Twilight: Broadway elämää/ Bella Swan + Cullenit/ Kaikki ihmisiä/ K-11

[Alexandra_CullenPotter]

Nimi: Broadway elämää
Kirjoittaja: Alexandra_CullenPotter
Fandom: Twilight
Genre: Draama, romanssi, huumori, seikkailu
Disclaimer: En omista hahmoja tai paikkoja, kaikki kuuluu Stephenie Meyerille. (Paitsi jotkut hahmot ja paikat ovat itse keksimiäni)
Summary: Bella on aina haaveillut näyttelijän urasta, mitä tapahtuu kun hän saa kirjeen ja pääsee esiintymään Forksin teatterilavalle?
Paritukset: Bella/Edward (Myöhemmin)
Ikäraja:K11
A/N: Sain vain tällaisen ajatuksen katsoessani Sharpay's Fabulous Adventure leffaa Disney Channelilta ja aloin sitten kirjoittamaan. Ei siis ole mitään viittauksia leffaan, omaa mielikuvitusta tässä vain olen käyttänyt. Toivottavasti pidätte!  ja kommentteja kaipailisin että jatkanko, vai enkö jatka 

Luku 1 Lento Forksiin

Nimeni on Bella Swan, ette ehkä tienneet tätä mutta haluan näyttelijäksi. Lapsena olin äidin ja isän mukana monissa teattereissa ja voitte kuvitella kuinka suuni aukesi aina, kun näyttelijät astuivat lavalle. Isäni Charlie on suurpomo Phoenixissa, hän omistaa kaksi teatteria. Äiti työskentelee sisustustoimittajana kaupungin keskustassa. Olen usein käynyt ihailemassa salaa isän teattereita ja nähnyt niissä monet harjoitukset, istuin teattereissa aina takarivissä ettei kukaan olisi tunnistanut minua. En oikeasti olisi saanut mennä teattereihin ilman isän lupaa.

Kävin koulua Phoenixin lukiossa, minulla oli siellä paljon kavereita. Joidenkin mielestä olin hemmoteltu pikku prinsessa, mutta minä en välittänyt heistä. Kun muut istuivat tunneilla, niin minä vietin aikaa liikuntasalissa koulun näytelmäkerhon kanssa.

”No niin luokka! Minulla on teille loistavia uutisia”, opettajani Tiffany Gold kuulutti ja siinä samassa havahduin nykyisyyteen. Rouva Gold otti esiin ison julisteen, jossa oli kuva nauravista lapsista teatterilavalla. ”Mikä tuo on?” kerhomme jäsen Ryan kysyi. Ryan oli ainut poika näytelmäkerhossa. ”Tässä on tulevaisuutenne! Seuraava etappi on pikkukaupunki nimeltä Forks, Forksissa on maailmankuulu teatteri. Teatterin omistaa Carlisle Cullen”, rouva Gold sanoi. Cullen, Cullen.. missä olenkaan kuullut tuon nimen? Ajattelin ja haroin hiussuortuvaani. ”Bella! Kuunteletko sinä?” rouva Gold huudahti, huomasin että kaikkien katseet olivat kääntyneet minuun päin. ”Miten tuo juliste liittyy meihin?” kysyin ja lopetin hiussuortuvan haromisen. ”Hyvä kun tulit kysyneeksi, sain eilen puhelun herra Cullenilta ja hän haluaa teidät lavalleen esiintymään!” rouva Gold huudahti innoissaan.

Liikuntasalissa kuului kohahdus kun kaikki vetivät yhteen ääneen henkeä. ”Oletteko tosissanne?” Ryan kysyi. ”Olen ihan tosissani Ryan, opettajat eivät ikinä valehtele”, rouva Gold sanoi dramaattisella äänellä. Hän sanoi sen niin kauniisti, että mieleni teki taputtaa. Koulun kello soi tunnin päättymisen merkiksi ja me kaikki nousimme nopeasti ylös muovituoleilta. ”Odottakaa! Ennen kuin menette niin haluan antaa jokaiselle jotakin, muodostakaa jono”, rouva Gold sanoi. Hänellä oli kädessään pino paksuja, ruskeita kirjekuoria. Syntyi hälinä kun kaikki yrittivät päästä jonon etupäähän, minä puolestani jouduin takapäähän ja meinasin kaatua. Onneksi Ryan sai minut kiinni. ”Kiitos”, sanoin ja hymyilin hänelle. ”Mitäs tuosta”, Ryan sanoi ja päästi minusta irti.

Kun viimein jono lyheni lyhenemistään niin vihdoinkin oli minun vuoroni. Minulla oli jo kova hinku avata kirjekuori, mutta odotin että pääsin liikuntasalista pois. Kävelin liikuntasalista nopeasti pois ja pian olinkin jo koulun aulassa. ”Mikä tuo on?” paras ystäväni Lindsay kysyi. ”Salaperäinen kirjekuori, en halua kenenkään urkkivan”, sanoin ja Lindsay laittoi kätensä puuskaan. ”En minä urki, kunhan kysyin”, Lindsay sanoi ja tuhahti kuuluvasti. Huokaisin ja repäisin kirjekuoren auki, kuoressa oli lentolippu, kirje ja jonkinlaiset ohjeet. Otin kirjeen ulos kuoresta ja luin sen ääneen.

Hyvä Isabella Marie Swan
Olet tervetullut esiintymään, tanssimaan ja laulamaan Forksin teatterilavalle.
Tämä kirjekuori on lähetetty kaikille Phoenixin lukiossa oleville näytelmäkerhon oppilaille.
Kirjeestä löydät lentolipun ja ohjeet, mutta varsinaiset ohjeet saatte vasta Forksin teatterilavalla
Onnea matkaan ja hyvää menestystä!
Terveisin: Carlisle Cullen

Lopetin lukemisen ja tuijotin kirjettä silmät suurena. ”Pääset esiintymään Forksin teatterilavalle! Onnenpekka”, Lindsay sanoi ja taputti minua kerran selkään. ”Äiti ja isä eivät kyllä usko tätä”, sanoin ja tutkiskelin hieman kuoressa olevia ohjeita.

1. Ole paikalla Phoenixin lentokentällä ensiviikon maanantaina kello 14.00
2. Älä kerro tästä kenellekään! Etenkään ulkopuolisille.
3. Tämä kirje on pidettävä visusti salassa.
4. Loput ohjeet selviävät perillä Forksin teatterilavalla

Onpa kummalliset ohjeet ajattelin ja sulloin kirjekuoren olkalaukkuuni. Huomasin että aula oli melkein tyhjä, joten kävelimme Lindsayn kanssa ulos iloisesti rupatellen. Jäin odottamaan äitiä ja isää koulun parkkipaikalle, aurinko kuumotti niskaani. Phoenixissa oli aina lämmin, täällä saattoi kävellä avojaloin talvellakin.

Katsahdin rannekelloani, se oli puoli neljä. Missä äiti ja isä oikein viipyivät? Aloin kävellä ympyrää parkkipaikalla, kyllästyin kävelemiseen joten istuuduin parkkipaikan ruoholle. Pian kuulin auton moottorin ääntä, tiirailin tielle ja huomasin että äidin harmaa Volvo tuli minua kohti. Isä on tietysti töissä ajattelin ja nousin seisomaan. Volvo pysähtyi luokseni, kävelin auton luokse ja aukaisin pelkääjänpaikan oven.

”Olen pahoillani ettei Charlie päässyt hakemaan sinua, hän työskentelee taas teatterinsa parissa”, äiti sanoi. ”Ymmärrän kyllä, minulla on sinulle kerrottavaa”, sanoin ja unohdin isän kokonaan. Kaivoin olkalaukusta esiin kirjekuoren ja heiluttelin sitä äitini nenän edessä. ”Mikä tuo on?” äiti kysyi ja huomasin että uteliaisuus sai äidistä vallan. ”Saanko katsoa mitä siinä on?” äiti kysyi. ”Totta kai”, sanoin ja ojensin kirjekuoren äidille. Äiti aukaisi kuoren auki ja veti kirjeen esiin, hän luki kirjeen ja katsoi sitten minua. ”Carlisle Cullen? Hän ja isäsi ovat hyviä ystäviä!” äiti sanoi ja hymyili sitten leveästi. ”Ovatko?” kysyin ihmeissäni, miksi isä ei ollut kertonut minulle Carlislesta aiemmin? Äiti nyökkäsi ja katsoi uudestaan kirjettä. ”En voi uskoa tätä, ainut tyttäreni pääsee esiintymään kuuluisalle lavalle”, äiti sanoi iloisesti ja halasi minua. ”Äiti.. en saa henkeä”, puhisin. Äiti päästi minusta irti ja ojensi kirjeen minulle.

Laitoin kirjeen takaisin olkalaukkuun ja otin mukavan asennon penkissä. Äiti käynnisti auton ja pian olimme moottoritiellä. ”Hitsi mikä ruuhka, tätä menoa emme pääse kotiin ikinä”, äiti sanoi ja tiiraili edessään olevaa pitkää autojonoa. ”Haluatko että autan sinua?” kysyin. ”Taiotko ruuhkan muualle? Sillä se auttaisi todella paljon”, äiti sanoi ja katsoi kultaista rannekelloaan. ”En osaa taikoa”, sanoin. Äiti huokaisi ja naputteli auton rattia etusormillaan. Kello kuuteen mennessä ruuhka hieman hellitti ja pääsimme kotiin, minä olin ihan poikki joten menin suorinta tietä jääkaapille. Koirani Diz tuli keittiöön kun olin kaatamassa appelsiinimehua lasiin, Diz oli musta perhoskoira.

Minä, äiti ja isä asuimme isossa kartanoa muistuttavassa talossa. Hyvä on, talomme on kartano. Minulla oli iso makuuhuone, Diz nukkui huoneessani koska se inhosi nukkua yksin. Kävelin olkalaukulleni joka lepäsi korkealla baarijakkaralla ja otin kirjekuoren taas laukusta esiin, ajattelin laittaa Carlislen lähettämän kirjeen jääkaapin oveen jotta isä näkisi sen palattuaan töistä kotiin. Diz ihmetteli hetken touhujani mutta se kyllästyi, kipitteli eteiseen ja katosi näkyvistä. Ihailin hetken kirjettä mutta havahduin sitten seinäpuhelimen pirinään, kävelin puhelimen luokse ja laitoin sen korvalleni.

”Bella Swan puhelimessa”, sanoin ja siemaisin samalla appelsiinimehua. ”Onneksi olkoon muru! Kuulin kaiken äidiltäsi”, isän ääni kuului luurin toisessa päässä. ”Ai, mitä mieltä olet siitä että lähden Forksiin?” sanoin ja katsahdin haikeasti kirjettä jääkaapin ovessa. ”Sehän on loistava tilaisuus! Carlisle saa nähdä miten lahjakas sinä olet”, isä sanoi. ”On muitakin jotka ovat minua lahjakkaampia, en ole ainut super lahjakas”, vitsailin ja naurahdin heti perään. Isä ei näyttänyt tajuavan vitsiä koska puhelimen toisessa päässä oli hiljaista. ”Tosi hauska vitsi, minun on palattava töihin. Nähdään illalla”, isä sanoi. Ja illalla tarkoitti myöhään yöllä. ”Nähdään”, sanoin ja laitoin puhelimen takaisin seinään.

Kävelin jääkaapin luokse ja riuhtaisin kirjeen irti magneetista, joka piti kirjeen paikoillaan.
***
Seuraavana maanantaina herätyskello herätti minut aikaisin, oikeastaan heräsin Dizin haukuntaan joka kuului ihan korvani juuresta. ”Diz! Paimensiko äiti sinut tänne herättämään minut?” kysyin Diziltä joka kyyristyi patjalleni ja katsoi minua anteeksipyytävällä ilmeellä. ”Hupsu koira”, sanoin ja hymyilin, olin varsin hyvällä tuulella vaikka aamu vasta sarasti. Pian kuulin koputusta huoneeni ovelta. ”Bella! Oletko hereillä?” kuulin äitini kysyvän. ”Olen!” vastasin ja vedin peiton sivuun, nousin ylös ja venyttelin hieman. Diz hyppäsi alas sängyltä ja meni hakemaan vaaleanpunaisen talutushihnan, sitten se tuli luokseni häntäänsä heiluttaen. ”Odota kunhan olen saanut puettua päälleni”, sanoin ja kävelin vaatekaapilleni. Olin pakannut jo viimeviikolla joten vaatekaappini ammotti melkein tyhjyyttään, otin kaapista esiin mustat nahkakorkokengät, hopeat leggingsit ja kultaisen topin jossa oli paljetteja. Kun olin pukenut niin menin kylpyhuoneeseen pesemään kasvot ja hampaat. Kun olin meikannut ja laittanut hiukset niin sitten olin valmis.

Diz oli sillä välin kipitellyt ovelle ja odotti minua. ”Tulen, tulen”, sanoin ja kävelin Dizin luokse, laitoin talutushihnan kiinni Dizin kaulapantaan ja aukaisin huoneeni oven. Diz alkoi vetämään minua kohti alakertaa, noin pieni koira ja vetää kuin mikäkin hevonen. Naurahdin ajatukselleni ja pian olimmekin etuovella, aukaisin etuoven ja pidin Diziä sen aikaa paikoillaan että saisin laitettua etuoven kiinni.
***
Kun kello lähestyi yhtä niin olin jo siihen mennessä raahannut matkalaukut alakertaan, äiti oli parkkeerannut auton talon eteen. ”Harmi ettei isä pääse saattamaan minua”, sanoin ja katsoin eteistä haikeana. ”Kyllä hän kannustaa sinua”, äiti sanoi hymyillen. ”Hänellä nyt vaan sattuu olemaan kiire”, äiti sanoi ja kantoi matkalaukkuni ulos ja autoon. Huokaisin ja otin Dizin syliini, se nuolaisi minua enkä voinut olla nauramatta. ”Sinua tulee ikävä, mutta näemme vasta neljän viikon päästä”, sanoin ja laskin Dizin maahan. ”Tule Bella, nyt meidän on mentävä”, äiti sanoi ja istuutui ratin taakse. Nyt sitä mennään ajattelin ja ravistelin itseäni hieman. Lukitsin etuoven ja kävelin auton luokse, istuuduin pelkääjän paikalle ja laitoin turvavyön kiinni.

Moottoritiellä ei onneksi ollut ruuhkaa, ja saavuimme ajoissa Phoenixin lentokentälle. Huomasin että osa näytelmäkerhon oppilaista oli saapunut sinne vanhempiensa kanssa, äiti ajoi auton parkkiin ja nousin sitten pois autosta. Rouva Gold saapui luoksemme. ”Rouva Swan, onpa hauska tavata vihdoinkin. Olen kuullut teistä yhtä ja toista”, rouva Gold sanoi ja kätteli äitiäni. Äiti hymyili rouva Goldille ja sanoi: ”Niin, kaikkihan ovat kuulleet.”

Kannoin matkalaukut muiden luokse ja menin sitten halaamaan äitiäni. ”Pidä huoli itsestäsi”, äiti sanoi ja rutisti minut melkein hengiltä. ”Äiti.. en saa henkeä”, puhisin. Tuo oli yleisin sanontani. ”Anteeksi”, äiti sanoi ja päästi minusta irti.

Kuulimme kuinka kone laskeutui kiitoradalle. ”Tuo on meidän koneemme, minun täytyy mennä”, sanoin. ”Tilasiko rouva Gold yksityiskoneen?” äiti kysyi. Kohautin olkiani ja kävelin takaisin muiden luokse.

Ennen kuin huomasinkaan, olin koneessa muiden kanssa. Tästä elämäni alkaa ajattelin ja hymyilin itsekseni.


Tässä olisi ensimmäinen luku, toivottavasti jaksatte lukea!  ja palautetta otan mielelläni vastaan.

[Alexandra_CullenPotter]

Luku 2 Ongelmia Forksin lentokentällä

Tässä olisi toinen luku ja kommentteja kaipaisin edelleen. 

Lentokoneessa oli tukahduttavan kuuma, olin saanut vierustoverikseni Ryanin joka kuorsasi vähän väliä. "Ryan, Ryan! Voisitko lakata kuorsaamasta? En pysty keskittymään", sanoin ja yritin lukea kirjaa jonka nimi oli Humiseva Harju, olin rakastanut sitä kirjaa lapsesta saakka. ”No anteeksi että häiritsen sinua, en voi kuorsaukselleni mitään”, Ryan sanoi ja käänsi penkissä kylkeä niin että hän oli huitaista minua kädellään.

Tuhahdin ja käänsin kirjan sivua, Ryan ei muuten haitannut minua vaan silloin kun hän kuorsasi. Kun olin lukenut muutaman sivun kirjasta niin laitoin sen laukkuuni, ajattelin ottaa nokoset mutta eihän siitä tullut mitään, olin niin jännittynyt. ”Luokka! Voisitteko katsoa tännepäin ja kuunnella hetkisen?” rouva Gold kuulutti, hän oli noussut seisomaan ja seisoi nyt keskellä käytävää. Saiko lentokoneessa tehdä niin? Huomasin että Ryan nukkui sikeästi eikä kiinnittänyt mitään huomiota opettajaan, minun oli pakko lyödä häntä selkään. ”Auts! Oliko sinun ihan pakko lyödä?” Ryan valitti selkäänsä hieroen. ”Kyllä, opettajalla on asiaa”, sanoin katse tiukasti rouva Goldissa.

”No niin! Sain äsken puhelun Carlislelta ja hän sanoi odottavansa meitä Forksin yksityisellä lentokentällä, jota ei ole käytetty vuosiin. Yleensä koneet lentäisivät suorinta tietä Seattleen, mutta tämä on poikkeuslento”, rouva Gold sanoi hymyillen. Kaikki nyökkäsivät, minä nyökkäsin jäykästi koska niskani oli mennyt jumiin. Yllätys yllätys. Rouva Gold tarkasteli oppilaita vielä hetken ja istuutui takaisin omalle paikalleen. Pian pienistä kaiuttimista kantautui merkkiääni joka kertoi että kapteenillamme oli asiaa. ”Täällä puhuu lentokapteeninne John Huges, lähestymme pikkuhiljaa Forksia. Matkalla saattaa olla pieniä ilmakuoppia, joten suosittelen laittamaan turvavyöt kiinni”, John kuulutti ja sitten tuli hiljaista, eikä aikaakaan kun punainen merkkivalo paloi. Se tarkoitti että turvavyöt oli laitettava kiinni, ettei ilmakuoppien aikana lentänyt koneen lattialle.

Huomasin että Ryan nukkui vieläkin. ”Ryan! Turvavyö on laitettava kiinni”, sanoin. ”Täh? Mitä?” Ryan kysyi unenpöpperössä. ”Sanoin että turvavyö on laitettava kiinni, monelta menit nukkumaan eilen?” kysyin. Ryan tuhahti ja laittoi turvavyön kiinni. ”Ei millään pahalla mutta olet tosiaankin ärsyttävä vierustoveri”, Ryan sanoi vihaisesti. Hätkähdin Ryanin äänensävyä, olinko minä ärsyttävä? Miksi? Miksi Ryan sanoi minulle noin?

Ryan huomasi surullisen ilmeeni ja perui heti puheensa. ”Anteeksi, ei ollut tarkoitus”, Ryan sanoi silmät suurina. ”Älä. Tiedän mitä tarkoitit”, sanoin ja katseeni painui samantien alas. En puhunut Ryanille mitään koko loppumatkan aikana, ilmakuoppien aikana puristin käsiäni lentokoneen penkkiin. En pitänyt ilmakuopista, Ryan yritti keksiä jotakin millä viihdyttää minua, mutta hän teki sen ihan turhaan. Olin surullinen sekä vihainen. Yhtäkkiä kuulin merkkiäänen piipitystä ja laitoin korvat hörölle, en kirjaimellisesti. ”Täällä puhuu lentokapteeninne, selviydyimme hyvin ilmakuopista ja voitte rentoutua. Saavumme Forksin lentokenttää ja toivon että teillä kaikilla on turvavyöt laskeutumisen aikana”, John kuulutti.

Tunsin kuinka kone alkoi kallistua, puristin taas penkin käsinojia. En pitänyt laskeutumisestakaan ja sen huomasi kärsivästä ilmeestäni. ”Bella, oletko kunnossa?” Ryan kysyi. ”En voi nyt puhua”, sanoin. ”Sinä puhuit juuri!” Ryan huudahti ja osoitti minua etusormella kuin pieni tarhalainen. Pyöritin silmiäni ja naurahdin hieman. ”Hah! Sainpas sinut nauramaan, saanko nyt anteeksi?” Ryan kysyi ja katsoi minua koiranpentu ilmeellä. ”Saat mutta yhdellä ehdolla, älä enää ikinä sano minua ärsyttäväksi vierustoveriksi”, sanoin vaarallisella äänellä.

Ryan nyökkäsi ja sitten löimme kättä päälle. Kun kone oli kokonaan laskeutunut niin avasin turvavyön. Rouva Gold nousi ensimmäisenä seisomaan. ”Älkää tönikö toisianne, ja muistakaa että rauhallinen olemuksenne voi tehdä Carlisleen vaikutuksen”, rouva Gold sanoi ja meni ensimmäisenä ulos. ”Herra Cullen! Onpa ihana nähdä teidät!”

Kun rouva Goldin ei nähnyt lentokoneeseen niin alkoi töniminen, minä olin lentää nenälleni lentokoneen lattialle. ”Hei! Rauhoittukaa siellä takapäässä tai emme ikinä pääse ulos!” ärähdin, siitä ei ollut apua. Tönäisin Ryania selkään että hän menisi eteenpäin. Kun vihdoin olimme ulkona niin huokaisin helpotuksesta, huomasin että rouva Gold jutteli edelleen Carlislen kanssa. Lentokapteenimme kantoi matkalaukkujamme ulos koneesta, rouva Gold ja Carlisle kättelivät ja tulivat sitten luoksemme. ”Missä muu luokka on?” rouva Gold kysyi kulmat koholla. ”Siellä he tönivät toisiaan lentokoneessa”, sanoin ja osoitin konetta peukalolla. ”Voi yhden kerran”, rouva Gold sanoi ja meni tarkastamaan tilannetta, minä ja Ryan jäimme Carlislen seuraan.

”Sinä olet varmaankin Isabella Swan?” Carlisle kysyi minulta ja ojensi kätensä minulle. ”Kyllä olen, on hauska tavata teidät viimeinkin”, sanoin hymyillen. ”Ja kukas tämä nuori mies on?” Carlisle kysyi Ryanilta. ”Ryan Todd”, Ryan sanoi ja kätteli myös Carlislea. Outoa, eikö hän muistanut nimiämme vaikka lähetti kirjeet opettajalle? Ja niissä kirjeissä olivat nimemme, mutta tuskinpa hän tunnisti meitä ulkonäöltä. ”Olen kuullut isältä sinusta, olette kuulemma hyviä ystäviä”, sanoin. ”Pitää paikkansa, olemme olleet yhteistyössä ja kilpailleet hieman. Mutta ei se mikään ihme ole”, Carlisle sanoi ja naurahti hieman.

Rouva Gold astui koneesta ulos muu luokka mukanaan, lentokapteenimme John tuli luoksemme. ”Kaikki laukut ovat ulkona, voinkin tästä sitten lähteä?” John kysyi Carlislelta. ”Lähde vain, järjestän tänne autoja viemään meidät teatterille”, Carlisle sanoi ja antoi Johnille tosi paljon seteleitä. John kiitti ja käveli takaisin koneen luokse. ”Suosittelen että viette itsenne ja laukkunne kauemmaksi kun nousen ilmaan!” John huusi. Sitten alkoi hälinä kun kaikki ryntäilivät hakemaan laukkujaan, minä mukaanlukien.

Rouva Gold ja Carlisle ohjasi meidät suojakatoksen alle, katselimme kun John laittoi koneen käyntiin mutta yhtäkkiä lentokoneen peräsin pamahti ja syttyi tuleen. ”Mitä ihmettä?” rouva Gold ihmetteli ääneen. Sitten alkoi hirveä huuto. ”John! Älä nouse ilmaan! ÄLÄ NOUSE ILMAAN!” rouva Gold ja Carlisle huusivat. John ei kuullut, tuli senkuin levittäytyi koneen joka osiin. Minun oli pakko sulkea silmäni, sillä en kestänyt katsoa mitä seuraavaksi tapahtui. ”JOOOOHN!” rouva Goldin etäinen kaiku kaikui korvissani.

Kuului kauhea pamahdus ja sitten koneen putoamisen ääntä, otin kädet pois silmiltäni ja huomasin että kone putosi suoraan lentokentälle. Kaikki kiljaisivat yhteen ääneen, koneen palasia lensi sinne tänne. Rouva Gold ja Carlisle juoksivat lentokoneen luokse. ”Älkää tulko tänne!” rouva Gold huusi meille. Vetäisin Ryanin takaisin viereeni.

Minua pelotti ja tärisinkin hieman, oliko John kuollut? Mitä seuraavaksi tapahtuisi? 

[AngelofDarkness]

Nice
Mä tykkäsin ideasta ja käänteistä. Tekstisi on helppolukuista ja mukavaa luottavaa. Pidin Bellasta, sait hänestä omanlaisensa
Odotan innolla jatkoa ja loppujen Cullenien tapaamista

Kiittäen,
 ~ AngelofDarkness ~