a/n: Nyt tuli sitten jatko valmiiksi huomattavsti nopeammin, kun outo inspiraation puuska iski. Mutta permpi vain näin
Ruskapoika: Totta, että pitkän tauon jälkeen on vaikea kirjoittaa pitkää kappaletta ja kun tuosta nelosesta oli muutenkin tarkoitus tehdä hieman lyhyempi. On kiva kuulla, että hahmojen persoonat toimivat
Erityisesti Hermionen, koska hänen kanssaan onkin ollut hieman ongelmia.
Resonanssi: On hauskaa huomata, että on muitakin, joista Blaise on vetäytyvä persoona, eikä suinkaan ylilipevä gigolo
tirsu: Hyvä, jos pikkupoikien keskustelu kuulosti ikään sopivalta. Heidän keskustelunsa kun tuppaavat aina välistä kuulostamaan liianaikuismaisilta niin pieniin suihin.
5. VerenpetturiHengitystään pidättäen Blaise kurkisti kulman taakse. Hän näki kuinka juuri hänen piilopaikkanaan käyttämän sivukäytävän ohi kävelleet Pansy ja Daphne katosivat näkyvistä. Hän päästi hapen ulos keuhkoistaan ja rentoutti itsensä. Hän ja Pansy eivät sattuneista syistä olleet koskaan tullee kovin hyvin toimeen keskenään ja Dracon senhetkinen tilanne oli vain pahentanut asioita. Pansy oli uskomattoman mustasukkainen siitä, että Blaise sai huolehtia Dracosta, joten tyttö hyökkäili poikaraukan kimppuun aina tilaisuuden tullen ja yritti tekoystävällisellä käytöksellään saada itsensä keploteltua mukaan hoitotiimiin; tuloksetta tietenkin. Blaise olikin ottanut tavaksi vältellä tyttöä niin paljoin kuin mahdollista.
Reitin ollessa selvä Blaise jatkoi kulkuaan. Hänellä alkoi olla jo hieman kiire, että ehtisi pikkupoikien luokse niin, että Luna kerkeäisi ajoissa alkavalle tunnille. Hän tihensi askeliaan ja saapui huoneiston ovelle paria minuuttia enne tuntien alkua. Mutistuaan salasanan hän nykäisi oven auki, mutta jähmettyi oviaukkoon. Näytti siltä kuin hän olisi häirinnyt jotain, sillä Luna istui lattialla ja hänen edessään olivat Harry ja Draco, joista jälkimmäisen suu oli jäänyt auki kesken puheen.
Draco ampaisi salaman liikkeelle ja katosi hetkessä Harrya perässään raahaten heidän huoneeseensa jättäen jälkeensä vain kimakan huijawi-Blaise-huudahduksen. Blaise astui hölmistyneenä sisälle ja huomasi vasta sitten sohvalla, Lunan takana, istuvan Ginnyn, jonka ilme oli täysin lukematon. Luna sen sijaan hymyili normaaliin tapaansa ja toivotti hyvät päivänjatkot lähtiessään Ginny mukanaan tunnille. Blaise jäi hyvin hämmentyneenä seisomaan oleskeluhuoneeseen, mutta päätti antaa asian olla.
Illalla kolme teiniä ja kaksi pikkupoikaa olivat jälleen kokoontuneet oleskeluhuoneeseen tekemään kuka mitäkin. Hermione istui sohvalla jalat koukussa lukien paksua kirjaa, jonka oli viikonloppuna raahannut kirjastosta. Kirjan kannessa luki suurilla kirjaimilla sen nimi: Vauvasta taikayhteisön kuuliaiseksi jäseneksi; Opas pikku velhojen ja noitien kasvatukseen ja kurinpitoon. Sen oli kirjoittanut Grethaberg Zuvilus ja Hermione oli ahminut sen sisältö niin paljon kuin suinkin aina päivässä muilta tehtäviltään ehti. Ron oli nauranut tytölle päin naamaa kirjan nähtyään ja todennut, ettei kasvattamiseen tarvittu kuin aimo annos maalaisjärkeä. Hermione ei tietenkään ollut letkauttanut korvaansakaan hänen kommenteilleen
Hermionen keskittyessä lukemiseen pojat pelasivat lattialla velhoshakkia. Draco oli ängennyt istumaan Ronin syliin ja hihkui kovaan ääneen aina, kun jokin nappula punapään sotajoukoista hakkasi epäonnisen vastustajansa ulos pelistä. Blaise olikin jo hävinnyt kolmesti putkeen, mutta Ron oli tyytyväinen, että tämä ei kuitenkaan vielä ollut antanut periksi. Harry istui shakkilaudan sivulla ja katsoi suu auki edessään aukeavaa taistelutannerta. Arpiotsainen poika kuitenkin pysytteli turvallisen välimatkan päässä, sillä hän oli uteliaisuuttaan yrittänyt ottaa yhden sotilaan käteensä. Sotilas ei ollut kuitenkaan ollut kovinkaan mielissään vaan oli pistänyt poika raukkaa ja itkuhan siitä oli syntynyt.
Ronin ratsu talloi allensa juuri Blaisen viimeisen tornin, mikä jätti tumman pojan kuninkaan vain sotilaan ja lähetin suojeltavaksi, kun Hermionen ääni nousi yli Dracon innokkaan kannustuksen.
”En usko, että Harrylle ja Dracolle on hyväksi olla näin paljon sisällä”, tyttö sanoi ja kääntyi poikiin päin. Ron nosti katseensa pelistä ja kohtasi ruskeiden silmien mietteliään tuijotuksen.
”No sitten viedään heidät käymään ulkona. Ei se nyt sen kummempaa ole,” punapää totesi.
Hermione kuitenkin pudisti päätään.
”Ei se käy noin vain. Meidän pitää kysyä Dumbledorelta lupa.”
”No se nyt ei ole mikään ongelma. Hänellä tuskin on mitään raitista ulkoilmaa vastaan”, Blaise sanoi ilman, että nosti katsettaan shakkinappuloistaan. Hänen tilanteensa oli täysin toivoton.
”Niin, mutta vaikka saisimme luvan, niin emme voi mennä ulos kuin vasta myöhään, jolloin on jo pimeää eikä silloin voi tehdä oikein mitään.”
”Miksi?” Blaise sitten kysäisi ja siirsi lähettinsä lähemmäs kuningastaan.
”Koska vasta pimeän tulon aikaan pihalla ei juurikaan ole muita oppilaita, milloin emme herättäisi niin paljon huomiota.”
”Minä tiedän mitä voimme tehdä”, Ron pisti väliin hyvin tyytyväisenkuuloisena usuttaen sitten kuningattarensa Blaisen lähetin kimppuun, ”Shakki ja matti.”
Blaise tuhahti turhautuneena, kun hänen kuninkaansa kaatui luovuttamisen merkiksi. Draco ja Harry hurrasivat ja taputtivat käsiään. Hermione sen sijaan katsoi Ronia tuimasti.
”Minä teidän, mitä sinä Ronald Weasley ajattelet, eikä se tule käymään päinsä”, tyttö sitten sanoi.
”Miksi ei? Harry ja Draco varmasti pitäisivät siitä”, Ron intti vastaan ja kiinnitti kyseisen poikakaksikon sekä Blaisen huomion itseensä.
”Koska se on liian vaaralista. Mitä jos jotain sattuu?”
”Ei mitään satu”, Ron rauhoitteli tyttöä, ”Ei heitä sentään yksin päästetä luudan ohjaksiin.”
”Luudan!” Harry ja Draco huudahtivat yhteen ääneen, Harry ihmeissään ja Draco innoissaan.
”Päästäänkö me lentämään”, vaalea lapsi sitten tiedusteli ja alkoi innostuksissaan hyppiä ylös alas Ronin sylissä.
”Jos Dumbledore vain antaa luvan”, punapää vastasi ja sai aikana purkauksen riemunkiljahduksia. Hermione loi anovan katseen Blaisen suuntaan toivoen, että saisi tältä taustatukea. Tumma poika kuitenkin petti hänen odotuksensa toteamalla: ”Lentäminen kuulostaa hyvältä idealta.”
Seuraavana iltana seitsemän maissa viisikko seisoi huispauskentällä. Harry ja Draco oli vuorattu useilla vaatekerroilla, jottei marraskuun kylmä iltailma pääsisi puremaan. Ronilla oli tietenkin mukana oma luutansa ja Blaise oli lainannut Dracon Nimbusta, sillä eihän tämä sitä osaisi kaivata. Hän oli jo onneksi aikaisemmin päivällä muistanut mainita, ettei ollut mikään maailman parhain lentäjä, mutta Ronista se oli itse asiassa ollut ihan hyvä juttu. Harry tuskin uskaltaisi lentää kovin korkealla, joten oli hyvä, että joku lentäisi hänen kanssaan hieman rauhallisemmin.
Ron nousi oman luutansa selkään ja auttoi Dracon eteensä istumaan. Vaalea lapsi aivan tärisi innosta. Tämä ei ollut koko päivänä puhunut muusta kuin lentämisestä, eikä ollut miltei malttanut nukkua päiväuniansakaan. Nyt odotus kuitenkin palkittiin, kun Ron ohjasi luutansa hitaaseen mutta varmaan nousuun. Pikkuhiljaa hän lisäsi vauhtia ja alkoi tehdä käännöksiä ja mutkia saaden samalla kyytiläisensä hihkumaan riemusta. Hän joutui muistuttamaan välillä, että tämän tuli pitää luudasta kiinni molemmin käsin.
Samaan aikaan, huomattavasti lähempänä maankamaraa, Harry heilutteli jalkojaan kuin testatakseen, etteivät ne todellakaan enää olleet lähelläkään kentän nurmea. Hän katsahti alas ja sitten takanaan olevaan Blaiseen ja uudestaan alas. Arpiotsaisen pojan naama syttyi leveään hymyyn kun tämä seuraavan kerran katsahti Blaiseen.
”Me lennetään!”, hän hihkaisi, ”Lennetään ihan oikeasti!”
”Niin taidetaan tehdä”, Blaise vastasi ja hymyili pojalle takaisin.
”Eikä tämä ole unta! Eihän?” Harry vielä varmisti. Blaise pudisti päätään ja pikkupoika käänsi katseensa heidän menosuuntaansa.
”Mennään vähän kovempaa”, hän sitten pyysi ja saikin mitä halusi.
Jalat tukevasti maassa seisova Hermionen oli pakko hymyillä yläpuolellaan avautuvalle näylle. Ronia ja Dracoa oli vaikea erottaa yötaivaalta, mutta sitäkin helpompi kuulla. Draco kiljui kovaan ääneen aina, kun Ron teki lyhyen syöksyn alaspäin ja pojan jatkuva nauru kimpoili katsomoista. Harryn ajelu sen sijaan sujui huomattavasti rauhallisemmin, mutta poika tuntui olevan yhtä mielissään kuin vaaleampi ikätoverinsa. Hermionen oli pakko myöntää, että oli ilmeisesti huolehtinut aivan turhaan.
Pojat viettivät ilmassa parisenkymmentä minuuttia ja laskeutuivat sitten lämpimikseen hyppelehtivän Hermione luokse. Kaikkien posket olivat punehtuneet tuulessa, vaikka Blaisen ihonväristä sitä ei oikeastaan erottanutkaan, ja pipottoman Ronin hiukset olivat villissä kunnossa. He lähtivät takaisin linnaan niin, että jokaisella oli jotain kannettavaa. Hermione huolehti luudista Blaisen ja Ronin kantaessa reppuselässä lentämisen väsyttämää poikakaksikkoa. Ei kulunutkaan kuin muutama minuutti ennen kuin Ron kuuli Dracon unisen tuhina korvassaan. Kädet Blaisen kaulan ympärillä ratsastava Harrykin haukotteli pitkään ja hartaasti, mutta onnistui kuin ihmeen kaupalla pysymään hereillä siihen asti, että hänet peiteltiin sänkyyn. Dracon tilanne oli hieman vaikeampi, sillä nukkuvalta pojalta piti saada kaikki vaatekerrokset pois päältä ja yöpuku tilalle, mutta lopulta tämäkin oli peitelty sänkyyn Cecilin viereen.
Lauantai oli valjennut aurinkoisena ja pikkupojatkin olivat nukkuneet tavallista pitempään. Oli lounas aika ja Blaise oli juuri astumassa ulos ensimmäisen kerroksen poikienvessasta, kun hän kohtasi käytävällä ohikulkevan Ginny Weasleyn katseen. Tyttö pysähtyi kuin seinään ja ennen kuin Blaise ehti ajatella mitään, oli hänet jo työnnetty takaisin vessaan. Huone oli heitä lukuun ottamatta autio, sillä kaikki muut olivat luonnollisesti syömässä.
Blaise oli juuri kysymässä tämän kaiken merkitystä, kun punapäinen tyttö päästi äänensä valloilleen.
”Mitä peliä sinä oikein pelaat?” tämä kysyi, eikä Blaise voinut kuin säpsähtää tämän äänessä selvästi kuuluvalle vihalle. Hän ei osannut kuin näyttää hämmentyneeltä, sillä ei hän tiennyt, mistä tässä oikein oli kyse.
”Älä esitä viatonta! Minä tiedän että sinä juonit jotain.”
Blaise räpäytti silmiään muutaman kerran ja otti sitten kasvoilleen tuiman ilmeen, joka oli hyvin samankaltainen kuin Ginnyn oma.
”Minulla ei ole mitään tietoa siitä, mitä yrität vihjailla. Joten jos olisit ystävällinen ja päästäisit minut ulos täältä.”
Tyttö ei kuitenkaan siirtynyt vaan siirtyi enemmän oven eteen. Tällä ei selvästikään ollut aikomustakaan päästää poikaa menemään.
Blaise oli jo aikeissa rynniä tytön ohi, kun tämä jatkoi puhumista: ”Ai jaahas. Vai ollaan sitä jo muka unohdettu kaikki suunnitelmat minun veljeni ja Hermionen orastavan suhteen tuhoamiseksi?”
Blaisen ajatukset pysähtyivät kuin seinään.
”Mitä sinä oikein höpiset? En minä suunnittele kenenkään suhteen tuhoamista. Miksi edes haluisin tehdä jotain sellaista?”
”Koska sinulla sattuu olemaan elämäsi tilaisuus saada se mitä haluat, eikä ole kovin luihuismaista jättää moista tilaisuutta käyttämättä”, tyttö sihisi hampaittensa välistä.
Blaise nielaisi vaivalloisesti. Joku tiesi! Joku tiesi tunteista, jotka hän oli polkenut aivojensa syvimpään sopukkaan! Miten? Kuka oli kertonut? Professori Lupinin kasvot välähtivät hänen mieleensä, mutta katosivat yhtä nopeasti kuin olisivat tulleetkin. Blaise oli varma, ettei opettaja ollut juorunnut heidän keskusteluaan eteenpäin. Siinä samassa hän tajusi sen. Harry ja Draco, jotka myös olivat todistaneet kyseisen keskustelun. Poikien torstainen käytös hänen saapuessaan tunneilta ei enää tuntunutkaan niin oudolta.
”Tuo ilme kertoo, että osuin selvästikin oikeaan”, Ginnyn ääni säpsäytti Blaisen takaisin nykyhetkeen.
”Sinä olet nyt ymmärtänyt väärin”, poika yritti selittä, mutta turhaan.
”Mitä muka?” Ginny haastoi, ”Miten voi ymmärtää väärin sen, että sinä selvästikin havittelet minun veljeäni?!”
Blaise ei ehtinyt saada puheenvuoroa, ennen kuin tyttö taas jatkoi: ”Kai sinä sentään ymmärrät, että yrität turhaan? Miten voisit edes kuvitella, että hän voisi pitää kaltaisestasi ihmisestä?”
Blaisen olisi tehnyt mieli huutaa, ettei hän kuvitellut yhtään mitään. Ei itsestään eikä mahdollisuuksistaan. Mitä hän oikein oli tehnyt ansaitakseen tämän?
”Kaltaisestani ihmisestä?” Blaise sitten kysyi jäätäväksi muuttuneella äänellään, vaikka ei ehkä oikeasti olisi halunnutkaan tietää.
”Niin. Tuollaisesta, itseään täynnä olevasta, Malfoyn lakeijasta, jolle muiden tunteilla ei ole mitään painoarvoa.”
”Mitä?”
”Kotona opittua kai.”
Raivo räjähti Blaisen päässä. Hän hillitsi itsensä ja puheensa yleensä täydellisesti, mutta raivostuessaan hänen suodattimensa lakkasi täysin toimimasta. Niin kävi myös tällä kertaa.
”Mitä sinäkin luulet tietäväsi?!” hän ärjyi, mutta nuorimman Weasleyn ilme ei värähtänytkään, ”Marssit paikalle ja väität tietäväsi minusta kaiken! Ihan vain tiedoksi äpärälle, siinä olet väärässä! Ja mikä ihmeen oikeus sinulla on tuomita minua siitä, kenestä satun pitämään?! Vaikka se olisikin veljesi! Hän on kuule tarpeeksi vanha pitääkseen huolta itsestään!”
Ginnyn naama oli alkanut muuttua hetki hetkeltä punaisemmaksi ja lopulta odotettu vastareaktio iski.
”Älä niputa minua samaan kastiin itsesi kanssa! Minä vain huolehdin veljestäni, mutta mitä sinä siitä mitään tietäisit, kun on kasvatettu ajattelemaan vain itseään ja omia etujaan!”
”Miksi te kaikki pidätte häntä jonkinlaisena idioottina, joka ei muka osaa tehdä elämänsä päätöksiä itse?! Ja ainakin minut on kasvatettu kohteliaaksi ja kunnioittamaan toisten yksityiselämää! Te verenpetturit ette ole tainneet sellaisesta kuullakaan!” Blaise ärjyi takaisin.
Murto-osasekunnissa v-sanan sanomisesta hänen päähänsä tunki kaksi ajatusta. Ensinnäkin se huomautus, että hän oli selvästi liikkunut aivan liikaa muiden luihuisten seurassa, kun moinen sana oli tarttunut mukaan. Heti perään hän ajatteli äitiään. Jos tämä koskaan saisi tietää, mitä Blaise oli juuri päästänyt suustaan, saisi hän tehdä seuraa isäpuolilleen maanpinnan väärälle puolelle. Blaise katui sana ilmoille päästämistä, mutta ei pyytänyt anteeksikaan. Hänhän näyttäisi tuolle tytölle. Näyttäisi ja saisi samalla sen, mitä oli itse jo vuosia halunnut. Ronald Weasleyn!
Blaise tunki vieläkin punaisena helottavan Ginny ohi, ennen kuin tämä keksisi käyttää sauvaansa, ja astui ulos käytävään sulkien oven perässään. Seuraavat kaksi tuntia hän istui kirjaston perimmäisessä nurkassa lepuuttamassa hermojaan ja miettimässä mitä juuri oli tapahtunut. Ehkei kuitenkaan ollut kovin hyvä idea kutsua ihastuksensa pikkusiskoa verenpetturiksi. Blaisen uusi päättäväisyys mureni hiljalleen melkein olemattomiin. Hän oli idiootti.
