlainen hengitysmasiina, ennen kuin ehdin esittää minkäänlaista vastalausetta.
Käänsin katseeni Edwardiin, jonka ilme oli tuskaisen huolestunut.
”Kuinka kauan olen maannut täällä? Mitä tapahtui?” Kysyin käheänä. Edwardin katse oli tutkimattoman surullinen. Yritin nousta istumaan, mutta minut työnnettiin toiselta puolelta takaisin makaamaan. Jacob katsoi Edwardiin vihaisena.
”Mitä järkeä pantata häneltä asioita?” Veljeni murahti ja katsoi poikaystävääni silmät sirillään.
”Hän on herkässä tilassa, en voi antaa hänen järkyttyä”, Edward sähähti vastaukseksi ja katsoi Jacobiin murhaavasti. Voin melkein nähdä hänen silmistään lentävät puukot.
”Bella on suunnilleen teipattu kiinni tähän typerään sänkyyn. Mihin hän tästä muka lentäisi?” Jacob murahti. Tuli hiljaista ja nostin vähän päätäni nähdäkseni itseni. Minut oli puettu valkoiseen sairaalakaapuun. Samalla näin valtavat jalkani - molemmat oli paketoitu kokonaan kipsiin. Vatsaani kouristi. Kun yritin nousta vielä, Jacob tyrkkäsi minut taas alas. Tärähdin vähän ja selkääni vihlaisi ja vedin yllättyneenä syvään henkeä. Keuhkoihin sattui ja säpsähdin. Edwardin käsi lennähti kyljelleni.
”Edward”, henkäisin hänen nimensä ja kylkeen sattui taas. ”Mitä minulle on tapahtunut. Kerro.”
”Ed, se ei ollut pyyntö, vaan käsky”, Jacob jatkoi puolestani.
Edward huokaisi ja otti käteeni kiinni katsoen merkitsevästi Jacobiin, joka nousi tuolilta, missä oli hetki sitten istunut.
”Minä käyn sanomassa Charlielle ja Renéelle, että olet hereillä”, Jacob sanoi ja katsoi minuun haikeasti ja hymyili vinosti. Samassa kun ovi oli käynyt, käänsin katseeni poikaystävääni.
”Puhu.”
”Sinä olit auto-onnettomuudessa”, Edward aloitti purren huultaan. Kohotin kysyvänä kulmiani.
”Ai”, se oli ainoa mitä pystyin sanomaan. Edward huokaisi ja jatkoi.
”Jessica saarnasi minulle siitä typerästä mekostaan. Sitten kuului ruttuun menevän metallin ääntä ja torventoitotusta. Menin ulos, enkä löytänyt sinua mistään. Lopulta kyllä löysin, mutta oli keskellä sitä… kaikkea. Pyysit, että suutelisin sinua, ja niin suutelinkin. Luulin sen olevan viimeisemme”, Edwardin ääni meni lähes kuiskaukseksi ja hän painoi päänsä alas.
”Sinut vaivutettiin koomaan kahdeksi viikoksi, kipusi olivat liian kovat. Sinulta murtui selkäranka, molemmat jalat monesta kohtaa ja useita kylkiluita lisänä sisäiset verenvuodot ja muut vauriot”, Edward sanoi ja sipaisi poskeasi.
”Sinä vaivuit syvään koomaan viikon jälkeen. Sellaisen, mistä on lähes mahdotonta herätä. Bella, luulin, etten enää ikinä näe kauniita silmiäsi”, Edwardin ääni oli murheellinen kun hän katsoi suoraan silmiini.
”Etten enää ikinä näkisi sinun punastuvan”, Edwardin kasvot tulivat äkkiarvaamatta lähemmäksi omiani ja tunsin poskieni punehtuvan.
”Älä huoli siitä, Edward. Minä en ole lähdössä minnekään ilman sinua”, kuiskasin ja painoin huuleni Edwardin huulille. Hänen huulensa liikkuivat lempeinä omiani vasten varovaisina. Hänen kätensä poskellani oli hento kuin höyhen.
”Tiedän sen”, Edward kuiskasi suudelman lopuksi ja suuteli vielä otsaani.
Kun taas heräsin, olin ihan pyörällä päästäni. Mikä päivä oli? Kuinka kauan olin taas nukkunut? Katselin ympärilleni ja etsin katseellani Edwardia. Hän nukkui huoneen nurkassa olevassa sinisessä nojatuolissa. Hymyilin itsekseni, hän ansaitsi vähän unta. Hän tuskin oli nukkunut silmäystäkään minun ollessani koomassa.
Tunsin taas käden kädelläni toisella puolellani ja käänsin päätäni. Niskaani vihlaisi.
”No huomenta”, Jacob naurahti hiljaa ja vilkaisi Edwardiin, kuin varmistaakseen, että äänensävy oli tarpeeksi hiljainen.
”Huomenta. Mikä päivä tänään on?” Ääneni oli yhä heikko. Jacob auttoi minut istumaan ja antoi minulle lasillisen vettä, jonka join nopeasti.
”Tänään on joulukuun ensimmäinen. Olet uinaillut kaksi päivää yhteen pötköön”, Jacob vastasi ja suuntasi vesihanalle täydentämään vesilasiani. Istuma-asennosta tutkaisin taas itseäni. Jalkani olivat yhä kipsin peitossa ja tunsin kylkieni ympärillä tietynlaista puristusta. Siinä oli varmaan side. Käteni näyttivät olevan kunnossa, toisen käteni ranne tosin oli mustelmilla.
”Kuinka pahassa kunnossa olen?” Nyt ääneni oli vähän selvempi, mutta yritin pitää sen Edwardin takia hiljaisena. Hän tarvitsisi unta.
”Parannut kyllä, mutta lantioseutusi on kutakuinkin muusina”, Jacob sanoi pahoittelevasti ja ojensi minulle vesilasin, jonka laitoin viereiselle pöydälle. Katsoin Jakeen silmät pyöreinä.
”Kuinka pahasti?” Kysyin enteillen pahinta.
”Eikö tuo punapää kertonut sulle mitään? Taas täytyy mun hoitaa kaikki…”, Jacob mutisi itsekseen. ”On mahdollista, ettet voi saada enää lapsia.”
Vedin syvään henkeä yllättyneenä, eikä se enää sattunut kylkiin niin paljoa. En ollut suuremmin miettinyt lapsia, olin toki ajatellut, että Edwardin kanssa olisi upeaa saada yksi sellainen mini-Edward. Mutta nyt kun tiesi, ettei lapsen saaminen ollut todennäköistä, jokin äitikeskus aivoissani sammui ja alkoi parkua.
”Ai.” Tästähän näyttäisi tulevan uusi sana perussanontoihini.
”Olen pahoillani Bells”, Jacob sanoi ja painoi kätensä kädelleni. Jacobin katse oli oikeasti pahoitteleva.
”Ei se mitään, olen kunnossa”, sanoi hiljaa ja painoin katseeni. Yllättäen tämä ei vaikuttanut niskaani mitenkään.
”Molly!” Huudahdin muistaessa erään olennaisen asian onnettomuudessani. ”Miten hän voi? Entä pennut?”
Vilkaisin äkkiä Edwardiin, jonka silmät olivat vieläkin kiinni ja hengitys tasainen. Turhankin tasainen, ehkä Edward oli vuorostaan vaipumassa koomaan.
Käänsin vauhkona katseeni takaisin Jacobiin.
”Molly voi mainiosti, kuten myös hänen kaksi pentuaan”, Jacob vastasi ja hymyili lempeästi. Minäkin hymyilin leveästi odottaen lisäinfoa.
”Yksi poika ja yksi tyttö. Nimesin jo pojan, sen nimi on Fat”, Jacob sanoi ja virnisti. Odotin selitystä nimelle.
”Se on vain niin kauhean lihava pentu. Tyttö taas on ihan pieni ja hauras, mutta silti sisukas. Sillä on kova ääni”, Jacob nauroi ja kaivoi jotain taskustaan. Jake otti iPhonensa ja alkoi selailla sen kosketusnäyttöpintaa sormellaan. Sitten hän käänsi näytön minua kohti ja siinä komeili kuva Mollysta ja kahdesta suloisesta kissasta. Toinen pennuista oli todella pullea, sen turkki oli harmaa, mutta sillä oli valkoiset ”sukat” tassuissa. Toinen pennuista taas oli kahvinruskea rääpäle. Sen suu oli auki - se joko haukotteli ja naukui - ja sen otsassa oli valkoinen nuolen muotoinen läntti.
”Saanko minä nimetä tytön?” Kysyin ja Jacob nyökkäsi.
”Kaavailinkin, että haluaisit nimetä sen. Charlie kutsuu sitä Kiljuksi, mutta en uskonut sinun pitävän siitä”, Jacob sanoi virnistäen.
”Kilju?”
”Sanotaan vaikka, että se katti ei ole hiljaista tyyppiä”, Jacob vastasi nauraen. Minä aloin pohtia nimeä saman tien kun Jacob laittoi puhelimensa takaisin farkkujensa taskuun.
Mieleeni putkahti taas uusi kysymys.
”Mitä sinä kolarissa oikein tapahtui?”
Jacob meni heti vakavaksi ja huokaisi. ”Eikö punapää kertonut sitäkään?”
