Kirjoittaja: sugared
Paritus: Shin/Reira
Ikäraja: Sallittu
Fandom NANA (manga)
Genre: lievää angstausta
Disclaimer: Ai Yazawa omistaa hahmot, minä vain esitän heistä oman näkemykseni. Laulun sanat ovat Eric Claptonin Layla-kappaleesta.
Summary: Shin ja Reira miettivät tahoillaan suhdettaan toisiinsa.
A/N: Kamsulle lupasin joskus muinoin kirjoittaa Shin/Reiraa, ja tässä nyt viimein lopputulos.. Tarkoituksena oli näemmä kirjoittaa vähän korkeammalla ikärajalla, mutta jotenkin se nyt sitten muuttui S:ksi... Osallistuu myös multifandom-haasteeseen. Mitähän muuta tästä nyt sanoisi? Tykkään kirjoittaa tällaista pohdiskelevaa lässytystä, jossa ei koskaan tapahdu mitään. Ehkä tämä nyt jotenkin kuvaa sitä, miten näen Shinin ja Reiran suhteen. Tai sitten ei. Nimi on vähän harhaanjohtava, kun ei tässä tunnu olevan minkäänlaista punaista lankaa, eikä tällä ole mitään tekemistä Ylen dokkarien kanssa.
****
Punainen lanka
Reira makasi hotellihuoneen lattialla ja kuunteli, kuinka kasettisoitin kelasi nauhaa hitaasti taaksepäin. Karhea kokolattiamatto pisteli hänen ihoaan. Hän vihasi hotellihuonetta, sen mahtipontisina pönöttäviä huonekaluja, prameilevaa uusrokokoota ja koreilunhaluisia seinäpapereita. Hotellihuone edusti tilapäisyyttä, kun hän kaipasi kotia ja pysyvyyttä. Kunpa hänellä olisi ollut edes muuttolaatikoita: valokuva-albumi, jonka kaivaa esiin ikävän hetkellä, vanha nallekarhu, jota ei edes muistanut pakanneensa. Kaiken, mihin hän koski, omisti joku kasvoton jättiläinen hotellin takana. Ja kaiken, mihin hän koski, kävi joku Kasvottoman jättiläisen työläismuurahaisista suoristamassa tai siirtämässä takaisin paikoilleen heti, kun hän käänsi selkänsä. Vain kultainen tupakansytytin sai olla rauhassa yöpöydällä. Siihen ne eivät koskeneet. Shinin tupakansytytin oli kuin ankkuri, joka piti hänet tässä maailmassa ja esti häntä luiskahtamasta jonnekin muualle. Hän oli kiitollinen, että Shin oli jättänyt hänelle ankkurin.
Kun Reira sulki silmänsä, hän saattoi melkein tuntea Shinin bassonkielten kovettamien sormenpäiden liukuvan ihollaan, ja suudelmat, jotka laskeutuivat solisluille keveinä kuin kirsikankukat. Ja kuten kirsikankukatkin, he olivat aina nopeasti ohi, elivät vain hetken, ennen kuin kylmä tuuli tarttui takinliepeisiin ja repi heidät erilleen. Yksi yö kaikesta inhimillisestä riisutussa hotellihuoneessa, yksi tunti auton tunkkaisella takapenkillä. Aamulla lakanat olivat kylmä, patja kuopalla hänen vieressään, ja hän oli yksin kaipauksensa ja kuumeensa ja epävarmuutensa kanssa.
Reira kohotti kätensä, sen, jonka pikkusormessa kimmelsi rubiini. Kattolampun tunkkainen valo tarttui kiveen ja lähetti verenpunaisia heijastuksia seinille ja kattoon. Reira mietti punaista lankaa, joka kulki kahden rakastavaisen pikkusormien välillä. Kun hän liikutti kättään, hän saattoi tuntea sen yhä nykivän heikosti hänen siroa sormeaan. Mutta mitä tapahtuisi, jos Shin äkkiä juoksisikin liian kauas? Jos he lähtisivät eri suuntiin? Palauttaisiko lanka Shinin hänen luokseen? Katkeaisiko se?
Nauha pysähtyi naksahtaen. Reira ryömi pystyyn ja painoi kasetin soimaan.
What'll you do when you get lonely, and nobody's waiting by your side?
You've been running and hiding much too long, you know it's just your foolish pride.
****
Layla, you've got me on my knees. Layla, I'm begging, darling please.
Layla, darling won't you ease my worried mind.
Shin istui sängyn reunalla ja näppäili kitaraansa. Televisiossa hänen takanaan soitti mykistetty Trapnest. Reiran kapeat huulet liikkuivat muodostaen äänettömiä sanoja, ja Shin kuuli musiikin päänsä sisällä. Reiran ääni oli kuin ohuinta silkkiä, sanat putoilivat hänen suustaan täydellisinä kuin Etelänmeren helmet. Se ääni oli niin kaunis ja juuri se ääni veti Reiran Shinin ulottumattomiin, teki hänet niin etäiseksi, ettei Shin kestänyt kuunnella. Reiran laulu oli kaikille, hänen naurunsa ja kuiskauksensa sen sijaan olivat vain Shinille. Lava, joka erotti valkoisen tyllipilven keskellä seisovan diivan yleisöstä, erotti myös hänet Reirasta. Lavalla Reira kuului yleisölle ja Takumille. Ennen kaikkea Takumille. Eikä hän voisi vielä pitkään aikaan nousta lavalle Reiran vierelle. Ja silloin, kun hän viimein voisi sen tehdä, Reiralla saattaisi olla joku toinen, johon tukeutua.
Kitara mätkähti sängylle, ja Shin hautasi nuoret kasvot käsiinsä. Hän tunsi, kuinka ne lyhyet hetket, joina Reira oli vain hänen, valuivat hänen sormiensa välistä kuin Reiran pehmeät, kullanhohtoiset hiussuortuvat, ja hän yritti haroa muistoja kiinni. Hänen oli pakko takertua menneisyyteen, sillä eihän heillä ollut tulevaisuutta. Hän oli vasta lapsi, ja Reira aikuinen. Hullunkurista, miten päälaellaan heidän roolinsa olivat. Reira oli mieleltään niin viaton, pieni lapsi, joka oli pakotettu aikuisten maailmaan ja tiettyyn muottiin. Ja hän taas ei halunnut mitään niin paljon kuin vapautta, leikata itsensä irti juurista, jotka pitelivät häntä paikoillaan ja myrkyttivät hänet. Hän olisi halunnut ajatella, että he olivat olemassa toisiaan varten, mutta eihän se niin ollut. Hän oli liian nuori, kykenemätön ja kaukana ollakseen Reiraa varten.
Shin sammutti television ja kaatui selälleen patjalle. Hän pyöritteli rubiinisormusta hetken vinhasti pikkusormessaan, ennen kuin sulki silmänsä. Unten maailmassa hän ja Reira olivat lavalla sylikkäin, ja lamput häikäisivät heitä niin, etteivät he erottaneet tuhapäistä, nälkäistä yleisöä edessään. Yleisöä, joka oli valmis ahmimaan heidän tarinansa lehtien otsikoista, rakeisista valokuvista ja keskustelupalstoilta ja sitten sylkemään heidän päälleen.
