minnamoi: oho, hups
wordissa tuli kaksi vaihtoehtoa miten se kirjoitetaan, ja valitsin sitten sen missä oli viiva välissä : )
Tattinen`: ei mitään hajua, yritän ainakin saada alle 20 lukua..
toivottavasti saan ängettyä tämän viiteentoista lukuun.
kiitos kaikille kommenteista, olette ihania : )
sain 8.luvun jo täksi päiväksi, itse en pidä tästä luvusta mutta toivottavasti te pidätte
8.LukuPesin kasvojani oksennuksesta. Oksentaminen ei ällöttänyt minua enää, sillä se kuului melkein jokaiseen päivään. Tai siis vain silloin kun jouduin syömään. Ja minä söin harvoin.
Viimeisien neljän päivän aikana olin pannut merkille, etten ollut yksin puolta tuntia kauempaa. Ellei Edward tai Charlie ollut täällä, niin joku muu Culleneista oli. Emmett tuli joka ilta kanssani lenkkeilemään ja yritti saada minut lopettamaan. Hän puhui jatkuvasti lenkin aikana donitseista, McDonald’sista ja pirtelöistä. Silloin vatsani alkoi aina karjumaan nälästä, ja hän pakotti minut kotiin jossa Edward odotti noutoruoan kanssa.
Edward yritti tosissaan uskoa minun lopettaneen dieetin, mutta ei silti pitänyt minun uudesta urheiluharrastuksestani. Ehkä juuri siksi hän oli pakottanut
Emmetin lenkkeilemään kanssani. Hän tiesi, että en kestäisi Emmetin kanssa viikkoa pitempään, ja hän oli oikeassa. Minulla oli jo nyt mitta täynnä. Jokaisen yhteisen lenkkimme seurauksena olin venäyttänyt tai muuten vain satuttanut jonkin ruumiinosani. Emmett ja hänen venytysliikkeensä…
Kuivasin vielä kasvoni pyyhkeellä ja menin ala-kertaan katsomaan televisiota Charlien kanssa. Hän oli viimeisimmän sairaalareissuni jälkeen halunnut viettää yllättävän paljon isä-tytär-aikaa.
Istuin nojatuolille, sillä Charlie makasi pitkin pituuttaan sohvalla. Hän vaihtoi välittömästi urheilukanavan johonkin typerään komedia kanavaan.
“Isä”, avasin keskustelun, “Voisinko jo huomenna mennä kouluun, olen mielestäni jo ollut tarpeeksi ‘sairaslomalla’.”
“Mikä kiire sinulla sinne kouluun on”, Charlie tuhahti. Hän ei kääntänyt katsettaan televisiosta.
“En tahtoisi jäädä jälkeen opinnoissa ja muut jo varmaan ihmettelevät missä olen..” En ollut ollut koulussa sen jälkeen kun pääsin sairaalasta, eivätkä ystäväni tiedä veitsiseikkailustani. Eivätkä saakaan tietää. Heille oli vain kerrottu minun olevan sairaana, ja se selitys riitti heille.
”Vietätkö koulussa aikaa sen Stanleyn tytön kanssa”, Charlie kysyi paheksuvasti. En ymmärtänyt mitä hän ajoi takaa.
“Ollaan me joillakin samoilla tunneilla ja joskus istun ruokailussa heidän kanssaan. Miksi kysyit?”
“Istuttiko hän sinun päähäsi idean tästä älyttömästä laihduttamisesta? Olen aina ajatellut hänen olevan sellainen turhamainen tyttö, täysin erilainen kuin sinä”, Charlie ärähti edelleen katse ruudussa. Hänen kanssaan oli välillä vaikea keskustella.
”Ei hän minuun mitään istuttanut”, töksäytin, ”Minä keksin sen ihan itse. Sinähän aina puhut siitä kun minulla ei ole niitä teinikapinavaiheita. Minun kapinani varmaan purkautui eritavalla.”
”Syömishäiriöllä ja yrittämällä murhata itsensä”, Charlie mumisi hiljaa itsekseen. Huokaisin syvään.
”Voinko siis mennä kouluun”, kysyin toistamiseen. Charlie näytti antautuneelta.
”Hyvä on sitten, Alice ja Edward saavat luvan vahtia sinua.” Charlie oli alkanut luottamaan Edwardiin enemmän sen jälkeen kun sai kuulla Edwardin pelastaneen minut onnettomalta yritykseltäni lähteä tästä maailmasta. Hän oli jo kerran soittanut Edwardille pyytääkseen tämän vahtimaan minua itse ollessaan töissä. Tunsin itseni lapseksi taas.
”En minä vahtia tarvitse”, sanoin, ”Minä menen nyt nukkumaan.”
”Hyvää yötä”, Charlie huikkasi.
Kun olin vaihtanut yövaatteet ja mennyt peiton alle, kuulin vessasta lääkekaapin avautuvan. Charlie oli ottanut joka iltaiseksi tehtäväkseen tarkistaa lääkekaapin sisällön, ettei mikään uupuisi sieltä. Hän pelkäsi minun ottavan yön aikana yliannostuksen lääkkeitä.
Noin tunnin päästä kuulin Charlienkin jo vetävän hirsiä. Edward oli luvannut tulla täksi yöksi luokseni. Suin hiuksiani hiukan edustavampaan kuntoon.
”Bella?” Kuulin tutun äänen huoneen toiselta puolelta.
”Hei”, vastasin. Näin Edwardin kävelevän huoneen toisesta päästä sänkyni viereen ja hän istahti viereeni.
”Et mennytkään tänään lenkille? Emmett parka juoksi aivan yksin”, hän sanoi muka säälivänä.
”Oikein hänelle. Hän puijaa minua aina venytysliikkeissä”, vastasin. Emmett oli ’opettanut’ joka lenkillä uuden liikkeen, jotka kaikki paljastuivat lopulta hänen omakeksivikseen.
“Hän oli keksinyt nytkin uuden liikkeen. Ihan hyvä vaan ettet mennyt, en halua hänen satuttavan sinua taas”, Edward sanoi totisena. Jokainen Emmetin opettama venytysliike oli jollakin tavalla kivulias. Viimeksi venäytin ranteeni, joka sattumoisin oli se viiltämäni. Emmett oli mennyt paniikkiin sillä pelkäsi haavan aukeavan, mutta eihän se sellaisesta avaudu. Edwardkin oli järkyttynyt kun kerroimme hänelle, ja sättinyt Emmettiä varovaisuuden puutteesta.
“Lenkkeily on ihan kivaa Emmetin kanssa, jos hän jättäisi minun kiusaamiseni vähemmälle.”
“Sattuuko ranteeseesi vielä”, Edward kysyi ja otti käteni varovasti omaan käteensä. Viillon päällä oli edelleen side, sillä Edward pakotti minua pitämään sitä siinä.
“Ei oikeastaan, se vain naksahti vähäisen.”
“En tarkoittanut sitä, vaan sitä toista kipua”, Edward sanoi synkkänä. Hän alkoi kieputtamaan sidettä auki hitaasti ja varovaisesti. Siteen alta paljastui epämiellyttävän näköinen viilto verisuonten yllä. Edward katsoi sitä synkkänä. Hän kuljetti kylmää sormeaan haavaumaa pitkin.
“Sattuuko siihen usein”, hän kysyi surullisena. En viitsinyt valehdella, hän kuitenkin arvaisi sen ja tulisi surullisemmaksi.
“Välillä, jos rannetta taivuttaessa viilto venyy”, sanoin hiljaa.
“Entä nyt”, hän kysyi kuljettaessaan sormeaan sitä pitkin.
“Ei.”
Sitten olimme hiljaa. Edward katseli haavaa ja minä häntä. Pidättelin haukotusta, mutta lopulta minun oli annettava periksi.
“Minun pitää päästää sinut nyt nukkumaan”, Edward totesi. Hän nosti kättäni hieman ylemmäs ja suukotti hellästi viiltoa. Sitten hän suuteli minua poskelle ja alkoi käärimään rannettani pakettiin.
“Pidänkö tuota huomenna koulussakin”, kysyin ja katsoin epäileväisesti sidettä jota hän kietoi.
“Mielestäni sinun pitäisi, jos sinua vielä sattuu siihen. Ja et varmaan halua haavan näkyvän?”
“Ai niin”, sanoin. Edward tuhahti vieressäni. Kun hän oli kietonut siteen tarpeeksi tiukalle, hän kääri minut peiton sisään ja jäi itse ulkopuolelle. Hän tuli viereeni makaamaan ja otti minut syliinsä.
Olimme taas hiljaa, ja mietin pitikö minun jo nukkua vai aikoiko hän vielä puhua. Odotin kohteliaasti josko hänellä olisi vielä sanottavaa.
Kuuntelin huoneeni kellon ‘tik tak’ -ääntä, ja aloin laskea sen kanssa sekunteja. Kun olin laskenut seitsemäänkymmeneen, Edward avasi suunsa.
“Sinä olet taas laihtunut”, hän sanoi hiljaa. Olin salaa mielessäni tyytyväinen, että olin laihtunut niin, että muutkin huomasivat eron. Mutta hänelle en voisi näyttää iloani.
“Se on kuulemma normaalia sairaalasta pääsyn jälkeen”, totesin.
“Niin kai.”
Edward puristi hiukan otettaan minusta ja olimme taas hiljaa. Suljin silmäni ja yritin nukahtaa, mutta Edwardilla olikin vielä sanottavaa.
“Miksi sanoit minun pitävän valita sinun ja Rosalien välillä?”
Hän ei siis ollut silloin älynnyt. Punastuin rajusti. Nyt, kun olin hänen sylissään tiukasti, tuntui typerältä edes ajatella hänen rakastavan sillä tavalla Rosalieta.
“Tuota..”
“Bella, voit kyllä kertoa”, hän kannusti rauhoittavalla äänellä. Kuului taas kellon ikävää tikatusta, ja tunsin oloni kiusalliseksi.
“Minä sain jostain päähäni että.. Tai siis, olisihan se kai voinut olla mahdollistakin, mutta nyt se kyllä tutuu järjettömältä mutta..” Selittelin, ja Edward huokaisi kärsimättömänä.
“Mene vain suoraan siihen asiaan, ilman noita selityksiä kiitos.”
“No tuota… MinäajattelinsinunjaRosalienolevanrakastuneitatoisiinne”, sanoin mahdollisimman nopeasti ja painoin nolona pääni hänen rintaansa kiinni. Pidättelin hengitystäni odottaessani hänen vastaustaan. Hänkään ei hengittänyt.
“Siksikö sinä.. teit sen”, Edward kysyi uhkaavalla äänensävyllä. Olin hiljaa, sillä pelkäsin hänen suuttuvan taas.
“Bella, vastaa”, hän vaati ja työnsi minua poispäin itsestään jotta näkisi kasvoni. Hänen omansa olivat tuskaiset.
“Ei se ollut ainoa syy”, sanoin hiljaa ja pidättelin itkua. Hän katsoi minua järkyttyneenä.
“Eli.. sinä siis teit sen sen takia, että luulit minun ja Rosalien olevan yhdessä”, hän melkein huusi, mutta näytti muistavan Charlien nukkuvan alakerrassa ja madalsi ääntään. “Bella, kuinka monta kertaa minun täytyy hokea Rosalien ja minun olevan kuin sisar ja veli?!”
“Kyllä minä nyt uskon”, mutisin.
“Entä se toinen syy sitten”, Edward kysyi edelleen vihaisena. Olimme huomaamattani molemmat nousseet istumaan keskelle sänkyä.
“Ei sillä ole väliä”, sanoin ja menin kokonaan peiton alle piiloon. Lapsellista, mutta minua nolotti niin paljon.
“Aiotko murjottaa siellä”, Edward kysyi yrittäen pitää äänensä matalana.
“Aion.”
“Selvä.”
Kuului jälleen kellon tikitystä, ja hengitin raskaasti. Peiton alta alkoi loppua happi, ja raotin hiukan kasvojeni kohdalta peittomuuriani, jotta saisin happea. Edward huomasi sen.
“Mikset voi tulla sieltä pois”, Edward huokaisi.
“Tahdon voittaa tämän riidan”, vastasin lapsellisesti.
“Minkä riidan? Riitelemmekö me?”
“Kyllä kai.”
“No, sinä voitit. Tuletko nyt pois peiton alta?”
“En”, mutisin peiton alta. En tahtonut kertoa sitä toista syytä, sillä muuten hän arvaisi minun olevan vieläkin dieetillä.
“Sitten minä tulen sinne”, hän sanoi ja peitto nousi. Hän tuli nopeasti viereeni peiton alle, kasvot minun kasvojani vasten. Peiton alla oli alkanut jo käydä liian kuumaksi, joten hänen kylmä hengityksensä oli vain hyvä asia.
“Meillä on nyt kaksi vaihtoehtoa mitä tehdä”, hän aloitti, “Joko me puhumme siitä toisesta syystä, tai käymme läpi sitä Rosalie-asiaa.”
“Valitsen vaihtoehdon numero kaksi”, sanoin nopeasti. Edward huokaisi jälleen.
“Hyvä on. Miksi sinä luulet minun ja Rosalien olevan yhdessä? Enkö ole huomioinut sinua tarpeeksi? Olenko tehnyt tai sanonut jotain?”
“Ei, ei”, keskeytin, “Se oli vain… Päähänpisto. Katsoin typerää ohjelmaa ja siinä komea poika muhinoi kauniin blondin kanssa ja antoi rumalle tytölle pakit, sitten ääni sanoi sinun jättävän minut ja ehdotti…“ Kun näin pimeässä peiton alla hänen ilmeensä, tajusin puhuneeni ohi suuni.
“Ääni?” Edward toisti sanan monta kertaa hiljaa ääneen. Hän katsoi minua silmiin koko ajan.
“Mikä ääni”, hän kysyi hitaasti, kuin puhuisi mielenvikaiselle. Niin kuin hän varmaan puhuikin.
“Ööö, radion ääni”, valehtelin epäuskottavasti. Tiesin ettei se menisi läpi.
“Bella”, Edward puhui vieläkin hitaasti, “Kuuletko sinä ääniä?” Hän nosti peiton pois päältämme ja nosti meidät taas istuma-asentoon. Hänen katseensa oli lukkiutunut silmiini.
“
Siksi sinä luulit Miken laittaneen jotain juomaasi.
Siksi sinä teit sen”, hän puhui lähinnä itsekseen.
Nyt kun hän sanoi nuo asiat ääneen, tajusin sen itsekin.
Mike ei laittanut mitään juomaani. Se ääni valehteli. Minä kuvittelin nähneeni Miken laittavan jotain siihen lasiin.
“Entä se veitsi”, kysyin häneltä järkyttyneenä.
“Mikä veitsi”, hän kysyi taas hitaalla äänellään.
“Mikä sinulla oli kun juoksimme. Oliko sekin vain.. mielikuvitusta?”
“Minulla ei ollut veistä”, hän sanoi kauhuissaan, “Luulitko sinä minun aikovan
puukottaa sinut?”
“Se oli.. mielikuvitusta”, toistin. Minua alkoi yhtäkkiä heikottaa.
Minä olin sekoamassa.
“Kuuletko sinä vieläkin sitä ääntä”, Edward kysyi huolissaan. Pudistin päätäni.
“Viimeksi silloin.. kun minä yritin tappaa itseni”, sanoin hiljaa ja Edward hätkähti.
“Bella, jos enää ikinä kuulet tai näet jotain, mikä ei ole totta, lupaa että kerrot heti minulle.”
“Ei sitä älyä sillä hetkellä, onko se totta”, vastasin.
“Lupaa. Muuten en voi auttaa sinua.”, Edward käski käheällä äänellä.
“Minä lupaan”, myönnyin, vaikka me molemmat tiesimme minun valehtelevan.
Ensimmäinen koulupäiväni, sitten sairaalan.
Charlie oli halannut minua ennen kuin Edward ja minä lähdimme kouluun. Halaus Charlielta oli hyvin harvinaista, joten hänen täytyi olla todella huolissaan.
Edward oli vannonut aikovansa viedä minut parhaalle mahdolliselle kallonkutistajalle, jos ne äänet ja ‘näyt’ vielä jatkuisivat. Toisaalta, minun täytyisi olla aivan rehellinen psykoanalyysissa, joten joutuisin kertomaan vampyyreista. Se esti vielä häntä viemästä minua terapiaan.
Astuimme Volvosta ulos koulun pihalla, ja näin Miken kääntävän heti katseensa minuun. Hänen ilmeensä kirkastui, ja hän vilkutti minulle innoissaan. Edward tuhahti vieressäni.
“Newton ei osaa luovuttaa”, hän mutisi.
“Älä kiinnitä häneen huomiota”, sanoin ja otin Edwardia kädestä.
“Hänkin huomasi sinun laihtuneen”, Edward jatkoi merkitsevään sävyyn.
“Hänkin”, kysyin. Miten niin hän
kin?
“Kaikki huomaavat sen. He luulevat sinun sairastavan jotakin rasvankatoamis-tautia. Jessica aikoo kysyä sinulta, mistä sait sen sairauden, sillä hänkin haluaa sen.”
“Miksi hän haluaa laihtua? Hänhän on niin laiha”, huudahdin järkyttyneenä. Edward vain pyöritti silmiään.
Koulupäivä sujui odotettua paremmin. Ensimmäinen hyvä puoli oli, että kukaan muu kuin Jessica ei kysellyt sairaudestani. Vastasin minulla olleen paha vatsaflunssa, ja pettymyksen näki hänen kasvoiltaan.
Toinen hyvä puoli oli, etten ollut jäänyt jälkeen oikeastaan missään. Pysyin edelleen jotakuinkin kärryillä opiskeluissa.
Ja kolmas hyvä puoli oli, että juuri ennen ruokailua palohälytin alkoi soimaan. Koulu evakuoitiin (Edwardilla oli ollut järkyttävän kova kiire saada minut ulos turvaan, mutta minun oli ollut pakko varmistaa ensin että kaikki vampyyriperheestäni olivat ulkona rakennuksesta. Tulihan ei ollut hyvästä vampyyreillekaan), ja palo löytyi poikien WC:stä. Se saatiin onneksi ajoissa sammutettua, mutta varmuuden vuoksi kaikki oppilaat päästettiin kotiin.
“Mennäänkö teille vai meille”, Edward kysyi kun olimme hänen autossaan. Nauroin hänen kysymykselleen. Se kuulosti joltain iskuyrityksen päätökseltä, kun oltiin menossa viettämään yötä yhdessä.
“Mennään vaikka teille”, sanoin. Olin siellä viimeksi.. No silloin, kun tämä laihdutus alkoi. Halusin oikeastaan päästä sovittamaan Alicen vaatteita, josko ne mahtuisivat jo minulle.
“Selvä. Soitanko Esmelle ja pyydän häntä tekemään jotain ruokaa, nyt kun ruokailukin jäi välistä?”
“Ei tarvitse, söin tukevan aamiaisen”, vastasin. En oikeastaan ollut syönyt mitään, olin kipannut aamumuroni vessanpöntöstä alas… Edward loi minuun pikaisen vilkaisun ja käänsi sitten katseensa tiehen.
“Vai niin”, hän mutisi. Minä keskityin hänen autonsa levyvalikoimaan, samalla kun hän jupisi jotain itsekseen.