Kirjoittaja Aihe: Once upon a December, K-11 , 2/2  (Luettu 1744 kertaa)

Amy Malfoy

  • ***
  • Viestejä: 1 121
Once upon a December, K-11 , 2/2
« : 11.12.2009 14:45:55 »
// Alaotsikko: jouluoriginaali, K-11

Title: Once Upon a December
Author: Amy Malfoy
Rating: K-11
Pairing: Nicholas Patrick Leonard Clearwood(Nick) /Emma Charlotte Jane Virginia Bennet
Genre: romance, het
Warnings: hyvin jouluinen..
Summary: Tarina Joulusta, rakkaudesta ja salaisuudesta, joka on pidetty piilossa jo vuosisatoja.
A/N: Joulu-originaali. Kertoo nykyaikaisen tarinan Joulupukista, ja rakastavaisista, jotka eivät koskaan tulisi saamaan toisiaan, pojan sukujuurten takia.

Nick seisoi lumisateessa ja katseli erimuotoisten – ja kokoisten lumihiutaleiden lähestyvän maata. Jotkut niistä pysähtyivät pojan kasvoille tai vartalolle, jotkut niistä jatkoivat matkaansa maahan asti jossa liittyivät miljoonien muiden seuraan. Poika huokaisi syvään ja laski katseensa. Hämärässä hän näki, että jäällä luisteli joku. Hän oli toivonut, että olisi saanut olla rauhassa, mutta joku oli nähtävästi saanut saman idean. Poika käveli kentän laidalle ja lumen narskunta loppui. Hahmo jäällä pysähtyi ja kääntyi ympäri. Hämärässä ei nähnyt tämän ilmettä, mutta pian hahmo luisteli kohti poikaa. Nick veti syvään henkeä, raikas yöilma tuntui mukavalta keuhkoissa, ei liian kylmältä, juuri sopivalta, että se virkistäisi.

Vasta kun hahmo oli kymmenisen metrin päässä, poika tajusi, että tämä oli tyttö. Ehkä vuoden nuorempi, kuin poika, mutta silti tytössä oli jotain, mikä teki hänet vanhemman oloiseksi.
Tyttö pysähtyi aivan kentän laidalle, kahden metrin päähän pojasta.

”Hei.” Tyttö sanoi ja hymyili pienesti. Poika jäi kiinni tytön hymyyn. Se oli kauneinta, mitä hän oli koskaan nähnyt. Jos poika saisi valita, hän olisi katsonut tytön hymyä koko loppuelämänsä. Sitten tytön hymy katosi ja tilalla näkyi epävarmuus, huulet mutristuivat ja kulmien yläpuolelle muodostuivat pienet rypyt. Tyttö oli epävarma. Poika ei todellakaan halunnut tytön olevan epävarma.
”Onko kaikki hyvin?” Tyttö kysyi ja puri alahuultaan, joka oli rohtunut kylmästä ulkoilmasta.
”Ai. Hei. On.” Poika halusi saman tien vajota maan alle. Hän ei saanut edes kunnon lauseita muodostettua, vaan puhui töksähdellen ja antoi tytölle varmasti todella huonon vaikutuksen.
”Olitko tulossa luistelemaan?” Tyttö kysyi ja tämän katse viivähti luistimissa, joita poika piteli käsissään. Poika ei siirtänyt katsettaan tytöstä, vaan hengitti syvään. Tyttö kurtisti kulmiaan ja otti pienen, viipyvän askeleen luistimella taaksepäin.
”Odota!” Poika huudahti niin, että se kaikui pitkin suurta kenttää. Tyttö sävähti ja käänsi katseensa takaisin poikaan yllättyneenä.
”Haluaisitko luistella kanssani?” Poika kysyi. Tyttö siirsi katseensa taaksepäin, kentän toiselle laidalle. Suuri kirkkotorni kohosi puiden välistä ja kello loisti kirkkaana. Se näytti hieman yli keskiyötä.
”Minun on mentävä. Mutta olen täällä huomennakin.” Tyttö vakuutti ja hymy palasi hänen huulilleen. Poika tunsi taas sulavansa ja pieni hymy käväisi hänenkin huulillaan.
”Se olisi mukavaa.” Poika tunnusti ja tyttö lähti luistelemaan toiselle puolelle.
”Mikä sinun nimesi on?” Poika huudahti. Hänen oli saatava tietää tuon tytön nimi.
”Emma. Emma Bennet.” Tyttö vastasi hymyillen säkenöivästi.
”Olen Nick, Nick Clearwood.”
”Ah, olet Lucyn veli”, tyttö totesi ja poika nyökkäsi.
”Käytkö sinäkin Willowsin alakoulua?” Tyttö kysyi.
”Kyllä, olen neljännellä.” Tyttö nyökkäsi ja luisteli sitten kentän toiselle laidalle ja vaihtoi luistimet pois. Hän katsahti vielä kerran poikaan, joka vain seisoi mykistyneenä paikoillaan, kunnes käveli pimeyteen.

Poika seisoi pitkään paikoillaan. Lopulta, kun kylmyys alkoi hiipiä ympäri pojan kehoa, tämä havahtui. Nick nosti katseensa kelloon ja lopulta, kun pieni lumihiutale leijaili hänen poskelleen, hän kääntyi ympäri ja käveli kotiin. Hän oli varma, että näkisi tytön vielä. Hänen täytyi nähdä tyttö, he kuuluivat toisilleen. Vaikka he olivat vaihtaneet vain pari sanaa, poika oli varma, että halusi viettää loppuelämänsä tytön kanssa.


***

”Nick.” Tyttö katsoi ikkunaan toisessa kerroksessa, mutta se pysyi pimeänä. Hän huokaisi ja katseli hetken maahan, lopulta hän löysi juuri sen mitä etsi ja heitti sen ikkunaan. Siitä kuului pieni kolahdus ja tyttö sihahti perään ”Nick!”, mutta mitään ei tapahtunut. Tyttö alkoi jo pikkuhiljaa turhautua, ulkona oli pakkasta ja ensilumi satoi juuri maahan. Tämä oli ollut heidän perinteensä, joka vuosi. Ensilumen sataessa, oli se sitten aamulla, päivällä tai keskellä yötä, kuten nyt, he herättäisivät toisensa, ottaisivat luistimensa ja menisivät läheiselle jäälle luistelemaan. Emma ei aikoisi antaa Nickin luistaa tästä päivästä. Kello oli puoli kolme ja viimeiset 15 minuuttia tyttö oli yrittänyt saada poikaa hereille. Lopulta hän huokaisi ja käveli tikkaille, jotka johtivat ikkunaan, joka oli hänen tämänhetkinen kohteensa.

Emma oli monta kertaa livahtanut salaa ikkunasta sisään, joten hän tiesi miten lukko toimi ja kuinka paljon niitä uskalsi avata ennen kuin ne vinkuivat. Nyt Emma teki täsmälleen oikein ja pian hän seisoi pojan huoneessa. Hän käveli pojan sängyn viereen, tämä nukkui levollisesti raajat levällään ja suu hieman raollaan. Tyttö naurahti hieman ennen kuin laski jääkylmät kätensä pojan vatsalle. Nick sävähti saman tien hereille ja katsoi säikähtäneenä ympärilleen samalla, kun Emma nauraa kihersi melkein kaksinkerroin.

”Sanoinhan, että kosto on suloinen”, tyttö hymyili lempeästi, kun poika oli vihdoin rauhoittunut.
”Ems, mitä helv-!”
”SHHH! Kello on melkein kolme ja kaikki nukkuvat, joten pidä pienempää ääntä.” Emma kuiskasi ja laittoi kätensä pojan suun eteen. Tämän kulmat kurtistuivat ja hän katsoi Emmaa kysyvästi. Lopulta tyttö siirsi kätensä pois ja poika kysyi hiljaa:
”Mitä sinä teet täällä kolmelta yöllä?” Tyttö puraisi huultaan ja istui sängylle.
”Noh, olen jo pitkään miettinyt…” Emma aloitti hitaasti, hän käännähti nopeasti ympäri ja konttasi sängyllä melkein pojan päälle, joka oli säikähdyksestä lentänyt selälleen.
”Meillä on niin paljon yhteistä, olemme olleet ystäviä jo niin kauan.. Ehkä meidän pitäisi…” Emma siveli sormellaan pojan paljasta rintakehää. Nickin ilmeestä paistoi pieni kauhu. Lopulta Emma ei kestänyt enää, otti sängyltä tyynyn ja paiskasi sen päin poikaa.
”Nuija!” Tyttö sihahti hiljaa nauraen.
”M-mi-Ems…mitä sinä oikein…?” Poika ei saanut sanaa suustaan.
”Ensilumi idiootti!” Emma sanoi ja nousi nopeasti ylös ja meni ikkunaan. Poika nousi nopeasti myös ylös ja tuli ikkunaan.
”Wau, se on todella kaunis”, Nick myönsi ja hetken he vain katsoivat lumisadetta.
”Noniin, pue päällesi ja tule alas!” Emma sanoi ja tyrkkäsi poikaa kohti vaatekaappia.
”Eih, Emma, emmekö me ole jo vähän liian vanhoja tähän? Minulla on huomenna historian tentti, en oikeasti voi valvoa”, Nick sanoi pyytäen ja Emma katsoi tätä vihaisesti.
”Ei.” Hän vastasi tiukasti.
”Sinä et antanut minun luistaa silloin, kun minulla oli influenssa, joten minäkään en anna sinun luistaa nyt, sinä puet päälle, otat luistimesi ja olet ulkona tasan kuudessa minuutissa.” Emma kiipesi tikkaita alas ja viiden minuutin kuluttua, kun Emma oli ehtinyt tehdä kaksi lumienkeliä, Nick tuli luistimet olallaan alas.
”Mennään sitten, tulen kuolemaan sinne kokeeseen..” Emma tönäisi poikaa olkavarteen ja he naureskelivat koko matkan kentälle.

***

Oli kulunut tasan 10 vuotta siitä, kun Emma ja Nick ensimmäisen kerran tapasivat jäisellä kentällä pienessä Willowsin kylässä. He tunsivat toisensa paremmin kuin kukaan muu ja he tiesivät, ettei mikään tai kukaan päässyt heidän väliinsä.
Se, mitä he tunsivat toisiaan kohtaan, oli jotain mitä kukaan ei osannut selittää, he rakastivat toisiaan, mutta eivät olleet rakastuneet toisiinsa. He tiesivät, että jonain päivänä he löytäisivät rakkauden ja juuri sen takia, he eivät aikoisi rikkoa välejään, he olivat kuin veli ja sisko, tosin heidän suhteensa oli tiiviimpi, paljon, paljon tiiviimpi.

Oli Joulukuun 4 päivä, lunta tuiskusi jo kolmatta päivää eikä loppua näkynyt. Tiet olivat tukossa eikä kukaan käynyt ulkona, koska asteet olivat päätä huimaavat.
Emma oli kääriytynyt vilttiin ja luki Jane Austenin kirjaa Kasvattitytön tarina, hän oli täysin uppoutunut tähän kirjaan eikä huomioinut ulkomaailmaa millään tavalla. Ehkäpä juuri tämän takia, tyttö kaatoi sylissään olevan kaakaomukin lattialle kuullessaan napakan koputuksen ikkunassa.

Emma katsahti ensin lattialle, jossa muki pyöri pientä ympyrää jättäen ruskeaa nestettä ympäri punaista mattoa.
”Ei voi olla totta!” Tyttö huokaisi raskaasti ja käänsi sitten katseensa vihaisesti ikkunaan, josta ääni oli tullut.
 Parikymppinen miehenalku seisoi lumituiskussa naama punaisena ja nenä litistettynä ikkunaa vasten kasvoillaan pirullinen irvistys. Emma ei mahtanut itselleen mitään vaan päästettyään ensimmäisen tirskahduksen hän kikatti pojan ilmeelle voimatta lopettaa hetkeen. Poika koputti ikkunaan uudestaan ja Emma huokaisi, hän kääriytyi tiiviimmin vilttiin ja kävi avaamassa ikkunan. Jääkylmä tuuli löysi tien sisään ja vilunväreet kulkivat pitkin tytön selkää.
”Nick, mitä hittoa sinä teet ulkona?” Emma kysyi ihmeissään ja päästi pojan sisälle, joka paleli päästä varpaisiin.
”Ajattelin, että sinulla on tylsää, joten tulin viihdyttämään sinua”, Nick sanoi iloisesti, nähtävästi mikään luonnonvoima maailmassa ei saisi pojan positiivisuutta häviämään.
”No oikeastaan minulla oli ihan mukavaa, luin kirjaa ennen kuin sinä tulit häiritsemään”, Emma kiusoitteli, poika huokaisi teennäisen raskaasti ja veti naamalleen surullisen ilmeen.
”Selvä, minä menen sitten.” Poika kääntyi ikkunaan päin, kunnes Emma tuhahti.
”No hyvä on, voit jäädä, haluatko kaakaota?” Poika hypähti ympäri ja taputti käsiään.
”Tahdon toki! Kiitos.. Ai, juu.. Voin siivota tuon jos haluat”, Nick sanoi nähdessään jäljen matossa.
”Niin minä oletinkin”, Emma sanoi hymyillen, ”teen sinulle sillä aikaa spesiaalini.”

Loppupäivän pari vietti juoden varmasti yli litran kaakaota ja pelaten erilaisia lautapelejä joista viimeisimmän keskeytti puhelimen kova pirinä. Emma juoksi puhelimeen ja Nick käveli perässä.
”Bennet”, tyttö vastasi puhelimeen kohteliaasti. Soittaja ilmoitti oman henkilöllisyytensä ja Emman ilme oli mitä hämmästynein. Hän katsoi Nickiä pitkään ennen kuin osasi vastata puhelimeen,
”Kyllä, hän on täällä… Selvä, pieni hetki.” Emma laski puhelimensa vasten vartaloaan.
”Herra Clearwood haluaisi tiedustella milloin hänen vanhin poikansa suvaitsee saapua kotiin.” Emma sanoi vakavalla äänellä, hän tiesi, että Nickin isä, herra Clearwood, oli hyvin opetettu mies, joka tarttui pienimpäänkin etiketti virheeseen. Nickin ilme oli myös mitä hämmästynein, hänen isänsä oli ollut komennuksella melkein vuoden eikä hän odottanut tätä kotiin ennen uutta vuotta.
”Anna minä puhun hänen kanssaan”, Nick sanoi ja Emma ojensi tälle puhelimen.
”Hei isä”, Nick aloitti ja Emma siirtyi takaisin olohuoneeseen siivoamaan heidän jälkiään.

Nick saapui pian olohuoneeseen.
”Pitää lähteä, isällä on jotain hyvin tärkeää asiaa, koskee kuulemma hyvin suuresti tulevaisuuttani”, Nick sanoi ja tuhahti.
”Selvä, haluatko kyydin?”
”Äh, minä kävelen, saanpahan hetken ainakin rauhaa ennen kuin kävelen karhun kitaan.” Molemmat naurahtivat ja Emma päätti lähteä saattamaan Nickiä puoleenväliin heidän taloistaan.

Ilta oli jo pitkällä ja pimeys oli vallannut taivaan. Tähdet näkyivät erikoisen kirkkaina, koska lumi heijasti niitä mitä erikoisimmalla tavalla.
”Aiotteko tulla katsomaan Bethin esitystä?” Emma kysyi, kun he saavuttivat rajan, jossa he aina erkaantuivat.
”Uskon, en tiedä mitä isällä on suunnitelmissa, mutta minä ainakin tulen.”
”Selvä, nähdään lauantaina”, Emma sanoi, he halasivat lämpimästi ja lähtivät sitten vastakkaisiin suuntiin. Emma kääntyi parinkymmenen askeleen päässä ja näki, että Nick käveli päättäväisesti jo poispäin. Tyttö huokaisi syvään ja jatkoi kävelyä, hän ei nähnyt, kun sadan metrin päässä poika kääntyi ympäri ja katsoi tytön palaavan takaisin. Poika huokaisi ja jatkoi matkaansa ajatellen, että se, mitä hän kaikista eniten maailmassa tahtoi, ei koskaan voisi olla hänen.

Emma pääsi kotiovelle asti ennen kuin se iski häneen. Se iski niin lujaa ja niin peruuttamattomasti, että tyttö vajosi ovea vasten lattialle. Hän hengitti kiivaasti ja tuntui, että jokin oli ottanut otteen hänestä, tai ennemminkin hänen sydämestään. Aivan kuin joku olisi vienyt sen mukanaan, kuin se ei olisi enää tytön hallussa, ei ollut enää hänen asiansa, mitä sille tapahtui. Emma tiesi tasan kuka sen oli vienyt, mutta mitä tämä, tämä, tämä varas, sillä tekisi, sitä ei tyttö voinut edes aavistaa. Hän voisi vain odottaa ja toivoa. Joulu oli toiveiden ja täyttymysten aikaa, joten ehkä nyt, 10 vuoden jälkeen, Emman oli aika saada oma toiveensa täytetyksi.

***

Siinäpä teille ensimmäinen luku, toinen tulee viikonlopun jälkeen.
Nauttikaa.

~Amy
« Viimeksi muokattu: 15.06.2011 15:59:39 kirjoittanut Pyhimys »

Ginin banneri<3
~The End is here: Deathly Hallows Part II~
~Dramione~
”Goalies don't think." - Chris Osgood
                                                                       Kiitos Leijonat <3

Amy Malfoy

  • ***
  • Viestejä: 1 121
Vs: Once upon a December, K-11 , 1/2
« Vastaus #1 : 15.12.2009 09:03:07 »
Toinen osa, olkaatte hyvät (:




Oli kulunut kaksi viikkoa siitä, kun Emma ja Nick olivat viimeksi tavanneet, se oli pisin aika mitä he olivat koskaan olleet erossa. Emma oli käynyt Clearwoodeilla, mutta siellä ei ollut ollut ketään kotona, kuin tyhjyys olisi imaissut koko perheen. Emma oli kysellyt kaikilta, mutta he tiesivät vain sanoa, että Herra Clearwoodilla oli ollut suunnitelmia perheelleen ja he olivat nyt lähteneet.

Emma ei voinut uskoa kuulemaansa, Nick ei koskaan lähtisi ilman, että ilmoittaisi tytölle. Hän ei voisi vain lähteä ja jättää kaikkea, he olivat kokeneet niin paljon yhdessä, kai tyttö sentään ansaitsisi selityksen, miksi.



Miksi?




Miksi..?




Miksi…?




Miksi…?



Oli kulunut 384 päivää siitä, kun Nicholaus Clearwood oli lähtenyt perheensä kanssa. Lähtenyt ja jättänyt Emman yksin. Hän ei voinut ymmärtää sitä. Hänen elämänsä tärkein ihminen oli vain yhtäkkiä kadonnut aivan kuin maa olisi niellyt hänet. Tyttö seurasi lehtien kuolinilmoituksia, mutta missään ei mainittu ketään Clearwoodin suvusta. Tyttö oli jo menettänyt toivonsa, että poika koskaan palaisi. Ei hän aikonut palata tähän pieneen maalaiskylään, joka oli ollut Emman koti jo 21 vuoden ajan. Mutta vain 10 vuoden ajan tyttö oli todella tuntenut elävänsä. Niiden 10 vuoden aikana, joina hän oli tuntenut Nickin.

Tyttö katsoi ulos pimeään iltaan. Oli Jouluaatto ja kukaan ei liikkunut ulkona. Kaikki olivat perheidensä parissa juhlimassa ja pitämässä hauskaa. Nytkin Emma oli perheensä ja sukunsa ympäröimänä, mutta se, jota hän kaikkein eniten kaipasi, ei ollut paikalla ja siksi Emma ei tuntenut olevansa juhlatuulella, hän tunsi olonsa melkein samanlaiseksi kuin viime jouluna. Hän tiesi, että hänen pitäisi unohtaa Nick ja antaa asian olla, mutta miten unohtaa jotain niin vahvaa ja voimakasta joka on ollut sidoksissa toiseen niin pitkään. Ja eihän Emma voinut jatkaa, kun hänen sydämensä oli yhä tällä varkaalla, joka ei ollut koskaan nähnyt parhaaksi palauttaa sitä.

”Ems, kulta.” Emma havahtui ja käänsi katseensa ikkunasta. Hänen perheensä istui ruokapöydässä syöden jokaista herkkua mitä pöydästä vaan löytyi.
”Mmh… Sanoitko jotain Cassandra?” Emma kysyi tädiltään, joka katsoi sisarentytärtään odottaen.
”Ojentaisitko leipäkorin.” Emma joutui taas herättelemään itseään ja antoi vierellään olevan korin toisella puolella odottavaan käteen.
”Ole hyvä.”
”Kiitos. Olit taas niin omissa ajatuksissasi, että ajattelin, että olisi parasta herättää sinut. Sinultahan jää kohta kaikki jouluherkut syömättä”, Cassandra sanoi naurahtaen. Emma veti kasvoilleen tekohymyn, jonka oli onnistunut vuoden aikana muovaamaan lähes pettämättömän täydelliseksi.

Ilta ja yö saapuivat tällä kertaa tuskattomasti ja Emma oli huojentunut, että voisi taas antautua unen maailmaan. Hän tuli huoneeseensa ja lysähti sängylleen, valitettavasti hänen katseensa ehti kiertää huoneessa nähden lahjapaketin, jonka hän oli paketoinut jo kolme viikkoa sitten. Siinä oli päällä kaunis rusetti ja paketti oli osoitettu Nickille. Tiesihän Emma, että ei poika aikoisi palata, mutta hän silti jaksoi odottaa. Odottaa, että ehkä kuitenkin, joulun kunniaksi, poika tulisi tapaamaan Emmaa. Mutta ei niin kävisi. Emman täytyi vain hyväksyä tosiasiat.

Tyttö kaivautui peiton alle ja sulki silmänsä, hän nukahti nopeammin kuin yleensä ja pian hän luisteli jo omassa unessaan sumuisella jäällä näkemättä eteensä, mutta tietäen, että hänen täytyi jatkaa. Matka loppui aivan yhtäkkiä, kun Emma havahtui hereille. Hän istui sängyllään hengittäen kiivaasti tietämättä mikä hänet herätti. Tyttö katsoi ympärilleen, muttei nähnyt ketään.

”Ems.” Joku kuiskasi. Tyttö kiljaisi ääneen ja pian joku oli jo painanut kätensä tytön suulle.
”Shhh!” Tyttö riuhtoi ja potki, hän ei aikoisi antautua tämän rosvon käsiin.
”Shh! Au! Ems rauhoitu!” Emma lopetti riuhtomisen, hän tunnistaisi tuon äänen missä vaan. Tuota ääntähän hän oli kaivanut viimeiset 12 kuukautta. Käsi katosi tytön suulta ja Emma nousi seisomaan sängyn toiselle puolelle yrittäen saada silmänsä tottumaan pimeyteen. Pian hän erotti miehen hahmon sängyn toisella puolella, kuun ja lumen hohde ikkunasta valaisi pojan kasvoja tarpeeksi ja Emma peruutti kiinni vaatekaappiinsa pudistaen päätään.
”Ei..ei.. tämä menee jo liian pitkälle”, hän sanoi ja kyyneleitä alkoi jo muodostua hänen silmiinsä.
”Ems, ei, älä itke”, poika tuli Emman luokse, mutta tyttö siirtyi kauemmas.
”Sinä et ole oikea, olet pelkkää kuvitelmaa” Emma siirtyi sänkyyn ja heitti peiton päällensä pudistaen päätään, hän oli vihdoin ja viimein menettänyt järkensä.
Pian hän tunsi painoa sängyllä, kun joku asettui makaamaan hänen vierelleen, hetken kuluttua peittoa siirrettiin ja hahmo siirsi peiton teltaksi heidän ylleen.
”Hei, Emma.”
”Nicholaus.” Emma kuiskasi hiljaa itkua äänessään. Kumpikaan ei puhunut, he vain tuijottivat toisiaan pitkään. Emma tarkasti pojan jokaista kasvon piirrettä. Ei Nickiä tosin enää voinut kai pojaksi kutsua, tämän kasvoilla oli selvää elämän kokemusta, poika oli kokenut paljon viimeisen vuoden aikana.
”Nick… Mitä tapahtui?” Emma lopulta kuiskasi.
”Minulla ei ole paljon aikaa. Tiedäthän, että isäni on koko ikäni ollut aina puolet vuodesta komennuksessa?” Emma nyökkäsi, ”Noh, niin hän tavallaan olikin, mutta ei aivan sellaisella miksi minä sitä kuvittelin. Hän on…” Nick hiljeni äkkiä ja Emma katsoi poikaa ihmeissään.
”No, kuitenkin, hän vei meidät kaikki hänen… komentokeskukseensa. Olimme kuulemma tarpeeksi vanhoja kuulemaan totuuden, mutta saatuamme tietää sen, isä sanoi, ettemme voisi enää palata, koska emme olleet ”normaali perhe”, tiedätkö kuinka minä taistelin häntä vastaan. Olen vihannut häntä joka hetki viimeisen vuoden ajan, että hän pakotti minut mukaan, että hän vei minulta kaiken vapauden, en voinut hyvästellä sinua, kertoa sinulle mitään, en edes lähettää sinulle kirjettä. Se söi minua, halusin niin kovasti puhua sinulle. En vain… saanut.”
”Mutta miten sinä nyt olet täällä?”
”No, en oikeasti saisi olla, mutta tämä on ainoa ilta, kun isä on poissa, joten minä, vähän niin kuin, hiivin ulos.” Nick sanoi ja hymyili loistavaa hymyään.
”Hiivit ulos? Missä te oikein asutte, jossain lähellä vai?”
”Hmm.. Ei aivan, mutta minulla oli nopea kulkuväline.”
”Nick, mitä on oikein tekeillä, miksi sinä olet niin salamyhkäinen?”
”Emma, tiedät, että välitän sinusta, todella paljon-”
”Totta kai-”
”Sitten sinun on luvattava minulle jotain, lupaathan.”
”Anna tulla.”
”Odota minua.”
”Mitä?”
”Odotathan minua? Vaikka mitä tapahtuisi, vaikka mitä kuulisit, sinä odottaisit minua, etkö odottaisikin?” Nickin ilme oli anova.
”Mikä kysymys tuo nyt oli? Minä olen odottanut sinua viimeisen vuoden, joten totta kai minä voin muutaman päivän odottaa. Mistä on oikein kyse?”
”No, tuota, kyse ei olisi ihan muutamasta päivästä ennemminkin, tuota…”
”Viikoista? Kuukaudesta? Minä voin odottaa kyllä.”
”Voitko odottaa 12 kuukautta? Voisitko odottaa vuotta?” Nick kysyi. Emman hengitys pysähtyi hetkeksi. Vuosi. Jo edelliset kuukaudet olivat tuottaneet suunnatonta tuskaa, tosin silloin, Emma ei ollut tiennyt tulevasta, nyt hänellä olisi sentään jotain mitä odottaa, päämäärä.
”Odotan minä. Mutta sinun on luvattava jotain.” Nick nyökkäsi varmana.
”Palaat takaisin. Sinun on annettava sanasi, että palaat, minä odotan tasan 365 päivää, ensi vuoden jouluaattona odotan, että sinä palaat.”
”Minä vannon kautta oman henkeni, että palaan vuoden kuluttua luoksesi.” Nick sanoi ja sävähti sitten.
”Mikä hätänä?”
”Minun on mentävä”, Nick nousi ylös heittäen peiton pois heidän päältään.
”Mitä? Sinähän tulit vasta, lupasit selittää. Et voi mennä vielä!” Emma sanoi hädissään.
”Ems, rauhoitu, olen pahoillani. Isä ei saa huomata, että olen ollut poissa, minun on palattava ennen häntä.
”Odota minua Emma, niin lupaan palata luoksesi.” Nick sanoi ja käveli ikkunaan, Emma nousi myös ylös ja he halasivat tiukasti ja lämpimästi.
”Minä odotan sinua, aina.” Poika avasi ikkunan ja hivuttautui ulos lumiseen talviyöhön.
”Nick!” Emma huudahti hiljaa pojan perään. Tämä käännähti ympäri.
”Öh, mmh..” Emma katseli ympärilleen, hän oli panikoinut. Sitten hän huomasi lahjansa.
”Tämä on sinulle.” Poika hymyili ja otti paketin.
”Anteeksi, ettei minulla ole sinulle mitään.”
”Tuo ensi vuonna”, Emma ehdotti hymyillen ja Nick nyökkäsi varmasti ja katosi sitten talon nurkan taakse. Emma sulki ikkunan ja huokaisi syvään, hänen olisi pitänyt sanoa se, mutta hän oli pelästynyt, eihän hän ollut nähnyt poikaa vuoteen, ei hän voinut noin vain mennä sanomaan toiselle, mitä tämä oikeasti merkitsee hänelle.
”Rakastan sinua”, Emma kuiskasi hiljaa ennen kuin meni takaisin peiton alle ja nukahti ensimmäistä kertaa vuoteen hymy huulillaan.

***

Oli kulunut viisi vuotta siitä, kun Nick oli mystisesti lähtenyt Willowsista perheensä kanssa. Joka jouluaatto hän oli viettänyt muutaman tunnin Emman luona, se oli ainoa, mitä hän saattoi tytölle suoda, aika kului aina aivan liian nopeasti ja pian Nick jo katosikin pimeään talviyöhön ja Emma jäi odottamaan seuraavaa joulua.

Emma oli 25 vuotias nainen, hän asui yhä Willowsin pienessä kylässä, mutta asui omassa vuokra-asunnossa ja oli töissä kylän ainoassa kahvilassa, joka iltaisin muuttui aina baariksi. Emma oli kävelemässä kotiinsa vanhempiensa luota. Lunta sateli hiljalleen ja hiljaisuus oli mitä ihaninta. Ei kuulunut muuta ääntä, kuin lumen natina naisen kenkien alla. Pian hän tuli talolleen ja huokaisi. Nick olisi pian taas täällä. Hän oli viimeiset kolme vuotta pitänyt tunteet ominaan eikä ollut kertonut niistä Nickille, mutta silti, joka vuosi tunteet kasvoivat Emman sisällä ja hän tiesi, ettei voisi pitkään enää salata niitä mieheltä. Tänä jouluna hän aikoisi kertoa miehelle tunteistaan, kävi miten kävi.

Emma odotti malttamattomana huoneessaan ja pian ikkunaan jo koputettiin ja nainen kävi avaamassa sen. Nick tuli sisään ja Emman hymy leveni hetkellisesti, kunnes näki miehen murheelliset kasvot.
”Nick, mikä hätänä?” Emma kysyi ja he istuivat sängylle.
”Ems, tuota, en tiedä miten tämän sanoisin-” Nick tuijotti syliinsä ja Emma nosti pojan leukaa, kunnes heidän katseensa kohtasivat.
”Nick, anna tulla.”
”Tämä on viimeinen kerta, kun näemme”, Nick sanoi surullisena.
”Mitä?! Miksi?” Emma ei halunnut uskoa korviaan. Hän ei voisi menettää Nickiä nyt, ei varsinkaan nyt, kun hän oli valmis kertomaan kaiken.
”Olen pahoillani, isäni… minun on… En voi enää tavata sinua”, Nick sanoi ja hänen silmänsä olivat täynnä surua ja epätoivoa, samoja tunteita, joita Emma tunsi.
”Mutta Nick, sinä lupasit. Etkö voi sanoa isällesi, ettet halua enää… että haluat palata kotiin.” Palata minun luokseni, Emma ajatteli.
”En voi.. Minulla on.. tehtävä… ja en voi jättää sitä, se on eräänlainen… hmm.. perintö. Niin, siksi sitä voisi kai kutsua”, Nick huokaisi syvään. Hetken kumpikaan ei sanonut mitään, sitten Nick nosti yhtäkkiä katseensa ikkunaan. Emma tiesi mitä se merkitsisi. Lähtöä. Viimeisen kerran.
”Nytkö jo?” Nick nyökkäsi ja nousi ylös. Hän tarttui naisen käsiin ja nosti tämän ylös. He halasivat pitkään ja Emma ei enää voinut estää kyyneleitä. Hän jäisi kaipaamaan Nickiä.

”Näkemiin, Emma”, Nick sanoi ja pyyhki kaksi kyyneltä naisen poskilta.
”Hyvästi, Nick”, Emma sanoi ja he suutelivat pehmeästi. Se oli vain ystävien välinen hyvästi. Ei muuta. Nick kiipesi ikkunasta ja laskeutui alas. Emma katsoi ikkunasta alas kuinka Nick käveli pihan poikki kadulle.

Mene.
Mene.
Mene. Mene.
Mene. Mene. Mene.
Mene. Mene. Mene. Mene.
MENE. MENE. MENE. MENE.
MENE! MENE! MENE! MENE! MENE!

”NICK!” Emma huusi. Hän juoksi yöpuvussaan paljain varpain lumessa. Nick oli jo parin sadan metrin päässä kävelemässä kohti urheilukenttää. Mies kääntyi hämmentyneenä ympäri.
Emma juoksi viimeiset metrit ja hänen keuhkonsa kiljuivat kylmästä ilmasta, hän ei tuntenut varpaitaan, kylmyys oli ympäröinyt hänen vartalonsa täysin, mutta Emma ei välittänyt. Hän tiesi, että jos hän ei saisi sanottua viimeisiä sanoja, kylmyys ympäröisi hänet myös sisältä. Nyt hän tiesi ainakin yrittäneensä.
”Nick”, Emma huokaisi ja katsoi miestä tiiviisti silmiin.
”Minä rakastan sinua.”

Hiljaisuus.
Ei yhtäkään ääntä. Ei tuulta, ei valoa, ei kylmyyttä, ei lämpöä, ei lunta, ei jäätä, ei taivasta, ei tähtiä, ei yötä, ei päivää.
Nick katsoi Emmaa syvälle silmiin ja kumpikaan ei rikkonut katsekontaktia. Nick otti askeleen lähemmäs ja he olivat nyt aivan kosketusetäisyydellä.
”Emma.” Nick sanoi hiljaa, rikkoen pitkän hiljaisuuden.
”Ei. Älä sano mitään. Niin on parempi”, Emma sanoi ja kääntyi ympäri. Hän oli yrittänyt. Se riitti.
Joku tarttui kiinni naisen ranteesta ja kiepautti tämän ympäri.
”Nick –”
”Shh. Ole kerrankin hiljaa”, Nick sanoi ja hänen kasvoillaan oli aivan täysin uudenlainen loisto. Jotain, mitä Emma ei ollut nähnyt yli viiteen vuoteen.
”Olen odottanut, että sanoisit nuo sanat yli viisi vuotta. Tiedätkö millaista tuskaa se on minulle tuottanut tulla luoksesi joka vuosi, en voinut koskettaa sinua, koska en tiennyt mitä tunnet minua kohtaan. Ajattelin, että olin sinulle vain hyvä ystävä, en muuta. Mutta nyt.. kaikkien näiden vuosien jälkeen, NYT sinä avaat suusi ja kerrot tunteesi!” Nick sanoi pientä hämmästyneisyyttä äänessään.
”On siis liian myöhäistä?” Emma sanoi. Hän oli ollut oikeassa. Hän oli odottanut liian kauan.
”Ei, ei ole liian myöhäistä, nyt on juuri oikea aika”, Nick sanoi iloisesti ja Emma nosti katseensa Nickiin ihmeissään.
”Mistä sinä oikein puhut?”
”Emma, epäilen, että olet valmis tapaamaan perheeni”, Nick sanoi hymyillen. Emma kurtisti kulmiaan.
”Toistan: Mistä sinä oikein puhut?”
”Tästä kaikesta!” Nick sanoi iloisesti ja levitti käsiään.
”Ei enää salaisuuksia, ei enää salaisia tapaamisia kerran vuodessa. Ei enää piilottelua isältäni. Ei enää salamyhkäisyyttä.”

Emma tuijotti miestä niin kuin tämä olisi menettänyt kaiken järkensä.

”Eiköhän lähdetä”, Nick sanoi ja tarttui naista kädestä ja johdatti tätä kohti urheilukenttää.
”Minne me oikein menemme?”
”Sinne, mistä minä olen kotoisin, mistä isäni on kotoisin ja mistä tämä kaikki –” Nick osoitti ympärilleen ”- on saanut alkunsa.”
”Oletko tarkoituksella salamyhkäinen, vai olenko minä vaan hidas?”
”Ole kärsivällinen, pian näet.”

He tulivat urheilukentälle ja Emma tuijotti eteensä suu auki. Hän näki varmasti näkyjä.
”Ehm.. Nick..”
”Niin?”
”Ovatko nuo… Mitä nuo ovat..?”
”Nuo, rakas Emma, ovat poroja”, Nick sanoi naurahtaen.
”Selvä. Mitähän ne mahtavat tehdä keskellä kenttää?”
”Odottavat. Mennään.” Nick veti Emman jäälle ja he kävelivät hitaasti reen luokse, jonka edessä odotti kuusi täysikasvuista poroa. Sarvineen kaikkineen.
Nick auttoi Emman rekeen ja istui itse naisen viereen.
”Pyytäisin sinulta jotain”, Nick sanoi. Emma tuijotti yhä eteensä hämmästyneenä. Hän oli varmasti liukastunut ja lyönyt päänsä.
”Laittaisitko tämän silmillesi.” Emma siirsi katseensa poroista Nickin osoittamaan asiaan. Se oli liina.
”Ai. Selvä. Turhaa varmaan kysyä, että miksi”, Emma sanoi ja laittoi siteen silmilleen.
”Niin on. Rauhoitu ja nauti matkasta, olemme perillä hyvinkin nopeasti”, Nick sanoi.
”Nick muuten”, Emma sanoi tajuttuaan yhden asian.
”Niin?”
”Ei sinulla sattuisi olemaan vilttiä tai jotain, minulla on ihan tajuttoman kylmä.”
”Ai niin! Odota hetki.” Kuului pientä rapinaa ja kolinaa ja pian Emman ympärille laskettiin lämmin viltti, nainen käpertyi sen alle mahdollisimman pieneksi ja huokaisi. Viltti oli todella, todella lämmin.
”Kiitos.”
”Eipä kestä”, Nick sanoi ja Emma tunsi pienen nykäisyn, kun reki lähti liikkeelle. Hetken hän kuuli sorkkien kolahtelevan jäähän, mutta pian se vaimeni.

Matka ei kestänyt tosiaankaan kauaa. Emma oli ehtinyt jo rentoutua viltin alla ja lämpö oli palannut hänen jalkoihin ja käsiin ja hänellä oli oikein mukavat oltavat.

”Ems, et kai ole nukahtanut?” Nick kysyi ja Emma pystyi aistimaan hymyn tämän äänessä.
”Mmh.. En”, Emma sanoi huokaisten.
”Hyvä, voit ottaa liinan pois, olemme perillä”, Nick sanoi iloisesti ja nainen kohotti asentoaan ja avasi siteen silmiltään.
Hetken Emma räpytteli silmiään, koska joka puolella oli niin valkoista, eikä hän meinannut nähdä ympärilleen. Lopulta silmät tottuivat ja Emma pystyi keskittämään katsettaan erilaisiin asioihin. Hän näki pienen aitauksen, jossa oli parikymmentä poroa. Hän näki mökkejä sinne tänne ripoteltuna, noin parisenkymmentä niitäkin.
”Missä ihmeessä me olemme?” Emma kysyi ihaillen, hän ei ollut ikinä nähnyt mitään vastaavaa.
”Ems, rakas, tervetuloa kotiini”, Nick sanoi ja laskeutui alas reeltä, hän kaivoi penkkien takaa jotain ja ojensi ne sitten Emmalle. Nainen katsoi niitä hetken. Hän otti kiitollisena paksun talvisen viitan ja talvikengät vastaan. Pian he molemmat kävelivät lumen peittämää katua kohti lähintä taloa.
”Missä tarkkaan ottaen ”koti” on?” Emma kysyi, hän ei osannut sanoa, olivatko he pohjoisessa vai etelässä.
”Tunnistat paikan varmasti kohta”, Nick sanoi ja Emma seurasi miehen katsetta. Heitä lähinnä olevan talon, tai no, mökin ovi oli avautunut ja sen edessä seisoi noin viisikymmentä vuotias nainen. Tällä oli päällään puna-valkoinen mekko, sekä samanlainen viitta, joka Emmalla oli yllään.
”Nick, kulta, mukava, että olet kotona!” Nainen sanoi ja hänen kasvonsa olivat täydessä hymyssä.
”Hei, äiti, joko isä on kotona?” Nick kysyi ja halasi äitiään ja tuli sitten takaisin Emman vierelle.
”Tuli juuri, hän on tekemässä viimeistä silausta taloon. Ah, mutta sinä olet varmasti Emma, miten mukava tavata!” Nainen tuli muutamalla askeleella Emman luo ja halasi tätä lämpimästi.
”Eh, hei rouva Clearwood, mukava nähdä pitkästä aikaa”, Emma sanoi hämmentyneenä.
”Ah, aivan, siitähän on jo vierähtänyt muutama tovi, kun viimeksi näimme. Hienoa kuitenkin, että Nick vihdoin –”
”Äiti! Shh”, Nick keskeytti naisen äkkiä ja hymyili sitten Emmalle.
”Haluat varmasti tavata isäni. Epäilen, että se selittää sitten kaiken, kun olette tavanneet”, Nick sanoi salamyhkäisesti.
”Tulisi ainakin jotain järkeä tähänkin, olet aivan liian salamyhkäinen Nicholaus”, Emma sanoi ja pian he jatkoivat matkaa tietä pitkin kauemmas reestä, jonka porot oli nyt sijoitettu aitaukseen muiden seuraksi.

Pian he tulivat kauniin mahonginvärisen talon edustalle. Terassi oli valkoista puuta ja ovi tummempi, kuin muu talo.
”Isä, voimmeko tulla sisään?” Nick kysyi. Hetken oli hiljaista, sitten kuului pientä natinaa, kun joku käveli alas portaita.
”Odottakaa hetki, tulen ulos”, miehen ääni sanoi ja pian askeleet tulivat ovelle ja se avattiin. Emma tuijotti eteensä silmät suurina.
Hänen edessään seisoi tukevahko vanha mies, jolla oli valkoinen tuuhea parta ja valkoiset hiukset. Miehen kasvot olivat kuitenkin melko nuoret, vasta viiden-kuudenkymmenen. Mies oli suht-tukevahko, mutta vartaloa peitti punainen takki ja housut sekä iso musta vyö, joka ylittyi miehen vatsakummun yli.
”Et ole tosissasi”, Emma sanoi hitaasti ja hiljaisella äänellä.
”Ems, tässä on isäni, Patrick Nicholaus Clearwood”, Nick sanoi ja Emma tuijotti yhä vanhaa miestä tajuamatta mitään.
”Sinä olet siis Emma, miten ihastuttavaa tavata sinua kaikkien näiden vuosien jälkeen”, Patrick sanoi ja tuli heidän luokseen.
”Nick…” Emma sai sanottua.
”Emma.”
”Nick, miksi isäsi on pukeutunut… tai siis…. mitä hän… Nick, mitä isäsi tekee työkseen?” Emma sai soperrettua.
”Emma, isäni peri perheyrityksen. Hän, kuten hänen isänsä ennen häntä ja monet, monet sukupolvet ennen meitä”, Nick sanoi ylpeänä.
”Ja mikähän mahtaa olla tämä perheyritys?”
”Olet varmasti jo selvittänyt senkin”, Nick sanoi ja silitti naisen kättä.
”Yritätkö sinä uskotella minulle, että… että… että isäsi on-” Emma huokaisi syvään, ”-joulupukki?”
Nick ja hänen isänsä nyökkäsivät yhtä aikaa.
”Vai niin. Noh, se selittääkin..” Emma sanoi ja pudisti päätään.
”Selittääkö?”
”Jep, löin pääni pahemmin kuin luulin.” Niin Nick kuin Patrick nauroivat niin, että koko tienoo kaikui.
”Ems, kulta, et sinä ole lyönyt päätäsi. Tämä on totista totta.”
”Kuule Nick, olen hieman liian vanha uskomaan joulupukkiin, joten etsi joku, joka uskoo”, Emma sanoi, kääntyi ympäri ja lähti samaan suuntaan mistä he olivat tulleet.
”Emma, odota!” Nick tuli naisen vierelle.
”Millä sinä uskoisit, että se mitä kerroin, on totta?”
”Tuo minulle lentävä poro niin saatan harkita”, Emma sanoi naurahtaen.
”Lupaatko?”
”Nick, lakkaa pelleilemästä! Ei ole olemassakaan lentäviä… poroja.” Emma katsoi suu auki, kuinka Nickin vihellyksen johdosta poron aitauksesta yksi pienimmistä poroista otti muutaman askeleen ja liihotti sitten, kuin se laukkaisi ilmassa ja laskeutui suoraan Emman eteen.
”Emma, tässä on Ava, hän on Rudin tytär”, Nick sanoi ja Emma tuijotti poroa, joka katseli naista pää kallellaan.
”Rudi?”
”Rudolf.. Normaali reaktio, kaikki olettavat, että joulupukin porot ovat uroksia, mutta eipä se haittaa, mitä sitä turhaan vanhaa legendaa muuttamaan”, Nick sanoi hymyillen ja poro palasi kävellen takaisin aitaukseen.
”Nick, onko tämä kaikki oikeasti totta?” Emma sanoi ja katseli ympärilleen. Nick tuli naisen vierelle ja halasi tätä.
”On, tämä on totta. Sinä olet täällä vain, koska uskoit minuun, sinä odotit minua, aivan kuten lupasit, ja nyt minulla on mahdollisuus näyttää sinulle kaikki. Tämä on kotini ja nyt se on myös sinun kotisi, jos vain tahdot”, Nick sanoi ja katsoi Emmaa, hän ei tiennyt miten nainen tulisi reagoimaan, jos hän haluaisi lähteä, Nick ei estelisi, mutta hän toivoi, että nainen ymmärtäisi.
”No, kai sitä pitää sitten vain tottua lentäviin poroihin ja punaisiin vaatteisiin”, Emma sanoi lopulta, erittäin pitkän hiljaisuuden jälkeen. Nick halasin naista taas lämpimästi.
”Kiitos, Ems!” He kävelivät kohti ensimmäistä taloa.
”Ai ja Emma.”
”Niin?”
”Tervetuloa Korvatunturille”, Nick sanoi ja painoi pehmeän suudelman Emman huulille.

Fin.

***

Toivottavasti piditte. Joulu on jo ovella, joten enpä voinut vastustaa jouluoriginaalin kirjoittamista (:

~Amy

Ginin banneri<3
~The End is here: Deathly Hallows Part II~
~Dramione~
”Goalies don't think." - Chris Osgood
                                                                       Kiitos Leijonat <3