Nimi: Yö, josta ihmiset eivät tiedä
Kirjoittaja: Furoxrea
Ikäraja: S
Varoitukset: Ei tässä pitäisi olla mitään, mistä täytyisi varoittaa
Genre: Mysterious
Yhteenveto: Talvisessa yössä yksi olento vaeltaa, pimeydestä kuuluvat kuiskaukset oppaanaan. Mihin lie matkalla, miksi kotoa karannut... Siihen ei ihmisten ymmärrettävää selitystä olemassa ole.
A/N: Aika lyhyt, eikä hirmuisen hyvä kirjoitus. Tein tämän luovan kirjoituksen kurssilla. Homman ideana oli kirjoittaa jonkin kuvan pohjalta teksti. (Niukasti oli vaihtoehtoja... Eikä mikään kuva ollut erityisen inspiroiva.) Tekstissä piti keskittyä erityisesti tunnelman luomiseen, mutten nyt tiedä, kuinka onnistuin...
Tällä saattaa olla jokin yhteys melkein vuosi sitten kadonneen koiramme tapaukseen. En kuitenkaan ole ihan varma... En olisi itse huomannut koko asiaa, jos ystäväni ei olisi siitä maininnut.
Yö, josta ihmiset eivät tiedä
Yö oli pimeä ja hiljainen. Taivaalla kyllä loisti kuu, mutta sen heikko kajastus ei kyennyt valaisemaan paljoa paksun lumikerroksen peittämää maata. Tuuli ei puhaltanut, yksikään yöeläin ei äännähtänyt eikä ilman halki kantautunut edes heikosti autojen tai minkään muunkaan ihmisen kehittelemän vempaimen hurina. Tuntui melkein siltä, kuin aika olisi pysähtynyt.
Tuon tuntemuksen kuitenkin kumosi yksin pimeän halki vaeltava olento. Tumma koira jolkotti määrätietoisesti eteenpäin lumihangessa. Välillä se käveli, välillä juoksi ohi kaatuneiden ja kammottavasti pystyssä törröttävien puiden. Koiralla oli kaulapanta kaulassaan merkkinä siitä, että se oli jonkun lemmikki. Miksi se oli yksinään hortoilemassa ulkona näin myöhään? Luultavasti se oli karannut.
Koira pysähtyi äkisti. Se tuijotti pimeyteen odottavasti, seisten täysin paikoillaan kuin marmoriveistos. Minuutit vierivät, mutta rakki ei hievahtanutkaan. Mutta kohta se alkoi täristä. Eikä tärinä johtunut kylmyydestä tai siitä, että koira pelkäsi. Ei, se oli jännittynyt. Sivusta katsova ihminen ei olisi huomannut mitään omituista ympäristössä – toisin kuin koira.
Kuiskauksia. Joka puolelta koiran korviin kantautui kuiskauksia. Ihminen olisi varmaan säikähtänyt niitä suunnattomasti tai luullut tulleensa hulluksi – jos siis voisi kuulla ne. Koira ei kuitenkaan pelännyt tai miettinyt mielenterveyttään, sillä poikkeaahan sen ajatusmaailma kovasti ihmisen omasta. Kuiskaukset olivat vaimeita, mutta niissä oli jotenkin käskevä sävy, jota ei voinut kuulla, ainoastaan tuntea sisimmässään. Ne eivät muodostaneet minkäänlaisia sanoja, mutta silti niiden sanoman pystyi ymmärtämään.
Yhtäkkiä kuiskaukset alkoivat loitota. Koira ei jäänyt ihmettelemään, mistä oikein oli kyse, vaan pinkaisi juoksuun ääniä seuraten. Ne käskivät sitä seuraamaan, eikä koiralle tullut mielenkään kääntyä takaisin. Se halusi saada tietää – ei, sen oli pakko saada tietää, keitä kuiskuttelijat olivat ja mihin he olivat sitä johdattamassa.
Hurtan päähän ei pälkähtänyt sellaista ajatusta, että kuiskuttelijat yrittivät johdatella sen vaaraan. Se tiesi, että heillä ei ollut pahat mielessä. Sen pystyi tuntemaan heidän äänestään. Koiralla ei ollut aavistustakaan siitä, millaiseen paikkaan sitä oltiin johdattamassa, mutta sen se aisti, että mihinkään karmivaan paikkaan se ei ollut matkalla.
Läähättäen ja kieli ulkona roikkuen, koira juoksi yhä nopeammin ja nopeammin. Samalla kuiskaukset vahvistuivat. Intoa puhkuen ne kehottivat hurttaa liikkumaan vauhdikkaammin.
”Lähellä, ihan lähellä. Vielä vähän matkaa!” he sanoivat.
Jättäen jälkeensä vain ilmaan pöllähtänyttä lunta, koira kiisi metsän halki unohtaen samalla entisen, tavallisen elämänsä. Se ei juossut ainoastaan kohti salaperäisiä kuiskauksia, vaan samalla se matkasi kohti uutta, erikoisempaa tulevaisuutta. Todennäköisesti sen omistaja ei näe sitä enää ikinä. Ihmeteltäväksi jää, miksi se lähti noin vain pois kotoa, vain näkymättömien kuiskuttelijoiden matkaan. Lieneekö siihen edes olevan olemassa sellaista selitystä, jonka ymmärtäisimme. Tässä maailmassa on paljon asioita, joista ihmiset eivät tiedä yhtään mitään.
