Kirjoittaja Aihe: Sirpaleinen syntymäpäivä || K-11, lapsuushaaste, StanP, drama & angst  (Luettu 1180 kertaa)

A.M.Charlotte

  • Epäsosialinen tatti.
  • ***
  • Viestejä: 146
  • © A.M.Charlotte
    • A.M.C.:n kootut teokset
Author: A.M.Charlotte
Title: Sirpaleinen lapsuus
Beta: Ei ole, jos kiinnostaa niin yksäril yhteyttä.
Rating: K-11
Genre: Drama, angst
Pairing: Sivuosassa OC/OC
Disclaimer: J.K.Rowlingille hahmot, muu minulle. En ansaitse tällä rahaa!
Summary: Millaisia Potter-hahmot olivat lapsena?
A/N: Selvennän tässä että Stanin siskolla on jakautunut persoonallisuus, siksi hän puhuu vuorotellen puhe- ja kirjakieltä persoonan mukaan. Toivottavasti tajusitte.  ;) Osallistuu Lapsuushaasteeseen Stan Pikitiellä.




Lammen vesi kimalteli auringon alla, ja näytti kuin sen pinnassa pomppisi miljoonia tuikkivia timantteja. Ruoho ei läheskään yltänyt auringon taikka timanttien tasolle, mutta se oli täyteläisen väristä. Tuuli puhalsi lammen sekä ruohomaton ylitse puun juurelle, jossa istui poika, tuskin edes kouluikäinen.

Hänellä oli vaaleat hiukset, mutta niiden seasta pilkisti muutamia tummempiakin. Päällään hänellä oli vain kulunut ja ylisuuri t-paita, jonka hihat ylsivät melkein pojan kyynärpäihin. Housuista ei näkynyt mitään, ne olivat luultavasti niin lyhyet, että jäivät paidan alle piiloon. Sen sijaan pojan muhkuraiset polvet vilahtelivat tämän kävellessä lampea kohti.

Vedenrajaan päästyään hän pysähtyi. Kivet tuntuivat epämiellyttäviltä paljaita jalkapohjia vasten, mutta eivät sentään sietämättömiltä. Hän katseli vedenpintaa halveksivan näköisenä, kunnes nappasi sileän kiven jalkojensa juuresta. Hän astui eteenpäin kastellen jalkansa ja heitti kiven. Se lensi ilman halki lumotun hetken, kunnes alkoi menettää vauhtia kiitäen vedenpintaa kohden. Lopulta kuului molskahdus ja kivi oli kadonnut.

Poika huokaisi pienesti, laski katseensa ja kääntyi lähteäkseen takaisin puun alle. Mutta siellä olikin jo joku, vienyt hyvän paikan. Pojan sisällä kuohahti huomattuaan istuskelijan olevan hänen isosisko. Hän tallusti tämän luo varmana, pitäen tiukasti kiinni itsevarmuuden rippeistään. Puun juurelle päästyään hän pysähtyi ja jäi katsomaan siskoaan vihaisena. Tyttö, tai oikeastaan jo nuori nainen, katsoi häntä huvittuneena takaisin.
- Stan, tämä ei ole ainoastaan sinun paikkasi, sisko huokaisi viimein.

Hän pyöräytti päivänkakkaraa sormiensa välissä. Siinä oli enää kolme terälehteä, loput niistä oli nypitty pois, ties minne olivat tuulen mukana leijailleet. Sisko katsoi kolmea lehteä epäröiden, uskaltaisiko vetää ne pois.
- Päästä mut siihen, Staniksi nimitetty poika tiuskaisi.
- En. Minä olen tässä nyt.
- Mutta mä olin ennen sua!
- Kunnes lähdit, joten paikka vapautui. Mene kotiin.
- En.
- Mene kotiin, tee kerrankin kuten sanon.
- Miksi ihmeessä?
Sisko kohotti katseensa.
- Koska on syntymäpäiväsi. Äidillä on sinulle lahja.

Syntyi hiljaisuus, sillä Stan ei tiennyt enää mitä sanoa. Hetken he katsoivat toisiaan, kunnes sisko laski katseensa takaisin kukkaan nypäten yhden terälehden pois. Se leijui maahan hitaasti, kunnes tuuli nappasikin sen mukaansa. Stan ei ollut vieläkään liikkunut minnekään.
- Mene jo ennen kuin lyön sinua! sisko huudahti yhtäkkiä ja nousi vauhdilla seisomaan.
- Tuu mukaan, äidillä on varmasti kakkuakin.
- En, haluan olla rauhassa! Häivy nyt!

Kun poika ei vieläkään tehnyt elettäkään lähteäkseen, sisko läpsäisi tätä poskelle, muttei uskaltanut lyödä lujaa. Stan piteli poskeaan siskon hengittäessä raskaasti vieressä koettaen rauhoittua. Ei lyönti oikeasti sattunut, mutta sisko saisi kärsiä hetken tunnontuskista, jos hän edes tuntisi jotain vaihteeksi.

Viimein tyttö kääntyi ympäri ja lähti kävelemään metsää kohden. Kaksilehtinen päivänkakkara oli edelleenkin hänen sormiensa tiiviissä puristuksessa. Stan kohotti katseensa nähdäkseen isosiskonsa loittonevan selän. Reilun sadan metrin päästä Stanista hän kaatui ja jäi maahan makaamaan. Stan ei tehnyt elettäkään siskonsa vuoksi, vaan lähti maleksimaan kotiin.

Talo oli yhtä rähjäinen kuin ennenkin, vieläkään ei ollut tapahtunut pienen pojan toivomaa ihmettä, että äiti maalaisi seinät ja iskisi muutaman naulan lattiaan. Tuskin se koskaan tapahtuisi. Heidän talonsa näytti harakanpesältä naapureihin verrattuna, kukat ja kaksi ainoaa puuta olivat kuolleet heidän pihastaan, eikä ruohoakaan ollut kasvanut muutamaan vuoteen.

Sentään naapurit eivät kuulleet taikka nähneet heidän talossaan tapahtuvia kauheuksia; syrjintää, huutamista ja hakkaamista. Äiti oli noitunut suojaloitsun heidän tonttinsa suojaksi pitääkseen jästit loitolla heidän talostaan.

Stan hyppäsi kuistille johtavat natisevat portaat kevyesti yli ja tuli tömähdyksen saattelemana alas. Vain kaksi askelta ja hän oli oven luona. Hän laski toisen kätensä kahvalle, miettien uskaltaisiko vielä mennä sisään. Mietiskellessään hän rapsutti haalistunutta maalia irti seinästä, ja se varisi hilseinä alas.

Viimein hän avasi kirskuvan oven ja astui sisälle, jossa oli pimeää sekä viileää ulkona paahtavasta auringosta huolimatta. Kai sekin oli jonkun taian tekosia. Olohuoneessa ei ollut ketään, ainoastaan vanha sohva, tv joka oli jäänyt päälle, tuoli sekä kirjahylly. Stan napsautti tv:n kiinni, ja huone muuttui entistä pimeämmäksi.

Keittiön sekä äidin makuuhuoneen ovet olivat kiinni, mutta keittiöstä kantautui radion ääniä. Se oli kaikista ilmeisin paikka etsiä äitiä sekä lahjaa, jota sisko oli lupaillut. Hän käveli äänettömästi huoneen poikki ja raotti ovea. Keittiössä oli sentään edes valoista, ja se jo ainoastaan nosti pojan mielentilaa hitusen.

Astuttuaan sisään huoneeseen äiti oli häntä vastassa. Hän ei ollut muuttunut eilisestä mihinkään, jolloin Stan oli hänet viimeksi nähnyt. Naisen ruskeat hiukset olivat sekaisin ja takkuiset, sekä ainut vaatekappale joka peitti hänen ruumistaan oli tunika. Silmien ympärillä oli tummat kehykset. Hän istui yhdellä kolmesta tuolista, jotka oli koottu pöydän ympärille, kädessään lasi vettä. Lahjaa ei vain näkynyt missään.
- Missä olet ollut? äiti töksäytti.
- Pihalla. Siellä on kaunis sää, aurinko paistaa ja kaikkee. Tuu säkin ulos.
- Enpä taida.
- Mikset?
- Tyhmä. Siellä on niitä jästejä.
- Entäs sitten? Mä voin sanoa et sä oot mun mummo.

Äiti tyrkkäsi tuolin altaan ja se kaatui kolisten kivilaatoitusta vasten. Tietenkin hän oli suuttunut poikansa viimeisestä kommentista. Naisen silmät syttyivät palamaan kiukusta ja suu vääntyi alas. Stan otti vaistomaisesti muutaman askeleen taaemmaksi, lähemmäs ovea sekä ainoaa pakoreittiä. Radiosta tuli edelleenkin se sama ohjelma, mutta se oli muuttunut vain taustahälinäksi, eikä enää vastannut leppoisan sunnuntaipäivän huvittavaa puheohjelmaa.
- Vai näytän minä sinun mummoltasi, äiti sanoi ja sylkäisi poikansa jalkojen juureen.
- En mä tarkottanu sitä niin! Stan huudahti vastalauseeksi.
- Miksi hitossa siten sanoit niin?

Siihen poika ei sanonut mitään. Kun vastausta ei kuulunut, äiti sylkäisi vielä uudelleen lattialle ja lähti keittiöstä ovet paukkuen. Stan jäi seisomaan alistuneena ja lyötynä yksin huoneeseen tiedostamatta radiosta kuuluvaa lempikappalettaan. Hän vilkuili vielä ympärilleen etsien lahjapakettia, edes pienen pientä paketoitua onnentoivotusta, mutta joutui pettymään. Loppujen lopuksi ei hän sitä ollut odottanutkaan.

Poika painoi päänsä lattiaa kohden ja hänen vaaleat hiuksensa luisuivat silmien päälle. Hän pyyhkäisi kengällään kohtia joihin äiti oli sylkäissyt, kunnes kääntyi ympäri päättäen palata ulos, takaisin auringon luo. Äiti katseli tv:stä ostoskanavaa, vaikka oli ilmoittanut vihaavansa kaikkea jästiroinaa kun isä oli kiikuttanut sen kotiin. Siitä oli jo viisi vuotta, joten äitikin oli jo unohtanut julistuksensa. Nykyään hänellä ei muuta elämää ollutkaan kuin tv sekä kuolonsyöjän tehtävänsä.

Stanin kulkiessa huoneen läpi äiti ei kiinnittänyt yhtään huomiota poikaansa. Stan vilkaisi kerran äitiään, jonka kasvoille iskeytyi tv:n kirkas valo. Sitten hän avasi oven ja astui pihalle. Oven sulkeuduttua hän kuuli äidin sanovan jotakin joka tapaili hyvää syntymäpäivää. Se ei liikuttanut Stania mihinkään suuntaan, vaan hän torjui sanat eikä päästänyt niitä aivoihin asti.

Pilvi oli lipunut auringon peitoksi sinä aikana kun Stan oli ollut sisällä. Silti tuntui lämpimältä, joten hän ei palannut enää hakemaan paitaa, vaan päätti palata lammelle josta oli kymmeniä minuutteja sitten lähtenyt. Tuuli oli alkanut puhaltaa kovempaa, ja Stanin hiukset sekoittuivat. Hän pyyhkäisi ne aina välillä pois naamaltaan.
- Se on ihan tyhmä, Stan puheli itsekseen. – Ei välitä enää mistään, ei ees lahjaa hommannu.

Poika tallusteli nyt loivaa mäkeä pitkin alas, ja jalat alkoivat kuljettaa häntä eteenpäin yhä nopeammin. Pisimmät ruohonkorret kutittelivat hänen nilkkojaan iljettävästi.
- Ei se välitä. Ei, vaikka mä oisin hukkumassa.

Sen sanottuaan Stan pysähtyi äkisti jääden katsomaan lammen ailahtelevaa pintaa, josta timantit olivat kadonneet. Puu sentään oli pysynyt paikallaan, tuskin se kävelemään olisi alkanut. Hän katsoi lampea vielä unelmoivasti, miten helposti kaikki loppuisi sinne käveltyä. Mutta ei 8- vuotias saisi sellaista ajatella.

Stan tyytyi vain hymähtämään ja jatkoi matkaansa puun luo, toiveenaan päästä istumaan sen varjoon. Aurinko oli nimittäin juuri alkanut paistaa pilven väistyttyä vihdoin sen tieltä. Lähempänä puuta Stan kuuli sen luota ääniä, kahden eri ihmisen. Toinen hihitti tyttömäisellä äänellä ja toinen naurahti rotevasti. Stan hiipi puun toiselle puolelle ja nojasi sen tukevaa runkoa vasten. Hän kuunteli hetken, välillä ei kuulunut äännähdystäkään, mutta pian molemmat nauroivat.
- Mun pitäis varmaan mennä jo, kuului miehen ääni.
- Ei sinun vielä tarvitse, kuului vastaus.

Stan tunnisti äänen siskolleen. Hänen lihaksensa jännittyivät ja hän nojasi tiukemmin puuta vasten kuullakseen tarkemmin heidän juttelunsa.
- Lopeta.
- Enkä.
- Oikeesti Jasmin!
- En minä mitään tehnyt!
- Käsi pois mun housuista, heti.

Tuli hiljaista. Stan kuuli siskonsa raskaan hengityksen, tämä luultavasti koetti hillitä itsensä, ettei se toinen puoli hänestä pääsisi ulos. Ensimmäinen minuutti kului, sen perään heti toinen. Vasta sen jälkeen kuului tytön naurua, joka ei luvannut hyvää.
- Rauhoitu, poika sanoi tyynesti.

Sisko ei kuullut häntä vaan jatkoi nauruaan, johon sekoittui vihaa. Stan kuvitteli mielessään, kuinka siskon poikakaveri hermostui naurun yltyessä, toivoen pääsevänsä pakoon. Hän voisi nyt tulla pois piilostaan ja rauhoittaa siskon, mutta hän ei pystynyt liikahtamaan.
- Sulla on joku toinen, häh?
- Ei. Sä oot mun ainoa.
- Selityksiä.
- Jasmin rauhoitu.
Kuului läpsäys. Sisko taisi lyödä tätä poskelle.
- Näpit irti musta!
- Mä koitan vain auttaa sua.
Toinen läpsäys.
- Kuulitko sä?
- Mä rakastan sua.
Kolmas läpsäys, ja poika kaatui nurmikolle. Stan kurkisti puun takaa ja näki siskonsa pojan päällä. Hän tärisi vihasta, ja poika piteli poskeaan silmät visusti kiinni.
- Älä valehtele mulle.
- Mä lähen.
Poika tyrkkäsi tämän pois päältään, kapusi seisomaan ja loi viimeisen katseen tyttöystäväänsä.
- Kai on sanomattakin selvää, että en haluu enää olla sun kans.

Sisko ei vastannut mitään, mutta hänen olemuksensa oli muuttunut alistuvaksi. Kohtaus oli mennyt ohi väärään aikaan kuulemaan nuo sanat. He katsoivat vielä toisiaan, eikä poika voinut näemmä vastustaa kiusausta sipaista entisen tyttöystävänsä poskea hyvästiksi. Sen tehtyään hän juoksi pois jättäen hänet istumaan järkyttyneenä maahan.

Stan muutti asentoaan ja nojasi puun runkoon. Hän peitti kasvot käsiinsä pidätelläkseen kyyneleitä, jotka halusivat juuri nyt päästä pois sellistään. Hänen oikealta puoleltaan kuului siskonsa niiskutusta. He jäivät istumaan niille paikoille kummankin itkiessä elämäänsä vastoinkäymisiä. Stan syntymäpäiväänsä ja tämän isosisko sairauttaan.

Aurinko oli jo laskemassa lammen toiselle puolelle värjäten kaiken punertavaksi. Ohut usvakerros ilmaantui lammen pinnalle, ja hengittäessä huurut jäivät leijumaan ilmaan. Taivaankansi värjäytyisi piakoin punertavasta tummansiniseksi ja näyttäisi kuun sekä tähdet.
- Minä tiesin että sinä olit siellä koko ajan.
- Ei mun ollut tarkoitus vakoilla.
- Selityksiä...
Hiljaisuus kiristyi heidän välilleen uudelleen, kunnes Stan katkaisi sen:
- Ei äidillä mitään lahjaa ollut.
- Tiedän, haluatko tietää syyn miksi mä sanoin niin?

Stan nyökkäsi, muttei saanutkaan vastausta heti. Hän käänsi päänsä siskoa kohti, joka katseli auringon viime säteitä, jotka leijuivat taivaanrannassa. Hänen silmänsä olivat mitäänsanomattomat ja näyttivät kokonaan harmailta, pupilleja ei edes erottanut. Stan oli juuri yskäisemässä palauttaakseen sisarensa maan pinnalle, mutta ennen kuin kerkisi tehdä niin, hän sai jo vastauksensa.
- Minä halusin että sinuakin sattuisi.
« Viimeksi muokattu: 14.06.2011 00:21:07 kirjoittanut Vanilje »
so what if u could see the darkest side of me?
wanna see?