Kirjoittaja: Suoviittamoondanceraudra eli tämä näin.
Ikäraja: Sallittupa.
Paritus: Ehkä.
Genre: Surrealistinen ehkärakkausnovelli.
Yhteenveto: Merenrannassa oli viileää sinä iltana, jona tulit meille ensimmäisen kerran.
Varoitukset: Ei sen suurempia.
A/N: Tämä oli kivaa. Nauttikaatten.
Merenrannassa oli viileää sinä iltana, jona tulit meille ensimmäisen kerran. Tiesin sen siitä, että olin ollut siellä katselemassa lasinpaloja keräileviä lapsia, jotka leikkivät rantasaasteikossa aina iltaisin. Ne pitivät merestä mutta minä en, sillä meri oli suuri ja minä en ollut. Ne varmaan olivat. Mereltä tuuli ihan hirveästi, eikä minun märkä ja harmaa neuletakkini juuri lämmittänyt. Olisin ollut onnellinen, jos se olisi ollut edes oranssi, jolloin se olisi näyttänyt lämpimämmältä. Se päällä astelin kotiin kalseita jalkakäytäviä pitkin, vihellellen mennessäni Kevätuhrin säveliä ja ajatellen synnitöntä elämää. Siihen uskoin ja sitä elin.
Sinulla oli päälläsi se sama takki, samat mustat housut ja huulilla samanlainen tupakka, kuin päivänä jona näin sinut ensimmäisen kerran. Muistutit yhtä paljon kävelevää ruumista kuin minäkin, paitsi että sinä elit ja puhuit ja nauroit, mutta minä leijailin tuulen mukana ympäriinsä ja katselin pelokkailla silmilläni maailmaa ja siellä vipelteleviä pieniä eläimiä, joista ajattelin hirvittäviä ajatuksia. Sinä selitit asioita ja joit kahvia, minä kuvittelin kynä suupielessä ja join teetä. Minusta tuntui siltä, ettei maailmassa ole mitään muuta kuin se muu, mutta sinusta maailmassa oli kaikkea. Sitten tuli talvi.
Sinä kävit jossain ja minulle tuli kortti, jossa oli sama auringonlasku josta olin nähnyt edellisenä yönä unta. Kortin taustalla luki Mallorca ja maininta siitä, miten tylsää siellä on ja miten tympeästi aurinko paistaa silmiin. Naurahdin ja mietin, olenko koskaan käynyt Timbuktussa, kuten väität. Sanot, että lähetin sinulle sieltä kortin. Katsoin parvekkeelle ja kylmä valtasi minut verkkokalvojeni kuvatessa aivojeni maisemaksi tulkitsemaa värisekasortoa, joka koostui lähinnä valheellisen vaaleansinisestä valkoisesta, joka heijasteli kaukana helisevien tähtien valoa ja valheellisen universumin mustaa sinisyyttä. Parvekkeella oli lunta, jonka tarkoituksena oli valehdella minulle, ettei ollut kesä. Asunnossa oli lämmin, mutta kaktukset paleltuivat silti parvekkeen oven vieressä. Sinä kävit liian usein tupakalla punaisten Marlborojesi ja keltaisen Coltisi kanssa. Minun seuranani oli silloin tyhjä asunto ja mieli.
Olit silloinkin meillä, kun kävelin halki hiljaisen keittiön ja katsahdin sattumalta tyhjään kalenteriin, jonka tyhjyyttä kirkuvat valkoiset silmät mulkoilivat minua pahaenteisesti takaisin. “Turha!” se huusi dramaattisesti. Sen jälkeen ei sinua ole näkynyt.
