Kirjoittaja Aihe: Tarina ystävyydestä, S  (Luettu 2668 kertaa)

MilzZzu

  • Vieras
Tarina ystävyydestä, S
« : 17.09.2009 20:22:21 »
                                   Nimi: Tarina ystävyydestä
                         Kirjoittaja: MilzZzu
                         Genre: Öö . . .en mä tiedä oikeastaan, pieni angst?
                         Ikäraja: S

A/N: Rakastan kommentteja, vaikka tää tarina onkin näin pitkä, niin ehkä joku jaksaa sen lukea . . .?
                       





     Aamu on valoisa ja kostea. Aurinko paistaa ikkunastani sisään, se värjää lattiani kultaisilla säteillään, saa kaiken näyttämään hieman lämpimämmältä. Istun pitkään ikkunalasiin nojaten, katselen maisemaa ja yritän lujasti olla onnellinen. Se on vaikeaa, yritän tavoittaa tunnetta jota en oikeastaan ymmärrä, jota en ole koskaan täysin saavuttanut. Huokaan väsyneesti ja valmistaudun lähtemään kouluun.
     
       ”Iisa! Kulta, mitä kuuluu?”
      Siru halaa minua miltei liian lujaa, tyttö tuoksuu huumaavan hyvältä, paksut tummat hiukset kutittelevat nenänpäätäni.
      ”Heippa . . .” mumisen hämmentyneenä toisen läheisyydestä.
      ”Me ollaan ysejä nyt, voitko sä käsittää! Ysejä! Tää on niin mieletöntä!” Siru nauraa ja tarttuu käteeni. Kosketus on tuttu ja turvallinen mutta silti tunnen halua vetää käteni pois. Siru johdattaa minut muiden luokse, tytöt näyttävät täsmälleen samalta kuin ennenkin. Ja silti jokainen heistä on muuttunut, kasvanut yhä kauemmas lapsuuden yksinkertaisuudesta.
     ”Iisa! Heippa, ihana nähdä!”
     Sara nousee pöydän äärestä ja halaa minua. Tytön hiukset on nostettu kärkeviksi piikeiksi ylöspäin ja silmät on rajattu terävin vedoin mustalla kajalilla. T- paidan teksi julistaa naisten oikeuksia ja tytön asento huokuu itsevarmuutta ja vihaa.
     Minun pieni Sarani. Mitä maailma onkaan tehnyt sinulle? Ajattelen säälien ja halaan tyttöä lujasti. Toivon että hän saa kosketuksestani edes hieman helpotusta.
    Muutkin tytöt nousevat ja liittyvät piiriimme. Tervehdyksiä satelee joka puolelta, mutta minä tarkastelen ystävieni kasvoja pitkään ja näen niissä uudenlaisia tunteita ja uurteita, kuin olisimme muutaman kuukauden sijasta vanhentuneet monia vuosia.
    Miia hymyilee edelleen yhtä iloisesti kuin ennenkin, mutta pieni arpi poskessa muistuttaa, etteivät kaikki ihmiset ymmärrä hänen hyvää tahtoaan. Hiukset ovat kireällä ponihännällä, vartalo on hieman pyöreä ja kaikki kynnet on lakattu eri väreillä.
    Taian vaatteet ovat kokonaan mustat, hiukset ovat mustat, samoin meikki. Vatsa pömpöttää epäterveesti.Tiedän että hän suree edelleen auto-onnettomuudessa kuollutta poikaystäväänsä, Henkkaa.Tapahtuneesta on miltei kolme kuukautta. Tyttö ei hymyile, mutta silmissä on sentään pieni valon pilke, joka rauhoittaa mieltäni.
    Kiiran olkapäässä on tatuointi, siinä lukee kiinalaisilla merkeillä usko, toivo ja rakkaus. Luulen tytön olevan ainut maailmassa joka enää uskoo noihin kolmeen asiaan koko sydämellään. Kiiran silmät ovat tummat, hiukset mustat ja kiharat ja iho hyvin kalpea. Pidän hänen käsistään, ne ovat pianistin kädet, sirot ja kapeat. Kiira astuu taakseni ja piirtää sydämen selkääni noilla kauniilla sormillaan ja kylmät väreet vavisuttavat kehoani.
   Sitten on vielä Sini. Kaunis, pieni ja herkkä Sini. Tytön silmisssä on jälleennäkemisen kyyneliä ja hän halaa minua todella pitkään. Sini tuntee meidän kaikkien muiden edestä, hänen kyyneleensä ovat meidän kyyneliämme, hänen naurunsa on meidän nauruamme ja aina kun hän sanoo jotain, me yleensä olemme samaa mieltä. Sini on mykkä, hän ei puhu mutta kirjoittaa lappuselle mitä tarkoittaa. Hän on meidän kaikkien yhteinen pikkusisar, jokainen meistä tuntee suurta vastuuta hänestä.
   
   Siinä he ovat. Minun ystäväni. Rakastan heitä. Kyllä, minä rakastan heitä. Me tappelemme, me huudamme ja kiroamme toisillemme, joskus jopa tartumme toisiamme hiuksista ja revimme, mutta se on aina ohimenevää. Jokainen meistä on monimutkainen, jokaisella on omat ongelmansa ja murheensa, jokainen toivoo välillä voivansa kuolla ja herätä taas henkiin.
Mutta me seisomme aina toistemme vierellä, joskus jopa huomaamattamme. Jos jotakuta haukutaan, se sattuu kaikkiin ja me annamme takaisin samalla mitalla miltei vaistonvaraisesti. Me olemme sidottuina toisiimme, vaikka välillä toivomme että voisimme irroittautua, juosta kauemmas ja palata taas vähän ajan kuluttua takaisin. Me olemme me, seitsemän villiä, hullua, vihaista, iloista, rakastavaa, lempeää, kovaa, pehmeää, ja  surullista tyttöä.

     Istumme Miian huoneen lattialla, koulupäivästä ei puhuta sillä kukaan ei halua muistella jotain niin tylsää ja ankeaa. Saran pää on sylissäni, Kiiran jalat ovat kietoutuneet omieni sekaan, Miia ja Sini makaavat vieretysten sängyllä ja Siru ja Taika istuvat isossa säkkituolissa silmät kiinni, hiljaisuudesta nauttien. Kukaan ei jaksa sanoa sanaakaan, Saran hengitys lämmittää vatsaani ja kutittaakin hiukan. Hymähdän hiljaa ja tyttö vaihtaa asentoaan. Taika hyräilee Transatlantic- nimisen bändin kappaletta We  all need some light. Hän on laulanut sitä usein, luulen että hän saa lohtua kappaleen sanoista. Itse tunnen tarvitsevani vain tätä, vilpitöntä läheisyyttä ja hiljaisuutta joka ei tunne tarvitsevansa sanoja.
    Äkkiä ovi tempaistaan auki ja Miian isä ilmestyy oviaukkoon. Miia kavahtaa ylös ja tunnen hänen olevan todella peloissaan. Nousemme kaikki muutkin ylös, Miian isä silmäilee meitä epäluuloisesti.
    ”Enkö mä ole sanonut, ettei noi neidit tule tänne? Häh, enkö ole sanonut!!? Kuunteletko sä mitä mä sulle sanon, kakara!!” Miian isä huutaa, Sini perääntyy taaemmas ovelta, Sara vetää tytön syliinsä. Miia nyökkää vaitonaisena isälleen, näen että häntä hävettää hirvittävästi.
   ”Mitä sanoit?! Ei kuulu, Miia, ei kuulu! Vittu sä olet turha pentu, ei ois suakaan pitänyt tähän maailmaan saattaa! Noi likat häipyy sitte nyt, mä tarvin hiljasuutta!”
    Ovi pamahtaa kiinni, äskeinen rauha on poissa. En pysty täysin käsittämään mitä äsken tapahtui. Miian isä . . .mistä tuo viha oli peräisin? Kaikki tuijottavat hämmentyneinä Miia, mutta tyttö ei vastaa katseisiin.
    ”Hitto, mä luulin että se on ulkona. Ei se .  . .Ei se yleensä ole tollanen. Mutta teidän on parasta nyt mennä, okei. Nähään sitte huomenna”, Miia mumisee vaivautuneena. Me nousemme ja häivymme vähin äänin ulos ovesta. Miian isä istuu olohuoneen sohvalla kaljakorin kanssa ja meidän on pidettävä Sarasta kiinni, jottei tyttö hyökkäisi miehen kimppuun. Sini itkee ääneti, Siru yrittää rauhoitella häntä koko kotimatkan ajan. Me emme sano mitään toisillemme, vaikka tunnen kasvavaa tarvetta puhua. Tajuan nyt että loman aikana on todella tapahtunut paljon ja syystä tai toisesta emme osaa kertoa niistä toisillemme.
    Näinkä se siis tapahtuu? Näinkö kasvetaan erilleen? Onko se todella näin yksinkertaista? Jos vain . . .jättää kertomatta jotain, salaa asioita . . .Kaikki muuttuu . . .ajattelen ääneti ja tunnen itseni todella väsyneeksi. Oman kotini luona kukaan ei sano heihei. Tytöt vain jatkavat matkaansa kohti kotejaan kuin sillä tavoin voisimme välttää pakollista keskustelua.

    Kukaan meistä ei puhu tapahtuneesta, vaikka Miia tuleekin seuraavana päivänä kouluun toinen silmä mustana. En tiedä mikä meitä pidättelee. Tuntuu kuin suuri, läpipääsemätön muuri olisi kasvanut välillemme. Voimme koskettaa toisiamme, voimme nauraa toistemme kanssa mutta itku, kipeiden asioiden puiminen . . .Se ei enää onnistu. Seison siinä ja katselen kuinka ajaudumme yhä kauemmas toisistamme. En muista enää miltä oikea ystävän halaus tuntuu, miltä tuntuu ystävällinen poskisuukko, hymysuin annettu ja tarkoituksenaan vain herättää huomiota. Miltä tuoksuu ystävän hajuvesi, kun hän nojautuu lähemmäs tarkastaakseen tehtävänsä sinulta, miltä näyttävät onnen kyyneleistä kostuneet silmät? En muista enää läheisyyden tuomaa turvaa ja onnea. Mitä meille on tapahtumassa? En osaa pysäyttää tätä .  . .

    Seuraavalla viikolla Kiiran ranteeseen ilmestyy uusi tatuointi, mutta kukaan meistä ei kysy sen merkitystä. Sara leikkaa hiuksensa siiliksi, mutta kukaan meistä ei kauhistele sitä tai kysy syytä äkilliseen muutokseen. Taika tulee kouluun punaisessa mekossa, mutta yksikään meistä ei halaa häntä tai kysy tyylinmuutoksen ideaa. Me vain olemme, kuin seitsemän toisilleen täysin vierasta tyttöä, jotka ovat vain sattumalta päätyneet yhteen. Minuun sattuu, meihin kaikkiin sattuu, mutta me emme pysty sanomaan sanaakaan.

    ”Nyt me lähdetään. Pakatkaa tavaranne, se on menoa nyt.”
     Sini ei kirjoita lapulleen muuta, mutta jokainen meistä menee koulun jälkeen kotiinsa ja pakkaaa reppuunsa päivän vaihtovaatteet, ruokaa ja makuupussin. Kukaan meistä ei kysy minne olemme matkalla, me vain seuraamme Siniä kuin tahdottomat nuket. Niinhän ystävät tekisivät, eikö?
    Tapaamme linja- autoasemalla ja Sini patistaa meidät kulkuneuvon sisään. Istumme takapenkille, autossa on vain muutama matkustaja meidän lisäksemme. Muutaman minuutin kuluttua auto lähtee liikeelle, Sini ei päästä meitä maksamaan lippuamme, tyttö kirjoittaa kaiken olevan hallinnassa. Kyselemme määränpäätämme, mutta Sini vain puistaa päätään. Tyttö kirjoittaa, että olemme unohtaneet. Minä en ymmärrä lauseen merkitystä, eikä kukaan muukaan. Mutta me emme sano mitään, istumme vain hiljaisina paikallamme ja katsomme kun maisemat kiitävät ohitsemme.
 
    Viimein linja-auto pysähtyy keskelle metsikköä. Tuijotan maisemaa hämmentyneenä, samoin tekevät muut.
    ”Sini, mitä sä aiot?” Kiira kysyy epäillen, mutta Sini kapuaa ulos autosta ja lähtee kohti metsään johtavaa polkua. Me seuraamme epäröiden perässä, en ymmärrä Siniä lainkaan. Miksi hän haluaisi tuoda meidät keskelle metsää?

     Kävelemme pitkään pitkin metsäpolkua, eikä Sini näytä seuraavan lainkaa polkujen risteyksissä olevia viittoja.
    ”Sini? Mitä sä aiot? Mä en oikein luota suhun”, Miia huudahtaa mutta Sini vain hymyilee. Ja silloin me saavumme aukiolle, jonka jokainen meistä muistaa paremmin kuin oman nimensä.
     Puut taipuvat aukeaa kohti kuin suojaavaksi katoksi, pieni puro virtaa aukean läpi, se solisee vienosti. Vanha laavuntapainen maja seisoo kahteen suureen mäntyyn nojaten aukion kauimmaisessa päässä. Tuijotan sitä ja tunnen muutaman kyyneleen silmissäni. Sini on tuonut meidät paikkaan josta kaikki alkoi.
    ”Nyt mä muistan . . .Täähän on se paikka jonne me . . .” Taika aloittaa mutta ei osaa lopettaa lausettaan.
    ”Johon me silloin eksyttiin kun oltiin siellä leirillä. Seitsemän ventovierasta tyttöä eksy tismalleen samaan paikkaan”, Sara hymähtää ja alkaa koota nuotiota sille tarkoitettuun kuoppaan.
    ”Sattumaako? Vai kohtalo?” Kiira kuiskaa ja kaikkien muiden suusta kuultuna se olisi kuulostanut kornilta mutta Kiira osasi sanoa sen oikein. Hetken me muut vielä seisoimme toimeettomina paikoillamme, mutta sitten tajusimme ryhtyä toimiin. Minä, Miia ja Sini aloimme tehdä ruokaa,( makkaraa ja valmista salaattia sekä vaahtokarkkeja) Taika ja Siru alkavat valmistaa laavua nukkumapaikaksemme ja Kiira nostaa nuotion ympärillä olevat puupölkyt pystyyn, jotta voisimme istuutua niille. Tunnen omituista rauhaa  sisälläni, kuin pitkän matkan jälkeen olisin vihdoin saapunut kotiin.

    On jo miltei pimeää kun asettaudumme vieretysten makuulle laavun kovalle puulattialle. Kukaan meistä ei ajattele kylmyyttä tai sitä että saatamme jäätyä kuoliaiksi kylmyyteen, sillä kukaan meistä ei ollut tarkistanut säätiedotuksesta yön lämpötiloja. Hetkeen kukaan ei sano mitään, mutta sitten Miia aloittaa:
    ”Me ollaan aivan hajalla, ja mä tiedän että te muutkin olette huomanneet sen. Me ei enää olla niin kuin ennen.”
    ”Mitä tapahtu? Miks te ette enää kysyneet mitään? Missä vaiheessa te lakkasitte välittämästä?” Kiira keskeyttää.
    ”En mä lakannu välittämästä, mä en enää osannu sanoa mitään . . .”
     ”Kesälomalla tapahtu niin paljon, te ette soittaneet enkä mä-”
     ”Mä pelkäsin että te halveksutte mua, kaikki meidän välillä oli niin täydellistä, mä pelkäsin hajottaa sitä -”
     ”Mä en vaan enää jaksanu kun kaikki oli niin huonosti ja mä sulkeuduin . . .”
     Selityksiä satelee joka suunnalta ja en edes yritä kuunnella kaikkia. Sini antaa meille lapun, se kirjoitaa kaipaavansa entistä ystävyyttä, sitä lämpöä ja onnea. Mutta että tämän täytyi tapahtua, me olimme liian kiinni toisissamme, meidän täytyi kuulemma selvittää oma päämme ennen kuin pystyimme auttamaan toisiamme. Kuinka oikeassa tuo pieni tyttö onkaan!
    ”Mä olen valmis korjaamaan kaiken. Joten antaa tulla. Puhutaan, ja oikein kunnolla!” huudahdan ja Kiira, joka makaa vierelläni, piirtää uuden sydämen selkääni.

     ”Mun isä menetti työnsä kesällä, se lomautettiin lopullisesti. Se alko juomaan, yllätys, yllätys. Miehet on aivan heikkoja, ne ei edes yritä löytää ratkaisua asioihin, ottaa vaan pullon ja siinä se. Mutta kuitenkin  . . .mä en voinut kertoa. Kaikki tuntui niin . . .epätodelliselta. Ja sitten, kun te näitte sen kaiken . . .Mä aattelin että nyt tapahtuu jotain ja tavallaan olin kiitollinen siitä. Mutta te ette sanoneet mitään. Miks?” Miia kysyy ja katsoo Saraa suoran silmiin.
    ”Koska mä olin liian kiireellinen omien asioideni kanssa. Mun äiti aikoo potkaista mut pihalle, se sanoo että mun feminismi on liian pitkällä, se sanoo ettei osaa enää rakastaa mua. Joten mun on ehkä muutettava pois. Anna anteeks, mä en jaksanut puhua sulle, koska mä olin niin hajalla”, Sara nyyhkäisee ja hautaa kasvonnsa Miian olkaan. Tytöt halaavat toisiaan pitkään.
    ”Mä olen raskaana”, Taika sanoo yhtäkkiä ja me kaikki hätkähdämme tytön ääntä. Se on ihme kyllä täynnä hellyyttä ja lämpöä.
    ”Siksi mä aloin taas kayttämään värejä. Koska mun vauva ansaitsee kunnon äidin.”
    ”Öö . . .Kuka on isä? ” Kiira ähkäisee. Taika vain hymähtää, se näyttää onnelliselta.
    ”Se on Henkka. Mä tajusin vasta kesällä ja . . . Aatelkaa. Mun poikaystävän lapsi. Mulla on vieläkin pala Henkkaa mukanani.” Ja sitten Taika alkaa itkeä, ja vasta nyt ymmärrän, kuinka raskasta hänen elämänsä on ollut. Me halaamme häntä, nojaudumme lähemmäs ja suojaamme hänen heikkoa ruumistaan omillamme. Ensimmäiset tähdet syttyvät taivaalle, me hymyilemme niille silmät kyynelissä ja silti onnellismpina kuin koskaan.
   
    ”Entä sun tatuointis, Kiira?” kysyn lopulta, kun jokainen on hieman rauhoittunut.
    ”Ai niin. Se esittää meitä. Kattokaa.”
     Kiira vetää hihansa ylös ja me näemme hänne ranteessaan seitsemän yhteen liitettyä sormusta.
    ”Me ollaan yhteen valettuja, kiinni toisissamme, eikö?” Kiira kysyy ja me nyökkäämme hiljaisina.
     ”Mä rakastan teitä. Oikeesti.” Siru sanoo ja me kaikki vastaamme samoin.

     Kello on jo yli keskiyön, kun kaikki on vihdoin selvitetty. Makaamme aivan lähekkäin, käsitysten, ja nyt en tunne halua perääntyä.
    ”Entä sä, Iisa? Mikä sun ongelmas oli?” Miia kysyy hiljaa. Mietin hetken ennen kuin vastaan:
    ”Mä en ennen tätä päivää tiennyt, miltä oikea rakkaus tuntuu.”
    Kiira kääntyy ja suutelee minua poskelle, hänen hajuvetensä tuoksuu omenoilta ja minä hymyilen. Tuntuu kuin kaikki olisi nyt oikein, kuin mikään ei voisi enää satuttaa  meitä.
 
         Kolme vuotta myöhemmin:

   Pieni poika leikkii ruohikossa, hänen pienet, pulleat kätensä repivät paksuja tuppoja irti nurmesta.
   ”Henkka-rakas. Lopeta se tuhoaminen ja tule tänne.”
    Poika nousee ja rientää äitinsä luokse.  Äidin hiukset ovat mustat kuin korpin siivet, päällä on punainen, hento mekko. Äidin vieressä seisoo kuusi naista; yhdellä heistä on siilitukka, toisella hiukset valuvat paksuina pitkin selkää, kolmas naisista on kaikista pienin ja lapsenomaisin, neljäs on sitonut mustat kiehkuransa pörröiselle nutturalle, viidennen poskessa on hentoinen arpi. Mutta kuudes nainen hymyilee pojalle ja kaappaa hänet syliinsä. Naisen silmät ovat suuret ja harmaat, hiukset ovat vaaleat ja hennot.
    ”Iisa- täti on kaikista kaunein!” Pikku-Henkka kiljahtaa ja nainen nauraa.
    ”Ei, en ole. Minä olen kaikista heikoin. Ja minulla on paha riipppuvuus”, nainen hymähtää ja poika katsoo naista ihmetellen.
    ”Riippuvuus ystävistä!” Iisa-täti naurahtaa ja syleilee kaikkia kuutta naista kuin ei olisi päässyt tekemään niin pitkään aikaan.

    A/N: Kunpa joku nyt selviäsi tänne loppuun asti . . . ;D Huomautelkaa toki kirjoitusvirheistäkin, niitä sattaapi olla . . . :)
   
   
   
   
« Viimeksi muokattu: 11.11.2014 22:37:58 kirjoittanut Snoop. »