Ficin nimi: Strange how we know each other
Kirjoittaja: WinDy
Genre: Romance, fluffy
Ikäraja: S
Paritus: Harry/Draco
Summary: Kun he luopuivat kaikesta mitä heillä oli, vain saadakseen olla toistensa kanssa.
A/N: Sain idean, joka oli minusta hillittömän söpö. Pyrin kuvailemaan mahdollisimman tarkasti ja hienosti, mutta se on varmaan teidän päätettävissä onnistuinko siinä vai en. En käyttänyt betaa ollenkaan, joten huomautuksia virheistä otetaan vastaan ^^ Pilkkuvirheitä saattaa olla paljonkin.
Strange how we know each other
Lontoo ei ollut hiljainen. Ei sitten koskaan, ihan niin kuin ei nytkään. Sen asvalttiin peitetyt kadut pursusivat ihmisiä ja turhanpäiväistä liikennettä, joilla ei ollut mitään merkitystä tässä maailmankaikkeudessa. Perheelliset äidit retuuttivat vuolaasti itkeviä lapsiaan kauppoihin, joihin he eivät olisi halunneet mennä, ja nuoret tytöt polttivat tupakkaa ostoskeskuksen edessä toivoen että muutama poika näkisi heidät, ja ehkä kiinnostuisi. Koditon, vanha mies istui taas, - ihan kuin joka ikinen päivä - suihkulähteen reunalla katsellen sen pohjaa harmaata partaansa pitkin, ihan kuin toivoen jonkin sieltä kahmaisevan hänet sen syvyyksiin. Mutta hän tiesi ettei niin kävisi. Se olisi yliluonnollista. Mikään taika ei voisi poistaa tympääntyneen lapsen itkua, eikä minkään moisia lemmenjuomia ollut olemassa. Suihkulähde oli vain suihkulähde, eikä sen kivisessä, roskittuneessa pohjassa lymynnyt merihirviötä. Kaikki oli tavallista, tylsää, ennalta-arvattavaa… Mutta eivät he muuta odottaneetkaan. Kaikki oli hyvin näin.
Kaiken tämän harmaan tavallisuuden keskellä käveli mies, lähemmäs kolmenkymmenen, salkku kädessään ja siisti, musta puku päällä. Hänestä Lontoo oli kurja paikka päivisin, sillä silloin siellä ei voinut välttyä katseilta tai autojen rasittavilta jarrutusääniltä jotka vihloivat korvia. Mies vilkaisi halveksuvasti koditonta vanhusta, joka näytti surkeammalta kuin eilen nököttäessä ränsistyneen suihkulähteen kivikaiteella.
”Miksi nuo edes päästävät itsensä tuohon kuntoon?”, hän tiuskaisi mielessään ja ylitti suojatien muiden ihmisten mukana.
Kukaan heistä ei kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota kuin bussipysäkillä istuvaan naiseen, jonka kasvot olivat turtuneet kyynelistä. Hän oli aivan tavallinen mies, matkalla kotiinsa, rakkaansa luokse.
Vai oliko Draco Malfoy aivan tavallinen?
Harry Potter tiskasi kirkasta juomalasia ihan tavallisella tiskiharjalla omassa keittiössään, ilman minkään laisia yliluonnollisuuksia. Hän oli kokannut koko iltapäivän, ja oli saanut siivottua vasta remontoidun keittiön miltei kokonaan. Tummapuinen pöytä oli katettu kahdelle servetteineen ja parhaine punaviinineen kaikkineen. Työtasot loistivat puhtauttaan ja kaikki tavarat olivat aseteltu omille tavallisille paikoilleen eikä mikään näyttänyt olevan vinossa. Harryn mielestä kuitenkin koko huone oli epämielyttävän näköinen juuri sen tavallisuuden takia. Asunto ei näyttänyt siltä että siellä asui kaksi velhoa, jotka käyttivät melkein kaiken aikansa työntekoon tai sen hukkaan heittämiseen. Se näytti enemmänkin nuoren jästinaisen asunnolta, joka oli ostettu asuntolainalla ja sisustettu tyttökavereiden kanssa yhteisien kynttiläiltojen puitteissa. Mutta sitä Harry halusikin. Hän ei halunnut muistaa velhomaailmaa jokaisesta asiasta mitä katsoi, sillä se maailma, erityinen maailma oli onnistunut satuttamaan häntä yhtä lailla kuin tämäkin. Hänestä tasapaino kummankin ulottuvuuden välillä oli hyvä, turvallinen. Se sopi Harryn elämäntilanteeseenkin paremmin. Se oli erilainen, eikä kumpikaan maailma hyväksynyt sitä. Mutta juuri nyt keittiö oli liian siisti.
Harry hieraisi viimeisenkin sormenjäljen miesystävänsä hankkimasta mahdollisimman kalliista ja hauraasta lasista ja laski tiskiharjan pöydälle. Hän vilkaisi seinällä roikkuvaa kelloa ja huokaisi syvään.
Ei hän yleensä ole myöhässä
Harry oli tottunut siihen että vanhan, arvokkaan kerrostaloasunnon ovi kävi aina tasan kymmenen yli viisi, mutta kello oli jo monia pitkiä minuutteja enemmän, eikä sitä turvallista avainten kilinää kuulunut rappukäytävästä. Harry poisti tulpan altaasta ja kuivasi kätensä punaisen paitansa helmaan huolellisesti. Viini ei olisi hyvää lämpimänä, joten se olisi parempi pistää jääkaappiin. Tai ehkä vain viilentää yksinkertaisella loitsulla? Harry pudisti päätään itselleen hieman huvittuneena. Miksi hän edes harkitsi vaikeita ratkaisuja kun melkein kaiken pystyi tekemään helpomminkin. Hän oli ehkä ollut liian kauan jästimaailmassa, eikä muistanut välillä että sauvaakin voi käyttää. Juuri kun hän oli tarttumassa farkkujensa takataskussa olevaan taikasauvaansa, eteisestä kuului tuttu kolahdus. Hän tuli.
Harry nosti kätensä puuskaan ja hymyili itsekseen. Siitä olikin aikaa kun hän oli viimeksi saanut muistuttaa Dracoa kotiintuloajoista. Tämä oli liian usein liian täsmällinen ja tarkka, joka sai Harryn usein silmittömän raivon partaalle. Mutta hän oli jo tottunut siihen, ja osasi jo välttää periaatteista puhkeavia konflikteja taidokkaasti. Harry kuuli kun kengät otettiin pois ja askeleet kopisivat parkettilattiaa vasten hieman kolkkoina. Hän odotti selkä keittiön oveen päin ja mietti päässään jotain ovelaa lausahdusta jolla saisi kumppaninsa sanattomaksi. Askeleet pysähtyivät lähelle, ja Harry tiesi että hän saisi aloittaa.
”Olet myöhässä.”
”Olet siivonnut.”
”Kello on silti kaksikymmentäkolme yli.”
Draco ei vastannut. Ei hänen tarvinut. Parin kepeän askeleen jälkeen hän oli Harryn takana ja kitonut käsivartensa sanattomasti tämän ympärille. Hetken he vain seisoivat siinä, Dracon hönkäillessä Harryn korvaan lämpimästi.
”Kiitos”, Draco kuiskasi hiljaa.
”Olet kamala.”
”Tiedän.”
”Pitihän minun, täällä oli pahempi sotku kuin sinun työhuoneessasi.”
Draco naurahti ja käänsi Harryn ympäri. Hän silitti tuota korpimustaa hiuspehkoa, joka oli yhtä sekaisin kuin aina ja suuteli tätä otsalle. Harry hymähti tyytyväisenä ja kietoi käsivartensa toisen ympärille. Ei hän oikeasti ollut vihainen. Hänestä oli vain herttaista kun Draco lepytteli häntä, ja tiesi toisen arvaavan kaiken olevan pientä kiusoittelua, arkipäivää. Tavallista.
”Ymmärsin vihjeen”, Draco sanoi ja soi Harrylle pienen hymyn. ”Kokkasitko omilla pikkukätösilläsi?”
Harry nyökkäsi ja hymyili toiselle vienosti takaisin. Hänellä oli tapana kokata ilman taikoja, sillä niin ruuasta sai tuplamäärän nautintoa. Kokkaamisesta oli tullut Harrylle oikeastaan harrastus, sillä joutui harrastamaan sitä päivittäin. Draco ei osannut, eikä halunnut. Ei hän ollut koskaan edes yrittänyt. Hän oli liian hienosta perheestä. Harry sen siaan oli osannut aina, sillä Petunia-täti oli pakottanut hänet oppimaan miten pekonia paistettiin tai milloin pasta oli kypsää. Harry teki jästi- ja velhoruokaa sekaisin ja erikseen. Se sai kelvata Dracolle. Eikä hän valittanut. Ei hän halunnut valittaa, sillä hän tiesi Harryn tekevän kaiken vain hänen vuokseen.
”Ei anneta sen jäähtyä”, Draco sanoi hiljaa ja antoi toiselle hellän pusun suoraa huulille, sinne minne se kuuluikin.
Harry siveli viimeisenkin kasvorasvapaakun otsaansa ja pesi tahmaiset kätensä kuumalla vedellä. Hänestä oli tullut ehdottoman tarkka ulkonäöstään, sillä asui Dracon kanssa, joka näytti aina mahdottoman hyvältä. Harry joskus jopa häpesi kuritonta hiuskuontaloaan ja arpeaan toisen rinnalla. Hän oli saanut ostettua uudet, hienot silmälasit jästikaupasta, mutta muuten hän näytti ihan samalta kuin kymmenen vuotta sitten. Vain kymmenen vuotta vanhemmalta. Dracolla oli tapana sanoa häntä kauniiksi, kun he makasivat valkoisilla lakanoilla kaiken jälkeen. Harry ei ollut koskaan osannut vastata siihen muulla kuin ujolla hymyllä ja pienellä suukolla. Hän oli hautonut sopivia sanoja sisällään jo pitkään, muttei osannut sanoa niitä ääneen. Draco tiesi mitä Harry ajatteli, siihen ei tarvittu sanoja. Mutta silti, Harry halusi sanoa sen, minkä Draco halusi kuulla.
Harry kiristi yöhousujensa narua ja livahti hiljaa oven raosta ahtaaseen käytävään, mistä pääsi asunnon jokaiseen huoneeseen. Hän sulki vessan oven takanaan ja käveli olohuoneen ovelle, pysähtyen siihen. Draco istui mustalla kangassohvalla ja katsoi jotai turhanpäiväistä poliisisarjaa televisiosta. Hän oli aina valittanut jästien typeristä keksinnöistä, mutta kun Harry oli tutustuttanut hänet vanhalle ystävälleen ”telkkarille”, Draco olikin ihastunut siihen totaallisesti. Se oli hänestä kuulemma ”ihan kätevä väline”. Harry hymähti pienesti ja istahti sohvalle toisen viereen. Draco herpaantui hetkeksi näköradiosta ja vilkaisi Harrya ehkä vähän nyrpeästi, muttei liian. Hän tarttui toista kädestä ja veti tämän itseensä kiinni, ihan kuin olisi loukkaantunut pienestä hajuraosta jonka Harry oli jättänyt tahallaan, ihan vain nähdäkseen miten toinen reagoi siihen.
Hetken he vain tuijottivat poliisisarjaa, aivan kuten joka ilta, kunnes Harry kyllästyi piinaavaan hiljaisuuteen.
”Draco?”
”Mhh…”
”Minä rakastan sinua.”
Loppujen lopuksi mikään siinä maailmassa ei ollut tavallista.
So we just hold on fast
Acknowledge the past
As lessons exquisitely crafted
Painstakingly drafted
To carve ourselves instruments
That play the music of life
For we don't realize
Our faith in the prize
Unless it's been somehow elusive
How swiftly we choose it
The sacred simplicity
Of you at my side
--
A/N: Ficcin nimi ja nuo lyriikat ovat biisistä Vienna Teng - Eric's song. Oikein ihana biisi, ja oiken sopiva tähän pätkään. Kommentoikaa, oikeen kovasti! Tykkään jostain syystä tästä ideasta paljon, ja tässä jää kaikki vähän auki, niin voisin ehkä... jatkaa tätä. Mutta vasta kun olen saanut tämän hetkisen projektini alta pois! =)
