A/N: Tässä sitä taas tulee.
4.luku Night
Hetken tuijottamisen jälkeen ryhdistäydyin, virnistin ja nyökkäsin Grangerille. Harry jatkoi tytön tuijottamista ja Weasleyn pää kääntyi minun ja Grangerin välillä kuin olisi seurannut jästien tennisottelua. Isä oli aina hokenut, että viholliset piti tuntea, joten olin kuudentena vuonna aloittanut jästitiedon. Tennistä. Hmph. Mitä järkeä.
Poikien jatkaessa vähä-älyistä tuijottamistaan, ajattelin mielessäni, mitä Harry ajattelisi kun saisi kirjeen. Olisi varmasti imarreltu saatuaan oikein kirjeen, ajattelin ilkeästi virnistäen pääni sisällä. Hei, tuohan oli hieman sitä ”luihuis-meininkiä”. Olen alkanut saamaan Luihuis-minääni takaisin. Suupieleni kaartuivat hymyyn, ja nyt Harrynkin katse kiinnittyi minuun ja hymyilevään naamaan. Vaivaantunut hiljaisuus valtasi käytävän ja hymyni valahti kasvoiltani jonnekin, jossa kaikki hymyilivät, mutta eivät ole iloisia.
”Niin, tuota, olimmekin tässä menossa syömään”, Granger rikkoi hiljaisuuden tekopirteällä äänensävyllä ja työnsi Harrya selästä kohti Suurta salia. Harry, joka ei katsonut eteensä, kompuroi Grangerin työntämänä eteenpäin törmäten punapäisen ystävänsä selkään. Weasley, joka myöskin tuijotti edelleen minun naamaani, näytti erittäin koomiselta kompastuessaan jalkoihinsa ja löysi itsensä makaamassa maassa mitä ihmeellisimmässä asennossa.
Räjähdin nauruun. Siitä oli erittäin pitkä aika, kun viimeksi nauroin, ja ilonsa päästäminen ulos oli todella vapauttavaa. Näin, kuinka Granger yritti pidätellä hihitystään epäonnistuen komeasti, ja kuinka nauru kupli Harryn sisältä aitona ja huvittuneena. Se ei ollut sitä ilkeää ja vahingoniloista naurua, jolla hän nauroi minulle tehtyään kepposen, vaan puhdasta kuin kirkas lähdevesi.
Weasley katseli pahastuneena maasta, kuinka Harry, Gran- ei, Hermione ja minä nauroimme hillittömästi punatukkaiselle, ja nyt jo punanaamaisellekin Weasleylle. Nolona hän nousi ylös ja veti hekottavat ystävänsä mukaansa. Kuulin, kuinka he puhuivat matkalla aamiaiselle.
”Mitä se oli olevinaan?”
”No kun sinä näytit niin huvittavalta!” *hihitystä*
”En minä sitä, kun tarkoitin sitä, miten kohtelit Malfoyta.”
”Dracoa, Ron. Ja hän on muuttunut. Tietenkään te ette sitä ole huomanneet.” *huokaus*
”Miten niin muuttunut? On hän kyllä laihtunut, mutta jos hän teeskentelee. Hänhän on Malfoy!”
”Harry, ei ihmisiä voi luokitella nimensä tai isänsä perusteella. Ja hän on tosiaan muuttunut. Mutta kuinka te edes voisitte sitä huomata, kun ainoat asiat mielessänne ovat tytöt, ruoka, tytöt, hauskanpito, tytöt, huispaus, ja ai niin, tytöt!”
”Hermione…” Äänet hiljenivät ja häipyivät kohta kokonaan. Hymyilin itsekseni ja lähdin jo, ties monennenko kerran kohti Luihuisten oleskeluhuonetta.
Noin kymmenen minuutin kuluttua makuusalissamme istuin sängylleni ja kaivoin laukustani pergamentti-pinon ja sulkakynän.
Mietin miten aloittaisin kirjeeni vaikuttamatta tyhmältä tai paljastamatta henkilöllisyyttäni.
Rakas Harry
Minä tunnen sinut ja tiedän, että sinäkin tunnet minut, mutta vain pintapuolisesti. Voisimme lopettaa tämän ja aloittaa alusta niin, että sinä kuuntelisit mitä sanon, etkä vain suodattaisi ääntäni aivojesi läpi kuuntelematta sanaakaan.
Se, mitä tunnen sinua kohtaan, on voimakkaampaa kuin mikään, jota kukaan on koskaan tuntenut. Rakastan sinua, sen olen halunnut sinulle sanoa jo pitkään. Olen kateellinen kaikille niille, jotka sinun kanssasi juttelevat ja niille, jotka saavat olla ystävisi.
Rakkaudella _
Äsh, nyt pitäisi keksiä vielä joku hyvä peitenimi. Vaikka sen keksimisen ei olisi luullut olevan vaikeaa, minulla meni siinä enemmän aikaa kuin koko muun kirjeen kirjoittamisessa yhteensä.
Night… se voisi olla hyvä. Salaperäinen ja yhtä pimeä kuin minä. Yöllä kaikki on erilaista kuin päivällä, ja kirjeessäni minä olen erilainen kuin kaikkien muiden seurassa.
Rakkaudella, Night
Luin kirjeeni vielä kerran läpi, taittelin sen ja piilotin laukkuuni. Kello oli jo kymmentä vaille kahdeksan, joten muun tekemisen puutteessa lähdin jo toisen kerran saman aamun aikana kävelemään kohti Suurta Salia.
#########
S'il te plaît