Nimi: Prinsessa, josta ei kerrottu yhtään satua
Kirjoittaja: raitakarkki
Oikolukija: Ancka <3
Ikäraja: S
Tyylilajit: humour ja drama
Varoitukset: kuolema
A/N: Äikän aine jonka Ancka tarjoutui betaamaan ja sitten heitin sen tänne. Pitää varoa ettei äikänope googlette ja luulee, että oon kopioinut tämän
Kommentit on kivoja
Millaiseksi sinä kuvittelet prinsessan?
Onko prinsessa kaunis, kultakutrinen ja sinisilmäinen nuori nainen, jolla on vaaleanpunainen mekko ja räpsyripset? Korkokengät on laitettu jalkaan silloin, kun prinsessa oppi kävelemään ja ryhti on juuri oikea. Hänelle luetaan kirjaa iltaisin ja hän saa kaiken, mitä haluaa vain napsauttamalla sormiaan. Hän menee naimisiin komean prinssin kanssa ja hänestä tulee kuningatar. Hän kuolee hymy huulillaan ja kruunu edelleen päässään.
No, tästä alkaakin tarinani. Olipa kerran minä. Minä olin prinsessa, vaikka hiukseni olivatkin mustat ja silmät vihreänruskeat. En osannut koskaan kävellä korkokengillä, ja mekkoa näki päälläni vain tietyissä juhlissa. Enkä muuten mennyt naimisiin prinssin kanssa, enkä ehtinyt kuningattareksi asti. Elämäni on surkuhupaisa tarina ja sen päättyminen vieläkin ironisempi.
Kaikki alkoi keväällä, silloin kun täytin yhdeksäntoista vuotta ja minulle pidettiin juhlat. Jouduin laittamaan korsetin ja sen sellaista ja minun naamani maalattiin ja leikkasin viittä eri kakkua. Äitini oli tietenkin keksinyt jotain pääni menoksi (ei, äitini ei ole kuollut, kuten monien muiden Tuhkimoiden ja Lumikkien on) ja niin hän ilmoitti koko suurelle salille, että hän on löytänyt minulle sulhasen.
”Hän on oikein sopiva minun kullannupulleni”, oli äiti sanonut ja taputtanut minua olalle, eikä ilmeisesti välittänyt siitä että mulkaisin häntä pahasti. Jos koko sulhasjuttu ei olisi ollut jo tarpeeksi typerää, sain illalla vielä tietää että lemmikkiboani oli kuollut. Se oli tukehtunut jänikseen. Itkin koko seuraavan päivän, suuremmaksi osaksi boani vuoksi, mutta tietenkin se, että minut naitettaisiin jollekin typerälle prinssille, itketti myös.
”No älähän nyt, ei sinun elämäsi niin radikaalisti muutu”, yritti tätini lohduttaa seuraavana iltana ruokapöydässä. Hyvä hänen olikin puhua, vanhapiika, viisikymmenvuotias eikä ainuttakaan sulhasehdokasta.
”Eikä sinun pitkälle tarvitse muuttaa”, isäkin sanoi ja puraisi kanankoipea. En edes vaivautunut kysymään, missä oli ”pitkällä”. Ei kuitenkaan tarpeeksi kaukana.
Kevät kuitenkin oli ja meni ja äiti järjesteli asioita lisää. Häät olisivat elokuussa, se olisi ilmeisesti täydellisin kuukausi. Kesäni meni ohitse huumaavan nopeasti, kun äitini ja tätini yrittivät opettaa minulle miten käyttäydytään miehen seurassa. Sovitin varmasti tuhatta eri hääpukua, maistoin tuhansia hääkakkuja ja valitsin tuhansista kukkasista kukkakimppua.
”Sulhasen näet sitten, kun aika on myöden”, sanoi äiti aina, kun yritin tiedustella tästä aviopuolisostani jotain. Vastaukset olivat vähintäänkin epäreiluja, en ollut edes nähnyt mieheni kuvaa. Mitä jos hän oli ruma? Ei sillä, että itse olisin jokin kaunokainen, mutta kyllä minullakin kriteerejä saa olla. En kuitenkaan ikinä sanonut mitään äidille, sillä todellisuudessa minulla oli Suunnitelma. Kyllä vain, isolla ässällä. Ennen ensimmäistääkään hääyötä pakenisin ja juoksisin vaikka omin jaloin jonnekin muualle ja muuttaisin nimeni ja menisin töihin lähikuppilan tarjoilijaksi, eikä kukaan edes epäilisi että olisin joskus ollut prinsessa tai mikään muukaan.
”Prinsessat ovat sinisilmäisiä keijukaisia”, ne sanoisivat ja minä hymyilisin ja tarjoilisin niille lisää kahvia. Hiukset tosin pitäisi leikata, niistähän ihmiset tunnistetaan. Ja kulmakarvat nyppiä.
Mutta sattuipa kuitenkin niin, että erittäin hieno Suunnitemani ei päässyt koskaan käytäntöön. Seuraava asia, jonka kerron, saattaa järkyttää monia, mutta turhaan itkette. Minä ainakin nauran moiselle, sellaista ei satu joka päivä. Olen ollut aina hyvin vahingoniloinen, ihmisten pitäisi oppia nauramaan itselleen. No kuitenkin, kesä oli jo vaihtunut syksyn alkuun ja minun oli viimein määrä tavata sulhaseni. Olin jopa itse laittanut hiukseni nutturalle ja pukenut vähän parempaa päälle, tulisimmehan me olemaan melkein päivän naimisissa. Kokit laittoivat juhlaruokaa ja tätini sähläsi sisustuksen kanssa. Kaiken piti olla täydellisesti ja tip top, ettemme antaisi väärää kuvaa. Minun piti lausua miltei kolme tuntia tervehdyksiä, kerrata vilkutuksia ja räpsytellä silmiäni! Kun lopulta prinssi oli ilmoitettu tulevaksi, minun oli määrä siirtyä kesäkartanomme pihalle odottamaan.
Koska jokaisessa tarinassa on mutta, on myös minun tarinassani. Kaikki oli siis täydellisesti ja prinssi oli tulossa aivan muutamien minuuttien päästä, mutta sitten tapahtui jotain hämmästyttävää ja odottamatonta. Minä nimittäin hukuin suihkulähteeseen. Voitteko uskoa! Minut käskettiin puutarhaan ja minähän menin, mutta satuin huomaamaan että joku oli heittänyt suihkulähteen pohjalle roskan. Tietenkin minun piti poimia se, eihän se prinssi olisi saanut luulla, että meillä suihkulähteet uivat roskissa. No, kun sitten nostin hameeni helmaa ja upotin käteni veteen ja kurottelin roskaa, liukastuin. Lensin naamalleni lähteeseen ja silmissäni sumeni. Arvaatte varmaankin, mitä tapahtui. Kukaan ei kaiken lisäksi huomannut minua, sillä kohtalon ivan tuntien suihkulähde sijaitsee puutarhamme kauniiden pensaiden, köynnösten ja kukkien suojissa. Kun prinssi oli jo saapunut, huomasivat perheenjäseneni, palvelijamme sekä vieraat, että minä puutuin. Puutarhurimme minut löysikin suihkulähteestä, eikä se varmasti ollut miellyttävä näky, vaikka kauneimmillani olinkin.
Hääjuhlani siis muuttuivat hautajaisiksi. Prinssikin itki, en oikein tiedä miksi, tuntematon ihminen. Hän olisi oikeastaan ollut ihan siedettävä, mutta näin miten hän kaivoi nenäänsä kun kukaan muu ei katsonut. Minun hautajaisissani! Komea hän kyllä oli, ruskeat hiukset ja sellainen jännittävä hymy. Äitini, isäni ja tätini olivat tietenkin murheen murtamia. Minun kävi heitä vähän sääli, sillä äitikään ei syönyt kuukauteen. Minulla on kuitenkin pikkusisko, joten hän lievittää surua. Aivan, pikkusiskoni, en tullut maininneeksi häntä. Hän on sellainen pikku iltatähti, vasta kolme vuotta vanha. Hän tuskin muistaa minua enää, kun on minun iässäni, mutta uskallan arvata, että hänet opetetaan pysymään erossa suihkulähteistä.
No niin, sellainen oli osa minun prinsessatarinaani. Ettette nyt kuvittelisi, että vanhempani ovat hirviöitä jotka naittavat minua kaiken maailman ventovieraille, sanon ihan heidän puolustuksekseen, että lapsuuteni oli oikein mukava. Minulla oli jopa kolme ponia, vaikka en osannut ratsastaakaan.
Se prinssi muuten meni naimisiin jonkun parturin kanssa (äitini tuhahteli ja nyyhki monta päivää tämän jälkeen). Minä olin jokseenkin onnellinen sen prinssin puolesta, mutta parturiraukka surettaa. Mitä jos se retalemies kaivaa nenäänsä hänenkin hautajaisissaan? Kuitenkin, oli miten oli. Minä en ainakaan tulisi koskaan menemään naimisiin kenenkään kanssa, sillä minä olen se prinsessa, joka hukkui suihkulähteeseen. Minusta ei kirjoitettu sadun satua, koska tarinani ei ollut kovinkaan kehuttava ja koska on paljon hienompaa lentää taikamatolla tai voittaa paha haltiatar kuin hukkua suihkulähteeseen. Olen kuitenkin lyhyehköön eläämäni tyytyväinen ja vaikka minulta puuttuivatkin muut prinsessojen tunnusmerkit, voin sanoa kuolleeni hymy huulillani.
Jatkan kuitenkin tarinaani toisaalla, joten näkemiin. Älkää poimiko roskia suihkulähteestä.
