Tässä ois vika luku... Epilogin kirjottamista harkitsen...
Luku 6
Yhtäkkiä taikasauvani, joka oli ollut taskussani, lensi kadulle. Juoksin tyhmästi sen perään huomaamatta autoa, joka lähestyi minua.
Kaikki tapahtui nopeasti. Ensin olin tiellä, ja se auto tuli minua kohti. Sitten lensin sivuun ja tunsin ikävän raksahduksen ranteessani. Luokseni ryntäsi tyttö.
”Voi luoja! Oletko kunnossa?” hän kysyi minulta huolestuneena.
”Joo, kyllä minä varmaan olen. Ranne vain taisi nyrjähtää. Mitä tapahtui?” kysyin miettien, miksi sauvani sillä lailla vain lennähti taskustani.
”Minä en tiedä. Kun tulin paikalle, sinä ryntäsit tielle ja auto tuli sinua kohti. Ehdin hädin tuskin lennättää sinut sivuun. Olen muuten Alyssa”, hän selitti ja kysyi sitten:
”Miksi sinä edes juoksit kadulle?”
”Minä en tiedä, mitä tapahtui. Olin juuri astumassa Poimittaislinjasta ulos, kun sauvani lensi taskustani kadulle. Vaistomaisesti juoksin sen perään, enkä huomannut varoa autoja. Ja minä olen Lily”, selitin suu vaahdossa.
”Voi ei, se oli Tiedät-Kai-Kuka!” Alyssa kuiskasi järkyttyneenä.
”Ai Voldemort?” kysyin kauhusta kankeana. Kyyneleet nousivat silmiini, kun muistelin edellisviikon tapahtumia.
”Niin, äläkä viitsi sanoa sitä nimeä! Onko sinulla hajuakaan, miksi hän jahtaisi sinua?” hän kyseli.
”Kyllä minulla on. Olen jästisyntyinen ja hän tappoi vanhempani viime viikolla”, sanoin hennolla äänellä. Kyyneleet vyöryivät yli äyräiden ja valuivat poskilleni. Alyssa halasi minua tiukasti.
”Hei, tuolta tulee siskoni, hei Alice!” Hän heilautti kättään siskolleen, joka oli tulossa meitä kohti, vierellään joku poika. Pyyhkäisin nopeasti kasvoni paitani hihaan. En halunnut, että muut luulisivat minun itkevän tuon pikku naarmun takia, jonka äsken sain.
”Hei, minä olen Alice, ja tämä on poikaystäväni Frank”, Alice esittäytyi kummankin puolesta.
”Olen Lily, hauska tutustua.” Hymyilin Alicelle ja Frankille
”Mitä täällä oikein tapahtui? Kuulimme kiljuntaa”, Frank ihmetteli. Alyssa selitti heille tapahtuneen. Kun hän heilautti taikasauvaansa käteni yllä korjatakseen ranteeni, muistin omani.
”Tietääkö kukaan missä taikasauvani on?” kysyin muilta. Alice näytti kiusaantuneelta.
”Tuota, me löysimme sauvasi, mutta… No, katso itse", hän mumisi ja veti taskustaan taikasauvani, joka oli täysin hajalla. En ollut ollut yhtä kiintynyt sauvaani kuin suurin osa ihmisistä, mutta se oli kuitenkin kuin ystävä, joka minulla oli ollut monta vuotta. No, siinä meni ne jästimaailman vaateostosrahat. Otin sanaakaan sanomatta vanhan sauvani ja laitoin sen hellävaroin käsilaukkuuni. Juttelimme vielä hetken ajan. Selvisi, että Alice oli minun ikäinen, ja tulisi samalle luokalle kanssani Tylypahkaan. Alyssa taas oli Parantajaopistossa toista vuottaan ja Frank oli Auroriopistossa ensimmäistä vuottaan. Erotessamme Alice lupasi kirjoitella minulle ennen syyskuun ensimmäistä. Lähdin Viistokujalle. Sinne päästiin erään Vuotava Noidankattila -nimisen piskuisen pubin takapihalta. Astelin ensimmäiseksi Irvetaan. Sellainen oli ollut Jenkeissäkin. Rahani oli siirretty sieltä tänne holviin numero 317. Vuoristorata, jota jouduin kulkemaan saadakseni rahani, oli aivan samanlainen kuin Jenkeissäkin. Monia kauppoja tunnistin myös. Kävin Matami Malkinilla ostamassa pari kaapua, Apoteekissa täydentämässä liemiainesvarastoani, Säilä & Imupaperissa ostamassa kurssikirjat ja lopulta päädyin Ollivanderille ostamaan uuden taikasauvan. Alyssa oli neuvonut minua ostamaan sauvani sieltä, sillä Ollivanderilta sai kuulemma parhaat sauvat. Astuin sisään. Tiskin ääressä seisoi vaalea ja suurisilmäinen mies.
”Hyvää päivää, sauvaa ostamassa kaiketi?” mies, joka ilmeisesti oli itse Ollivander, kysyi pehmeällä äänellä. Nyökkäsin. Mies heilautti sauvaansa, ja tyhjästä ilmestyi mittanauha, joka alkoi mitata minua sormista olkapäähän, ranteesta kyynärpäähän, pään ympäri, polvesta kainaloon ja niin edes päin.
”Tässä on sauva, joka saattaisi sopia. Kymmenen ja neljännestuuma, suhahtava, pajupuinen ja feenikslinnun sulkaydin. Hyvä loihtimiseen.”
Näin puhuessaan mies ojensi minulle yhden sauvan. Se tuntui heti mukavalta. Huitaisin ja sauvan kärjestä purkautui sinisiä kipinöitä. Olin löytänyt sauvani. Se tuntui paljon paremmalta kuin aikaisempi sauvani. Tämä oli minun sauvani, kuin varta vasten minulle tehty. Maksettuani sauvan lähdin kävelemään kohti Vuotavaa noidankattilaa. Sieltä ulos päästyäni heilautin kättäni ja palasin Poimittaislinjalla kotiin. James vaikutti erittäin onnelliselta, että olin palannut kotiin. Tai, siltä se ainakin hänen suudelmansa perusteella vaikutti. Sirius joutui jo huomauttamaan Jamesille, että keittiöstä löytyy ruokaa, niin että hänen ei tarvitse pyydystellä ruuan tähteitä hampaistani.
Päivät kuluivat nopeasti. Yhtäkkiä oli enää päivä koulun alkamiseen. Olin kirjoitellut Alicelle ja hän minulle. Kirjoitin hänelle huolestani, kuinka en voisi kirjoittaa, enkä puhua Jamesin kanssa puoleen vuoteen. Siinä sivussa kuvailin Jamesia, ja sitä kuinka ihana hän on. Vastaus tuli nopeasti, ja se oli erittäin outo.
Hei Lily,
Sinä voit tulla meidän vaunuosastoon silloin 1. syyskuuta. Jos et näe minua silloin siellä asemalla, niin mene sitten vaunuosastoon numero viisi. Olen varma, että tulet suorastaan rakastumaan yhteen kaveriini.
Onpas se James todella ihana, kun sinä sitä noin fanitat! On muuten yksi keino, millä voisit pitää yhteyttä Jamesiin syksyn ja keväänkin ajan. Tylypahkassa yhdet minun kaverin(jotka ovat aikamoisia kelmejä)asensivat yhteen linnan syrjäiseen kolkkaan puhelimen, joka toimii sähkön sijasta taialla. He asensivat sen sitä varten, että koululaiset voisivat soittaa jästiystävilleen. Numero on: 137 730173071. Joten annat vain tämän numeron sille Jamesillesi, niin voitte turista puhelimessa niin paljon kuin huvittaa!
Nyt pitää lopettaa. Lähden Frankin luokse. Luoja, Frankin äiti on oikea korppikotka. Ja rouva Longbottomin hatusta roikkuu täytetty korppikotka! Siis oikeasti!
Pidä hauskaa Jamesin ja Siriuksen kanssa!
Toivoo, Alice
Alicen kirje oli outo. Muulla adjektiivilla sitä ei oikein voi kuvailla. Miten niin tulisin rakastamaan jotain Alicen kaveria? Ja mitä minun pitäisi ymmärtää kelmeistä? No, ehkä se selviäisi koulussa.
Olin viettänyt kaikki päivät kuin viimeistä päivää. En ollut lukenut oppikirjoja, vaan olin käynyt poikien kanssa rannalla, kaupassa, hylätyssä autiotalossa ja Jamesin kotona. Halusin nauttia poikien seurasta niin kauan kuin se oli mahdollista. Iltaisin katsoimme elokuvia tai minä ja James lähdimme kävelylle. Viimeisenä iltana me kaikki olimme hieman allapäin. Yritimme jutella niitä näitä kepeästi, onnistumatta. Lopulta meidän piti mennä nukkumaan. Suukotin Jamesia poskelle ja menin huoneeseeni.
Olin käynyt eräänä aamuna entisellä talollamme. Kyyneleet valuivat poskilleni, kun katselin sitä puukasaa, mikä oli ollut kotitaloni. Muistelin vanhempiani ja Petuniaa. Siskoltani oli tullut muutama kirje, joissa hän kertoi olevansa turvassa ja kaikkea muuta sellaista, mutta ei mitään muuta. Olin iloinen, että hän oli turvassa, mutta kaipasin häntä todella paljon. Toivoin, että joskus, tämän sodan loputtua, voisin taas tavata siskoni. Oli hakenut entisestä huoneestani muutamia tavaroitani ja vaatteitani ja korjannut ne. Sen jälkeen olin vielä puhdistanut ne. Nyt, Jamesin kodin vierashuoneessa heilautin taikasauvaani ja kaikki tavarani lensivät siististi matka-arkkuuni. Turhat jästivaatteet jätin vaatekaappiin, tiesin että ne saisivat olla siellä. Sitten kävin nukkumaan.
Heräsin aamulla auringonpaisteeseen ja lintujen lauluun. Ironista, että tällaisena päivänä aurinko paistoi, kun olisi pitänyt sataa ja myrskytä. Pukeuduin ja kävelin alakertaan, jossa pojat olivat jo syömässä.
”Huomenta!” toivotin heille ja toivoin kuulostavani edes hieman reippaammalta. Suukotin Jamesia poskelle ja pörrötin hänen jo muutenkin pystyssä olevia hiuksiaan. Pojat mutisivat jotain takaisin. Söin nopeasti ja lähdin yläkertaan. Olin kirjoittanut Jamesille kirjeen. Siinä oli puhelinnumero, jonka Alice oli antanut minulle. Kerroin kirjeessä kuinka paljon kaipasin häntä jo nyt. Katsoin kelloa. Se oli jo kymmenen. Kävin viemässä alakertaan kirjeen, jonka olin tehnyt Jamesin vanhemmille. He olivat jo lähteneet töihin. Kiitin heitä kirjeessäni heidän vieraanvaraisuudestaan ja ystävällisyydestään. Matkalla ylös törmäsin portaissa Jamesiin. Suutelimme siinä ikuisuudelta tuntuvan ajan. Olisin halunnut jäädä siihen ikiajoiksi, mutta en voinut. Kello oli jo kymmenen yli kymmenen. Silitin Jamesin poskea ja sanoin hänelle, että tulisin kaipaamaan häntä.
”Minun pitää nyt mennä”, kuiskasin ja tunsin kyynelten alkavan tehdä tuloaan. Annoin Jamesille kirjeen, jonka olin hänelle kirjoittanut ja juoksin portaat ylös huoneeseeni. Otin matka-arkkuni ja leijutin sen ikkunasta ulos. Sitten leijutin itseni perässä.
Kävelin King´s Crossilla. Olin saapunut sinne Poimittaislinjalla. Tänään rahastajana oli onneksi ollut joku aivan muu kuin se ällöttävä Nokitie vai mikä se nimi ikinä olikaan. Astelin matka-arkkuani kuljettavia kärryjä työnnellen kohti laitureita yhdeksän ja kymmenen. Saavuttuani niille nojauduin kylttien - joissa luki laiturien numero- välissä olevaan puomiin. Yhtäkkiä huomasin olevani aivan toisella laiturilla. Katsoin taakseni ja luin siellä olevan kyltin: ”Tervetuloa laiturille yhdeksän ja kolme neljännestä!” Tähyilin Alicea, tuloksetta. Katsoin kelloani, se näytti jo viittä vaille yhtätoista. päätin mennä jo junaan ja etsiä vaunuosaston numero viisi. Kun saavuin numero vitosen ovelle ja katsoin sisään, en nähnyt siellä ketään paitsi yhden tummahiuksisen pojan. Erittäin söpön ja – ei, tämä EI voinut olla totta, näin harhoja – erittäin tutun näköisen pojan.
Avasin oven ja James kääntyi katsomaan minua päin. Hän näytti ensin erittäin hämmästyneeltä. Sitten hän kysyi epäuskoisena: ”Lily?” Nyökkäsin silmät nauliintuneena hänen silmiinsä. James harppasi luokseni, syleili minua ja suuteli intohimoisemmin kuin koskaan ennen.
Kiitos kaikille, jotka ovat tätä lukeneet ja kommentoineet! Anaid