A/N: Tässä olisi neljäs luku. Itse en ole mitenkään erityisen tyytyväinen, teksti on mielestäni aika tönkköä yms.
Suuret kiitokset jälleen NiNNNi:lle virheideni korjauksesta ja viimeisen pitkän kappaleen jakamisesta! <3
Toivon todella, että kommentoisitte, rakentavaa otetaan mielellään vastaan!
4. luku
"Carlisle, sano jotain, kerro hänen olevan kunnossa! Eihän ole mahdollista, että vampyyri pyörtyy, ei niin voi käydä! Ja ei... eihän niin voi tapahtua? Ei karhu voi, se ei millään pystyisi, olisi se kuinka voimakas tahansa..." Kuulin Jasperin epätoivoisen ja huolesta saenneen äänen pimeyden läpi. Erotin hänen sanansa, vaikka niiden tajuamiseen meni hetki. Vihdoin kuitenkin ymmärsin tärkeimmän seikan, en ollut kuollut. En vaikka sitä kuinka toivoin. Yritin nousta istumaan ja kertoa olevani kunnossa ennen kuin lähtisin uudestaan tapattamaan itseäni, mutta huomasin etten tuntenut ruumistani, en osaakaan kehostani. Yritin nostaa kättäni, mutten tiennyt missä se oli, jos sellaista enää omistin. Pakokauhu tulvahti mieleeni suurena aaltona, kun en saanut sanaakaan ulos kadonneilta huuliltani. Yritin rauhoitella itseäni tiedolla, etten välttämättä enää selviäisikään, että hetken päästä valuisin pois tästä julmasta maailmasta, ja keskityin Carlislen vastaukseen. "Jasper, olen niin pahoillani... Hän ei, hän ei voi kovin hyvin. Yritän kaikkeni, jotta saisimme hänet kuntoon, mutta en tahdo luvata mitään. En ole ikinä kuullut, että vampyyri voisi menettää tajuntansa, enkä usko, että Alice on pyörtynyt. Tämän on oltava jotain muuta, en vain tiedä mitä. Luulen ettei hän hahmota ympäristöään millään tavalla. Karhu onnistui raatelemaan häntä erittäin pahasti, hyvä että sain koottua hänet kasaan. Pelastit rakkaasi viime hetkellä." Erotin surua myös Carlislen äänessä. Halusin kovasti kysyä mitä oli tapahtunut, halusin tuhota sen joka kehtasi riistää minulta kuoleman! Tai oikeastaan halusin hänen korvaavan sen minulle, tappamalla minut, kun ei kerran voinut karhun antaa hoitaa hommaansa loppuun asti. Ihmettelin myös Carlislen sanavalintaa, en minä ollut Jasperin rakas. En enää.
"Hänellä on varmasti niin kovia kipuja. Voi miksi Alice, miksi!?" tällä kertaa Jasperin ääni oli jo hysteerinen, hän ei selvästikään enää hallinnut tunteitaan. Ja olihan se ymmärrettävää, sillä muiden surumieliset ja huolestuneet tunteet kerääntyivät häneen. En nimittäin uskonut, että kaikki tuo suru ja huoli minua kohtaan olisivat hänestä lähtöisin. Tuskin Jasper niin paljoa minusta välitti, enää. Hänellähän oli joku muu, joku jonka takia olin niin halunnut pois, ja halusin vieläkin. Toki uskoin, että Jasper halusi minun selviävän. Ainakin sen takia, ettei joutuisi syylliseksi kuolemaani. Ja ehkä hän halusi pyytää anteeksi, vaikka olihan se toisaalta tässä tilanteessa hieman typerää. Pyytää nyt anteeksi sitä, ettei enää rakasta.
En ollut huomannut kuinka minuun sattui, en ennen kuin Jasper siitä mainitsi. En vieläkään tuntenut vartaloani, joten kipu tuntui oudolta. Ja kivuliaalta. Se todella sattui, ei ikinä ennen, ei edes karhun raadellessa minua ollut tuntenut näin suurta ruumiillista kipua. En osannut selittää miten se korvensi minua, miten se pilkkoi minut entistäkin useampaan osaan. Kivun alkulähteitä oli mahdoton jäljittää, mutta olin melko varma, että niitä oli joka puolella. Siitäkään asiasta en kuitenkaan voinut olla mitenkään varma, sillä oli todella, todella outoa tuntea sietämätöntä kipua tuntematta ruumistaan. Olin luullut sen olevan mahdotonta.
En tiennyt kuinka kauan olin ollut tiedostamatta ympäristöäni. Oloni ei kuitenkaan ollut muuttunut, ei parempaan eikä huonompaan. Minä siis vain mätänin paikallani. Toivoin ja odotin kuolemaa, kun Carlisle yritti väkisin, tahtomattani, pelastaa elämäni. "Minusta tuntuu, että hän kuulee meidät, voisit kertoa hänelle", Carlisle mutisi hyvin hiljaa aivan läheltäni. Ilmeisesti Jasperkin oli huoneessa, tai missä sitten ikinä olimmekaan, sillä hän vastasi; "Jos luulet niin. Jos on pienikin mahdollisuus että hän kuulee, kerron hänelle." En käsittänyt alkuunkaan mistä pojat puhuivat ja mieleni teki taas kysyä. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä typerä suuni oli piilossa minulta enkä saanut edes silmiäni auki. Jouduin siis tyytymään vain kuuntelijan osaan.
Kuulin muutaman varovaisen askeleen, ilmeisesti Jasper tuli lähemmäs minua. "Alice kulta. Kyllä sinäkin osaat olla tyhmä. Et kuuntele totuutta, uskot kamalimpaan, mahdottomimpaan vaihtoehtoon edes suostumatta kuuntelemaan minua, kuuntelemaan selitystä." Jasperin äänen tuskaisuus ei ollut kadonnut minnekään, päinvastoin se tuntui lisääntyneen. "Kun silloin näit minun.. tuota noin.. antavan pusun Noralle, se ei tarkoittanut yhtään mitään. Ajattelin vain... halusin yllättää sinut. Se on tavallaan mahdotonta, seurailet aina tulevaisuuttani niin tarkasti, enkä todellakaan tiedä miten et saanut suunnitelmistani selville. Ei katsos kultaseni ole enää montaa päivää syntymäpäiviisi, enkä ole vuosiin antanut sinulle mitään lahjaa, vaikka sinä ostelet minulle kaikenlaista niin kamalan usein. Joten tässä jokin aika sitten mieleeni juolahti eräs typerä idea, mitä en kuitenkaan voinut ohittaa. Päätin tehdä sinulle elokuvan." Kuuntelin Jasperin takeltelua niin ihmeissäni, että osa kivuistanikin unohtui. En ollut täysin varma, mutta minusta Jasperin tuskaiseen ja huolestuneeseen ääneen oli tullut mukaan uusi tunne. Häntä nolotti. Ja olin hämmästynyt, minua todella ärsytti, etten ollut nähnyt tätä tapahtuman ennalta. Siitä minulla ei kuitenkaan ollut oikeutta syyttää ketään muuta, itsepähän olin muutaman viimepäivän aikana sulkenut lähes kaikki näyt pois mielestäni ja ollut välittämättä niistä harvoista joita en onnistunut torjumaan.
"Ja halusin itse näytellä elokuvassa, käsikirjoitinkin sen itse. Se ei ole hääppöinen, ja oli totisesti vaikeaa tehdä uskottavaa rakkaustarinaa ilman sinua, joten pyysin Noraa, kyllähän sinä hänet tunnet. Kun sitten näin sinun katsovan ikkunasta ja käsittävän aivan väärin lähdin heti luoksesi kertomaan.. Mutta, mutta en pystynyt siihen. Tunteesi olivat hyvin voimakkaat ja vaikuttivat minuun todella rajusti. En ole ikinä lamaantunut niin toisen tunteista. Kun pääsin huoneeseemme ja olin avaamassa suuni, olivat tunteesi vieläkin voimakkaammat, enkä meinannut saada suustani sanaakaan ulos. En pystynyt hallitsemaan niin suurta määrää epätoivoa, tuskaa ja ties mitä kaikkea, ja välitin osan tunteista automaattisesti koko perheellemme. Sen takia hekään eivät pystyneet estämään sinua. Koitimme soittaa sinulle ja lähdin perääsi vain muutamaa minuuttia lähtösi jälkeen, mutta sade pyyhkäisi hajusi pois, en löytänyt sinua vaikka kuinka etsin." Jasper yritti selittää asiaansa jotakuinkin järkevän kuuluisesti, mutta kakki tuntui minusta aivan käsittämättömältä. Miten näin oli voinut tapahtua?
"Kun sitten vihdoin tuuli kuljetti hajuasi reitilleni, lähdin epäröimättä seuraamaan sinua. Ja kun saavuin perille.. Se oli kamalaa, sain viime hetkellä pelastettua henkesi! Kannoin revityn ruumiisi kotiin ja Carlisle ryhtyi heti paikkaamaan sinua. Rakas Alice, ole kiltti ja herää, et voi jättää minua! Et ainakaan näin! En tajua kuinka uskoisit yhden pienen pusun kumoavan kaikki ne rakkaudentunnustukset, joita olen sinulle osoittanut! Olen niin huolissani sinusta, et reagoi mitenkään! Mutta kulta, jos kuulet minua, ole kiltti ja taistele, älä jätä minua.." Kuulin Jasperin äänen enää vaivoin ja yritin ymmärtää. Kaikki kärsimäni tuska oli ollut turhaa, Jasper rakasti minua. Hän oli vain yrittänyt yllättää minut. Halusin hypätä Jasperin kaulaan ja suudella häntä, mutta nyt oloni oli selvästi huonontunut. Yritin vastustaa pimeyttä, joka sulki minua syliinsä, mutta olin liian heikko. Olin toivonut kuolemaa, enkä sitä ollut saanut. Nyt tahdoin elää rakkaani kanssa ikuisesti yhdessä, mutta vaikutti synkästi siltä, ettei uutta toivomustani kuunneltaisi. Pimeys oli liian voimakas. Se peitti minut alleen, enkä enää hahmottanut ympäriltäni mitään. Pelkkää pimeyttä.
