T/N: Ääh! Anteeksi jälleen, kun tässä kesti niin kauan. Oon ihan kamala kun odotutan teitä.
Mutta kiitos ihanista kommenteistanne!!
16. luku”Alice”, sähähdin ottaen hänen ranteistaan kiinni. Hän huomasi, että pidätin hengitystäni ja hän vilkaisi nopeasti Edwardia, joka riiteli lipunmyyjän kanssa. Me olimme lentokentällä yrittämässä päästä seuraavaan lentokoneeseen. Raivoni otti kehoni hallintaansa enkä pystynyt hillitsemään sitä. Polte kurkussani kasvoi kestämättömämmäksi jokaisen meidän ohittaneen ihmisen jälkeen. Alice kietoi kätensä tiukasti ympärilleni.
”Yritä rentoutua”, hän kuiskasi ääni hermostuneena.
”En… en usko, että pystyn.” Vetäydyin irti hänestä astuen lähemmäksi suunnilleen omanikäistäni poikaa, joka yritti laittaa kangaslaukkuaan kiinni. Hänen tuoksunsa oli voimakkain. Halusin tappaa hänet enkä välittänyt ketkä katsoisivat. Minun täytyi purkaa vihani johonkuhun ja hän tuoksui niin hyvältä. Tunsin myrkyn täyttävän suuni ja astuin hänen taakseen.
”Bella!” Alice huusi vetäen minut takaisin. Työnsin hänet irti itsestäni ja jähmetyin, kun poika kääntyi katsomaan minua. Katsoin, kun hän astahti kauemmas ja hänen silmänsä vaelsivat vartaloni joka kohdassa, kunnes ne pysähtyivät sormukseen vasemmassa nimettömässäni.
”Anteeksi, me luulimme sinun olevan joku muu”, Alice sanoi viattomasti. Hän nykäisi kättäni, mutta minä olin vahvempi.
”Hei, ei siinä mitään.” Pojan silmät eivät ikinä irtautuneet omistani. ”Minä olen Brian”, hän hymyili ojentaen kättään. Otin sen innokkaasti välittämättä Alicen nykimisestä.
”Bella”, hymyilin leveästi astuen vielä lähemmäs.
”Edward!” Alice huusi kääntyen häntä kohti. Parissa sekunnissa minua raahattiin pois terminaalista. Edwardilla ja Alicella oli molemmilla toinen käsi vyötärölläni ja toinen käsivarsissani.
”Bella, tiedän, että olet vihainen, mutta hillitse itseäsi”, Edward sihahti korvaani. Taistelin heidän otteessaan, mutta kun he molemmat pitivät kiinni, niin en ollut tarpeeksi vahva.
Kun pääsimme lentokoneeseen, Edward pakotti minut paikalleni välittämättä turvavyöstä. He molemmat laittoivat kätensä jalkojeni yli pitäen minut penkissäni. ”En voi istua täällä!” sanoin niin lujaa, että nainen edessä olevalla penkillä kääntyi katsomaan. Mulkaisin häntä ja hän kääntyi nopeasti pois.
”Bella, ole kiltti. Tämä on nopeampaa kuin juokseminen”, Alice rukoili taputtaen polveani vapaalla kädellään.
”Näetkö mitään?” kysyin häneltä varmistaen, että ääneni oli matala.
”En näe häntä ollenkaan. En edes tiedä, kuka hänet vei, katsoakseni heidän syitään ottaa hänet.” Alice kohautti olkiaan pettyneenä.
”Entä Claire? Eikö hän nähnyt, kuka se oli?” kysyin muistaen, että Alice oli kertonut Clairen olleen ainoa paikalla silloin, kun… en halunnut ajatella loppuun.
”Jacob ja Quil yrittivät puhua hänelle, mutta ainoa asia, minkä hän tietää, on, että se oli iso pelottava tyyppi.” Alice nojautui eteenpäin kädellään, joka ei ollut sylissäni, ja nojasi päänsä siihen.
”Entä, entä jos Edward puhuisi hänelle! Hän voisi nähdä, miltä se tyyppi näytti Clairen ajatuksissa!” Käännyin Alicesta Edwardia kohti. ”Sinä näet, tunnemmeko me hänet!” Edward suoristautui ja pystyin näkemään pienen toivon pilkahduksen hänen silmistään.
”Sinä olet nero!” Alice otti käsivarsistani kiinni ravistaen minua.
”Edward, olen niin pahoillani”, kuiskasin. Me olimme olleet hiljaa ja ilmassa niin kauan, että se tuntui jo ikuisuudelta.
”Mistä?” hän kysyi katsoen minua. Pidin silmäni edessäni olevassa penkissä.
”Siitä tyypistä lentokentällä.”
”Ei se mitään. Se on luonnollista, meillä on tapana tuntea vetoa vastakkaiseen sukupuoleen, kun me metsästämme. Heitä on helpompi houkutella. Hän oli sinun heti, kun hän katsoi sinuun.” Hän otti leuastani kiinni hellästi ja käänsi kasvoni häntä kohti. ”Älä siitä huoli. Sinut pysäytettiin, ja se on ainoa asia, mikä merkitsee.” Hän otti kädestäni kiinni ja painoi sille suudelman.
”Meidän täytyy löytää hänet”, kuiskasin pitäen sekä Alicen että Edwardin käsistä kiinni, ne olivat vieläkin tiukasti sylissäni.
”Me löydämme”, he vastasivat samaan aikaan.
Loppu lento kului hiljaisuudessa. Heti, kun me astuimme lentokoneesta ulos, Esme oli vetämässä minua ja Edwardia halaukseen. En halunnut halauksia, halusin vain päästä töihin. Vetäydyin irti kävellen kohti ovia, kiinnittämättä huomiota kehenkään, keitä siellä oli. Heti, kun pääsin ovesta ulos, lähdin juoksemaan hiukan nopeampaa kuin tavallinen ikäiseni nainen. Pystyin kuulemaan kaikki muut takanani ja, kun pääsin parkkipaikalta ulos, juoksin täyttä vauhtia mökkiämme kohti.
”Bella, minne olet menossa?” Edwardin ääni kuului aivan takaani.
”Kotiin! Hän saattaa olla siellä!” huusin olkani yli.
Kun pääsin lähemmäs, haistoin heti tyttäreni tuoksun. Kiihdytin vauhtiani, kun mökki tuli näkyviin. Kuulin Edwardin äänen takaani, mutten saanut selvää, mitä hän sanoi. ”Renesmee!” huusin rynnäten ovesta sisään. ”Kulta, missä olet?!” Työnsin hänen makuuhuoneensa oven auki, mutta hän ei ollut siellä. Käännyin juostakseni takaisin etuovelle, mutta Edward sai minut kiinni ottaen käsivarsistani kiinni. ”Hän on täällä! Pystyn haistamaan hänet!” henkäisin yrittäen tasata hengitystäni.
”Se on vain hänen tuoksunsa”, Edward kuiskasi halaten minua tiukasti. Vetäydyin irti ja juoksin takaisin ovelle.
Huomasin Rosalien ja Emmettin seisovan pihalla ja juoksin heidän luokseen. ”Heidän tuoksunsa! Me voimme seurata heidän tuoksuaan!” huusin pitäen Rosalieta olkapäistä kiinni.
”Me yritimme sitä, mutta missään ei ole tuoksua. Sudetkaan eivät löytäneet hajujälkiä”, Emmett sanoi katsoen minua säälivästi. Jätin hänet huomiotta ja juoksin jo Carlislen taloa kohti. Jälleen kerran kuulin heidän kuiskivan jotain, mistä en saanut selvää.
”Mielestäni hän on menossa jonkinlaiseen shokkiin”, kuulin Edwardin kuiskaavan. Kiihdytin vauhtiani, jottei minun tarvinnut kuulla enempää. Halusin vain saada tyttäreni takaisin syliini.
Suuri talo tuli näkyviin ja minä henkäisin nähdessäni Jacobin. Jatkoin juoksemista törmäten häneen. Jalkani antoivat periksi, kun hän kietoi kätensä ympärilleni. Minusta lähtevät äänet kuulostivat hysteeriseltä itkulta. Tunsin Jacobin kyyneleet, kun ne valuivat pitkin poskiani. ”Me löydämme hänet ja sitten minä tapan-” Jacob aloitti, mutta minä keskeytin hänet.
”Hän on minun!” murisin työntäen itseni irti Jacobista. ”Minä tapan hänet omin käsin.”
Quil käveli metsästä Claire roikkuen hänessä tiukasti, kasvot Quilin kaulaa vasten. Juoksin heidän luokseen silittäen Clairen selkää. ”Hei, kultaseni”, kuiskasin pitäen ääneni tyynenä. Hän vilkaisi minua kääntäen päätään hiukan ja piti Quilista vielä tiukemmin kiinni. Tunsin Edwardin takanani, hänen kätensä asettuen alaselälleni. ”Claire, kullannuppu, tarvitsisin hiukan apuasi.” Odotin, että Quil vakuuttaisi hänelle kaiken olevan hyvin. Hän käänsi Clairen vartalon niin, että hän katsoi minua kohti. Vedin syvään henkeä ennen kuin jatkoin. ”Sinun ei tarvitse sanoa mitään. Sinun täytyy vain ajatella, miltä se ilkeä mies näytti. Ajattele vain, mitä näit.” Odotin, kun Claire vilkaisi Quilia nopeasti.
”Se auttaa Nessiä, kulta. Tiedän, että se on pelottavaa, mutta minä olen ihan tässä”, Quil kuiskasi hänen korvaansa. Claire nyökkäsi ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Hän sulki silmänsä ja hänen vartalonsa jäykistyi aivan kuten Edwardinkin.
”Ei enää”, Claire huudahti painaen kasvonsa Quilia vasten.
”Näitkö sinä hänet?” kuiskasin Edwardille ja silitin samalla Clairen selkää.
Edward nyökkäsi. ”Mutta en tunnista häntä. En ole nähnyt häntä koskaan ennen. Hän on pitkä, hyvin lihaksikas ja tummahiuksinen. Hän on vampyyri, tytöt vain juoksivat metsään ja hän-” Edwardin huulet painuivat yhteen suoraksi viivaksi, hänen silmänsä kapenivat ja kädet puristuivat nyrkkiin. ”Hän vain nappasi Renesmeen ja juoksi. Claire näki hänet ensin, mutta mies ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Nessie ei tiennyt, että hän oli siellä.” Edward kääntyi lyömään kivenlohkaretta takanaan, kunnes sitä ei enää ollut olemassa.
”Kiitos”, muodostin sanat huulillani Quilille. Hän nyökkäsi ja kääntyi viedäkseen Clairen takaisin La Pushiin.
Lähdin juoksemaan kaikkien ohi, napaten samalla Alicen ja Rosalien matkallani takapihalle. ”Minne kohtaan he juoksivat metsässä?”
”Bella, me jo-” Alice pudisti päätään.
”Kysyin MINNE!” Ääneni kaikui metsässä. Sekä Alice että Rosalie osoittivat kauimpaan nurkkaan pihalla. Olin siellä alle sekunnissa. En haistanut mitään, en tuoksua, en edes omaa tytärtäni.
”Me arvelemme, että se oli joku vampyyri, joka kykenee peittämään hajut”, Carlisle sanoi kävellen luoksemme. ”Me kutsuimme Eleazarin tänne ja hän ehdotti sitä.” Suuni loksahti auki ja minä istahdin maahan. Edward oli aivan takanani ja minä nojauduin häneen.
”Kuinka me oikein saamme hänet takaisin?” kysyin kohottaen katseeni häneen.
”Kyllä me jotain keksimme.” Hän otti kasvoni käsiinsä. ”Minä saan tyttäremme takaisin. Lupaan sen.” Hän painoi otsalleni suukon.
”Me, me saamme hänet takaisin”, korjasin häntä. Hän pyöräytti silmiään suudellen minua uudelleen.
”Katsotaan.” Hän nousi seisomaan katsoen Carlislea. ”Minne me menemme täältä?”
Carlisle avasi suunsa vastatakseen, mutta Alicen kirkaisu keskeytti hänet. Jasper piteli häntä yrittäen katsoa hänen tyhjiin silmiinsä.
”Alice? Alice, mitä sinä näet?” Jasper istuutui kaatuneen puunrungon päälle, vetäen Alicen syliinsä.
”En… oikein saa selvää.”
”Yritä!” rukoilin polvistuen hänen eteensä.
”Se on pimeä huone, luulisin.” Hän keskeytti hetkeksi pudistaen päätään. ”Odottakaa, minä näen!” Hän hyppäsi seisaalleen vetäen minutkin käsistäni seisomaan. ”Minä tiedän kuka hänet vei! Meidän täytyy lähteä heti!”
