Osa 2
Laskin täyden kuppini pöydälle, varoen läikyttämästä maitokahvia pitkin vastapyyhittyä lasipintaa. Mukin viereen laitoin huolimattomasti kulmista nuhjaantuneen, tekonahkaisen lompakon ja vaihtorahakolikot.
Istuuduin hontelon tuolin päälle ja kuoriuduin samalla muhkean takkini uumenista. Nyt oikeastaan kaduin kotona poistumista, sillä pahoinvointi teki paluuta ja olin jo juonut kahvia kotona. Tosin oli ihan tervettä poistua neljän seinän lukosta muutenkin kuin humaltumisaikeissa. Tunnustelin hieman oloani ja lähes pidätin hengitystäni. Vapina oli helpottanut jo suurin piirtein, tosin leivoslautasella lepäävä lusikka kalisi epämiellyttävästi, kun tartuin siihen.
Nojauduin väsyneesti taaksepäin, nostaen vasemman jalan toisen yli. Tuijottelin hetken tahraisia kengänkärkiäni.
Näin sivistyksen parissa aloin tiedostaa epäsiistin ulkomuotoni; revityt, likaisenharmaat farkut, isoveljen bändin logolla koristeltu huppari, joka oli asiaan kuuluvasti pari numeroa liian iso. Ajatus katutyttö-lookista ei olisi edes juolahtanut mieleeni, ellei nelissäkymmenissä oleva naisihminen olisi vilkaissut minua ikkunan läpi kuin syöpäläistä. Epätoivoisesti virnistäen painoin leukani kämmeniäni vasten.
”Veera! Mä luulin, että sä makaat kotona tekemässä kuolemaa!”
Pyörähdin penkillä ympäri, kolauttaen kyynärpääni kipeästi pöydänreunaan. Eteeni ilmestynyt punkkarityttö tuntui valavan hämärän huoneen täyteen valoa silkalla läsnäolollaan ja kasvoissa kiiltelevän metallimäärän avulla. Tämän pukeutuminen oli huomiota herättävä sekoitus kirkkaita värejä, revittyjä, kulutettuja pintoja ja säihkyvää terästä.
”Ei mulla nyt niin huono olo oo”, vastasin tuhahtaen, seuraten samalla kuinka Niina veti itselleen penkin viereisen pöydän ääreltä ja viittasi seuralaisensa istumaan vapaalle tuolille. Pistin merkille tytön uutukaisen hiusvärin.
”Kyllästyit jo siihen pinkkiin? Ihan pirtee sininen tosin, ei siinä mitään.”
Niina hymähti taputtaen kirkuvan väristä irokeesiaan lempeästi.
”Riikinkukonsininen, jos saan pyytää”, hän sanoi teennäisen loukkaantuneella ja hienostelevalla äänellä. ”Mutta hei, ootko sä tavannu Lauran?” hän kysyi virnistellen; hampaissa kimalsi pieni timantti ja tytön puhuessa hänen suustaan saattoi erottaa muovipalloisen kielikorun.
Pudistin päätäni ja lausahdin lyhyen tervehdyksen minua vastapäätä istuutuneelle tytölle, joka tuntui piiloutuvan vinon otsatukkansa ja väljän piponsa taa.
”Joo siis, Laura, Veera”, Niina sanoi viittoen vuoronperään kummankin suuntaan niin, että lukuisat rannekorut kalisivat toisiaan vasten. ”Veera, Laura.” Toisen tytön ujous ei tuntunut haittaavan, sillä ylisosiaalinen ja vilkas Niina piti huolta siitä, ettei mikään jäänyt epäselväksi.
”Laura opiskelee kokiksi amiksessa”, hän ilmoitti leveästi hymyillen. Hän tökkäisi ystäväänsä lempeästi kylkeen. ”Etkö vaan?”
Lauraksi kutsuttu tyttö hymyili suloisesti ja pyyhkäisi hiussuortuvia taemmas.
”Juu”, hän vastasi lyhyesti, painaen kapean leukansa kämmentään vasten. Niina pyöritteli turhautuneesti silmiään ja pöyhi irokeesista irronneita suortuvia takaisin ruotuun.
”Äläpähän kehtaa esittää tuollasta”, hän huomautti. ”Et sä noin ujo oo ikinä.”
Kun vastausta ei kuulunut miltään suunnalta, tyttö hypähti pystyyn, tunnustellen samalla lompakkoa farkkujensa taskusta. Hän kurkisti lompakkoonsa noukittuaan sen ylös ja näytti miettiväiseltä.
”Laura, otatko sä jotain? Mä tarjoan.”
”Kahvi, mustana”, vaaleavärikkö lausahti, kääntyen hieman ystäväänsä kohti. Hän kurtisti kulmiaan kevyesti. ”Mä maksan sen kyllä sulle myöhemmin takas.”
Niina viittasi kämmenellä moiselle ehdotukselle ja naurahti itselleen ominaisella, hieman käheällä tavalla. Korut kilahtelivat jälleen vastakkain.
”Paskat, sinä mulle mitään maksa”, hän tuhahti, raahautuen hitaasti kassaa kohti.
”Niin, sä oot lukiossa?”
Hätkähdin kysymyksen myötä ja käänsin katseeni Niinan nahkatakin selkämyksestä käsiinsä nojailevaan Lauraan, joka tarkasteli minua otsatukkansa takaa, pää kevyesti kallellaan.
”Joo”, vastasin tönkösti. ”En tosin tiiä, että miksi oon.”
”Etkö sitten tykkää?” Laura kysyi, kallistaen päätään entistä enemmän. Tyttö toi mieleeni surusilmäisen, hieman hämmentyneen spanielin. Suloisen spanielin, lisäsin vaimeasti ajatuksissani.
”Kunhan oon laiska”, sanoin naurahtaen vaivaantuneesti. ”Saa nyt nähdä, tuleeko musta ylioppilasta ollenkaan.”
Laura nyökkäsi hajamielisesti, antaen katseensa harhailla Niinan suunnalle. Vilkaisin itsekin samaan suuntaan ja totesin Niinan löhöävän epäergonomisesti tiskiä vasten, jalat omituisessa solmussa, palvelua odottaen.
Keskustelu kuivui kokoon ja se antoi minulle mahdollisuuden tarkkailla uusinta tuttavuuttani paremmin. Tytön kasvot olivat kapeat, mutta niissä oli jotain lapsenomaista korkeista poskipäistä, siipimäisistä kulmakarvoista ja suorahkosta nenästä huolimatta. Lauran iho oli kalpeahko ja mahdolliset virheet hän oli peittänyt ohuella meikkivoidekerroksella. Muutenkin tytön meikki oli siisti: kapea rajaus yläluomella, kevyt sipaisu ripsiväriä.
Laura oli pukeutunut pinkkivalkoiseen huppariin, jonka rintamuksessa oli minulla täysin tuntemattoman bändin logo; hieman avoimeksi jätetyn vetoketjun takaa paljastui palanen tummaa t-paitaa. Luonnonvalkoisen, väljän pipon hän oli painanut syvälle päähänsä vaalennetun tukan suojaksi. Päähineen sähköistämät hiukset kiemurtelivat huolettomina kiharoina olkapäiden yli ja tiheäksi peitoksi selän puolelle.
// Oho, jatkoa jopa. Tarviin betan :<
Nooh, kommentteja?