Kirjoittaja Aihe: Tarpeeksi kaukana tähdetkin ovat eri lailla | S, (fantasia)draama  (Luettu 1407 kertaa)

akryn

  • ***
  • Viestejä: 13
Kirjoittaja: akryn
Nimi: Tarpeeksi kaukana tähdetkin ovat eri lailla
Ikäraja: S
Genre: draama, joku fantasiamauste ja ehkä ihan pikkasen angstia

A/N: Eeyore haastoi kirjoittamaan tästä kuvasta. Väänsin tätä aika pitkään, ja deletoituani koko tsydeemin ainakin kymmenen kertaa kirjoitin yhdeltä istumalta aika tajunnanvirtamaisesti valmiiksi ja päätin julkaista ennen kuin menee hermot ihan täysin. Alkuperäinen ajatuskin on näemmä hukkunut jonnekin matkan varrelle ja kukaan muu ei luultavasti tajua koko jutun pointtia, mutta asiaan. Ja kommentit on aika jees.

Tarpeeksi kaukana tähdetkin ovat eri lailla

Hän makasi rinteessä keskellä korkeaa kuivaa heinää, samaa keltaisenruskeaa kuin rakkaansa hiukset, yhtä karkeaakin. Yllä oli musteensininen tähtitaivas, joka valutti miellyttävää viileyttä allaan kituvalle, julman auringon korventamalle maalle. Hän ei enää nähnyt kylää paisuneen vatsansa takaa, mutta siellä se oli, uinui kukkuloiden välissä kuivuneen joen varressa. Lapsi potkaisi, hän silitti vatsakumpuaan mekkonsa haalistuneen ja nukkaantuneen kankaan läpi.

Hän nykäisi heinän maasta, se murtui ensin ja sitten katkesi hänen taivuttaessaan sitä. Heinä oli aivan liian karkeaa, keltaista ja kuivaa kesäkuulle, sen olisi kuulunut olla kasteesta kimmeltävää, auringossa läikehtivää vihreää, josta karja sai syödäkseen ja jonka keskellä lapset leikkivät. Mutta se oli aika oli mennyt: ne olivat tulleet, tuoneet paahtavat helteet ja sateettomat kuukaudet, vieneet mennessään karjan, vähäiset rahat ja arvotavarat, kiskoneet naisten sormista vihkisormukset, käyneet läpi jokaisen talon jokaisen nurkan, kaapineet mukaansa tuhkatkin pesästä, mutta kaikkein tärkeimpänä ne olivat ottaneet lapset. Lapset viemällä ne olivat tuhonneet heidän tulevaisuutensa, taistelutahtonsa ja elämänhalunsa. He tiesivät, että olisivat selvinneet köyhyydestä, kurjuudesta, taudeista ja nälästä, he olisivat taistelleet niitä vastaan kaikilla voimillaan, käyden taistelua jonka lopputuloksesta ei ollut minkäänlaista epäselvyyttä: he olisivat ilman muuta hävinneet. Mutta he olisivat taistelleet, antaneet kaikkensa, jos heillä vain olisi ollut jotain minkä vuoksi taistella, mutta sen jälkeen kun ne olivat vieneet lapset, oli koko kylä yksinkertaisesti luovuttanut, alistuneet kohtaloonsa hiljaa ja hymyttä.

Kun vatsa oli alkanut kasvaa, oli yksi kyläläisiä vahtimaan jääneistä miehistä tullut hänen luokseen, nuori poika, pitkä ja hontelo ja liikuttavan epävarma suuren hevosensa selässä,  haarniska ja muu varustus niin viimeisen päälle että. Poika oli katsonut alas häneen joka seisoi pölyävällä maalla mudanvärisessä mekossa paljain varpain, ja ilmoittanut sävyyn, joka pyrki autoritääriseen tylyyteen sitä koskaan saavuttamatta, että kun lapsi olisi syntynyt, se täytyisi kolmen päivän kuluessa luovuttaa sotilaille pois vietäväksi. Saisi kuulemma tarpeeksi ruokaa ja vaatteita, rakastavan sylin ja yllin kyllin leikkikavereita.

Muutamaa päivää myöhemmin heidän kylänvanhimman vaimo oli tullut, seissyt polttavan auringon alla samassa kohdassa jossa nuori poika suurella hevosella oli, ja käskenyt tulla lapsen kanssa sitten vanhan vaimon luokse. Vaimo sanoi tietävänsä metsässä jossain ei kovinkaan kaukana täältä eikä siitä voi tarkemmin puhua toisen vanhan naisen, joka oli viisas ja taitava, ja joka oli sanonut lapsella olevan suuri merkitys. Hän katsoi vanhan vaimon kasvoista ohi, kukkuloille jotka katosivat kuumana väreilevään ilmaan.

Hänen rakkaansa ei koskaan suostuisi hänen suunnitelmaansa, sen hän tiesi, hän itse oli rakkaalleen se kaikkein tärkein, mutta hänelle, vaikka se niin kipeää olikin myöntää, oli lapsi niin paljon tärkeämpi ettei hän tiennyt sen kuvaamiseen tarpeeksi suuria lukuja. Sillä isä ei koskaan voinut rakastaa syntymätöntä lastaan niin kuin äiti voi, sillä isältä puuttui se läheisyys joka äidillä oli, ja ennen muuta siksi, että hetki jolloin ihmisen koko maailma alkoi pyöriä lapsen ympärillä, oli isälle ja äidille eri. Äidille se oli se hetki, jolloin tämä ensimmäisen kerran ymmärsi odottavansa lasta, isälle vasta se kun sai lapsen käsivarsilleen, näki oman ja rakkaansa veren ja lihan ja mielen siinä yhdistyneenä. Tälle asialle hän ei voinut mitään, niin oli luonto ihmisen rakentanut, ja siksi hänen oli mentävä, yksin, ilman ketään tukenaan, ja toivottava että pääsisi perille, tai edes jonnekin ennen kuin lapsen tulisi aika syntyä. Hänen rakkaansa ei antaisi hänen ottaa riskiä, pitäisi häntä lasta tärkeämpänä, eikä ymmärtäisi virhettään ennen kuin lapsen syntyessä jolloin olisi jo aivan liian myöhäistä. Ja silloin heidän lapsensa otettaisiin heiltä ja he jäisivät kotiinsa kahden mutteivät koskaan enää kokonaisina.

Niinpä hän nousi korvennetusta heinästä, vilkaisi vielä kerran tähtitaivasta muistaakseen miltä se näytti: sillä hän oli kuullut, että jos matkaisi tarpeeksi kauas, alkaisi taivaskin näyttää erilaiselta, ja sen missä asennoissa tähdet lepäsivät kotilaakson yllä, hän halusi muistaa aina. Ehkä hän joskus vielä tulisi takaisin, isoksi kasvaneen lapsensa kanssa, etsisi tutut maisemat, puun jonka alla tapasi istua rakkaansa kanssa ja tietysti rakkaan itsensä. Ehkä silloin, jos se hetki kerran tulisi, taivas näyttäisi hänelle tien.


« Viimeksi muokattu: 13.11.2014 09:57:37 kirjoittanut Illusia »
would you lie with me and just forget the world?

Eeyore

  • Radamsa
  • ***
  • Viestejä: 1 875
  • Karo-muoks || Ei Eyeore, ikinä.
    • Loista Tähti, loista.
Vs: Tarpeeksi kaukana tähdetkin ovat eri lailla
« Vastaus #1 : 09.04.2010 15:03:56 »
Olen ollut ihan kamala ja unohtanut kommentoida tätä tarinaa!
Minusta tässä oli aika surullisen karkea, mutta kaunis juoni, vaikka lyhyt tarina olikin. Kuivunut ja luovuttanut maisema sekä kylä vaikuttivat kiehtovilta ja tulin ajatelleeksi, että enemmänkin tällaisesta kareuden (onkoon se edes sana) kuivattamasta maisemasta voisi lukeakin.
Nainen tuntui jotenkin äidillisen seesteiseltä, vaikkei lapsi ollutkaan vielä syntynyt; tuntui jotenkin pahalta myös ajatus siitä, että hän jättäisi kaiken taakseen, ennen kaikkea miehensä, mutta todennäköisesti tässä tapauksessa lapsihan on se tärkein ja miehensä hän saisi vielä takaisin palatessaan joskus kyläänsä. Lastaan ei, jos sen luovuttaisi.
Osittain hyvää ja osittain huonoa oli se, että muutama lause minun oli luettava pariin kertaan, ennen kuin ne ymmärsin, mutta toisaalta, itse kuvakin oli niin vaikea, että minusta oli suoranaisesti ihme, että siitä joku kirjoitti :D Ja sitä paitsi, minusta tämä oli tietyllä tavalla aika runollinenkin filosofisuutensa ohella.
Minusta tuo tulevan äidin rakkaus oli hyvin kuvattu ja verrattu tuohon isään, vaikka aika karua se loppupeleissä onkin. Funtsin tuon kuvan ja tarinan yhteyttä ja ehkä, kun siitä haasteen pyysin, sen yhteyden myöskin ymmärsin :)
Kiitoksia hei tästä, ei mikään helpoin kuva kirjoittaa :D Hyvin onnistuit tehtävässäsi :)


"Sie oot vähän niinku vähä-älynen pikkusisko, jota miulla ei oo koskaan ollu."
Naakkapuiston istuva päällikkö Märkäpuuma
Lucius/Narcissa | 67/100