Itkitkö lukiessasi Deathly Hallowsia? SPOILAA kirjaa!

[Invisiblegirl]

Itkitkö lukiessasi Deathly Hallowsia olisi kysymys. Ja myöskin sellainen lisäkysymys, missä kohdissa? Tälläinen topicci täytyi nyt tehdä, kun en ikinä ennen ollut itkenyt lukiessani kirjaa, mutta nyt itkin melko vuolaasti.

Kyselyyn vastasin, että Itkin kummastakin, ilosta ja surusta. En itkenyt paljoa enkä vähää, joten vastasin tämän.

Eli kysymykseen vastaus, kyllä, itkin. Missä kohdissa? Ainakin Fredin kuoleman kohdalla. En tiedä mikä siinä sitten oli, mutta sydän tykytti loppukirjan ajan melkein koko ajan nopeampaa ja nopeampaa, ja sellainen möhkäle tuntui rinnassa. Fredin kuoleman kohdalla se sitten purkautui ja itkin melko vuolaasti.

Sitten tämä kohta, kun Harry oli menossa kohtaamaan loppunsa ja Voldemortin Kiellettyyn metsään. Samalla kun Harry käveli kohti loppuaan, minä itkin vuolaasti. Pyyhin kyyneleitäni peittoon ja yritin saada jotain selvää tekstistä kyyneleitten peittämillä silmilläni. Kirjaan ei kyyneleitä tippunut, ei tietänkään.

Onnen kyyneleet tulivat siinä vaiheessa, kun Kreatcher ja muut kotitontut hyökkäsivät linnasta. Varsinkin se, mitä Kreatcher huusi, sai kyyneleet silmiini. Miten minä olen joskus voinut vihata tuota hahmoa?

Kyllä siinä aina välillä tuli kyyneleitä tiputeltua, mutta ei niin paljoa kuin näissä kohdissa. Epilogin aikana tirautin pari onnenkyyneltä.

No, ihmiset! Itkitkö? Onnesta, surusta? Missä kohtaa? Miksi?

-Invisiblegirl

[Celeporn]

Moodyn kuolema herkisti ja kun siellä juotiin maljoja sille, niin olin kyllä vähän tippa linssissä. Se oli niin ylevää ja sille hahmolle sopivaa ja olen muutenkin ottanut nuo aurorit jotenkin sydämenasiaksi.

Rufus Scrimgeour on ollut minulle rakas ensiesiintymisestään asti ja tunneside kyseiseen hahmoon on koko ajan vain kasvanut, joten Rufuksen ilmiselvä tuska Kotikolossa kosketti allekirjoittanutta syvästi. Ilmoitus ministerin kuolemasta tuli kauhean kylmänä ja odottamattomana, se oli minulle kuin isku vasten kasvoja, ja siinä vaiheessa tuntui siltä, että nyt vedettiin matto jalkojen alta. Onneksi lukuseura (dally) oli myös erittäin Rufus-mielistä, joten olimme yhdessä kovasti järkyttyneitä ja shokissa ja tärisimme, ja luojan kiitos oli vielä vähän viskiä jäljellä - joimme siinä vaiheessa ihanille auroreillemme, ensin Moodylle ja sitten Scrimgeourille. Itse olin niin sekaisin, etten tajunnut mitään, dally sitten ryhdistäytyi, kaatoi juomat, ja kunnianosoitus-ryypyn jälkeen tuntui taas hyvältä jatkaa lukemista.

Kun sitten myöhemmin paljastui ministeriössä vallitseva kaaos, aloin itkeä ensimmäisen kerran oikeasti, ja yllättäen myötätunnosta Rufukselle. Sen miehen kuolema sitten oli se viimeinen pisara, joka mursi padon. Ruffe <3<3<3

Ja se pikkupoika-Severus vaan aina onnistuu itkettämään mua, kyynelehdin koko Prince's Talen ajan.
Ja järkyttävää mutta totta - olen jossain vaiheessa alkanut pitää Harrysta ja se "I am dying" sai minut myös itkemään. Olin muutenkin sen kappaleen ajan ihan pala kurkussa, voi Harry.

[Moriko]

Itkin surusta.

Ensinnäkin sille, että nyt tämä sarja on ohi. 8'D

Mutta suurin itkuni aihe: Severus
Snape oli lempihahmojani koko sarjan ajan. Hän oli niin ihana siinä 'Prince's tale'-kappaleessa. Korviaan myöten rakastunut Lilyyn<3 (Olihan tämä kyllä arvattavissa, mutta silti).
Paniikki iski siinä kun Nagini puraisi Snapea kaulaan. Olin siinä koko ajan että 'Omg, älä nyt vain kuole...', mutta painajainen kävi toteen.

'Look...at...me.' Tuossa purkahdin kirjaimellisesti täyteen itkuun. Snape kuoli onnellisena nähtyään vielä Lilyn silmät. ;____;

Toki oli itkun partaalla muissakin kohdissa, mutta tuo oli kaikista surullisin kohta. [/quote]

[wiidii]

Itkin surusta.

Olin älyttömän haikealla mielellä jo silloin kun sain kirjani käteen, "Tämähän on viimeinen Potter". Itkin siis sille että koko sarja on nyt ohi.
Suurin itkemiseni aihe oli kuitenkin Severus. Yksi suosikkihahmoistani koko kirjasta, koko Prince's Tale-kappale oli jotenkin niin ihana. Kun Nagini puraisi Severusta olin ihan kauhuissani. Painajaiseni (ja arvaukseni) kävi valitettavasti toteen. 'Look...at...me.'-kohdassa itkin jo ihan tosissani. :( Severus kuoli nähdessään Lilyn silmät. Se oli jotenkin niin kaunista.

Fredin kuolema oli toinen kohta. Ensin en edes itkenyt ko. kohtaukselle, koska olin niin järkyttynyt. Tuijotin sitä kohtaa vain hyvin järkyttyneenä, sitten jotenkin tajusin mitä on tapahtunut ja alkoi itkettämään hirveästi. Kaksoset ovat suosikkihahmojani ja on jotenkin kauheaa ajatella George ilman Fredia. Ainahan olleen puhuttu 'Fredistä ja Georgesta' tai toisinpäin. :(

Dobby-parka, viimeisinä sanoina ihailevan oloinen 'Harry ... Potter ...'. Siinäkin itkin.

;____;

Oikeasti olen vain hurjan herkkä ihminen ja olisin itkenyt enemmänkin mutta minulla oli välillä piilolinssit jotka jotenkin vähentävät itkemistäni, onneksi.

Edit: Puhuinpa kovin samoista asioista kuin Moriko viestini alussa :')

[Scrat]

Hmm. Snapen kuoleman kohdalla olin vähällä alkaa itkeä, mutta kuitenkaan en onnistunut siinä Surullinen olo siitä kuitenkin tuli. Ja omituisinta on se, että pari kyyneltä sai aikaiseksi se kohta, jossa Harry kutsuu sukulaisensa kiven avulla tukemaan kun hän kävelee kuolemaan. Jotenkin niin ihana nähdä kelmit taas yhdessä ja Harry vanhempiensa seurassa (vaikken Harrystä niin paljoa perustakaan).

Muut kuolemat eivät oikein hetkauttaneet minua.. Remus oikeastaan harmitti, tai surettikin, olin juuri oppinut pitämään kys. hahmosta, Fred harmitti myös, koska pidin kaksosista, mutta muut kuolemat meni vähän liian nopeasti. Fred ja Remuskin olivat kuolleet hetkessä. Ei mitään ihmeellisempää kuvausta, vaan kerronta, että olivat kuolleita.

Snape shaped hole nauratti kyllä melkein itkuun asti

[Lorris]

No itkin. Mikä on vähän outoa, koska vaikka oonkin ollut ennenkin Pottereita lukiessa surullinen, en ole koskaan ennen ihan oikeasti itkenyt. Nytkään yksikään kuolema ei saanut itkemään, vaikka jokaisen kohdalla päästinkin tuskaisen "MITÄ? EI!" -äännähdyksen. Kyynelkanavat aukesivat vasta siinä vaiheessa kun Dumbledore ilmoitti tuosta noin vain, että Harryn on kuoltava, sorry. Ja siitä eteenpäin purskahtelinkin sitten itkuun noin kaksi kertaa yhden sivun aikana, siinä kun Harry käveli sinne metsään, joten lukeminen oli tosi hidasta.

Lähellä kyyneliä kävin myös siinä kun Harry kaivaa Dobbyn hautaa ja Ron pistää omat sukkansa ja kenkänsä Dobbyn jalkaan.  

[Andiee]

Itkin hieman, vähän kumpaakin.
Itkin kun Harry ja Hermy oli harryn vanhempien haudalla, se oli kamalan surullista. Ja sitten Dobbyn hautajaiset, älyttömän surullista, mutta myös lause "Here lies Dobby, a Free Elf" sai minut tuntemaan oloni jotenkin iloiseksi. Ja sitten Fredin kuolema itketti. En vaan voi uskoa että Fred Weasley on kuollut.

En ole tosiaan lukenut kirjaa vielä loppuun, joten saa nähdä tuleeko vielä lisää itkettyä :--D

// Edit. Nyt tulin kommentoimaan kun sain koko kirjan luettua.
Itkin vielä kohdassa missä Harryn vanhemmat, Sirius ja Remus ilmaantuivat kuvioihin. Se oli jotenkin hyvin koskettava hetki. Ja sitten kun kirja itkin vain siksi että se loppui, ja kirja oli niin hyvä. :--)

[Dana Wolf]

En itkenyt

Ehkä olen tunteeton ihminen, mutta en pysty itkemään kirjoja lukiessani. Eikä kukaan minun lempihahmoistani kuollut, enkä edes tiedä, onko minulla koskaan ollut erityisiä lempihahmoja. Fredin kuolema järkytti, mutta selvisin siitä kohtuullisen nopeasti. Myöskään Kalkaroksen en olisi suonut kuolevan, mutta eipä sille mitään voi. Elämä jatkuu :>

Nyt on tosin vähän tyhjä olo, kun viimeinen sivu on käännetty.

[Selene]

Itkin aina kun joku hyviksistä kuoli. Eniten Moodyn ja Fredin ja Harryn takia.

[andine]

Itkin oikeasti koo kirjan ajan. Itkin silkasta ahdistuksesta, ilosta, surusta, jännityksetsä, kaikkien niitten tunteitten takia jotka sisälläni velloivat.
Välillä tekee edelleen mieli itkeä, ihan silkasta ahdistuksesta tuon kirjan vuoksi.
en tiedä enää.

[Ginger]

Itkin vuolaasti koko kirjan ajan, jos nyt hieman liioitellaan, mutta kuitenkin. Itkin, koska Dudleystä paljastui ihana uusi puoli, itkin, kun hahmoja kuoli, itkin, koska nauratti niin paljon (ERECTO), itkin, kun ministeriöstä oli tullut aivan kauhea, itkin, kun joku oli vaarassa (Hagrid :DDD), itkin, koska Harry nai (?) Ginnyn (YÖK), itkin, koska sarja loppui.
Minä paruin kaikissa mahdollisissa kohdissa, ellen puristanut sitten kauhusta jäykkänä kirjan selkämyksiä tai myhäillyt. Sinänsä mielenkiintoista, koska aiempia Pottereita lukiessa olen kyynelehtinyt vain Siriuksen ja Albuksen kuolemille. Näemmä minusta on tullut sentimentaalinen

[destine]

Itkin surusta.

Kyllähän sitä vähän itketti, kun tajusi että kirja on kohta loppu, mutta ei sitä ehtinyt kunnolla ajatella kirjaa lukiessa. Sitä oli niin uppoutunut kirjan tapahtumiin ja menoon, että surusta oikeastaan vain itkin.

Ensimmäisen kerran kyyneleet alkoivat valua Hedwigin kohdalla, jotka lopulta yhtyivät Vauhkomielen kuolemaan. En tiedä, olisinko niinkään Vauhkomielen kuolemaa itkenyt - olisin ollut vain hyvin järkyttynyt - mutta Hedwigin kuolema otti aika pahasti sydämelle. Hedwig kuitenkin oli todella läheinen Harrylle, tämän ainut linkki taikamaailmaan kesälomilla ja ainut Likusteritiellä, joka ei vihannut häntä. Ja pöllö sentään vei viestejä Siriukselle, joten tunnearvo oli mitä suurin.

Dobby oli seuraava järkytys, jossa silmät kostuivat. Ensin tuli järkytys ja paljon "ei" sanan hokemista. Siinä vaiheessa, kun luin Dobbyn hautakiven teksin, olin mennyttä. Miten se voikaan olla niin raskasta?

Loppu kirja sujuikin aika hyvin, kyyneliä ei vuodatettu, mutta kauhuissani olin sitäkin enemmän. Tonksin ja Remuksen (sekä muiden, mutta heidän kuolemansa olivat raskaimmat) ruumiiden mainittaessa, en tajunnut edes itkeä. Kalkaroksen kanssa oli hieman eri juttu; hänen kuolemansa järkytti ja sen jälkeen tuli heti ajatuseula kohtaus.

Kyyneleet purkautuivat, kun Harry sai tietää Dumbledoren suunnitelmasta, hänen kuolemastaan ja kun hän keskusteli kuolleiden kanssa. Purskahdin täydellisesti itkuun, kun Harry kysyi sattuuko kuolema ja kun hän pyysi heitä pysymään lähellä koko ajan. Aivan kamalaa.

Harryyn osuessa tappokirous, olin jo niin paljon itkenyt, että en voi laskea alkaneeni itkeä uudestaan. Se oli kamalaa. Olin todella tyytyväinen, että loppu perhe ei ollut silloin sisällä, vaan ulkona; olisivat varmasti katsoneet oudoksuen minua, kun luen kirjaa nojatuolissa ja itken silmät päästäni.

Kun Harry sitten selvisi ja viimeisiä kappaleita vietiin, kyynelet alkoivat loppua. Kun sulkin kirjan, tuijotin hetken aikaa eteenpäin ja purskahdin itkuun tajutessani sen olevan nyt loppu. Finito. The End.

Että kyllä, minä itkin. Ja itkin paljon, enkä häpeä myöntää. Kasvotkin suttaantuivat :/

[Limetto]

Enpä oo koskaan ennen näin paljon itkeny.

Itkin ekaa kertaa kun Fred kuoli, itkin pitkään. Luin vähän eteenpäin ja aloin taas itkeä kun Remus ja Tonks kuolivat. Ja sitten ku jo luulin etten enempää voi itkeä, purskahdin taas vuolaaseen itkuun kun Harry oli menossa Voldemortin luo Kiellettyyn Metsään. Viimeisenä mainittu oli ehdottomasti kovin pala koko kirjassa, varsinkin Harryn kysymys "Does it hurt?". Äh, aloin taas itkeä. Eiköhän tää kertonu kaiken olennaisen.

Sitten kun koko kirja loppu, piti tietysti itkeä myös vielä vähän. En mä kyllä osannu edes arvata että se niin paljon vaikuttais, en oo koskaan itkeny mitään kirjaa lukiessa. Mutta vaikuttipa silti.

//Niin ja itkin vielä siinäkin, kun Harry kävi siellä vanhempiensa haudalla.

[Amy Malfoy]

Ainoat kohdat missä en itkenyt (noin suurinpiirtein) oli ne kun weasleyn kaksoset vitsailivat korvasta (paitsi silloinkin itkin vähän Georgen korvaa) ja sitten jotkut kohdat kun he olivat teltassa ja kuuntelivat sitä Potterwatchia (se mitä Lee juonsi..) Mutta ainakin n. 80% kirjasta itkin, kuka ei voinut olla itkemättä?

Kun Fred kuoli minun piti laittaa kirja hetkeksi syrjään ja miettiä. Miksi? Miksi Fred? ja sitten toinen samanmoinen melkein parin sivun jälkeen. Tonks, Remus? Hehän juuri saivat lapsen? ja nyt hän joutuu hoiviin tuommoisen (viittaa Harryyn) kummisedän hoiviin..

Silloin kun Sirius kuoli itkin, kun Dumbledore kuoli, itkin vuolaammin ja kun Fred kuoli, jotenkin se "viilsi" syvimmältä. Tuntui, että Potterit eivät voi olla lopussa enää hauskoja (voi olla että juuri siksi JK tappoi Fredin vasta nyt)

Ja älkää ihmeessä alkako melkein heti kirjan luettua tulko koneelle ja youtubesta POTC video (kun ei ole mp3 tiedostona vielä) Aerosmithin I don't wanna miss a thing.
Koska ku kuulin biisin, näin sieluni silmin kun George on Fredin vieressä ja Fred makaa rauhallisena maassa.. *sniif* missä ne nenäliinat on kun niitä kaivataan?

No nyt on taas päästy purkamaan tunteitaan, niin enköhän taas kestä hetken..

~Amy

R.I.P Fred Weasley

[Fiorella]

Tässähän alkaa tuntea itseään epänormaaliksi, kun en itkenyt. Mutta liikuttunut ja semmoinen vähän pala kurkussa -olo oli kyllä välillä. Just lähinnä noissa kohdissa mitkä nyt on edeltäkin mainittu... Severus tietenkin kosketti, ja Fred. Ja Dobby. Ja jopa Harryn puolesta muutamassa kohtaa, kun se mm. ajatteli haudassa makaavia vanhempiaan.

Lasketaanko tunteenilmaisuksi se, että kiljuin ääneen aina kun jotain tapahtui? (Oi onnekkaat naapurit, jotka olivat sunnuntaipäivän kotona... )

Tunteita se kyllä herätti. Ja lähimmäs virallista itkemistä kyllä päädyin siinä epilogin parhaassa kohdassa, jossa Harry antaa viimein tunnustuksen Kalkaroksen rohkeudesta. Se kyllä melkein pisti itkemään, mutta sitten kirja loppui ja tokenin siitä kylliksi, että pääsin kirjoittamaan ajatuksiani.

Koko eilisen päivän sitten haahuilin kotona omituisen olon vallassa, ja mieleen pompahteli kohtia, jotka melkein pistivät kyyneleet virtaamaan jälkikäteen. Mutta ei ihan, kun en varta vasten siihen ruvennut.

[Windy]

Itkin kummastakin, ilosta ja surusta

En minä hirveän monessa kohdassa ilosta itkenyt, mutta parissa kohdassa kyllä. Mieleen tulee tällä hetkellä vain Teddyn syntymä, jossa itkin ilosta. Remus oli ollut aluksi niin kauhuissaan lapsesta, mutta onneksihan se muuttui ja minä olin niin onnellinen hänen ja Tonksin puolesta. Kaksi lempihahmoani koko kirjasarjasta onnellisina vanhempina. Aww!

Mistä voikin arvata, missä kohdassa itkin pahimmin. En olisi uskonut, että mikään mielikuvituksen tuote saisi minua niin pahasti tolaltani, kuin Remuksen ja Tonksin ruumiiden mainitseminen. En odottanut sitä, olin ihan varma, että se onnellisemman lopun saava hahmo olisi Remus. Mutta ei... Hetken yritin jatkaa urheasti lukemista, mutta siitä ei enää tullut mitään. Oli pakko laskea kirja, itkeä surua itsekseen puoli tuntia ja purkaa oloa kirjan jo lukeneelle ystävälle. Ihan kamalaa. Enkä ole vieläkään päässyt siitä yli.
Ja noiden kuolema vielä ohitettiin niin... helposti... Toisaalta en ehkä olisi kestänytkään yhtään tarkempaa kuvailua.

Myös Hedwigin kuolema, Remuksen ja Harryn tappelu, Potterien haudat ja Fredin kuolema noin esimerkkeinä itkettivät. Remuksen ja Tonksin kuoleman jälkeen en tainnut enää pystyä itkemään, vaikka itkettikin Severuksen kohtalo ja Harry kävelemässä kuolemaansa.

Jep. Itkin paljon tämän kirjan aikana. ^^'

[NightRaven]

Itkin niin ilosta, surusta kuin liikutuksesta. Ilonkyyneleet valui pitkin poskia kun Remus oli saanut pojan. Tuskankyyneleet valuivat kun Remus ja Tonks kuolivat ja juuri juhlittu poika jäi yksin. Olin niin surullinen Teddyn puolesta. Se kohta piti lukea kolmeen kertaan, jotta oikeasti pystyin uskomaan sen. Miksi, miksi, miksi?! Juuri saaneet pojan ja elämä näytti lähtevän käyntiin. No, sota ei säästä ketään.

Itkin Severuksen kuollessa ja muistojen aikana. "Look... at... me..." Harryn silmien taika ja salaisuus oli viimeinkin selvinnyt. Itkin yleisesti senkin takia, että lempihahmoni oli poissa, mutta millä tavalla hän lähtikään, turhaan tosin. Sääli että niin rohkean ja viisaan (seksikkyydestä puhumattakaan) piti kuolla äkkipikaisen miehen tietämättömyyteen.
Myös Severuksen muistoissa ollut kohta itketti, se jossa Severus taitaa olla aidosti järkyttynyt DD:lle tämän suunnitelmista Harrya varten. "Now you tell me you have been raising him like a pig for slaughter -" Severus oikeasti välitti.

Itkin Fredin kohdalla lähinnä siksi, että juuri hetkeä aikaisemmin olin itkenyt Percyn palatessa. Koko perhe oli jälleen yhdessä, mutta vain todistaakseen taas yhden jäsenensä lähtöä.

Dobby viilsi ja syvälle. "Here Lies Dobby, a Free Elf." Muistokirjoitus riipi ehkä eniten.

Oljon kohdalla itkin onnesta. Oljolla oli taas joku jota palvella ja joka ei lyönyt häntä tai kohdellut muuten väärin.

Mad-Eyen kuolema oli niin äkkinäinen ja ohimennenmainittu, että se ei herkistänyt, enemmänkin kosketti se, ettei ruumista koskaan löydetty (paitsi silmä, häpeällisesti Pimennon oveen kiinnitettynä) eikä Mad-Eye saanut virallisia hautajaisia kirjan aikana. Hän olisi mielestäni ansainnut paljon enemmän.

Yleisesti itketti hahmojen rohkeus ja uskollisuus, valmius uhraamaan kaikkensa Harryn ja "suuremman hyvän" puolesta. Itkin lähestulkoon läpi kirjan, niistopapereihin kului varmaankin yhden suuren männyn verran.

[Ever]

En itkenyt, jollei muutamia kuivia nyyhkäyksiä lasketa itkemiseksi. Olisin luultavasti kyllä itkenyt, jos se olisi minulle helpompaa ja luontaisempaa. Ainakin Severuksen kuollessa, se oli surullisin kohta. Remuksen kuolemalle varmaankin myös.

Mutta liikuttunut ja semmoinen vähän pala kurkussa -olo oli kyllä välillä.

Näin siis oikeastaan minullakin, tunteita kirja kyllä herätti.

[Wagner]

Itkin ilosta ja surusta
Itkin hirmuisesti sen kirjan aikana, mutta laitanpa tähän nyt muutaman kohdan, missä itkin eniten.

Teddy Lupinin syntymän kohdassa itkin ilosta, kun Remus oli kerrankin niin iloinen.

Fred Weasleyn kuolema järkytti minua kamalasti. Row on typerä nilkki, kun tapatti minun miehen ja hajotti minun dreamteamin. Ja sekin kosketti, kun Percy tuli takaisin.

Ja Severus Kalkaros. Voi vitsit, itkin kamalasti silloin niissä muistoissa ja sen kuolemassa.

Ja silloin pääsi myös itku, kun Harry kutsui niitä ihmisiä luokseen ja kysyi kuolemasta yms. Se oli jotenkin niin koskettavaa.

Noh, itken kamalan helposti.

[Jessie]

Itkin vuolaasti melkein koko kirjan ajan.

Kun aloitin lukemaan kirjaa olin "haikeilla" mielin kun ajattelin että nyt se on menoa. Kuolemien seuratessa toisiaan aloin itkemään, välillä lopetin itkemisen mutta sitten kun luulin että Harry kuolee, meinasin itkeä silmät päästäni, Harry on aina ollut lempparini. Sitten yhtäkkiä tajsuin ettei Harry kuollutkaan ja sain vähän aikaa nyyhkiä, mutta sitten kun suljin viimeisen sivun niin purskahdin taas itkuun ja sitä itkua kestikin sitten yli tunnin, olin vain niin surullinen ja sekaisin ja hämmentynyt että itkin- sitten iski tajuntaan se että Potterit on loppu. Sitä itkin sitten seuraavan tunnin.

Kirjani ei jostain syystä tässä itku tulvassa kastunut:D