Kiitos tooosi paljon kommenteista!! 
nyt tulee 11.luku ; )
11.LukuEmPOV“EMMETT, OLET IDIOOTTI!”
“Se oli Jazzin idea! Sinun miehesi!”
“Aivan kuin uskoisin tuon” Alice kiljui ja paiskasi maljakon minua päin. “Jasper ei
ikinä tee tällaista!”
“Ei Esmekään uskonut, että sinä paiskoisit hänen lempimaljakkojaan ympäri taloa”, sanoin ja juoksin alakertaan pakoon. Alice tuli nopeasti perässäni, ja nyt hänellä oli pesäpallomaila mukanaan.
“Minä tapan sinut, sen minä vannon”, hän uhkasi ja yritti lyödä minua mailalla, mutta se osuikin televisioon. Hitto, puolentunnin päästä olisi tullut matsi.
“En usko, että teet sen. Ethän sinä muuten saa selville, missä kaikki vaatteesi ja luottokorttisi ovat”, sanoin viekkaasti. Alice murisi turhautuneena. Olimme kaksin kotona, sillä Esme, Rosalie ja Jasper olivat metsästämässä ja Carlisle oli töissä. Edward taas oli Bellansa kanssa jossain ravintolassa.
“Et voi tehdä tätä minulle”, Alice nyyhkytti ja lysähti sohvalle. Hän painoi päänsä tyynyyn, ja itki ilman kyyneliä. Aloin nauraa. Sitten hän kääntyi katsomaan minua vihaisena.
“Kerro minullekin, mikä tässä naurattaa! Elämäni on ohi! Minulla ei ole enää syytä elää, kiitos sinun! Toivon, että se karhu olisi tappanut sinut ja Rosalie ei olisi pelastanut sinua! VIHAAN SINUA, EMMETT MCCHARTY!”
”Se on Emmett Cullen sinulle, senkin Brandon!”
”Mieluummin Brandon kuin Cullen, jos nimen mukana tulet sinä!”
”HYVÄ!”
”HYVÄ!”
Lilliputti tuijotti minua tuimasti, ja minä häntä. Kun olimme tuijottaneet toisiamme kymmenen minuuttia, päätin keventää tunnelmaa päästämällä tekoröyhtäisyn suoraan hänen kasvoilleen.
”EMMETT! OLET IDIOOTTI, MINÄ VIHAAN, VIHAAN, VIHAAN SINUA!!” Alice huusi.
”Toistat itseäsi, hiukan”, sanoin ja röyhtäisin uudelleen. Alice alkoi lyömään minua tyynyllä, ja juuri kun olin tekemässä kainalopierua, Edward ilmestyi olohuoneeseen.
”Jou, mitä äijä?” kysyin ja tönäisin Alicea niin, että hän tipahti sohvalta. Alice alkoi murisemaan.
”Edward, kerro minne hän on piilottanut vaatteeni ja luottokorttini!”
”Älä kerro!”
“Kerropas!”
“Älä!”
“Kyllä varmasti kertoo!”
“Ne ovat haudattuna panssaroituun arkkuun joen viereisen ison kiven alle, 4 metrin syvyyteen. Arkun avain on vedetty vessanpöntöstä alas, mutta toinen avain taas on lähetetty kirjekuoressa Afganistaniin”, Edward sanoi vakavana ja lähti yläkertaan.
“Ilonpilaaja!” huusin ilonpilaajalle. Veljen pitäisi olla
aina mukana ärsyttämässä siskoja.
“Emmett, joko sanoin että vihaan sinua?” Alice kysyi ja juoksi ovesta ulos. Ilmeisesti kaivamaan arkkua tai tiputtamaan postilentokoneen maahan jotta saisi sen kirjekuoren.
“Olen tainnut kuulla sen joskus”, mutisin ja päätin mennä piristämään niin sanottua veljeäni.
EPOVVihasin itseäni. Vihasin elämääni. Vihasin ajatustenlukua. Vihasin sitä, että tiesin mitä muut ajattelivat. Vihasin, kun tiesin muiden likaisimmat ja surullisimmat ja iloisimmat kokemukset, salaisuudet.
Vihasin, etten tiennyt Bellan salaisuuksia ja ajatuksia.
Bella oli ainoa, jonka ajatukset, muistot, haaveet, salaisuudet, päähäänpistokset, suunnitelmat ja pelot tahdoin kuulla. Ja juuri häntä en voinut kuulla. Siksi en osannut auttaa häntä.
Toivoin olevani aivan tavallinen ihminen. Pystyisin vanhenemaan Bellan kanssa, voisimme saada lapsia, voisimme iloita lapsenlapsiamme, voisimme kuolla yhdessä vanhuuteen.
Jos olisin ihminen, Bella ei tuntisi oloansa lihavaksi tai rumaksi. Minä tiesin, että tämä johtui siitä. Hänen laihdutuksensa johtui siitä, että vampyyrit olivat
saalistamisen takia ihmissilmissä hypnoottisen kauniita. Koko perheeni tiesi, että ulkomuotomme oli pelkkä synkkä kirous. Kukaan, paitsi Rosalie, ei tuntenut erityistä mielihyvää ulkomuotomme tuomista eduista.
Bella oli maailman kaunein ihminen, tai olento jonka olin ikinä nähnyt. Eikä hän ollut lihava. Hänelle oli alussa tullut naisellisia muotoja, ja jostain syystä hän tulkitsi itsensä lihavaksi sen takia.
Bellan olisi parempi olla jonkun toisen kanssa. Jonkun ihmisen.
“Sinä pilasit kaiken.” Hätkähdin Emmettin ääntä. Olin ollut aivan omissa ajatuksissani etten ollut kuullut hänen tuloaan. Hän istui viereeni huoneeni lattialle.
“Dumppasiko Bella sinut?” Emmett kysyi ja tökkäsi minua kyynärpäällään kylkeen. Pudistin päätäni.
“Se on vain… iso virhe”, mutisin itsekseni. Emmett näytti kysyvältä.
“Mikä on iso virhe?”
“Se, että olen Bellan kanssa. Siksi tämä kaikki tapahtuu. Hän tuntee olevansa jotenkin huonompi kun minä, vaikka asia onkin aivan päinvastoin.”
“Nyt en kyllä pysy kärryillä, jospa selittäisit kunnolla. Tohtori Emmery kuuntelee sinua mielellään. Käy tuohon makaamaan”, hän sanoi tohtorimaisella äänellä ja osoitti futtonia. Huokaisin, ja kävin makaamaan. Emmett juoksi hakemaan Carlislen työhuoneesta itselleen tuolin. Kun hän saapui, hänellä oli päällään puku ja silmälasit. Hän asetti tuolin lähelle minua ja istuutui. Hänellä oli mukanaan myös paperilehtiö ja kynä.
“Ole hyvä ja aloita. Mikä mieltäsi painaa?” hän kysyi ja kirjasi lehtiöönsä jotain. En kuunnellut hänen ajatuksiaan, sillä omissani oli aivan tarpeeksi.
“Kaikki.”
“Tulitikkurasia tippuu maahan, ja otat päällimmäisen tulitikun käteesi tutkailtavaksi. Kerro minulle, mitä siinä tulitikussa on ongelmana?”
“Ongelmana on se, että olen vampyyri.”
“Miltä se tuntuu?” Emmett kysyi ja kirjoitti taas jotain.
“Hirviömäiseltä.”
“Mitä pahaa hirviöt sinulle ovat tehneet?”
“Emmett, minä en todellakaan tahtoisi puhua kaikista maailman ihmisistä juuri sinun kanssasi juuri nyt”, sanoin vihaisena. Emmett kumartui minua kohti ja laski silmälasiansa hiukan nenänvarttaan alemmas.
“Ensinnäkin, olen tohtori Emmery. Toiseksi, minä olen vampyyri. Ja kolmanneksi, tulitikut tippuivat jo maahan, eli meidän on nyt kerättävä ne ja tutkailtava niitä”, hän sanoi todella epäemmettmäisellä äänellä.
“Hyvä on”, huokaisin. Emmett nyökkäsi asiantuntevasti ja kirjasi taas jotain. Sitten hän jatkoi.
“Tunnetko olosi useinkin hirviömäiseksi?”
“Nykyään melkeinpä koko ajan.”
“Vai niin”, hän sanoi, ja nosti katseensa lehtiöstä.
“Siirtykäämme seuraavaan tikkuun”, hän sanoi ja oli ottavinaan jotain lattialta.
“Mutta ethän sinä vielä ratkaissut tätä ensimmäistäkään”, sanoin turhautuneena.
“Se oli liian monimutkainen. Tutkiskele sitä
sydämessäsi”, hän sanoi ja lausui viimeisen sanan hitaasti ja tunteellisesti.
“Emmett, minä lähden nyt”, sanoin ja nousin makuuasennosta. Kävelin ulos huoneesta.
“Lasku tulee perässä!” Emmett huusi vielä perääni.
Kävelin turhautuneena metsään. Kuulin Alicen ähkintää joelta päin, ja päätin mennä hänen luokseen. Kun saavuin joelle, Alice oli jo kaivannut suuren arkun maasta, ja nyt hän avasi kirjekuorta, jossa ilmeisesti oli arkun avain.
“Tiputitko postin lentokoneen?” kysyin ja istuin kivelle katselemaan hänen touhuamistaan.
“Oikeastaan en. Ehdin juuri ja juuri penkomaan kaikki postisäkit ennen kuin ne lastattiin ruumaan. Ja nyt kaikki pienokaiseni ovat turvassa”, hän kujersi samalla kun avasi arkun lukon. Hän avasi kannen, ja kumartui toiveikkaana arkun ylle. Sitten hän jäykistyi.
“Alice? Onko kaikki kunnossa?” kysyin, sillä hänen ajatuksistaan ei juuri nyt saanut selkoa.
“Minä… kuolen”, hän sanoi tyhjällä äänellä , “Emmett on tuhonnut ainoan, mistä välitän. Koko elämä on pilalla. Aika on pysähtynyt.”
Kävelin hänen vierellensä, ja sitten näin sen itsekin. Arkku oli täynnä räjähtäneen näköisiä riekaleita, ja riekaleiden päällä oli pienempi panssaroitu arkku. Lukko näytti samanlaiselta kuin isomman arkun, joten kokeilin avata pienemmän arkun samalla avaimella. Se aukesi.
Arkun sisällä oli Alicen lompakko, ja viesti.
Rakas pienempääkin pienempi, heiveröistäkin heiveröisempi, typerääkin typerämpi siskoni!
Hah, tykkäätkö yllätyksestäni? Muistin juuri, etten ole antanut sinulle syntymäpäivälahjaa 15 vuoteen, joten päätin heti paikata tilanteen. Hieman seikkailua - tiputitko sen lentokoneen alas, vai sukelsitko pönttöön? - ja dramatiikkaa!
Jasper kertoi, että olet aina halunnut uudistaa kokonaan vaatekertasi, muttet tiennyt mitä vanhoille vaatteillesi pitäisi tehdä, joten päätin auttaa sinua! Rakensin itse, aivan niin, itse, pikkuisen pommin, joka tuhoaisi typerät vaatteesi!
Jätin sinulle sentään luottokorttisi ja rahasi, että voisit ostaa uusia rättejä. :---)
Maltan tuskin odottaa, mitä annat minulle syntymäpäivälahjaksi! Olet rakas!
Terveisin,
Lempiveljesi Emmett“Hän on sairas”, totesin, ja Alice katsoi minua kysyvästi.
“Mitä siinä lukee? Mikä saa jonkun tekemään tällaista!?” hän kyseli selvästi shokissa. Luin hänelle viestin, pehmentäen joitakin kieroutuneita kohtia, ja jättäen Jasperin kokonaan mainitsematta. Se nyt vielä puuttuisi, että Alice raivostuisi hänellekin.
“Niillä oli tunnearvoa! En minä tahtonut päästä niistä eroon! Minä vihaan Emmettiä! Hän on minulle kuollut!” Alice huusi ja purskahti sitten nyyhkyttämään ilman kyyneleitä.
“Tahdon hyvästellä ne yksin”, Alice sanoi nyyhkytystensä lomasta, ja minä nyökkäsin. Lähdin kävelemään takaisin talolle ja samalla revin lapun palasiksi.
Joskus mietin, mitä Rosalie näki Emmettissä, vaikka kuulinkin hänen ajatuksensa.
BPOV Maanantaina tullessani koulun parkkipaikalle, näin Edwardin Volvolla kaikki muut, paitsi itse auton omistajan. Ilmeisesti hän tarvitsi vieläkin omaa aikaa.
Kävelin heidän luokseen, ja Alice nyyhkytti Jasperin kylkeä vasten. Hänellä oli todella epäistuvat vaatteet, ja ne eivät olleet ollenkaan hänen tyylisiään.
“Alice, mikä sinulla on?” kysyin kun saavuin heidän luokseen. Emmett purskahti nauruun.
“Tuo.. tuo paholainen”, Alice änkytti ja osoitti Emmettiä sormellaan, “tu-tuhosi kaikkein tärkeimmän elämässäni.”
“Mutta Jasperhan on tuossa, aivan kunnossa”, sanoin kummastuneena. Jasper hymyili minulle.
“Eihän minua tarkoittanut. Hän tarkoitti vaatteitaan”, Jasper sanoi ymmärtäväisenä. Vai niin, siitä johtui siis hänen vaatteensa.
“Ahaa”, totesin, “Etkö sinä olekaan hänelle tärkein?”
“Jasper on vain väliaikaisesti listalla kakkosena”, Emmett hykerteli, “Jasper nimittäin auttoi minua idean kehittelemisessä.”
“Vai niin. Missä Edward on?”
“Hän lintsaa tämän päivän”, Rosalie sanoi ja leikitteli kutreillaan. Mielialani laski. Olinko minä niin vastenmielistä seuraa, että Edward ei kestänyt olla kanssani?
“Älä murehdi, huomenna hän varmasti tulee”, Jasper sanoi, tuntiessaan minun tunteeni.
“En minä murehdi. Menen nyt tunnille, nähdään ruokailussa”, sanoin ja lähdin kävelemään ensimmäiselle tunnilleni.
Matikantunti oli yhtä tuskaa. Ilman Edwardin apua, en osannut laskea mitään. Kun minua pyydettiin taululle tekemään tehtävä, kerroin etten osannut tehdä sitä.
“Totta kai et osannut, eihän parisi ollut auttamassa”, opettaja oli todennut koppavasti ja pyytänyt sitten Ericiä taululle.
Päivänmittaan tuli jatkuvasti samanlaisia hetkiä. Tajusin, etten osannut mitään. Olin aina turvautunut Edwardiin, ja hän oli aina auttanut minua vaikken olisi apua tarvinnutkaan. Siihen oli tultava muutos. Huomenna aloittaisin uuden opiskelutavan, johon ei kuulunut Edwardilta apua pyytäminen.
Kävelin vesipullo kädessäni Culleneiden pöytään, Alicen ja Emmettin väliin. Heidän välissään oli todella ahdistava olla, sillä he mulkoilivat toisiaan vihaisesti jatkuvasti.
“Etkö syö mitään?” Jasper kysyi kun avasin vesipullon.
“Söin pienen välipalan äskettäin”, valehtelin mahdollisimman vakuuttavaksi. Tiesin kyllä, ettei Jasperille oikeastaan voinut valehdella. Mutta ainahan voi yrittää.
“Bella, mennäänkö käymään tuolla ulkona? Jasperilla ja minulla olisi hiukan asiaa”, Emmett sanoi ja hänen kätensä kävin niin nopeasti taskussa, etten ollut varma näinkö oikein.
“Öö, selvä”, sanoin hämmentyneenä ja lähdin kävelemään poikien välissä ulos.
Emmett ja Jasper johdattivat minut liikuntasalin taakse. Sitten he asettuivat seisomaan eteeni niin, että jäin heidän kahden ja seinän väliin.
“Mit-”, aloitin, mutta sitten näin Emmettin ottavan taskustaan kaksi suklaapatukkaa. Silmäni laajentuivat.
“Ette voi… Suklaa on epäterveellistä! Tahdotteko, että kuolen sokerimyrkytykseen?!” huudahdin järkyttyneenä ja yritin päästä pakoon heidän ohitseen, mutta he eivät päästäneet.
“Bella, tämä on omaksi parhaaksesi”, Jasper sanoi ja Emmett avasi ensimmäisen suklaapatukan käärepaperin. Jasper meni taakseni ja otti käsistäni kiinni, kuin panttivangilla. En pystynyt liikkumaan.
Emmett heilutteli petollisen hyvän tuoksuista suklaapatukkaa nenäni ympärillä.
“Eikö tuoksukin oikein makoisalta? Oikein vesi herahtaa kielelle.. Saisinpa maistaa sitä.. Oijoi, sehän on Bellan lempisuklaata! Hänen on pakko saada maistaa, aivan pakko..”, Emmett kiusasi minua ja jatkoi patukan heiluttelua. Sitten hän katkaisi siitä pienen palasen, ja ojensi sitä suutani kohti.
“Maistuu varmasti hyvälle… Rapeaa suklaata, toffeeta välissä..”
“En tahdo si-”, en ehtinyt sanoa lausetta loppuun, kun Emmett jo tunki suklaan suuhuni. Sitten hän otti leuastani kiinni ja heilutti sitä, yrittäen saada minut puremaan.
Kun olin pakon edessä joutunut nielemään suklaan, Emmett hymyili voitonriemuisesti.
“Me teimme sen Jazz! ME TEIMME SEN!!”
“Hän söi vasta yhden palasen. Edward tahtoi hänen syövän ainakin yhden kokonaisen patukan”, Jasper sanoi.
“Hetkinen.. Käskikö Edward teidän syöttää minulle suklaata?!” kysyin, ja Emmett käytti taas tilaisuuden hyväkseen ja tunki suklaata suuhuni. Tuntui ällöttävältä, ja minua alkoi oksettaa. En ollut pitkään aikaan syönyt makeaa, ja yhtäkkinen sokeriläjäys alkoi siksi ällöttämään.
“Eihän periaatteessa käskenyt, hän vain ehdotti sitä, jos meillä olisi ruokatauolla tylsää”, Emmett nauroi. Mulkaisin häntä vihaisena ja loukkaantuneena.
“Enää yksi palanen, niin olet syönyt kokonaisen suklaapatukan! Ei muistella pahalla”, Emmett sanoi ja nipisti sormensa nenäni ympärille, saadakseen minut avaamaan suuni. Kesti vain kymmenen sekuntia, kun jo avasin suuni haukatakseni happea. Sitten Emmett taas iski ja laittoi suklaata suuhuni. Kun olin niellyt senkin, Jasper päästi minusta irti.
“Edward voi olla ylpeä meistä!” Emmett hymyili omahyväisesti ja kohensi ryhtiään. Lähdin kävelemään suutuksissani vessaa kohti, oksentamaan. Ihmettelin, mikseivät he yrittäneet estää minua, sillä tiesin heidän tietävän, että menisin tunkemaan sormet kurkkuuni.
Syy selvisikin sitten vessassa.
Avatessani vessan oven, näin Rosalien ja Alicen peilailemassa itseään pesualtaiden luona. Käännyin heti, ja suljin oven perässäni. He kaikki olivat samassa juonessa! Ja koko juonen takana oli Edward!
Lähdin masentuneena kävelemään seuraavalle tunnille, ja tunsin itseni täysin petetyksi.
