mmariaä, kiitos tästä ja aikaisemmistakin kommenteista - ne ovat olleet suuri apu näinkin lyhyen ficin aikana. Kiitollinen olen, hyvin paljon ja otettu uusimmasta kommentistasi. Tämä ei todellakaan ole niin laadukasta kuin suuri osa muista ficeistäni, mutta toivon, että epilogi on edes jossain määrin luettava.
Kiitos! ♥
NeitiMusta, eipä ihmekkään, itseltänikin tämä tippui päästä aina välillä ja se piti poimia jostain matkaan. En ole kirjoittanut tätä niin aktiivisesti, kuin joskus toivoin kirjoittavani, joten pahoitteluni. Mutta kiitos oikein paljon sinullekin, että olet ollut mukana tällä lyhyellä metsäpolulla - se on merkannut paljon tätä kirjoittaessa. Ihanaa että pidät. (: Kiitos sinullekin paljonpaljon. ♥
Ja kaikille muillekin, jotka ovat jaksaneet lukea tätä. Olette ihania. Kappaleena siis Il Divon ja Celine Dionin I believe in you.
epilogi26.2.1978
On kulunut jo hirveän kauan.
Ajallisesti tiimalasini hiekka ei ole juurikaan edistynyt askelissaan, mutta ajatukseni ovat kiertäneet samaa ympyrää jo liian monesti. Vasta nyt sain ne loppuun ja päätettyä, että todella teen jotain. Toinen ongelma on se, etten tiedä, mitä tehdä.
Ehkä olisi helpointa vain mennä sinne, jutella asiat halki ja kaikki olisivat taas onnellisia, jipii. Mutta en tiedä, toimiiko se ihan niin; en tiedä, miten reagoisin hänen sanoihinsa – en edes tiedä, mitä hän aikoo tai aikoisi sanoa – en tiedä myöskään, mitä haluaisin sanoa hänelle.
Loistavaa. Olen aina saanut kaiken mitä haluan, nyt en vain tiedä mitä haluan. Ironista.
Päätän kuitenkin lähteä. Olen venkoillut tämän asian kanssa jo hirveän monta päivää, ja oikeastaan, minulla oli ihan hauskaakin. Ehkä olisi vain oikein mennä puhumaan hänen kanssaan, ehkä kiittää päivästä ja ilmoittaa sitten tyynen rauhallisesti, etten halua jatkaa pitemmälle. Hän on pitänyt minusta hirveän kauan, ja minä olen kieltäytynyt jyrkästi ja antanut hänelle uusia tilaisuuksia tulla jatkamaan. Ehkä olisi jo kauan sitten pitänyt mennä itse hänen luokseen. Olisimme vain puhuneet asiat halki ja kaikki olisi ollut loistavasti. Tai edes hyvin.
Hyppään ikkunalaudalta alas ja kerään voimiani. Rohkeutta en saisi enää mistään, joten jalat ovat ainoat, jotka minut saattavat kantaa perille. Sade ikkunan takana yltyy, kuin ajaen minut pois ja kohti vastuuta. Ajatukseni harhailevat naurettavaan suuntaan, mutta minkäs teet. Olen kai vain heikko ja typerä.
Hermostunut koputukseni tuskin ehtii päättyä, kun joku, luultavasti Remus, karjaisee minut sisään. Raotan raskasta ovea ja kurkistan ensin varovaisesti, ettei kukaan ole liian vähissä vaatteissa, ja astun sitten sisään. Arvasin oikein, tämä on ilmeisesti liian outoa – Peter näyttää kalalta (jälleen, mutta silti) ja Remuskin kuin puulla päähän lyödyltä. Ja James on tippunut sängyltä, mikä on jo melkoinen hattutemppu.
”Hei”, henkäisen ja sipsutan sisälle hermostuneen tyttömäisesti. Peter on ensimmäinen, joka virkoaa, ja heti kun hän on lakannut aukomasta suutaan kuin idiootti, hän tönäisee pörröhiuksista ystäväänsä lähestymään minua. James hypähtää ylös vähän turhankin äkisti ja melkein juoksee luokseni huoneen toiselle puolelle. Puren huultani ja hymyilen hivenen ahdistuneesti.
”Hei”, toistan ja kuulostan varmaan hirveän tyhmältä. Ääneni tärisee ja puristan rystyset valkeina kirjaa, jota olen vasta muutama minuutti sitten lukenut.
”Hei”, hänkin mutisee haltioituneena ja katsoo minua. Ilmeisesti hän on käsittänyt tuloni väärin, ehkä hän luulee että hyppäisin hänen syliinsä ja vannoisin rakastavani häntä loppuikäni. Tiedän, tuo oli jotenkin väkisin väännettyä, mutta tuo ilme edessäni seisovan nuoren miehenalun kasvoilla… Sitä voisi kuvailla enemmänkin sanoilla ’hullunkiilto silmissä’ ja kaikkea muuta kivaa, mitä mainittaessa peitetään pienten lasten korvat.
Syntyy vaivaantunut hiljaisuus, jonka aikana Siriuskin ehtii saapua paikalle. Hän saapuu tyylikkäästi kylpyhuoneesta vain housut jalassaan, pää kallellaan ja hiukset sekaisin. Toisella kädellään hän raapii selkää, toisella hän kaivaa vettä korvasta pyyhkeen avustuksella. Peter tirskahtaa varsin tyttömäisesti tämän nähdessään, mutta Remus on kovin keskittynyt tuijottamaan minua hassu ilme kasvoillaan.
Lehahdan tulipunaiseksi tajutessani, että ylläni on juuri nyt se aivan ihana, hieman liian alhaalla oleva tiukka toppi, joka on kaiken lisäksi vitivalkoinen ja hivenen läpinäkyvä. Mulkaisen rohkelikkopoikaa kasvot yhä häpeästä helottaen ja kohotan kirjaa puristaen sitä rintaani vasten – ihan vain varmuuden vuoksi, ettei Jamesin tarvitse lyödä ystäväänsä.
Ilmeisesti myös arvon herra Musta huomaa olemassaoloni, sillä hän kallistaa hiljalleen päätään toisellekin puolella ja katselee minua arvioivasti.
”Sarvihaara pääsee vihdoin pukille”, hän arvelee ja kävelee juuri sopivasti oman sänkynsä luo väistääkseen kirjan, jonka häntä kohti heitän. Huokaisen teatraalisesti ja päätän luovuttaa. Astelen liiallisen raskain askelin takaisin portaisiin, tiedän Jamesin kuitenkin seuraavan minua.
”Kiitti vaan, kaverit”, kuulen takaani, ennen kuin toiset askeleet seuraavat perästäni. Olen hivenen huvittunut, mutta se ei peitä turhautumistani. Ehdin huokaista vielä kerran draamakuningattaren elkein, ennen kuin kuulen hivenen hengästyneen pojan takaani. Tiedän että se on James, enkä vaivaudu kääntymään hänen puoleensa.
”Anteeksi”, hän pyytää hivenen vaivautuneena. Hymyilen seinälle ja toivon, ettei hän huomaa sitä. Joillain ihmisillä on taito nähdä hymyposket takaapäin.
Kuulen pienen tömähdyksen, ehkä hän tulee vieläkin lähemmäs.
”Sinulla oli jotain asiaa?” hän kysyy, ja tunnistan toiveikkuuden hänen äänessään. Tekisi niin mieli kääntyä ja hymyillä hänellä, hän on niin suloinen juuri nyt. Vain nyt. Mutta periaatteeni taistelevat vastaan, en minä voi nyt luovuttaa ja olla hänelle kiva. Olen vihannut häntä kauan, minun pitäisi vihata vielä paljon kauemmin. Nyt olisi aikaa todistaa se sanoin ja teoin, mutta olen kai liian pelkuri vieläkin.
”Se koru”, hän aloittaa niin viattoman kuuloisena. Pala tarttuu kurkkuuni, enkä edes tiedä mistä se tuli. En minä ole korua unohtanut. Joka iltahan minä olen sitä katsonut, koskettanut ja miettinyt kaikkea. Muutamana aamuna olen meinannut ripustaa sen kaulaani ja hymyillä, mutta sitten olen epäröinyt ja piilottanut sen takaisin yöpöydän laatikkoon.
”Niin”, mutisen ja olen sanaton.
”Joko sinä selvitit sen tekstin tarkoituksen?” hän kysyy uteliaasti ja hieman liian innokkaasti. Vedän henkeä liian nopeasti ja saan valtavan yskänpuuskan. Taivun kaksinkerroin ja selvitän kurkkuani, nousen sitten ylös naama luultavasti jälleen punaisena kuin tomaatti.
”E-en”, mutisen ja yskäisen vielä kerran. Olen unohtanut sen kokonaan, vaikka se koru on ollut niin monta kertaa minun kädessäni. Hän hengittää hetken rauhallisesti, luultavasti katsoo minua, kuten aina, ja epäröi sitten vielä hetken.
Someday I'll find you
Someday you'll find me too
And when I hold you close
I know that it's true”Te quiero”, hän aloittaa vaimealla äänellä ja rykäisee. Yllättäen hän tarttuu minuun, pyöräyttää minut ympäri ja katsoo pähkinänruskeilla, syvillä silmillään suoraan omiini. Näen kyyneleet hänen silmissään ja tunnen hänen lämpimien käsiensä omistavan, kaipaavan ja haluavan otteen omissani. Katson häntä ja tunnen hetken syvenevän, huumaannun hänen katseestaan, hänen tuoksustaan ja siitä tunnelmasta, jonka hän ympärillemme loi. Ehkä on liikaa ajatella, että siinä on hyvä olla, mutten voi sille mitään.
”Voisin toistaa sinulle sitä ikuisesti”, hän kuiskaa ja näen kyyneleen vierähtävän hänen samettiselle poskelle. ”Voisin kertoa sen jokaisena päivänä elämässäni, enkä kyllästyisi siihen. Se tarkoittaa sitä, että minä rakastan sinua ja lupaan rakastaa sinua koko loppuelämäni. Ja vaikket sinä haluaisi, minä rakastaisin sinua… Aina.”
Enkä minä ehdi ajatella enää mitään, ennen kuin vajoan hänen syliinsä itkien ja painan suuni hänen pehmeille huulilleen, kietoen käteni hänen ympärilleen ja haluten olla hänen omansa – loppuikäni tai edes hetken.
Follow your heart
Let your love lead through the darkness
Back to a place you once knew
I believe I believe I believe in you
♥