Title: Unohtaneet hengittää
Author: Jillian
Fandom: Harry Potter
Genre: Romance, slash
Pairing: Harry/Draco
Rating: K-11
Summary: Ja taas hiljaisuus. Heillä ei näyttänyt olevan mitään puhuttavaa. Aurinko häikäisi heidät kaksi, asema oli nyt täysin tyhjä; vain kellastuneet lehdet lensivät miesten jalkojen juuressa kun he yrittivät epätoivoisesti keksiä jotain sanottavaa.
Warnings: Spoilaa DH:ta.
Disclaimer: Kaikki hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, en saa tämän ficin kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Beta: -
Tapahtuma-aika: 19 vuoden päästä DH:n tapahtumista.
Inspiraatio: Mika – Erase.
Words: ~ 1700
Tense: Imperfekti.
Status: Oneshot, valmis.
A/N: Kiitos kaikesta Zsanyalle. Tiedätte kyllä varmaan, miksi. Suuret kiitokset myös Gwynille, joka valoi minuun uskoa hetkellä, kun luulin tyrineeni tämän ficin täysin. Liikkui työnimellä Talvisyndrooma – muuttui, koska tässä ei oikeastaan ole kyse syndroomasta. Tämä ficci on terapiaa DH:n jälkeiselle sekavuudelle (luin kirjan eilen keskellä yötä loppuun), kaikesta sekavuudesta saa jälleen syyttää vain minua.
*
Laituri 9 ja ¾ oli aivan täynnä ihmisiä, jotka vilkuttivat lapsilleen, sisaruksilleen ja ystävilleen. Harry Potter vilkutti hymyillen pojilleen; Jamesille ja Albus Severukselle, jotka roikkuivat junan ikkunasta ja näyttivät innokkailta. Albus oli epävarman näköinen, James virnisteli ilkikurisesti ja sanoi välillä veljelleen jotain, mikä sai tämän pelon valtaan.
Juna kaartoi mutkan taakse, ja lumous haihtui. Asema alkoi pikkuhiljaa tyhjentyä, kaikki siirtyivät normaalin puheäänen käyttöön eikä häslinkiä ollut enää lähimainkaan niin paljon kuin hetki sitten. Lily roikkui Harryn kädessä ja yritti selittää äidilleen, miten kovasti hänkin halusi Tylypahkaan. Ginny hymyili ja vastasi jotain, mutta Harry ei enää kuullut.
Pari minuuttia sitten Draco Malfoy oli nyökännyt hänelle tervehdykseksi, ja vaikka ele oli ollut neutraali, se oli saanut Harryssa aikaan paljon erilaisia tunteita, joita hän ei ymmärtänyt. Entisistä verivihollisista oli vuosien kuluessa tullut aikuisia ihmisiä, jotka osasivat suhtautua toisiinsa tietyllä rauhallisuudella ja kunnioituksella. Harry hymähti. Jos joku olisi kertonut hänelle kouluaikoina, että suunnilleen parinkymmenen vuoden kuluttua hän ja Draco jopa alkaisivat tervehtiä toisiaan, hän olisi nauranut, ja kovaa.
”Harry, tuletko sinä?” Ginny kysyi ja otti Lilya kiinni toisesta kädestä.
”Mm… Mitä? Ai, menkää te vain, jään tänne vielä vähäksi aikaa puhumaan Dracon kanssa.”
”Malfoyn kanssa? Harry, jos olisimme yhä koulussa niin en uskoisi korviani. Mutta en usko nytkään. Mitä puhuttavaa teillä muka voi olla? Tehän vihasitte toisianne niin monta vuotta.”
”Selitän myöhemmin, tulen ihan pian. Menkää te vain edeltä.”
Kun Ginny oli pienen vastustelun jälkeen vihdoin lähtenyt pois Lilyn kanssa, Harry käveli kohti Dracoa ja tämän vaimoa. Jännitys kupli hänen sisällään; he eivät koskaan olleet puhuneet oikein kunnolla kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut Tylypahkassa käydyn taistelun aikana. Ja siellä oli tapahtunut paljon, niin paljon… Hetken ajan kipu kuristi Harrya, mutta hän unohti sen ja nopeutti vauhtiaan.
”Draco! Hei, odota!”
Vaaleahiuksinen mies kääntyi ja samoin teki hänen vaimonsa; naisen pitkät, kastanjanruskeat hiukset heilahtivat kun hän kääntyi. Draco yritti löytää huutajan ja naulittuaan silmät Harryyn hän nosti kysyvästi kulmakarvojaan.
”Ha- Potter, sinäkö siinä?”
Harry juoksi viimeiset metrit ja hymyili hieman Dracolle ja tämän vaimolle. Nainen ei vastannut tervehdykseen, ja Draco tyytyi vain näyttämään väsyneeltä ja nyökkäämään jälleen.
”Ajattelin, että olisi mukavaa vaihtaa kuulumisia”, Harry sanoi ja Draco nyökkäsi jälleen. Sivusilmällä hän katsoi vaimoaan ja näytti selkeästi odottavan, että tämä ymmärtää lähteä.
”Tulen ihan kohta, mene vain edeltä”, Draco sanoi, kun ylpeäkasvoinen nainen ei liikahtanutkaan. Dracon pyynnön kuultuaan hän sanoi ”hyvä on” ja lähti, korkojen kopistessa tyhjenevän aseman betonilattiaan.
”Niin, sanoit jotain kuulumisista?”
”Kyllä. Miten sinulla on tuota… mennyt?”
Draco hymyili toisella suupielellään. Harry huomasi, että tämäkin ele tuntui tulevan suurten ponnistusten takaa. Hän mietti, mitä ihmettä kaikkien näiden vuosien aikana oli tapahtunut, että ne olivat muuttaneet Dracoa niin paljon. Harry muisti Dracon olleen ylimielinen ja vinosti hymyilevä kusipää, mutta mies hänen edessään muistutti hänen muistikuvaansa erittäin vähän. Kuudentena vuonna Draco oli näyttänyt suunnilleen samalta kuin nyt; niin pohjattoman väsyneeltä, että se melkein pelotti Harrya. Mikä oli nyt samalla tolalla, että Draco näytti olevan niin väsynyt?
”Voin ihan hyvin”, Draco sanoi ja laski katseensa maahan. Tilanne oli vaivaantunut, joten Harry päätti puhua jälleen.
”Poikasi, Scorpiushan se oli?, näytti menevän kouluun. Onko hän innoissaan?”
”Tuota, kyllä.”
Ja taas hiljaisuus. Heillä ei näyttänyt olevan mitään puhuttavaa. Aurinko häikäisi heidät kaksi, asema oli nyt täysin tyhjä; vain kellastuneet lehdet lensivät miesten jalkojen juuressa kun he yrittivät epätoivoisesti keksiä jotain sanottavaa.
”Sinullakin näyttää olevan lapsia”, Draco sanoi ja nosti katseensa Harryn silmiin. Katseessa oli jotain huutavan tuskallista, aivan kuin Draco olisi yrittänyt sanoa jotain silmillään, koska ei osannut muotoilla näitä asioita ääneen.
”Kyllä. James, Albus Severus ja Lily.”
Draco tuntui hätkähtävän Harryn keskimmäisen lapsen nimeä.
”Sehän… sehän mukava.”
”Draco, mikä sinun oikein on?”
Kysymys oli suora eikä sitä voinut ymmärtää kuin yhdellä tavalla. Draco näytti hetken aikaa säikähtäneeltä, aivan kuin Harry olisi osannut lukea tämän ajatukset.
”Olen ihan kunnossa, miten niin?” hän sanoi ja Harry huokaisi.
”Näen kilometrin päähän, ettei kaikki ole hyvin. Onko sinulla jotain ongelmia?”
”Kaikki on hyvin! Älä aina jaksa tonkia elämääni, Potter!”
Viitan heilahduksella Draco oli kääntynyt ja lähtenyt kävelemään. Harry jäi hämmentyneenä aloilleen ja katsoi Dracon loittonevaa selkää, joka pian katosi pylväiden väliin. Hän vilkaisi maahan ja nosti käteensä kuihtuneen, keltaisen lehden. Niin kaunis ja hauras.
*
Harry ei nähnyt Dracoa pitkään aikaan. Välillä hän luuli nähneensä vilauksen Dracosta Viistokujalla, mutta lähdettyään tämän perään, hän oli kadottanut miehen pian silmistään. Väkijoukko puristui Harryn ympärille joka kerta ja hänestä tuntui, kuin kaikki liikkuivat häntä kohti, kun hän yritti epätoivoisesti päästä Dracon luo. Harry ei edes tiennyt, miksi hän halusi niin kovasti puhua Dracolle uudestaan, mutta hän halusi sitä niin kovasti, että jossain välissä hän huomasi ajattelevansa lähes ainoastaan Dracoa ja tämän väsynyttä katsetta.
Välillä Harry heräsi keskellä yötä ja käveli keittiöön yrittäen selvittää päätään liian monella kahvikupilla. Sotku kuitenkin vain paheni, ja Harryn sisällä vellovat kysymykset ulottuivat myös Ginnyyn asti. Hän purki väsymystä ja pahaa oloaan vaimoonsa. Jossain vaiheessa Ginny ei enää jaksanut ja muutti väliaikaisesti toiseen asuntoon. Suudeltuaan Harryn otsaa ja otettuaan Lilya kädestä hän sanoi ”Tulen kyllä takaisin” ja sitten hän oli mennyt.
Harry iski nyrkin seinään. Siihen sattui hieman, mutta se ei ollut mitään verrattuna kipuun, jota hän tunsi sisällään. Pakkomielteensä takia hänen vaimonsa oli lähtenyt eikä hän vieläkään ollut löytänyt Dracoa mistään, ei niin mistään. Harry katsoi ulos ikkunasta. Yö vyöryi maan ylle kuin jyrä.
*
Dracon tavaksi tuli kävellä ympäri Viistokujaa, kävellä kauppojen ohi oikeasti pysähtymättä mihinkään. Hän yritti saada mieltään selväksi, tuulettaa pois ajatukset, jotka tukkivat jokaisen hänen solunsa. Hän halusi selittää Potterille, aivan kaiken, miksi hän oli tehnyt sen, ja selittää sen pelon, kuinka hän oli pelännyt, että jollei hän suostu lordin pyyntöön, hänen perheensä kärsii.
Mutta kaikki sanat olivat juuttuneet jonnekin, hän ei osannut selittää, ja hän pelkäsi, pelkäsi mitä Potter sanoisi kun saisi kuulla totuuden, aivan kaikesta. Siitäkin osasta, mitä hän ei halunnut myöntää itselleen. Miltä hänestä oli tuntunut, kun hän oli painautunut kuumuudessa Harryn selkää vasten ja lentänyt tämän kanssa turvaan. Ja se suurin salaisuus, jota hän ei itsekään vielä ollut avannut kunnolla; hän oli huutanut Crabbelle ja Goylelle, ettei Potteria saa tappaa.
Draco ei tiennyt, miksi hän oli tehnyt sen. Hän oli huutanut perään, että lordi halusi tämän elävänä, mutta oliko se oikeasti ainoa syy? Hän ei tiennyt. Viistokuja oli nyt autio, kello oli noin kaksi yöllä, eikä Draco halunnut mennä kotiin. Hän tiesi, että hänen vaimonsa valvoi odottaen häntä, aina valo siinä samassa ikkunassa, mutta hän ei halunnut.
Kun sade lankesi taivaasta, Draco nosti kasvonsa ylös ja antoi sen jäätää hänet.
*
Jouluun oli pari viikkoa jäljellä.
Harry ei tajunnut törmänneensä Dracoon, ennen kuin he kummatkin katsoivat toisiaan kasvoihin väsyneen riemun vallassa.
”Draco! Olen… etsinyt sinua.”
”Minä… Mitä? Miksi?”
”Olen halunnut puhua… Kun silloin viimeksi keskustelumme loppui vähän huonosti.”
”Niin, mutta ei puhuta siitä enää.” Draco värähti muistoa ja yritti löytää käsilleen muutakin tekemistä kuin niiden pyörittely edes takaisin.
”Draco, haluan oikeasti tietää, miten voit.” Harryn ääni oli varma, hän ei pelännyt enää. Vaikka Draco säikähtäisikin taas, se ei haittaisi, hän saisi tämän kyllä kiinni. Tällä kertaa Draco ei karkaisi hänen käsistään liian helposti.
Draco huokaisi. Harry huomasi, miten paljon tämän hiusraja oli jo perääntynyt.
”En jaksa enää.” Lause oli yksinkertainen, ja sen vahvuus ja epätoivoinen sävy Dracon äänessä saivat Harryn hätkähtämään. Siinä se tuli, se vastaus, jota Harry oli yrittänyt ymmärtää Dracon katseesta, noin kolme kuukautta sitten. Miten pitkä aika siitä tuntui olevan.
Draco laski katseensa maahan ja Harry saattoi haistaa, että tämä oli juonut. Vahva tuliviskin aromi leijui ilmassa ja se huumasi Harrya. Oliko tämä muka se sama vanha Draco, joka käveli pää pystyssä ympäriinsä, piiloutuen aina muiden selkien taakse uskaltamatta toimia itse? Se sama vanha kusipää, joka jaksoi solvata häntä joka välissä?
Ja silti Harry tunsi, että nyt jokin oli eri tavalla. Ennen Draco ei ollut näyttänyt näin väsyneeltä, ja jopa vanhalta, niin vanhalta ja uupuneelta, kuin aivan liian kauan eläneeltä. Olivatko sodan kauhut jättäneet Dracoon syvempiä arpia kuin hän ymmärsi? Haavoja, jotka repeytyivät nyt auki, kun hän ei enää kestänyt edes pysyä pystyssä sortumatta?
”Minä… Ymmärrän sinua.”
Sitten tuli hiljaisuus, jonka aikana Harry laski vuorostaan katseensa maahan ja Draco taas nosti omansa Harryyn. Lunta satoi sakeasti, he olivat kuin kaksi mustaa hahmoa keskellä sekavaa valkeutta. Draco otti askeleen kohti Harrya.
”Tuo oli juuri se, mitä halusin kuulla”, Draco henkäisi ja nosti kädellään Harryn leukaa ylös. Nyt he katsoivat toisiinsa tiiviisti, ja heidän välillään oli niin vahva jännite, että he lähes tunsivat ihollaan pieniä sähköiskuja.
Sitten Draco teki sen.
Nopeasti hän käveli aivan kiinni Harryyn ja painoi huulensa tämän huulille. Dracon kasvot olivat sivuttain ja hän irrotti huulensa, hengitti nopeasti ja katsoi Harryyn, joka oli pelkkää ihonväristä sekamelskaa hänen silmissään. Hän tuntui odottavan, miten Harry reagoi, miltä hänestä tämä ele tuntui.
Harry tarttui molemmilla käsillään Dracoa rinnuksista. Draco luuli, että se oli ohi, että pian Harry työntää tämän pois, mutta kaikin voimin Harry veti Dracon kiinni itseensä. Suudelma oli voimakas, kuin tapa yrittää pelastautua hukkumiselta; aggressiivinen ja haparoiva, mutta silti oudolla tavalla soljuva ja luonnollinen. Se tuntui hyvältä, se aiheutti tunteita, jotka olivat niin kirvelevän ihania ja aitoja, että Dracon ja Harryn kasvoilla olevat ilmeet tuntuivat rypistyvän, aivan kuin he olivat suurten tuskien vallassa.
Sitten hetki oli ohi, he seisoivat kasvot lähellä toisiaan ja hengittivät. Ja voi miten raikas ilma nyt oli, kuin teräväreunainen veitsi keuhkoja vasten, mutta juuri se ilma sai heidät tuntemaan, ettei kaikki vielä ollut mennyttä, että elämä ei ollut lopussa, että he olivat vain jossain välissä unohtaneet hengittää.
Draco astui pari askelta taaksepäin, katseli Harrya ja hymyili sitten, kokonaan, niin, ettei Harry ollut uskoa sitä; hymyllä, joka oli aito ja lämmin, ennennäkemätön. Harry vastasi hymyyn.
”No, nähdään taas joskus.”
”Meinaatko taas lähteä, ihan noin vain?”
”Jonkunhan se on tehtävä.”
Harry jäi seisomaan yksin lumisateeseen, mutta nyt hän ei tuntenut kylmyyttä. Sillä hän tiesi, että nyt kaikki oli eri tavalla, että nyt oli joku, joka oikeasti ymmärsi ja halusi jakaa sen saman kivun hänen kanssaan.
Harry hymyili harmaudelle ja lähti kohti kotiaan. Portailtaan hän löysi lyhyen kirjeen.
Kiitos, että ymmärrät.
Draco
Ja se riitti, monin verroin. Se oli ele, joka merkitsi enemmän kuin mikään pitkään aikaan. Ehkä kaikki ei sittenkään ollut niin huonosti, kuin mitä Harry oli luullut. Hän käveli keittiöön ja keitti itselleen kahvia. Yö lankesi hänen huomaamattaan, mutta se ei ollut pimeä ja toivoton yö, vaan kaunis, lumenhohtoinen. Aivan kuten hänen ja Dracon välinen hetki.
Ja ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen hänen haavaansa kirveli. Sydämen kohdalta.
A/N: *huokaus* Jos loppu ei auennut, niin saa hihkaista. ^^