A/N: Okei myönnetään oon tooooosi hidas kirjottaan koneelle. Mutta MERIDIAN ja PIHLA hyvää myöhästynyttä synttäriä!!!! ja Smäuli(toinen ideoija tässä tarinassa) en ois pärjännyt ilman sua! Toivottavasti pidättä!!!
3. LUKU
Päästyäni hotelli helpotuksesta, muistin Maxin. Pojan, johon olin tutustunut kesälomalla, kun olimme olleet perheen kanssa Bulgariassa. Max oli puhunut, että muuttaisi pian Englantiin ja aloittaisi syksyllä Tylypahkassa. Pohdintani siitä missä Max saattaisi olla nyt keskeytyi, kun näin Goylen tulevan yhdestä poikien vessasta. Koska lähellä ei näkynyt ketään, päätin pitää hiukan hauskaa. Pujahdin nopeasti suojaan, kun Goyle vilkaisi suuntaani. Goylen käännyttyään kuiskasin hiljaa muutaman loitsun hänen peräänsä. Ensimmäinen värjäsi pojan kaikki karvat pinkeiksi ja toinen kirjoitti kaavun selkään neon väreillä: ”Olen idiootti, jos olet samaa mieltä lyö minua!” Goyle täysin tietämättömänä muutoksista löntysti kohti omaa vaunuaan. Seurasin häntä, koska en voinut vastustaa kiusausta olla näkemättä Dracoa kiukkuisena. Vaunu johon tulimme, oli luihuisten miehittämä. Vaikka minulla ei ollut kaapu päällä, kaikki tunnistivat minut ei-luihuiseksi. Edempänä käytävällä Goylen takana, jota tällä hetkellä lyötiin useastakin suunnasta, näin myös Jasperin. Lähdin taktisesti kohti veljeäni, siinä samalla sivuuttaen Dracon vaunuosaston johon Goyle oli kadonnut. En ollut vielä edes kovin lähellä heidän vaunuosastoaan, kun kuulin Dracon kimakan äänen huutavan: ”Mitä helkuttia sun hiuksille on tapahtunut?!” Moni vaunun käytävällä nauroi nyt Dracon reaktiolle. ”Luulisi idiootinkin huomaavan, kun hänet kirotaan!” Draco ärjyi ohittaessani heidän osastonsa ovea. Joku oli ilmeisesti saanut tarpeekseen Dracon huutamista ja yritti ovesta ulos, lyöden sillä minua suoraan olkaan. ”Auh!” älähdin. Poika näytti hetken hämmästyneeltä, mutta pahoitteli sitten: ”Sori, en huomannut sua”. Nyt oli minun vuoroni näyttää hämmästyneeltä. Luihuinen, joka pyysi anteeksi? Poika oli muutenkin aivan mukavan näköinen. Hänellä ei ollut luihuisille tavallista mitäs-siinä-tuijotat-matele! ilmettä. ”Ei se mitään”, muistin sanoa hetken viiveellä. Poika virnisti ja olimme jo lähdössä jatkamaan matkojamme, kun Draco heräsi tilanteen tasalle. ”Blase, mitä sinä teit?” Draco kysyi uhkaavasti ja katsoi minuun jatkaen: ”Pyysit anteeksi tuolta Rohkelikolta. Vielä tuolta törkeimmältä” Luihuisten ilmeet kääntyivät minuun ja he odottivat jännittyneinä mitä vastasin. ”Voi Draco, olenko mä nyt niin ärsyttävä?” kysyin ärsyttävimmällä äänelläni. Draco kihisi raivosta, mutta ei keksinyt mitään sanottavaa. Hymyilin vielä pirullisesti Dracolle, joka seisoi nyt vaunuosaston ovella myös. ”No harmi, pikkuinen ei keksi mitään sanottavaa”, sanoin hymyillen ja taputin poikaa päälaelle.
Poistun heidän luotaan ja luikahdin muiden luihuisten huomaamatta Jasperin vaunuosastoon. Osasto oli yllättävän täysi. ”Moi, kaikki”, tervehdin pyörähtäen hieman ympäri osaston lattialla. ”Hei! Max!” huudahdin tunnistettuani tutut kasvot ikkunapaikalta. Kun en muualle mahtunut istumaan, tungin Maxin syliin. Max oli ensin hiukan hämmästynyt, mutta pian hän jo selitti minulle mihin he olivat muuttaneet Englannissa ja mitä oli puuhannut kesällä muuten. Jasperkin liittyi keskusteluumme. ”Missä sä oikein olit? Olisin tullut sun vaunuosastoon, mutta näin vain Jasperin”, Max kysyi lopulta. ”Tuolla perässäpäin, mutta hyvä, että jäit tänne, nyt voin yllättää Sammyn ja Maryn oikein kunnolla lajittelussa”, kerroin innoissani hänelle. ”Ai niin! Munhan piti vaan käydä vesassa. Ups. Ne varmaan ihmettelee missä mä oon viipynyt” muistin mainittuani Maryn ja Sammyn.
Poistuin sukkelasti luihuisvaunusta. Matkalla takaisin vaunuosastooni huomasin Maryn ja arvasin hänen olevan etsimässä minua. "Mihin matka?" kysyin yhtäkkiä Maryltä, joka ei ollut vielä huomannut minua. "Älä säikyttele! Ja missä sä oikein oot ollut? Me tultiin Sammyn kanssa vähän epäileviks jo ensimmäisen tunnin kuluttua", Mary tiukasi. "No koin vastustamatonta halua tehdä kepponen", sanoin virnistäen. Kävellessämme takaisin osastollemme kerroin Marylle Goylen uudesta lookista ja, että sen jälkeen olin vain jäänyt juttelemaan Jasperin kanssa. Sammyn luo päästyämme Mary oli minun puolellani ja kertoi hymyillen pojalle kepposestani. Sam näytti tavalliselta itseltään, koska oli jo vaihtanut koulukaavun ylleen. "Minkähänlainen uusi look Sammylle sopis?" pohdin ääneen. Kun Sam katsoi minua hiukan pelokkaasti, arvasin hänen luulevan minun kohta muuttavan hänenkin tukkansa pinkiksi tai jotain muuta vastaavaa. Mary oli esittämässä omaa mielipidettään, kun juna yhtäkkiä jarrutti. "Eihän me vielä olla Tylypahkassa? Eihän?" Mary ihmetteli. ”Ei todellakaan olla”, Sam myönsi. Minä yritin tiirata ikkunasta mitä tapahtui, mutta oli liian pimeää siihen. Yhtäkkiä vaunuosaston lamppu pimeni. Mary avasi osaston oven ja vilkaisi ympärilleen. "Muualtakin meni valot. Oisko joku tekninen vika?" Mary sanoi ja istui takaisin Sammyn viereen. "Katsokaa!" huudahdin äkkiä. Mary ja Sam katsoivat minuun ja minä osoitin ikkunaa, joka oli alkanut yhtäkkiä jäätyä. Sammyn ilme muuttui yhtäkkiä säikähtäneeksi ja hän sanoi kysyviin ilmeisiimme: "Ankeuttajia. Ne tarkistavat junan Sirius Mustan varalta. Kai olette lukenut hänestä?" "Ankeuttajia?" Mary kysyi. "Velhovankila Azkabanin vartijoita. Ne ovat haamumaisia olioita, jotka imevät ympäriltään kaiken ilon ja lämmön", Sam selvensi. Siriuksesta mieleeni tuli erittäin hullu idea: "Eikös lehdissä oo povattu, että Sirius yrittäis Tylypahkaan? Me voitais yrittää ottaa siitä selvää?" Sam katsoi minuun ja pyöräytti silmiään, mutta ei sanonut mitään. Mary taas alkoi puhua: "Sirius Musta. Siitä ne kaikki jauhaa. Jästi uutisissakin oli siitä" "Pakko. Massamurhaaja on paennut vankilasta, josta kukaan ei ole ennen karannut", Sam tokaisi. Juuri silloin osaston ovi aukeni ja me jähmetyimme. Ilma kylmeni monta astetta pakkasen puolelle ja ennen kuin edes näin olennon tunsin kaiken onnellisuuden katoavan. Saatuani itseni katsomaan ankeuttajaa minusta tuntui kuin en ollut koskaan ollut onnellinen tai etten tulisi koskaan enää olemaan onnellinen. Ankeuttaja käänsi päänsä minuun ja minä lakkasin hengittämästä. Hetken se katsoi minuun, mutta lipui sitten pois kohti seuraavaa osastoa. Vaikka ankeuttaja oli mennyt, olimme ihan hiljaa ja paikoillamme. Kohta tajusin pidättäväni vieläkin henkeä. Hengähdin ja katsoin muihin. He näyttivät kalpeilta ja Mary pelästyneeltä. "Se luuli mua melkein Siriukseksi!" kuiskasin tukahtuneesti. Sam nyökkäsi. Kukaan ei uskaltanut puhua ennen, kuin valot olivat palanneet ja juna lähtenyt taas liikkeelle. Vihdoin Mary sanoi: "Meidän pitäis varmaan vaihtaa koulukaavut päälle". "Joo, vaihtakaa. Mä käyn isän luona" Sam vastasi. Pojan poistuttua vaihdoimme Mary kanssa hiljaisina vaatteita. "Voiko ankeuttajia vastaan taistella tai jotain sellaista?" Mary kysyi. "Öö.. Joo. Suojeliuksella, mutta mä en tiedä miten se tehdään", vastasin. Mary nyökkäsi. Sammylla oli uutisia palatessaan: "Isä oli Harryn ja sen kavereitten kanssa samassa vaunuosastossa. Hän joutui käyttämään Suojeliusta, kun ankeuttajat hyökkäsivät Harryn kimppuun!" "Siis mitä?!" Mary huudahti. "Niin Harry pyörtyi siihen ja heräsi vasta äsken juuri ennen kuin lähdin. Isä sanoi ankeuttajien luulleen Harryn piillottelevan Siriusta viittansa alla", Sam kertoi. Mary, joka ei yleensä välittänyt kuuluisan veljensä tekemistä, oli nyt hiukan kauhistunut: "Miten ne voivat tehdä sellaista?" "Niin sitä minäkin. Mutta isä lupasi kertoa Dumbledorelle tästä ja en usko, että hän ilahtuu asiasta", Sam sanoi totisena. "Ajatelkaa, jos se ois luullu musta samaa! Meillä ei ois ollu ketään opettajaa lähistöllä", Mary kauhistui. Juttelimme loppu matkan tästä mahdollisuudesta niin Maryn kuin minunkin kohdallani.
Junan pysähdyttyä minä tajusin olevani tosi nälkäinen ja muistin ovelan suunnitelmani. Laiturilla kaikki alkoivat tungeksia kohti lumottuja vainuja, koska eivät halunneet kastua sateessa. Me tapamme mukaisesti valtasimme kolmisin yhden vaunun. Päästyämme istumaan Suureen saliin varasin huomaamattomasti varmuustuolin Maxille ja odottelin kärsimättömästi lajittelun alkua. Kun se vihdoin alkoi, ekaluokkalaisten joukossa oli yksi muita vanhempi oppilas. "Kuka toi on?" Mary kysyi minun virnistäessä. Hän katsoi minuun, joten kohautin hartioitani ja esitin, etten tiennyt kuka poika oli. Siinä samassa McGarmiwa kertoi vastauksen kaikille: "Niin kuin osa teistä on jo huomannut, kouluumme on tullut uusi oppilas ensimmäisen luokan oppilaiden lisäksi. Hän on Max Andersson ja hän tulee Skandinavian noitien ja velhojen koulusta. Joten toivon, että te käyttäydytte asiallisesti ja opetatte hänetkin Tylypahkan tavoille" Huomasin Maxin hiukan vaivaantuvan tästä esittelystä ja, että osa salissa olevista tytöistä innostui uudesta oppilaasta.
"Nyt voimme aloittaa lajittelun. Max Andersson", McGarmiwa jatkoi. Max käveli jakkaran luo ja istuutui. Hattu mietti hetken mitä päättäisi ja huusi sitten: "Rohkelikko". Virnistin ja taputin. Luihuisten pöydästä kuului pientä pettynyttä mutinaa, joka vaimeni McGarmiwan jatkaessa lajittelua. Ilman viittoiluakin Max osasi tulla luokseni Rohkelikkopöydän keskivaiheille, vaikka hänelle tarjottiin paikkaa edempää. "Et sitten mennyt Luihuiseen?" kysyin pojan istuuduttua saaden Sammyn ja Maryn katsomaan minua hämmästyneinä. "Jäikö jotain kertomatta?" Mary kysyi hiukan loukkaantuneena. "No halusin yllättää teidät. Niin Max tässä on Mary ja Sam", esittelin. Max pudisti molempien kättä. Huomasin, että muutama muukin meidän ympärillämme olisi halunnut esitellä itsensä. "Jaaha. Nyt tiedän mihin toi Mag katosi silloin junassa", Sam sanoi. "Niin se tuli Luihuisvaunuun huomiota herättämättä", Max sanoi sarkastisesti. "Mitä? Ei kukaan ois huomannu mitään, jos Draco ei ois sellanen neiti", puolustauduin. "Taas jotain mitä et oo kertonu. Mikä paras kaveri mä oon, jos multa pimitetään kaikki", Mary protestoi mutristuen huuliaan. Ennen kuin ehdin vastata, Dumbledore alkoi pitää puhettaan ja me hiljenimme kuuntelemaan. Puheen jälkeen ruuat ilmestyivät ja me aloimme kaikki syömään innolla. Marykin unohti suuttumuksensa kysellessään innostuneena asioita Maxilta. Ruuan jälkeen liityimme suureen ryppääseen, joka yritti valua kohti oleskeluhuoneita. Pian suma alkoi hiukan hellittää ja pääsimme kulkemaan kunnolla. Lihavan Leidin muotokuvan edessä jouduimme suurehkoon Rohkelikko ryppääseen. "Katsokaa ääneni voimaa! Laa-a-aa-a-AA!" Lihava Leidi käski. Sitten kuulimme pienen lasin rikkoutumisäänen ja Leidi jatkoi: "Hii! Katsokaa mitä ääneni sai aikaan". "Suuri Fortuna!" kuului jostain äkäinen huuto. "No hyvä on. Menkää sitten", Leidi sanoi lopulta ja heilahti sivuun paljastaen oleskeluhuoneen. "Kiva huone. Ehkä tähän tottuu", Max kommentoi minulle. Virnistin hänelle. Me valloitimme tuttuun tapaan takan edessä olevat tuolit itsellemme. Puhuimme ja nauroimme myöhään yöhön. Vasta reilusti puolen yön jälkeen, me edes harkitsimme nukkumaan menoa. Sam lähti näyttämään Maxille makuusalia, mutta minä ja Mary jäimme vielä juttelemaan. Jotenkin puheen aiheemme eksyi Siriukseen ja siihen, mitä Mary oli ehdottanut ensimmäisellä luokalla. Mietimme mitä tekisimme, jos Sirius yrittäisi oikeasti Tylypahkaan. Mary ehdotti, että tekisimme ansakuopan, naamioisimme sen sitten taian avulla ja asettaisimme päälle jonkun houkuttimen. Vilkaisin Maryä tämän ehdotuksen jälkeen ja katseidemme kohdatessa molemmat aloimme nauraa. Toivuttuamme naurusta lähdimme nukkumaan toivoen, että aamulla ajatuksemme olisivat fiksumpia.
Aamupalalla ainakin minulla oli vielä vaikeuksia tottua siihen, että en ollutkaan yksin syömässä. Suunnittelimme Maryn kanssa jo kaikenlaista uutta sille päivälle. Meillä oli tänään heti ensimmäinen ennustustunti. ”Mitä siellä tehdään?” kysyin Sammylta. ”Ei mitään. Opettaja on täyspöpi. Ei edes itse tiedä mitä horisee”, Sam sanoi. Professori Punurmio oli ainut opettaja, jota Sam oli koskaan mollannut, kun minä ja Mary taas löysimme jokaisesta opettajasta jotain haukuttavaa, varsinkin taikuuden historian opettajasta. Hänen tunneillaan kukaan normaali ihminen ei voinut pysyä hereillä. Opettaja oli ollut Tylypahkassa iät ja ajat. Professori Binns oli joskus kauan aikaa sitten vain nukahtanut opettajan huoneen takan eteen ja herännyt aamulla ilman ruumistaan. Nykyään hän piti tunnit haamuna, jonka ääni oli unettava kuin Nukkumatin. Onneksi meillä oli Sam, joka auttoi meitä esseiden ja kokeiden kanssa.
Lähtiessämme syömästä tervehdin Jasperia, joka vasta tuli syömään. Löysimme Maryn kanssa ennustusluokan helposti. Opettaja oli vielä oudompi kuin Sam oli kertonut. Hyväpuoli tässä oli, että hän otti kaikki mitä väitti ennustukseksi. Aivan tunnin lopuksi professori ennusti Harryn kuolevan pian nähtyään kalmakoiran tämän teekupissa. Lounaan jälkeen meillä oli ensimmäinen taikaolentojen hoidontunti. Riistanvartija Hagridista oli tehty aineen opettaja, joka tietysti sai Harryn kumppaneineen hyvin iloisiksi. Hagrid esitteli meille hevoskotkia. Minusta hevoskotkat ovat hyvin mielenkiintoisia, joten vaikka yleensä nauran Dracon tempauksille, tällä kertaa hän meni liian pitkälle. Oltuaan ylimielinen eräälle hevoskotkalle hän sai sen hyökkäämään kimppuunsa. Kynsien osuessa Dracon kohotettuun käteen poika kiljaisi hyvin naisellisesti. Kaikki kääntyivät katsomaan, kun Hagrid rauhoitteli hevoskotkan ja lähti viemään Dracoa Matami Pomfreyn luokse. Koska tunti loppui aikaisin, meillä oli reilusti aikaa. ”Hei! Melkein unohdin kertoa”, Mary muisti kävellessämme takaisin linnalle: ”Juuri ennen koulun alkua Vernon-sedän sisko Marge tuli käymään. Koska Harry toimi tapansa mukaisesti ”tarjoilijana”, täti sai hyvän syyn haukkua Harrya. Kun hän alkoi pilkata meidän vanhempiamme, Harry suuttui ja puhalsi Margen täyteen heliumia. Tästäkös Vernon-setä suuttui ja Harry, joka oli edelleen vihainen tädille, otti tavaransa ja häipyi. Yritin kyllä käskeä hänet jäämään, mutta hän ei totellut. Sitten myöhemmin, kun olin päässyt itse Lontooseen junalla, näin Harryn Vuotavassa noidan kattilassa juuri ennen kuin tapasin Sammyn. Kysyin tietysti millä hän oli päässyt sinne asti ja hän sanoi, että Poimittaislinjalla” Minä nauroin ja sanoin: ”Puhalsi täyteen? Aika hyvä ”vahinko”. Tästä tulikin mieleen pitäisiköhän meidän viedä Vorolle Kalkaroksen tuliaiset?” Vilkaisimme toisiamme ja virnistimme ovelasti. Tullessamme sisälle lähdimme ovelasti erisuuntaan kuin muut Rohkelikot. Matkalla tapasimme myös Voron, joka käski meitä olemaan ihmisiksi. Kun hymyilimme enkelimäisesti ja sanoimme olevamme professori Kalkaroksen asialla, hän jatkoi matkaansa siivousvälineidensä kanssa. Tulimme Voron työhuoneelle ja varmistimme, että ketään ei näkynyt. ”Jää sä vahtiin niin mä vien tän. Alohomora”, Mary sanoi ja katosi sisälle. Pian ystäväni tuli takasin hymyillen. ”Voro ei kyllä voi vastustaa kiusausta olla avaamatta sitä pakettia”, Mary sanoi ja oli sulkemassa oven hiljaa. Yhtäkkiä muistin Sammyn sanat ja työnsin jalkani oven väliin. ”Oota hetki. Käyn tekees yhen pikku jutun”, sanoin ja menin huoneeseen. Menin takavarikoitujen tavaroiden huoneeseen. Etsin laatikoista vanhojen kelmien nimiä. Useimmissa laatikoissa oli useampia nimiä, mutta ainakin Fredillä ja Georgella oli omat laatikot. Silloin huomasin James Potterin laatikon. Otin sen hyllystä ja aloin penkoa sitä. Laatikko oli täysi monenlaista mielenkiintoista. Olisin halunnut ottaa suuren osan esineistä mukaan, mutta päätin ottaa vain kartan, jos se löytyisi. Myöskään Remusin ja Peterin pienestä laatikosta ei löytynyt haluamaani. Joten toivoin sen löytyvän Siriuksen laatikosta, mutta ei. Olin jo luopua toivosta, kun huomasin suurehkon pergamentti palan aivan laatikon pohjalla. Kaivoin lapun esiin ja tungin taskuuni. Matkalla oleskelu huoneeseen esittelin lappua Marylle. ”Tyhjä lappu?” hän kysyi hiukan hämmästyneenä. Tytön ilmeestä päätellen hän oli piirua vaille valmis passittamaan minut suljetulle osastolle. No ei se kovin ihme ollutkaan, kun minä esittelin hänelle tyhjää pergamenttia huippu salaisena karttana. ”Äh! Siinä on tietenkin jokin suojaloitsu, joka pitää sen puhtaana”, selitin. ”Aa, juu. Viedään se Sammylle, ehkä hän osaa avata sen tai jotain”, Mary ymmärsi.
Oleskeluhuoneessa näin Sammyn hänen vakiopaikallaan huoneen pöytien luona. Olin juuri menossa hänen luokseen, kun Mary pysäytti minut ja veti meidän sivummalle. ”Mitä?” kysyin äkäisesti. ”Katso!” Mary sanoi osoittaen Sammya. Katsoin häntä ja huomasin vasta nyt, että poika ei ollutkaan yksin. Tunnistin tytön helposti: ”Victoria”. Victoria oli Sammyn vuosikurssin fiksuin tyttö. Tästä syystä olimme joskus ehdottaneet, että Sam voisi alkaa seurustella tytön kanssa. Silloin Sam oli yrittänyt peitellä punastumistaan ja väittänyt, että ei pidä Victorian tyyppisistä tytöistä. Häntä oli ollut sen takia hirvittävän vaikea uskoa silloin. ”Moi!” joku sanoi yhtäkkiä takaani. Säpsähdin ja käännyin ympäri. Kukas muukaan se oli kuin Ron. ”No moi. Seuraavalla kerralla ei tartte noin säikyttää”, vastasin hiukan ärtyneesti. Ron ei ollut moksiskaan vaan jatkoi: ”Miten kesä meni? Ei ole ehditty jutella ollenkaan.. ” Näyttelin loistavasti vastaillen iloisesti hänelle ja kysellen jotain välillä.
Hetken kuluttua Max sattui paikalle pelastamaan minut. ”Sori. Mä vien sun seuras haittaako?” Max sanoi ja otti minua lanteilta kiinni. Ron jäi hiukan hölmistyneenä seisomaan ja katsomaan peräämme. ”Ah, thanks dude”, sanoin Maxille. Hän virnisti päästäen minut irti. Olimme pian Sammyn luona, jonne Marykin oli jossain vaiheessa löytänyt. ”Sam hei, onko teillä jotain Victorian kanssa?” Mary uteli. ”Ei. Hän vain pyysi minua parikseen liemitutkielmaan”, Sam vakuutti naama peruslukemilla. Vaikka huomasin, että Sam ei puhunut täyttä totta, en jaksanut keskittyä utelemiseen. Oli tärkeääkin tekemistä. ”Pitäiskö meidän ottaa Max mukaan?” kysyin yllättäen. Mary ja Sam katsoivat minuun mietteliäästi, mutta nyökkäsivät sitten. ”Mihin mut otetaan mukaan?”, Max tiedusteli. ”Uusiin kelmeihin. Tervetuloa mukaan. Oletettavasti et tiedä ketä kelmit ovat, joten Sam selittää sulle faktat myöhemmin. Sam, nyt meillä on karttakokelas”, sanoin ja otin löytämäni pergamentin esille. Sam näytti hetken hämmästyneeltä, mutta ymmärsi sitten mistä puhuin. ”Okei kokeillaan”, Sammy sanoi. Hän otti lapun minulta ja kaivoi taikasauvansa esiin: ”Vannon pyhästi että minulla on vain pahat mielessäni” Ensin ei näkynyt mitään, mutta sitten ilmestyi teksti: ”Jos te itse herrat Kuutamo, Matohäntä, Sarvihaara ja Anturajalka etsitte karttaanne, me palautamme sen mielihyvin. Terveisin ja kartasta kiittäen Fred ja George Weasley.” ”Mitä?!” Mary huudahti. ”Ne kaksi niillä on meidän kartta! Nyt meillä on ongelma”, minä totesin.
A/N2: Jatkoa?
