author: joona
beta: Arte
genret: lievä fluff, lievä humour, draama, chan, hett, lievä H/C, songficci
song: Juha Tapio- Ohikiitävää
rating: S
A/N: elämäni toinen ficci.
Summary] - Mie tuun rannalle siun kanssa, Jenita sanoi äkkiä ja katsahti Arin silmiin. Niiden väriä moni saattoi luulla sinisiksi ja toiset vihreiksi. Vihertävän siniset oli kai oikea väri.[/i]
---------
Oli heinäkuinen ilta, ja aurinko oli lämmittänyt jo useiden tuntien ajan Vihreän Vuorilan linja-autoa.
Vaimean ilmastoinnin hurinan keskeytti kimakka naisääni.
- Hetken päästä saavumme perille paikkaan, jossa pidämme tämän kesäisen 16-21-vuotiaille suunnatun leirin. Joten voisitte alkaa jo järjesteleen paikkojanne kuntoon. Ja muistakaa, että leirille tulee ihmisiä myös muualtakin, joten leiriläisten määrästä riippuen muutama pääsee nukkumaan ulos.
Puhuja oli leirinohjaaja Karoliina Marjapelto-Laakso, josta ei näkynyt kuin punainen permanentti penkkien yli.
- Mie lähen jutteleen Arin kanssa tuonne eteen, kunhan tuo Karoliina lähtisi vetään sieltä edestä, sanoi seitsemäntoistavuotias tyttö, joka oli aamulla ehtinyt laittamaan ruskeat hiuksensa pörrölle takaosasta. Siniset silmät olivat meikattu kauniisti, ja hieman silmän alapuolelle oli piirretty eyelinerilla kaksi mustaa pistettä. Ripsiväri oli levittäytynyt tasaisesti ripsiin, jotka olivat pitkät ja taipuivat kohti kulmakarvoja. Kulmakarvoihin asti ylettyvä otsatukka oli suora ja nätisti leikattu.
- Työ ootte aika hyvissä väleissä Arin kanssa? kysyi vieressä istuva mustahiuksinen hevityttö. Rastat olivat nätisti nutturalla, jonka ansiosta korvakorujen täyteiset korvat pääsivät esille.
- No ollaanha myö juu, otsatukkainen tyttö sanoi ja katseli eteen nähdäkseen, milloin Karoliina lähtisi.
- Ei kai, Jenita, siulla ja Arilla ole mitään? Rastapäinen tyttö kysyi hiljaa ja kurkkasi Aria peilistä.
Myös Jenita katseli peilistä Aria ja hieraisi hiuksiaan.
- Joo.., Jenita sanoi ajatuksissaan, kunnes tajusi, mitä oli sanonut.
- SIIS JOO EI OLE, hän sanoi perään, ennen kuin toinen tyttö oli ehtinyt edes avata suutansa.
- Tykkäättekö työ toisistanne? Sofi jatkoi kyselemistä ja siivoili paikkoja.
- Ei, lyhyt ja ytimekäs valehtelu. Hän oli mennyt valehtelemaan parhaimmalle ystävälleen. Hän, jos jotain, tykkäsi Arista. Hän ei vain voinut kertoa asiasta kenellekään.
- Onko Sofi Leppänen missä? Keskeytti Karoliinan ääni mikrofonissa. Mustahiuksinen tyttö katsoi hämmästyneenä Jenitaa, jonka jälkeen nousi penkistä hieman ylös ja ilmoitti olemassaolostaan. Jenita huomasi, kuinka Ari vilkaisi peilistä heidän suuntaansa. Jenita vajosi alas penkille.
Aivan kuin Ari olisi kuullut minun ja Sofin keskustelut, Jenita ajatteli ja katseli bussin etuosaan menevän Sofin tummaa hahmoa.
Tutut leirirakennukset alkoivat näkyä tiheän metsikön läpi, ja veden pinta välkkyi iltahämärässä toisesta suunnasta, metsän takaa. Sofin tumma hahmo lipui takaisin Jenitaa kohti, yksi nutturasta irronnut rasta kasvoilla roikkuen.
- Karoliina ehdotti, että jompikumpi meistä nukkuisi ulkona. Etkös sie tahtonut nukkua ulkona taas tänäkin kesänä? Sofi sanoi istuttuaan takaisin penkille. Jenita ei miettinyt sekuntiakaan, kun jo huuteli Karoliinalle eteen suostumuksensa telttailuun.
Tuuli hiuksillaan
hiekkaa varpaissaan
silmin hehkuvin
tyttö naapurin, öihin valkeisiin
kanssas kauniit niin
kesät kuljettiin
Ilta meni toisiin leiriläisiin tutustuessa, syödessä ja jutellessa. Jenita ei ollut kerinnyt koko iltana katsomaan, minne kasaisi telttansa. Hän ei ollut kerinnyt edes miettimään, minne sen pystyttäisi, eikä sitä ihan sekunnissa saanut pystytettyäkään yksin.
- Saanko ottaa yhden peiton mukaan? Jenita kyseli Karoliinalta, joka auttoi erästä leiriläistä laittamaan lakanoita sänkyyn.
Makuusali kuhisi erilaisia ihmisiä. Toisilla oli tatuoituja käsivarsia, toisilla oli ruskeat hiukset laitettu palmikoille. Ennen kuin Karoliina kerkesi vastata mitään, Jenita otti hyllyköstä ylimääräisen peiton ja lähti ulos nähdessään Arin, sillä hänellä ei ollut aikaa odottaa vastausta.
Ulkona oli kovin hämärää ja Jenitalla oli vaikeuksia laskeutua portaita. Laukku painoi hartialla ja toisessa kädessä oli teltta. Peitto roikkui puoliksi pois teltan puoleisesta kainalosta ja melkein jo osui maahan.
- Tarvitko sie tyynyä? kysyi joku rappusten yläpäädyssä ja Jenita pysähtyi samalla hetkellä. Tuuli pyöri hänen hiuksissaan ja jossain kaukana huusi kuikka omaa nimeään. Jenita huokaisi ja kääntyi kannoilleen.
- Kyllä, kiitos, hän katsoi rappusten yläpäässä seisovaa Aria ja laski hartialta painavan laukun maahan. Miten turhautuneeksi hän tunsikaan itsensä Arin seurassa.
Hiekka oli tunkeutunut sandaalien reunojen yli varpaiden väliin ja oranssi varvasremmi painoi ikävästi isovarvasta.
Makuusalissa tultaisiin meluamaan vielä useamman tunnin ajan, se oli Jenitalle aivan selvä asia.
- Minne olet muuten majoittumassa? Ari kysyi ja asteli rappuset alas kainalossaan kaksi muhkeaa tyynyä.
Jenita odotti, että Ari oli laskeutunut pitkät betoniset portaat alas ennen kuin kohautti olkapäitään vastaukseksi.
- Mie pystytin teltan tonne rannalle, kunnon eräretkeilyä, Ari sanoi ja nosti Jenitan laukun hartialleen.
- Kyl mie voin sen itsekin kantaa, Jenita sanoi hiljaa huomatessaan laukkunsa olevan miehen harteilla.
- Sanot vain, minne kannan, Ari tokaisi aivan kuin ei olisi kuullut, mitä Jenita sanoi.
- Kun minä en vielä tiedä, minne mie menen, Jenita sanoi hiljaa kääntyen ikkunaan päin huomatakseen, kuinka Sofi kurkki makuusalin ikkunasta ulos ja osoitti sormilla ulko-oven suuntaan. Ari oli selin ikkunoihin päin, eikä päässyt näkemään Sofin käsimerkkejä.
- Ootas mie käyn tuolla makuusalissa, Jenita jätti kassit Arin luokse ja lähti puolijuoksua kohti makuusalia.
Pitkät betoniset portaat olivat Jenitalle jo tutut muutamien vuosien leirikokemuksesta. Ensimmäiset vuodet hän oli ollut leirillä keittiöapulaisena, kunnes oli siirtynyt leiriläiseksi.
Sofi seisoi makuusalin ulko-ovella pieni, punainen lahjakassi kädessänsä. Nuttura oli aukaistu ja mustat rastat roikkuivat puoleen väliin käsivartta ja meikit olivat vielä kasvoilla.
- En mie unohtanut, Sofi sanoi hiljaa, muttei tahallaan. Hän oli aina ollut hiljainen tyttö, vaikkei sitä ulkoisesti saattaisi arvatakaan.
- Hyvää synttäriä, hän jatkoi ja ojensi lahjakassin Jenitalle samalla halaten.
- Voi kiitos, Jenita sanoi iloisesti ja hymyili leveästi niin huulillaan kuin silmilläänkin. Silmät olivat hieman kesätaivasta tummemmat, mutta kirkkaat kuin timantit. Ne silmät olivat uniikit.
- Ja sitten..hmm.. tää olis ehkä parasta, Sofi sanoi ja kaivoi taskustaan yhden sultan-kondomin.
- Jos sie kato joudut tarviin, hän nyökkäsi Aria kohti ja tunki kondomia Jenitan farkkujen taskuun. Jenita huokaisi syvään, mutta hymyili lempeästi lähtiessään alas takaisin.
- Kiitos vielä kerran lahjasta, Jenita huusi keskellä betonisia rappusia.
- Oot mun naapurin tyttö, kuului hiljainen lause ulko-ovilta, jossa Sofi seisoi. Jenita katsoi, kuinka Sofin hahmo siirtyi ovelta makuusaliin, jossa olevien tyttöjen puhe kuului ulos asti. Hän laittoi lahjakassin yhteen laukuistaan ja mietti.
- Mie tuun rannalle siun kanssa, Jenita sanoi äkkiä ja katsahti Arin silmiin. Niiden väriä moni saattoi luulla sinisiksi ja toiset vihreiksi. Vihertävän siniset oli kai oikea väri.
Kasvoissa oli syviä uurteita ja tuuheat ripset taipuivat hieman ylös kohti vaaleita, tuuheita kulmakarvoja. Hiukset olivat ohuet oranssinhiekanväriset ja kammattu nätisti sivulle.
Ketä ihmettä sinä muistutat, Jenita ajatteli ihmetellen. Tuntui, kuin hän olisi nähnyt nuo kasvot ennenkin, mutta muualla, kuin leirillä. Mutta missä.
- No tule vain, vastasivat huulet, jotka erottuivat ihosta himmeällä punaisen sävyllä. Jenita katseli huulia ja kuvitteli, kuinka pehmeät ne mahtoivat olla.
Taivas oli vaalea, vaikka luonto oli tumma. Hiekka rapisi kenkien alla, kun Ari ja Jenita kävelivät hiekkatietä rantaa kohti.
Valtavan järven synkän pinnan rikkoi muutama valopiste, jotka heijastuivat jostain metsikön takaa.
Metsä oli musta ja tiheä. Kookkaat männyt kohosivat vaaleansinistä taivasta kohti ja olivat suojana monelle linnulle.
Muutaman koivun latva pilkotti havuoksien lomasta. Kesä oli tuonut oksiin useita lehtiä.
- Tiedätkö mitä? Ari kysyi ja katseli edessä näkyvää järveä. Keltaiset valopisteet järvessä kimalsivat nätisti.
Järvi oli kuin kaunis timantti.
- Kerro ihmeessä, Jenita vastasi ja riuhtoi jalkaansa kuin tassunsa kastanut kissa. Kivi painoi ikävästi isoa varvasta ja teki kävelystä hankalampaa. Ari katsoi Jenitan riuhtomista hymyillen ja naurahti hieman.
- Ensinnäkin, mitä sie mahdat tehdä? Ari kysyi toinen kulma ylhäällä ja pysähtyi paikoilleen.
Jenita pyllähti istumaan maahan ja repi samalla sekunnilla sandaalin pois jalasta.
- Tää pikkuinen auko päätä, hän vastasi ja näytti Arille kiveä, joka oli ollut hänen varpaidensa välissä. Aria nauratti ja hän vastasi:
- Muuten hyvä, mutta toi kivi sointuu hyvin tuohon taustalla olevaan tiehen, että en näe sitä.
Jenita katsahti ensimmäisenä Aria, josta loi katseen kiven kautta maahan. Kivi sai mennä pusikkoon, joka oli valloittanut oman alueensa ojasta.
- Joo ja toiseksi? Jenita laittoi sandaalin takaisin jalkaansa ja nosti loput tavarat mukaansa, jotka oli onnistunut pelastamaan Arin kantamuksesta.
- Niin tosiaan... Aattelin vaan sanoa, että onhan tästä monta kertaa kävelty, Ari mutisi ja katseli rantaa, jonne he olivat juuri saapuneet.
Järven ranta oli pitkä ja hiekkainen. Sitä olisi melkein voinut luulla joksikin Etelä-Afrikan kuumaksi turistirannaksi.
Kultaiset pisteet järven pinnalla osoittautuivat nuotioksi, joka paloi lähellä rannan toista laituria. Jonkin matkan päässä, metsän reunuksella, oli tumma teltta. Narut olivat kiinni tummissa männynrungoissa ja nurkat olivat taltattu nurmikkoon.
- Niinhän me taidamme olla, Jenita naurahti ja katsahti Arin silmiä, jotka kimalsivat nuotionvalosta.
Lisää timantteja, hän ajatteli ja huokaisi onnellisuuden merkiksi. Hän ei ollut odottanut mitään tällaista. Hän saisi olla monta yötä järvenrannalla Arin kanssa. Hiekkaa valui Jenitan sandaaleihin ja tunkeutui varpaiden väliin.
Kuikka huusi jälleen nimeään muutamien minuuttien tauon jälkeen. Sen tumma hahmo katosi vastakkaisen rannan kaislikkoon ja huutaminen loppui.
- Se suuttui, Jenita sanoi, kun saapuivat nuotion luokse. Nuotion lähellä oli kuuma.
- Anteeksi? Ari kysyi hämmentyneenä ja laski tavarat turvallisen matkan päähän nuotiosta, etteivät ne syttyisi tuleen.
Jenita naureskeli itsekseen ja kanteli telttapussia läheisen kiven viereen. Viikon hän tulisi siinä yöpymään. Muutamien kymmenien metrien päässä Arin teltasta.
- Kuorsaisikohan hän? hän ajatteli, kun otti telttaa esiin sen suojapussista.
- Mie tulen auttamaan, Ari sanoi painotus tiukasti lauseen alussa. Pitkät, hoikat jalat painautuivat mustiin valkoliituraitaisiin housuihin kiinni jokaisen askeleen kohdalla. Melkein teltan luona Ari kuitenkin kääntyi mustien nahkaisten kenkien kannoilla ympäri ja käveli teltalleen. Jenita huomioi, kuinka takapuoli painautui housuihin, kun hän kyykistyi telttansa vieressä. Takapuolesta ei ainakaan voinut huomata, että Ari olisi ylittänyt keski-iän.
- Tuota vois hieman kokeilla, Jenita mietti hymy suupielessä ja kasaili teltan tukikeppejä yhteen. Teltan suurus tuli esille, kun Jenita tunki tukikeppejä teltan sisään ja naureskeli Arille, kun hän käveli takaisin.
Ari huokaisi syvään ja nykäisi yhden teltan narun kiinni läheiseen puuhun.
Enkä milloinkaan
tullut kertomaan
salaa iltaisin, meistä haaveilin
Siitä kuinka jäät, mun syliin kiihkeään
kun aamu hämärtää
- Onko siulla joskus ollut sillain, että mietit jotain tärkeää asiaa jostakin ihmisestä ja siun tekisi mieli sanoa se sille toiselle osapuolelle, muttet uskalla? Ari kysyi vaitonaisesti, hakien oikeita sanoja jostain kaukaa.
- Laita nurkkatapit tällä kiinni, hän jatkoi ja ojensi kiven Jenitalle. Jenita tunsi syyllisyyttä ja painostusta. Aivan kuin Ari olisi tiennyt, että hän miettii Aria, eikä uskalla mainita hänelle asiasta.
- Onhan minulla, Jenita sanoi hiljaa ja jakoi nurkkatapit puoliksi Arin kanssa. Teltta kyhjötti puoliksi pystyssä ja puoliksi kasassa. Kuikka oli alkanut taas huutamaan jossain toisella puolella järveä ja rakennuksen pihalta kuului joidenkin tyttöjen kiljuntaa. Hiljaisuus laskeutui Arin ja Jenitan ylle, kun kiljunta lakkasi.
Äkkiä Ari huokaisi syvään ja kiinnitteli nurkkatappeja kiinni.
- Olen ajatellut siua aika paljon. Mie olen kyllä yrittänyt saada tauottua päähäni, että se on väärin.
Mutta yritän salailla itseltäkin sen, että iltaisin haaveilen siitä, että olisit sylissäni aamun hämärissä, Ari tunnusti ja helakka puna laskeutui haalealle iholle, vaikkei sitä voinut huomata illan pimennossa.
- Mitäh? Jenita sanoi yllättyneenä ja löi samalla sekunnilla etusormeensa kivellä.
- Sattuiko sinuun? Ari hätääntyi ja tuli Jenitan luokse toiselle puolelle telttaa tutkailemaan sormea.
Ari kosketti Jenitan leukaa ja nosti kasvot ylös hellästi. Kyyneleet olivat tunkeutuneet Jenitan poskille ja hellästi Ari silitti ne pois peukaloillaan.
- Älä itke, Ari kuiskasi ja raotti Jenitan nyrkkiä, jossa hän piti sormeaan. Jenitan kämmen oli tahriintunut hieman punaiseen vereen ja sormenpää oli veressä myös. Nahka oli irtoillut kynnen luota ja kynsi oli alkanut hieman tummua.
Veri valui haavasta ja tuhri Arin kämmenen.
- En mie tätä sormea itke, Jenita sanoi hiljaa noustessaan ja etsiessään taskustaan paperia sormeensa.
Jenita huomioi Arin ihmettelevän sekä samalla kysyvän ilmeen, muttei välittänyt siitä mennessään hakemaan laukkujaan nuotiolta. Puiden suojista saattoi huomata, kuinka makuusalissa paloi vielä valot, mutta paikkana se oli tyystin hiljainen.
- Nyt en ymmärrä, Ari myhähti Jenitan kavutessa telttaan kassiensa kanssa.
- Selitän kohta, mutta mie menen nyt uimaan, Jenita sanoi ohimennen, koska keskittyminen oli jäänyt uimavaatteiden etsimiseen. Laukuissa oli niin paljon tavaraa ja vaatetta, että sieltä uikkareiden löytäminen olisi tuottanut tuskaa, jos ei olisi tiennyt, minne ne oli laittanut.
- Saanko minäkin tulla, kuului arka kysymys teltan ulkopuolelta. Muutama rasahdus ja teltta heilui hieman, kun Ari laittoi viimeistä nurkkatappia paikoilleen.
- Sitähän mie tässä ajan takaakin, että tulisit, Jenita kikatteli ottaessaan vaatteita pois päältänsä. Ulkoa kuului poistuvaa naurua ja hiekan rapinaa. Pyyhkeen Jenita etsi ensin, ennen kuin uikkarit vaihtuisivat.
Farkku ja keltainen t-paita vaihtuivat hetkessä punaiseen yläosaan ja mustaan shortsimaiseen alaosaan.
Teltan ulkopuolella oli lämmintä ja nuotion lämpö kantautui teltan luokse tuulen mukana. Ruohikko kutitti varovasti varpaita ja putsaisi jalat hiekasta, kun kävelisi hiekalla uinnin jälkeen.
- Tarttet sie laastaria siihen sormees, kuului Arin ääni toisen teltan luota. Jenita katsahti tyrehtynyttä sormeaan ja sen jälkeen teltalla uimashortseissa seisovaa Aria.
- En mie nyt veteen voi ottaa, mutta jos mie sen jälkeen, Jenita huudahti kävellessään istumaan laiturin päässä olevalle penkille. Taivaan vaalea väri kimalteli veden tummalle pinnalle ja hiljaiset laineet saivat järven timanttiseksi.
Arin askeleet kuuluivat pitkän laiturin päästä ja pitkä hahmo liikkui kohti Jenitaa.
- Saanko mie nyt selittää? Jenita kysäisi anteeksipyytävällä äänellä, kun Ari istahti hänen viereen penkille.
Ari otti Jenitan sormen tutkittavaksi samalla hymyillen hieman ja nyökkäsi myöntymisen merkiksi.
Jenitaa alkoi itseäkin pakosta hymyilyttää, vaikka tilanne olikin hieman tukala ja jännittynyt.
- No kun tuossa sanoit noita sanoja äsken, niin mie tiesin, miltä siusta tuntuu.
- Tarkoitatko..?
- Tarkoitan. Minäkin olen pitänyt sinusta kauan, mutten ole vain kehdannut sanoa sitä sinulle. Minäkin olen yrittänyt riuhtoa itseäni irti siitä ajatuksesta, että myö olisimme yhdessä jotain. Tai no tietystihän myö olemme, mutta ei ystävyyttä kovempaa. Onhan meillä tätä ikäeroa ja se minua tässä harmittaakin, Jenita selitti ja katsoi Arin silmiin.
Järven loiste sai ne välkkymään vihreinä, joka tosiaan oli väärä väri. Iän tuomat juovat peittyivät hämärään, mutta hämärä toi kuitenkin hyvin esiin suurimmat juovat, jotka siirtyivät nenän vierestä kohti suun reunoja.
Se joku, jota Ari muistutti, läheni Jenitan mieltä.
-Ketä ihmettä sie muistutat? Jenita muistutti itseään ajatuksissaan ja irrottautui Arin otteesta päästäkseen veteen uiskentelemaan, ennen kuin se muuttuisi jäiseksi.
Ari huokaisi syvään ja nousi laiturin päähän seisomaan haroen hiuksiaan pitkillä sormillansa. Pitkä, vaalea vartalo heijasteli järvestä tulevia säteitä ja jokainen kurvi näkyi tummaa maisemaa vasten.
- Ei meistä voi siltikään mitään tulla, Jenita ajatteli ja potkaisi kurjuudessa ilmaan kävellessään kohti rantaa. Äkkiä Jenita kääntyi kannoillaan ja lähti juoksemaan takaisin päin. Laituri kolisi Jenitan jalkojen alla ja heilahti, kun Jenitan jalka osui sen lautoihin. Muutaman metrin päässä laiturin päästä, Ari tajusi kääntyä ja huomasi, että olisi liian myöhäistä väistyä. Ennen kuin kumpikaan kerkesi enempää tajuta, he olivat viileässä vedessä muutamien henkäyksien päässä toisistaan.
- A-anteeksi, Jenita änkytti ja sipaisi märkiä hiuksiaan pois silmien edestä.
- Ei se mitään, Ari vastasi ja naurahti valkoinen hammasrivi välkkyen. Aiemmin nätisti kammatut hiukset makasivat nyt sotkuisesti ja muutama yksittäinen tuppo törrötti takaraivosta pystyssä.
Tuuheat ripset olivat liimautuneet toisiinsa kiinni, korostaen märkiä silmiä enemmän.
- Luuletko, ettei yhdessä olomme onnistuisi? Ari kuiskasi lähellä olevan Jenitan korvaan, joka heilutteli vedessä jalkojaan pysyäkseen pinnalla. Jenita miettiä useita sekunteja, kunnes tarttui totista Aria hartioista levätäkseen hieman.
- Ei, ei. En nyt sanoisi, ettei se onnistuisi, voisi vaikka onnistuakin! Mutta siis minua haittaa tämä ikäero jokseenkin. Onhan se aika paljon, se kolmekymmentä vuotta, Jenita totesi ja hieroi käsiä Arin hartioilla.
- Ai niin, sie oletkin kuusitoista, Ari mutisi ja räpsytteli ripsistä vesipisaroita pois. Jenita tuhahti hymyssä suin ja nousi laiturin reunaan istumaan. Pieni tuulenvire sai olon tuntumaan kylmäksi vedestä noustessa.
- Itse asiassa seitsemäntoista tänään, Jenita naureskeli pyyhkeen alta, kun Ari nousi istumaan hänen viereensä.
- No onneksi olkoon sitten, Ari onnitteli ja muiskautti suukon äkkiä Jenitan poskelle. Samalla sekunnilla Jenitan poskille nousi helakka puna ja kiitoksen sanat takertuivat kurkkuun.
- K-kiitos, Jenita änkytti ja loi katseen Arin nappisilmiin. Niissä hehkui välityksen lämpö ja toivo tulevasta, mutta niissä oli jotain mystistä, jonka Jenita tahtoisi selvittää vielä sinä iltana. Jenitan sydän pumppasi ylikierroksilla, ja jos Ari koskisi häneen, hän tuntisi sen.
- No sitten se on se tasan kolmekymmentä vuotta, Ari sanoi ja irrotti katseensa Jenitan sinisistä silmistä.
- Eikö se ole sinusta liikaa?
- Ei se tavallaan ole, tyttöseni, Ari siirsi katseensa Jenitan kärsineeseen sormeen, josta veren vuotaminen oli jo loppunut.
- Sattuuko siihen?
Ei pahemmin, Jenita näytti punaista sormeaan Arille ja hymyili hellästi.
Joskus vieläkin, talviaamuisin
mietin missä meet
onko vastanneet
vuodet unelmiis
Minkälainen tie, sulle annettiin
- Tiesitkö, että vielä viime talvikuukausina mietin siua aamuisin. Istuin keittiössä aamukahvilla ja mietin, missä olet ja mitä teet.... Sanoit viime leirillä, että olet hakemassa opiskelemaan jonnekin näyttelijäntyötä.. No miten on, pääsitkö opiskelemaan, mistä unelmoit? Ari kysyi ja hyppäsi takaisin veteen, vetäen Jenitan mukanaan.
Kummatkin upposivat syvälle viileään veteen koskettaen jaloillaan hiekkaiseen pohjaan.
- En päässyt, Jenita yski päästyään takaisin pinnalle. Ari huitaisi roikkuvat hiukset pois kasvoiltaan ja katsahti kysyvästi Jenitaa.
- Kävin Tampereella kylläkin koe-esiintymisessä, mutta se jäi sitten siihen, että olin liian nuori.
- Sepä harmillista, olisit sopinut näyttämölle, Ari hymyili ja lähti uimaan rantaan päin.
- Kuinka niin? Jenita vingahti kysyvästi.
- Oot vaan niin puoleensavetävä ja kaunis, Ari kerkesi sanoa, ennen kuin sukelsi loppumatkan rantaan ja istahti rantahiekalle.
- Kiitos, Jenita sanoi ja tunsi punastuvansa taas alta aikayksikön noustessaan laiturille. Hän sieppasi kummankin pyyhkeet ja tömisteli laiturinlautoja kävellessään kohti rantaa.
Makuusalista olivat valot sammuneet ja huudot pihalla loppuneet. Ihmiset olivat siirtyneet junaan päätepysäkkinään Höyhensaaret. - Oli raskasta odottaa siellä monta tuntia, ennen kuin oma vuoro tuli.
Jenita kietaisi toisen pyyhkeen Arin ympärille ja toisen itsensä. Tuuli oli viileä uinnin jälkeen, vain nuotio lämmitti hiljaa selkää.
- Mitäs sie nyt sitten opiskelet?
- Mie opiskelen nyt käsi- ja taideteollisuudessa artesaaniksi.
- Onhan sekin hyvä, että on jotain, Ari sanoi hiljaa ja kietaisi vieressä istuvan Jenitan pyyhkeen sisään kainaloonsa. Vesi lainehti hiljaa ja kasteli rannalla istuvan parin varpaita.
Niin kaikki ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää
-David Caruso! Jenita huudahti pitkän mietinnän jälkeen ja pongahti pystyyn, eikä kerennyt huomata hiekassa törröttävää pientä kivenpäätä, vaan horjahti suoraan selälleen matalaan rantaveteen kompastuessaan kiveen.
- Mikäs kohtaus tuo oli? Ari naurahti ja tuli istumaan toisen viereen veteen, jättäen pyyhkeensä kuitenkin rantaan. Jenitan makasi vedessä ja hytkyi nauraessaan.
- Se oli aika nopea kiidähdys, hän hihitteli ja nousi istumaan kohtaan, johon oli pyllähtänyt. Hiekkaa oli tunkeutunut hiuksiin ja uikkareiden alle.
- Mikä ihmeen David Caruso? Ari ihmetteli ja katseli syvemmälle veteen kävelevää Jenitaa. Tummat varjot heijastuivat hellästi lainehtivaan synkänpuoleiseen järveen.
- Näytät siltä, Jenita huudahti ja katosi veteen. Pienet laineet läikkyivät rantavedessä ihmettelevän Arin syliin saaden tämän ihon kipristelemään kylmyyttä.
Arin noustessa rantavedestä ylös oli tuli hiipumassa nuotiossa. Hiekka takertui Arin märkiin jalkoihin hänen kävellessä kohentamaan nuotiota.
Olenkohan koskaan ollut näin riemuissani? Ari mietti hymyssä suin, vaikka tunsikin ikävän pistävän rinnassansa. Jenita oli lähellä, mutta kuitenkin liian kaukana.
- Mitä muuten toivoit päivällä? Jenita kysyi kavutessaan nuotion ääreen Arin viereen, pyyhe kiedottuna hartioille.
- Hä? Ari äännähti ja loi Jenitaan ihmettelevän katseen.
- Päivällä, kun kävelit pihan poikki jäljettömiin hinkaten silmääsi. Sitten puhalsit heti perään etusormeen, kun eka olit tutkinut sen.
- Eihän sitä saa kertoa, Ari mutisi ja kietoi kätensä Jenitan ympärille, suudellen hellästi niskaa.
- Ei tosiaan ei, Jenita kuiskasi, ennen kuin suuteli ympärilleen kietoutunutta käsivartta. Jenita tunsi selässään, kuinka Arin sydän hakkasi yhtä kiivaasti kuin hänen omansa, mutta ne menivät vain eri tahdissa.
Kuuman heinäkuun, yössä hehkuen
sanoit pakahtuu, mun sydän janoinen
pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan
onnen saavuttaa.
Tyttö naapurin, silmin palavin, suuren maailmaan,
Käytkö vieläkin?
Kaikki aikanaan, kun turha riisutaan
Saitko rakastaa?
- Tässä alkaa olla hieman lämmin tunnelma, Jenita kuiskasi irrottautuen samalla Arin hellästä syleilystä.
- Nää heinäkuun päivät on aika kuumia ja vielä kun tuo nuotio tuossa hehkuu, Ari totesi tietäväisesti ja nosti putoamassa olevia uimahousujaan ylemmäs.
- Mä meen taas uimaan, Jenita tiputti pyyhkeen ja pinkaisi juoksuun alta aikayksikön. Laituri heilui ja hytkyi Jenitan voimakkaiden askelten alla. Vesipisarat kastelivat melkein kuivan laiturin Jenitan halkaistessa vedenpinnan.
- Tule ihmeessä mukaan, Jenita kiljui vedestä ja hieraisi silmien edessä roikkuvaa otsatukkaa sivummalle.
- Tyyli vapaa? Ari huudahti rannasta, kädet lanteilla ja jalat melko homomaisesti. Ilman vastausta Ari kiidähti hiekalta kohti rantavettä leikkien Baywatchin David Hasselhoffia. Tasainen vedenpinta muuttui äkkiä myrskyäväksi valtamereksi.
Ari kuitenkin heittäytyi istumaan matalaan rantaveteen ja alkoi nauraa.
- Mikäs siulle tuli? Jenita kysyi ihmeissään uidessaan kohti rantaa, jossa Ari nauroi vesi hytkyen.
- En tiedä, Ari hihitti kyynel silmässä.
Jenita puisteli päätänsä hymyssä suin istahtaen vesirajaan ja uittaen jalat syvemmälle veteen. Pian tuli alkaisi lämmittää selkää, eikä pyyhettä tarvittaisi.
- Olenkohan mahdollisesti väsynyt? Ari arvuutteli istahtaessaan Jenitan viereen, yhä hieman nauran.
- Käy sitten makaamaan, Jenita naurahti ja kaatoi Arin maahan makaamaan samalla hetkellä, kun tämä oli päässyt istumaan.
Puut hiiltyivät nuotiossa ja rasahtivat kasaan pienen tuulenvireen alla. Pieni kiljaisu halkaisi hiljaisuuden rannalla.
Kummatkin hengittivät raskaasti toistensa kasvoihin ja nauroivat hiljaa vesipisaroille, jotka putosivat märistä hiuksista Arin kasvoille.
- Onko tämä jotain.., Arin loppulause oli mutinaa Jenitan käden alla ja hyssytyksen seassa. Hetken hiljaisuuden jälkeen Jenita laski kädet irti Arin suun edestä, huokaisten syvään.
- Miun sydän tukahtuu, Jenita sanoi hiljaa, siirsi kasvonsa Arin kasvojen eteen ja tuijotti vihreitä silmiä.
Äkkiä Ari kohotti päätänsä, painaen persikkaiset huulensa Jenitan sievään alahuuleen. Suudelma kesti useita, pitkiä minuutteja, jotka tuntuivat ikuisuudelta, eivätkä pihan kimeät ja äkkinäiset kiljaisut tuntuneet häiritsevän.
Lopulta he irtautuivat ja Ari sai avatuksi suunsa;
- Sä, tyttö-kulta, pelkäät. Tukahdutat tunteesi sydämessäsi, koska et anna itsesi rakastua. Sä et saavuta onnea rakkaudessa, jos et pääse näyttämään tunteitasi, kuinka välität ja rakastat!
Se on totta, Jenita ajatteli, muttei kehdannut kertoa asiasta Arille, vaan tukahdutti ajatukset kertomisesta.
Jenita ei tahtonut puhua asiasta, vaan suuteli Arin ylähuulta, alahuulta ja kumpaakin yhtä aikaa. Leikittelyä huulilla.
Ari siirsi toisen kätensä Jenitan kostealle selälle ja toisen niskaan. Hiukset olivat kosteat, sekä hieman takussa, kuin pienellä peikolla.
Äkkiä Jenita muisti Sofin sanat, mitkä hän oli sanonut rappusilta ennen rannalle tuloa;
”Oot mun naapurin tyttö.” Jenita ihmetteli sanojen merkitystä ja irrottautui suudelmasta.
- Se lahja, Jenita sanoi hiljaa, muistaen Sofin antaman paketin ja pinkaisi teltalle Arin käsien suojasta. Hiekka tarttui märkiin jalkoihin ja tulen lämpö kuivasi märkää ihoa.
Ari seurasi Jenitan perässä, mutta vain nuotiolle asti lisäämään siihen puita, ettei se sammuisi.
- Voi kuinka kaunis, Jenita huokaisi ja katseli kämmeniään kävellessään teltalta nuotiolle, jossa Ari kohensi tulta.
- Niin mikäs? Ari kyseli ihmettelevästi, viskaten koivuhalon nuotioon. Nuotio oli alkanut liekehtiä kunnolla sillä aikaa, kun Jenita oli etsinyt pientä punaista lahjakassia laukustaan.
- Tämä, Jenita vastasi hiljaa ja kurotti kämmeniään Arille näyttääkseen, mistä oli kysymys. Sydämenmuotoinen, läpikuultava kaulakoru heijasteli useita värejä nuotion valon loisteessa ja sai tämän näyttämään timantilta.
- Se on yhtä kaunis kuin silmäsi, Ari kuiskasi ja tarjoutui laittamaan korun kaulaan.
Silmät olivat ainoa ulkoinen asia, joista Jenita piti itsessään, rintojen lisäksi.
- Aiotko tänäkin vuonna hakea Tampereen isoon maailmaan opiskelemaan? Ari vaihtoi puheenaihetta ripustaessaan kaulakorua Jenitan kosteaan niskaan. Sormien liikkeet tuntuivat niskassa, jonne hiuksista tippui vielä pisaroita. Jenita kietaisi kätensä takana seisovan miehen ympärille tämän saadessa kaulakorun kiinni ja naureskeli miehen niskasuudelmille.
- En nyt tänä vuonna, kun opiskelen tämän opinnon ekana loppuun, Jenita tokaisi kääntyessään ympäri ja suudellessa hänen alahuultaan.
Jenita katsahti miehen nuotion loisteessa hehkuvia vihreitä silmiä ja nojautui tätä vasten, kietaisten kätensä hoikan vartalon ympärille. Jenita pystyi kuulemaan Arin sydämen sykkeen korvassaan ja tuntemaan hengityksen ihollaan. Turha jännitys sekä epävarmuus oli riisuutunut pois, mutta lämpö oli levittäytynyt noiden kahden ylle.
- Hyvä, Ari kuiskasi suudellen Jenitan kaulaa ja niskaa hellästi, mutta intohimoisesti.
- Sait muuten äsken rakastaa, Ari totesi katsahtaessaan haaveissa olevan tytön lempeitä kasvoja ja silitti tämän poskea.
- Niin mitä? Jenita ihmetteli huomatessaan olevansa todellisuudessa.
- Että saitko äsken rakastaa tuossa järvenrannalla? Ari hymyili leveästi paljastaen täydellisen, valkoisen hammasrivin. Siihen ei tarvittu sanoja vastaukseksi, rakkautensa Jenita todisti suudelmalla.
Ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää.
Niin ohikiitävää
ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää
kun pihan poikki kuljet, ja jäljet häviää.
Päivä oli mennyt nopeasti ja aamunkajo oli alkanut paistaa taivaanreunalta, puidenlatvojen suojista.
- Pitäisi varmaan mennä nukkumaan, Jenita haukotteli ja irrottautui Arista muutaman henkäyksen päähän pidellen käsistä kiinni. Ari loi hölmistyneen, mutta ymmärtäväisen katseen ja irrottautui Jenitasta hakeakseen pyyhkeensä rannasta.
- No minun pitää sitten varmaan mennä tuonne omalle teltalle päin levitteleen makuupussia, Ari kumartui ottamaan pyyhettä leikkiessään harmistunutta.
Jenita tunsi ikävän rinnassa, kun kuvitteli Arin omassa teltassaan yöllä, vaikka tahtoisikin nukkua tämän vieressä.
- Pistäisitkö pahaksesi, jos levittäisit makuupussisi minun telttaani? Jenita vihjaili nostaessaan omaa pyyhettä ja huomasi Arin riemastuneet hypyt vesirajalla.
Äkkiä Jenitan täytti lämpö, joka säteili Arin halauksesta.
- Etkö voisi sanoa, mitä toivoit siinä pihalla silloin? Jenita härnäsi Aria taas.
- Sinä tyttö et taida uskoa, että ei sitä voi kertoa, muuten se ei toteudu, Ari sanoi vakavana ja törkkäisi etusormella Jenitan nenänpäätä.
- Hör, Jenita örähti tylsistyneenä katsahtaen hiekkaan, josta Arin jalanjäljet olivat kadonneet pienen tuulen viipotuksen takia. Kumpikaan ei ollut huomannut ohikiitävän tuulen tulleen mukaan iltaan, vain ikävä ja onni olivat asiat, jotka oltiin huomioitu uusina tuntemuksina.
- Et siis ole kertomassa? Jenita kyseli vielä varovasti ja lähti kävelemään Arin telttaa kohti.
- En ole.. Mutta mutta, ethän sinä siellä nuku, vaan tuolla, Ari sanoi ihmetellen ja heilutteli sormella Jenitan teltalle.
- Nukun nukun, mutta haetaan sulle se makuupussi ja se laastari tähän sormeen, Jenita heristeli sormea teltan luota.
- Aivan, aivan, Ari hieroi kosteita hiuksiaan ja kapusi telttaansa hakemaan tarpeellisia tavaroitaan.
Ohikiitävää
- Kiitos, tohtori, Jenita mielisteli ja suuteli Aria telttansa sisällä.
- Menen sammuttamaan tuon tulen tuolta, jos kelpaa, Ari nousi teltasta puoliksi ulos ja antoi lentosuukon teltan nurkassa makaavalle Jenitalle.
- Ai niin, sekin on siellä vielä, Jenita naurahti raahautuen teltan ovensuulle katsomaan Arin keikkuvaa takapuolta.
Äkkiä pieni jänis juoksi teltan ja Arin selän takaa kohti tietä, josta Ari ja Jenita olivat illalla kulkeneet.
- ARIII! Näitkö tuon tuhatta ja sataa kiitävän pupun? Jenita kiljaisi pelästyneenä teltan suulta ja vetäytyi teltan suojiin. Äkkiä sammui nuotion valo ja tuli pimeämpää.
- En nähnyt, mutta äänen kuulin, huuteli lähestyvä ääni. Teltan sisään päästyä Ari naureskeli makuupussin sisälle makaavaa Jenitaa.
- Saanko tulla seuraksi? Ari kysyi innostuneena ja loi vihjaavan katseen Jenitaan.
- Älä tule. Levitetään tää tähän maahan ja otetaan tuosta sun omasta meille peite, kun tuolla sisällä on kuuma, Jenita selitti ja aukaisi makuupussin pitkää vetoketjua.
Mitä toivot että jää
- Luuletko, että tämä meidän juttumme jää tähän leiriin? Ari kysäisi äkkiä aukaistessaan omaa makuupussiaan.
- Mä toivon, että tää on jotain suurempaa, Jenita sanoi kaataen Arin teltan lattialle.
------
A/N: kommentit on sallittuja. kappaleet oli pakko laittaa vihreälle, niistä älää nipottako <3
