Author: natte
Beta: Purriainen
Fandom: Doctor Who
Paring: Doctor/Rose
Rating: S
Genre: hurt/comfort, fluffy, drama, ficlet
Disclaimer: En omista, en vaikka kuinka kovasti tahtoisinkin, BBClle kuuluupi Doctor Who ja siinä samalla Doctor itsessään sekä Rose.
Summary: "Shh, Rose, olen tässä, kaikki on hyvin. Ei mitään hätää, olen tässä."
A/N: Ou jeah, Rose/Doctoria ja lisäystä Fandom10n. Vähän tuli muutaman kuukauden tauko kirjoittamiseen kun netti meni. Tästä idea lähti itseasiassa aikaisin aamulla, ja olin myöhästyä koulusta kun tämän toteuttamiseen meni sen verta aikaa.
Ei tässä sen erikoisempia, ficlet mikä ficlet.
Purriaiselle vielä kiitokset hyvästä betauksesta! Ja kommentteja, syön teidät muuten ketsupilla.
We'll always be alright
Seisoin keskellä utuista maisemaa. Meri vaahtosi rantakallioita vasten ja muovasi niistä pilareita, sieniä ja reikäleipiä. Oli vielä hämärää, ehkä aamuyö. Kuulin äänesi alhaalta rannalta.
"Rose, ala tulla! Voimme ihailla maisemia samalla, kun kävelemme niiden läpi. Allons-y!"
Näin, kuinka takkisi liehui merituulessa ja hymysi ulottui korvasta korvaan. Mahdoin hymyillä itsekin, ja päätin kiriä sinut kiinni.
Pinnistelin kovin päästäkseni liikkeelle. Tunsin olevani niin kevyt, kuin en olisi ollut siellä. Kovin ponnisteluin pääsin lähemmäs kallionreunaa, mutta sinä tunnuit kutistuvan kutistumistasi, huomaamatta, etten ollutkaan enää kannoillasi.
Vahvaksi tarkoitettu ääni sortui hennoksi huulillani ja hukkui tuuleen.
"Tohtori, odota!"
Mutta et kuullut. Viereesi oli ilmestynyt kuin tyhjästä toinen nainen, punahiuksinen, minua vanhempi ja pidempi. Näytitte juttelevan keskenänne kovin kiihkeästi, kuin kisailevat ystävävykset ikään. Mielessäni vilahti kuva Sarah Janesta, mutta turhan nopeasti se livahti sormistani, ja muistikuva katosi tuhansien muiden kasvojen joukkoon.
Yritin päästä rantahietikolle, mutta tuntui, kuin jalkani olisivat olleet kahlitut maahan.
Tunsin jonkin tumman ja.. lopullisen saavuttavan minua.
Se värjäsi nousevan auringon smaragdinvihreäksi, peitti taivaan ja toi ylleni ikuisen yön. Edes tähdet eivät valaisseet synkkää taivaankantta - kuin ne olisivat kaikki sammuneet jonkin suuremman voiman johdolla. Lämmöstä ei ollut tietoakaan, oli vain kylmää ja pimeää. Huusin sinua, huusin niin kovaa. Kyyneleetkään eivät lämmittäneet poskiani - kuin ne olisivat olleet lasia.
Loittonit horisonttiin pienenä, valkoisena pisteenä, pimeyden vaaniessa sinua joka puolelta. Itkunsekaisella äänellä koitin kutsua sinua, mutta hartioitani painava pimeys tukahdutti äänieristyslevyn tapaan.
"Tohtori!"
Silmäni rävähtivät auki ja tajusin vapisevani. Ponnahdin pystyyn tajuamatta oikein, mitä tein tai missä olin. Kaksi vahvaa käsivartta piti minua otteessaan.
"Shh, Rose, olen tässä, kaikki on hyvin. Ei mitään hätää, olen tässä."
Itkin lohduttomana vasten häntä, kasvot hautautuneena hänen olkapäähänsä. Hän silitti hiuksiani rauhoittavasti, kuiski korvaani mukavia sanoja ja piti lähellään.
Hiljalleen rauhoituin.
"Oletko kunnossa?"
"Minä.. se oli vain pahaa unta."
Kysyvä ilme rohkaisi jatkamaan.
"Olimme kauniilla rannalla. Huusit minulle, että meidän piti jatkaa matkaa eikä pysähtyä katselemaan maisemia, mutta en päässyt eteenpäin, kuin olisin juurtunut kiinni maahan. Et kuullut huutoani, vaan jatkoit matkaasi jonkun punapäisen naisen kanssa. Tähdet tuntuivat sammuvan ympäriltäni ja pimeys kuristi minua kuin se olisi halunnut .. tappaa minut", lisäsin ja tajusin, miten typerältä koko tarina kuulosti.
Tohtorin ilme sen sijaan viipyili hetken vakavana.
"You know what - they keep trying to split us up, but they never ever will."
"Never say never ever."
"Nah, we'll always be alright, you and me. Don't you think? Doctor?"
"Something in the air. Something's coming. A storm's approaching..."
