Kirjoittaja Aihe: Katujen kasvatit | osa 2/?, drama, angst, K-11? Jatkoa 30.7  (Luettu 1588 kertaa)

androidi

  • ***
  • Viestejä: 182
  • Nadine Angerer's loveslave
Title: Katujen kasvatit
Genre: drama ainakin, angst?
Rating: K-11
Pairing(s): Ei varsinaisesti mitään, voitte kyllä tulkita ihan mitä haluatte :D ja jos joku miellyttää, vihjatkaa, niin saatan kirjoittaa oheistarinoita... (kommenttilahjontaa)
Warning(s): No vanhempien alkoholismi yms.
Summary: Ei kai kymmenenvuotiaana tarvitse vielä olla hirveän pitkä, eihän? Koska minä en ole, olen pieni ja hintelä, polvenkorkuinen, napero, kakara, vaahtosammutin.
Ja erittäin peloissani.

A/N: Kirjoitin tarinan. Halusin sille jotain käyttöä. Tungin sen tänne. Kommentteja?



Ensimmäinen luku

Tarpeetonta kai sanoakaan, että minua hermostutti. Asematunnelin rosoinen seinä pisteli ohuen teepaitani läpi ja ilma tuntui kylmältä. Oliko se sitten oikeasti kylmää, sitä en tiennyt. Tuntuu, etten tiedä enää paljoakaan, niin minulle on sanottu.
”Olet tyhmä ja tarpeeton, kakara, hyödytön ja aina jaloissa”
Niin minut opittiin tuntemaan siinä pienessä kerrostalossa, jossa minä asun, tai jossa minun oletetaan asuvan. Aina kun kotona oli jokin tappelu menossa, eli varsin usein, aina parin kossupullon välein, eikä siellä kaivattu minua enää yhdeksi häiritseväksi tekijäksi lisää, istuin rappukäytävässä portaiden ylimmällä askeleella polviini nojaten. Siitä kuulin erinomaisesti kaiken, mitä koko talossa puhuttiin, joten korviini kiirivät kerta toisensa jälkeen sellaiset lausahdukset kuin:
”Älä mene neloskerrokseen, kakara on taas siellä.” tai:
”Kun tulet vintiltä, varo ettet kompastu siihen neloskerroksen ihmisasuiseen vaahtosammuttimeen.”
Saan kuulla koostani jatkuvasti. En käsitä, miksi kaikilla täytyy olla jotain pienuutta vastaan. Ei kai kymmenenvuotiaana tarvitse vielä olla hirveän pitkä, eihän? Koska minä en ole, olen pieni ja hintelä, polvenkorkuinen, napero, kakara, vaahtosammutin.
Ja erittäin peloissani.
Asematunnelin yläpuolelta, ihan pääni päältä kuului kovaa ulvontaa ja ryminää, kun juna kiisi siitä ohi. Tuntui, kuin koko tunneli voisi sortua niskaani. Tuntui, kuin melkein mikä tahansa voisi. Yksitoikkoisen naisäänen kuulutukset saivat pienet korvani soimaan, enkä saanut mitään selvää hänen puheestaan.
Siitäkin minulle on sanottu; ”Etkö sinä hölmö ymmärrä edes selvää suomea? Minä puhun ihan selkein käskyin, mutta mikään ei vain tunnu uppoavan pieneen päähäsi!”
Tunnelin kivilattialla lojui kaiken maailman törkyä, ja punaisiin sandaaleihin sujautetut paljaat varpaani palelivat. Katsoin seinien vieritse tuulen mukana kieriviä valmisruokien käärepapereita. Minulla oli nälkä. Viimeksi olin saanut syödäkseni edellisen päivän aamuna, kun Satu oli järjestänyt meille kaksi purkkia kylmää mikrokeittoa. Tuomakselta tietysti. Tuomas oli paikallisesti laajalti tunnettu, paksu ja parrakas ”pummimieheksi” kutsuttu kaduilla eläjä. Hän onnistui tuskin hankkimaan kylliksi apetta omaa pohjatonta nälkäänsä hoitamaan, mutta silloin tällöin hänellä oli meillekin vaatimaton mutta kullanarvoinen ateria. Usein kun istuskelimme kolmisin pienessä hylätyssä puistossa, Tuomas röhnötti penkillä ja kertoili meille jos jonkinlaisia tarinoita samalla kun me Sadun kanssa kyhjötimme hiekkalaatikon reunalla ja hörpimme kylmää perunaporkkanakeittoa muovipurkin reunasta. Useimmiten Tuomaksen tarinat kertoivat hänestä itsestään suurkaupungin timminä ja lihaksikkaana naistennaurattajana seuranaan iso joukko kuoliaaksi ihastuneita, tiukkapukuisia blondeja. Emme me uskoneet noista jutuista sanaakaan, mutta niitä oli silti mukava kuunnella ja usein nauroimme niin että keitonlitku oli tulla nenästä ulos.

Kun minä siinä niitä pikaruokapurkkeja katselin, mieleeni juolahti, etten ollut nähnyt Tuomasta sitten eilisen, mikä oli harvinaisen kauan. Yleensä tapasimme tuon tuostakin, vaikkei hänellä olisi ollutkaan ruokaa, ihan vain voidaksemme istuskella yhdessä, nauraa kiireisten ohikulkijoiden kopealle olemukselle ja tuntea sen, että henkilöt, joiden seurassa olimme, todella pitivät meistä.
Ihan vain voidaksemme tuntea olevamme kotona.


Nieleskelin kyyneleeni jo ties kuinka monennen kerran sen päivän aikana ja kiersin toisen käteni litteän, tyhjän vatsani ympärille.
- Päätöksen teko voi sattua, Tuomas oli aina sanonut, - Mutta usein, kun se on oikein vaikeaa, osoittautuu se myöhemmin ainoaksi oikeaksi ratkaisuksi.
Voi Tuomas, kuinka toivonkaan että olet oikeassa. Minua ei satu, mutta minua pelottaa enemmän kuin koskaan.
Vilkaisin asematunnelin saastaista kattoa. Mitä sinulle on tapahtunut, Tuomas? Missä sinä olet?
Maailma tuntui niin äärettömän suurelta ympärilläni. Mieleeni muistui, kuinka minua oli sanottu pelkuriksikin. Sen takia minä en ikinä kenellekään vanhemmistani kertonutkaan, se kun olisi ollut raukkamaista. Surkeaa valitusta, jota tekevät vain pienet, typerät, pelkurimaiset rääpäleet, niin minulle oli sanottu, ja minä hölmö olin uskonut joka sanan.
Pudistin päätäni. Se oli ohi nyt. Minun oli oltava luja, kuin terästä, jos mielin selviytyä tulevasta koitoksestani.
Tästä alkaisi minun selviytymistarinani, muutokseni pelkurista itseensä uskovaksi, periksi antamattomaksi naiseksi. Ainakin minä toivoin niin.   

Jostain etäältä kuului jarrujen epämiellyttävää vinkunaa ja sama sieluton naisääni mumisi jotain kaiuttimista. Tällä kertaa sain selvää vain loppuosasta, eli joku juna jostakin oli saapunut raiteille viisi. Pian kulman takaa sijaitsevista portaista alkoi kuulua askelten kiireistä kopinaa, ja näkyviin kaarsi joukoittain kiireisiä, mustia salkkuja kantavia tyylikkäitä miehiä ja naisia. Tärisevin käsin otin mustan samettilippalakkini päästäni. Avasin suuni, ja vaikka sydämeni hakkasi kurkussa asti niin lujaa että teki kipeää, aloin hitaasti laulaa.     
Ääneni oli heiveröinen ja tuntui kuin se saattaisi hetkenä minä hyvänsä katketa kuin perhosenlento. Keräsin kaiken rohkeuteni, senkin, mitä minulla ei ollutkaan, ja hitaasti lauluni kohosi kuiskauksen yläpuolelle. Tuomas ja Satu sanoivat aina, että kun minä lauloin, seireenikuorokin kuuntelisi lumoutuneena jos sattuisi osumaan paikalle. Tai no, Tuomas sanoi niin, sillä hän oli erikoistunut kaiken maailman runollisiin ilmaisuihin. Satu sanoi vain, että minulla oli kaunis ääni.
Kukaan ei jäänyt kuuntelemaan lumoutuneena, kun lauloin nyt. En edes tiennyt, mitä lauloin, koska olin kuullut siitä vain pienen pätkän radiossa. Olisin kuunnellut mielelläni koko laulun loppuun, mutta radio lakkasi juuri silloin tietyistä syistä toimimasta (isä heitti sen ulos ikkunasta). Se laulu oli kuitenkin ollut tosi kaunis, ja sitä laulava nainen oli kuulostanut todella voimakkaalta ja onnelliselta.
Minä en ollut voimakas. Olin pieni ja avuton ja kaikkea muuta kuin onnellinen. Sen takia kukaan ei varmaan jäänytkään kuuntelemaan minua. Kaikki vain marssivat nopeasti ohitseni, useimmat vilkaisemattakaan minuun, mutta siitäkin huolimatta minä jatkoin laulamista ja aina, kun joku kulki edestäni, ojensin lippalakkiani toiveikkaasti.
Kukaan ei heittänyt siihen kolikkoakaan.

Kun olin laulanut sen kuulemani pätkän loppuun, aloitin saman alusta, koska en tiennyt mitään muuta kaunista laulettavaa. Yritin sulkea silmäni ja muuttaa itseni mielessäni siksi naiseksi, joka oli laulanut radiossa. Kuvittelin eteeni valtavan, ylöspäin kohoavan katsomon, jonka punaiset samettipenkit olivat täpötäynnä lumoutuneina kuuntelevia ihmisiä, ja ylhäällä parvilla, koko konserttitalon parhailla paikoilla istui isoin joukoin hienoihin pukuihin sonnustautuneita valtion virkamiehiä, jotka olivat myös täysin mykistyneitä laulustani. Satu ja Tuomas istuivat tietenkin aivan eturivissä leveä hymy kasvoillaan. Ja minä itse olin lavalla. Lava oli kirkas ja avoin, ja ympärilläni välkkyi hirveästi erivärisiä valoja. Puristin kädessäni mikrofonia joka voimisti kirkkaan, kantavan ääneni vielä moninkertaiseksi niin että se kuului aivan takimmaiseen riviin asti. Olin vanhempi. Olin voimakkaampi ja kauniimpi ja tyrmäävä näky syvän viininpunaisessa, ruusuin koristellussa leningissäni, jonka helmat hulmusivat tuulikoneiden aiheuttamassa ilmavirrassa. Pitkät kynteni oli lakattu leninkini värisiksi, ja samaa punaa oli levitetty myös huulilleni. Tuuheat, kermanvaaleat hiukseni ulottuivat melkein vyötärölle asti ja jokainen suortuva kimalsi kilpaa valojen kanssa.
Olin kuuluisa tähti, ja joka ainoa yleisön joukossa istuva henkilö (Satua ja Tuomasta lukuun ottamatta) oli maksanut maltaita päästäkseen kuulemaan ääntäni ja näkemään minut ilmielävänä, juuri tänä ainutkertaisena iltana, tilaisuudessa, joka sattuu kohdalle noin kerran elämässä…

Portaista kantautui äänekästä pulinaa ja pysähdyin aloilleni suu auki. Valot katosivat, samoin yleisö ja konserttitalo. Käteni puristui taas vain mustan samettihattuni ympärille, jonka olin huomaamattani käärinyt rullalle, ilmeisesti saadakseni mikrofonin tuntumaan todelliselta. Katsoin lyhyitä, pureskeltuja kynsiäni ja tunsin kuinka hetkeksi syttynyt itsevarmuuteni kuihtui pois. Olin vain tavallinen, tuntematon tytöntyllerö, ja ylläni oli enää nuhjuiset, valkoiset polvihousut sekä vaaleanpunainen pikkupaita. Pitkät hiukseni kutistuivat takaisin olkapäiden tasolle takkuisina ja heiveröisinä.
Vaikka tunnelissa ei ollutkaan enää kerään, nojasin pääni takaisin seinään ja jatkoin lauluani. Se oli jälleen epävarmaa ja hiljaista, mutta tiesin nyt, miten saisin itseni laulamaan paremmin. Piti vain sulkea silmänsä ja huijata itsensä olemaan tähti.

Portaista kaikuneen pulinan lähde kuului lähestyvän ja pian tunnelin suulle loikkasi tyttö tennareissa ja vihreässä t-paidassa. Tyttö vaikutti minua muutaman vuoden vanhemmalta, ehkä 13- tai 14-vuotiaalta, ja hänen suunsa kävi koko ajan. En saanut puheesta paljoakaan selvää, mutta tällä kertaa olin melko varma, ettei se johtunut mistään älyllisestä vajavuudestani, sellaista vauhtia tyttö tuntui loikkivan aiheesta toiseen. Hän seisoi selin minuun kädet lanteillaan ja jatkoi puhettaan portaisiin, joten ilmeisesti hän ei ollut tullut yksin. Kohotin ääntäni varovasti muutaman desibelin ja yritin taas uskotella itselleni olevani kuuluisa laulaja, tällä kertaa antamassa ääninäytettä maailman suurimmalle levytuotantoyhtiölle. Mutta ennen kuin ehdin kunnolla tempautua mielikuvieni maailmaan, tytöt perässä tunneliin kopisteli mustiin pukeutunut nainen korkeissa kengissä. Nainen vaikutti tytön äidiltä ja hän sai hädin tuskin suunvuoroa tytöt puhetulvalta, ja jos saikin, niin vain sanoakseen ”joo” tai ”niin” tai muuta vastaavaa.
Kun nämä kaksi tulivat kohti, tyttö loikki muutaman metrin edellä äidistään ja selitti taas jotakin viuhtoen innokkaasti käsillään. Sitten hän äkkiä hoksasi minut tunnelin varjosta ja hänen vauhtinsa tuntui pysähtyvän kesken hypyn. Tytön molemmat jalat tömähtivät maahan yhtä aikaa ja hetken verran me molemmat tuijotimme toisiamme silmiin tunnelin vastakkaisilta laidoilta. Minun lauluni alkoi takellella, ja samoin alkoi tytön pajatuskin. Hän änkytti muutaman sanan, vilkaisi nopeasti viereensä ehtinyttä äitiään ja yritti sitten jatkaa selitystä, mutta nainen oli jo kiinnittänyt huomionsa minuun.
Kun huomasin naisen tulevan kohti, loppukin laulu kuihtui olemattomiin. Nainen oli silmissäni hurjan pitkä, ja lähinnä minun teki mieli juosta karkuun. Onnistuin pysymään paikallani vain sen ajatuksen avulla, että nainen saattaisi antaa rahaa.
- Onko sinulla jokin hätänä? nainen kysyi ystävällisesti ja kumartui puoleeni.
Voi ei, minä en kestä vieraiden ihmisten ystävällisyyttä. Minä en halua, että kukaan osoittaa välittävänsä asioistani, koska sitten minä alan katua.
- Ei ole, onnistuin piipittämään ja pudistin päätäni.
Tiesin kuulostavani kaikkea muuta kuin vakuuttavalta, ja sen näki myös naisen ilmeestä. Tämä kurtisti toista kulmaansa epäilevän oloisena ja vilkaisi tunnelin molempiin päihin.
- Mitä sinä sitten täällä yksin teet?
- Minä tarvitsen rahaa. 
- Mitä varten?
Voi ei, tällainen hiillostus sai minut hermostuneeksi. Millä hetkellä vain saattaisin murtua ja huutaa totuuden ilmoille. Ja sitten tuo nainen soittaisi takuuvarmasti sosiaaliviranomaisille. Sitä minä en halunnut.
- Yhtä juttua vaan, mutisin katse maassa.
Tiesin että se oli kaikkein huonoin mahdollinen vastaus, mutta en keksinyt siihen hätään muutakaan. Nainen näytti entistä huolestuneemmalta.
- Yhtä juttua? hän toisti, - Mikähän se sellainen juttu on?
- Yksi… yksi juttu vaan.
No hei, mitä sellaiseen kysymykseen muka voi vastata? Minä olin kirjaimellisesti selkä seinää vasten.
Tyttö odotti kauempana ja hypähteli kärsimättömänä paikoillaan, mutta nainen ei piitannut hänestä.
- Eihän sinulla ole kotona mitään ongelmia, eihän? nainen jatkoi.
Enemmän kuin arvaatkaan, ajattelin mielessäni ja suutani kuivasi. Nainen vaikutti terävältä, hänelle ei saanut paljastaa mitään.
- Ei, ei ole, vastasin ja onnistuin jopa katsomaan naista silmiin.
Omasta mielestäni kuulostin melko vakuuttavalta, mutta nainen ei tainnut olla samaa mieltä.
- Missäs sinun äiti ja isä ovat?
Voi ei, minä en kestä. Naisen huolehtivainen äänensävy sai minut haluamaan loikata hänen syliinsä ja itkeä ja kertoa hänelle kaiken kodistani ja vanhemmistani ja peloistani ja kokemistani vääryyksistä. Mutta minä en saanut, se vain pahentaisi tilannetta, mutta kauanko minä voisin sinnitellä… ellei nainen pian lähtisi pois…
Juuri silloin Satu kaartoi kulman takaa. Hänen pyöreillä kasvoillaan oli huolestunut ilme ja farkkushortsien paljaaksi jättämät polvet olivat verisillä naarmuilla.
- Emppu, saitko sä yhtään… hän aloitti mutta huomasi sitten naisen ja vaikeni.
Nainen suoristautui nopeasti ja sain taas tilaa hengittää vapautuneesti. Tennareissa pomppiva tyttö tähyili tilannetta kauempaa mutta hapuili jo kohti toisia portaita jotka johtivat takaisin ulkoilmaan.
- Oletteko te kaksi samaa seuraa? nainen kysyi.
- Joo, toki, Satu sanoi, astui viereeni ja kietoi pullean käsivartensa ympärilleni.
Seisoimme siinä vierekkäin, melkein samanpituisina ja odotimme hermostuneina naisen seuraavaa kysymystä.
- Te tarvitsette kuulemma rahaa ”yhteen juttuun”, hän sanoi kohdistaen sanansa Sadulle, - Mikäs se sellainen on?
- Karkkiin, Satu ilmoitti saman tien ja täysin vakuuttavalla äänellä.
Niinpä tietysti, miksen minä ikinä keksi hyviä selityksiä? Sadun täytyy aina pelastaa minut. Ehkä minä tosiaan olen tyhmä…
Nainen nyökkäsi hivenen rauhallisemman oloisena, avasi lompakkonsa ja antoi meille molemmille viidenkymmenen sentin kolikon. Yhteensä siis kokonainen euro! Katsoin kämmenelläni lepäävää kiiltävää kolikkoa. Minulle summa tuntui suurelta, mutta tiesin, ettei se riittänyt…
- Onko nyt varma, ettei teillä ole mitään hätää? nainen kysäisi viimeisen kerran ja katsoi meitä olkansa yli.
- On tietysti, Satu tokaisi.
Nainen vilkaisi jo portaille rynnistänyttä tyttöä ja avasi sitten suunsa, mutta Satu oli jo tarttunut minua kädestä ja kiskonut mukanaan kulman taakse.

Seisoimme siinä jäykkinä, melkein hengitystämme pidättäen ja kuuntelimme kuinka korkokenkien kopina loittoni hiljalleen. Sydämeni keveni hitaasti ja huomasin olevani ihan hiessä.             
- Se oli lähellä, Satu puuskahti, - Myönnä pois, jos mä olisin tullut hetkeäkään myöhemmin, sä olisit paljastanut sille kaiken, etkö olisikin?
Olin niin häpeissäni heikkouteni tähden, etten edes vastannut, vaan puristin kylmää kolikkoa sormissani.
- Näillä ei vissiin pääse mihinkään? kysyi Satu, jonka laskupää ei oikein ollut parhaasta päästä.
Pudistin päätäni.
- Ei todellakaan.
- Eikö edes lähelle? Satu ehdotti toiveikkaana.
Katsoi Satua lujasti silmiin.
- Mä en halua mihinkään lähelle, sanoin hiljaa, - Meidän täytyy mennä kauas, niin kauas kuin vain päästään.
Satu nyökkäsi myöntyvästi.
- Totta, hän sanoi, - Tule, käydään kioskilla katsomassa, mitä karkkia näillä saa. Mulla ainakin on nälkä.




Toinen luku

Mä seisoin ulkoportaiden juurella asematunnelin toisessa päässä ja silmäilin maahan viskatun roskalehden takasivun sarjakuvia. Kuulin äidin äänen jostain edestäpäin.
Ääh, että mua ärsytti.
Äidin pitää aina puuttua kaikkien muiden asioihin. Miksei se vaan voinut jättää niitä tyttöjä rauhaan? Luuliko se oikeasti, että niillä oli joku hätänä? Voi jestas. Jos multa kysytään, oli selvää, miksi ne tytöt siellä roikkui. Tossa keskustassa nimittäin istuu aina sellainen ihme nainen joka soittaa huilulla. Ja niin huonosti, että korvat tekee kuolemaa. Ei se siinä ikinä paljon tienaa, mutta muutamia hiluja kuitenkin, pikkukolikoita joista ihmiset haluaa päästä eroon. Olen mäkin sille pari kertaa lykännyt jokusen sentin, ihan vaan säälistä, että jonkun pitää tienata ruokansa sillä tavalla.
Kuitenkin, luultavasti nää tytöt olivat sattuneet siitä menemään ohi ja kattomaan, että oho, tolla tavallahan me voidaan tienata karkkirahat. Eivät ne tiettykään tajunneet että sellaseen ”liiketoimintaan” pitää olla luvat ja kaikki. No, ei niitä voi syyttää, ne on niin pienii. (Sitä paitsi mä olen satavarma, ettei sillä huilunaisellakaan mitään lupia oo). Mutta sääliksi kävi tyttöjä, kun joutuivat sellaiseen ristikuulusteluun. Mä kyllä tiedän, kuinka mun äiti jaksaa jankata yhtä ja samaa, yhtä ja samaa, ties kuinka monen ikuisuuden verran.
Tämä homma tuntui noin seitsemän ikuisuuden mittaiselta. Mä jo kuvittelin, että kun siihen tuli kerran toinenkin tyttö, sen toisen kaveri, niin äiti olis antanut olla ja lähtenyt kävelemään, mutta kuiteskin sen piti jatkaa vielä hetki, läjäyttää likoille käteen pari lanttia ja vapauttaa meidät vasta sitten, siis mut ja tytöt.
No joo, ihan hyvä että antoi niille fyrkkaa, koska nyt ne voivat painua ostamaan ne naminsa, eikä tällaisia selkkauksia tarvii tulla toisten. Koska mä olen takuuvarma, etteivät ne pikkukiltsit enää harkitsekaan katulaulajiksi rupeamista, ei mun äidin tenttaamisen jälkeen.

Ja mä idiootti jo kuvittelin, että tämä selkkaus oli ohitse, kun me päästiin ylös asemalaiturille. Mutta vielä mitä, äitiä ahdisti edelleen tyttöraasujen puolesta ja sen oli pakko painua sisälle asemataloon pyytämään että joku järjestyksenvalvoja menis alas tsekkaamaan että vieläkö ne jodlaa siellä. Vaikka se kyllä itekkin myönsi, ettei siitä mitään apua olisi, koska jos ne keltapaitaiset heput, jotka sinne lähti, löytäisivät ne tytöt, ne vaan ajettaisiin sieltä pois, eikä niiden tilaa ryhdyttäisi auttamaan millään lailla.
- Mitä tilaa? mä ihmettelin mielessäni, - Ei niillä ole ongelmia. Ne on vaan kaksi tyttöä, jotka olivat jo tuhlanneet viikkorahansa ja tarvitsivat lisää herkkuihin. What’s the big deal?

Äiti murehti asiaa vielä illallakin, ja uskokaa tai älkää, mutta meille soitettiin sieltä asemalta. Äiti oli jättänyt meidän numeron sinne jotta meille voitaisiin informoida!
Kysynpä vaan, että mitä se olis aikonut tehdä, jos oliskin käynyt ilmi että tytöt tosiaan olivat kaksi pahoinpideltyä lapsiraukkaa karkumatkalla? Adoptoida kumpaisenkin? Please!
Siellä langan toisessa päässä oli kait toinen niistä keltapaitajätkistä, ja se kerto että kun ne olivat menneet alas sinne tunneliin, ainoot naiset mailin säteellä olivat olleet kaks hampaatonta mummoa harmaissa hapsuhuiveissaan.
No joo, ei ne oikeasti niin sanoneet, mutta ilmaisivat kuitenkin, ettei tyttöjä näkynyt mailla halmeilla.
Great! Mähän sanoin, eivät ne tietenkään olleet jääneet sinne roikkumaan. Nyt kun niillä oli mania, totta kai ne olivat rynnänneet lähimmälle ärrälle tuhlaamaan. (Sikäli kun eurossa nyt on tuhlattavaa). Pahus, olisi munkin pitänyt antaa niille vähän hynää omasta pussista. Se toinen, pienempi, ainaski näytti siltä ettei pari ÄssäMixiä tekis yhtään pahaa, vaan pikemminkin vois vielä läjäyttää ison Fatzerin sinisen päälle.
No, mutta mulla on muutakin kelailtavaa kun kahen tyttösen karkkirahankeruukampanja. Kesäloma siintää horisontissa, ja sitten kun mä vaan hoidan itteni kasille, mä pääsen ainaski pariksi kuunkierroksi peuhaamaan serkkujen luo maalle. Siellä on aina oikea meno päällä.
Life rules!
« Viimeksi muokattu: 06.12.2014 12:48:47 kirjoittanut Pyry »
Frauen-Nationalmannschaft

FFC Frankfurt

androidi

  • ***
  • Viestejä: 182
  • Nadine Angerer's loveslave
Vs: Katujen kasvatit
« Vastaus #1 : 30.07.2009 20:09:22 »
Kolmas luku

En mennyt enää illaksi kotiin, koska oli tiistai ja työttömyyskorvaus lunastetaan aina silloin. Vanhemmilla olisi taas varaa ostaa pari pulloa halpaa viinaa, ja sitten kun ne olisivat tyhjiä, alkaisivat tappelut.
Mietin pitkään, uskaltaisinko edes hakea takkini kotoa yön kylmimpiä tunteja varten, mutta kun haparoin rappukäytävässä edestakaisin portaiden ja ulko-oven välillä, ensimmäisen kerroksen korttiveijari Jori ilmestyi varastosta ja minut huomatessaan sanoi:
- Ai, viskasivatko ne sut ulos taas? En ihmettele, mä näin kuinka ne heitti jopa tilaamansa pitsan ikkunasta kadulle. Olisivat heittäneet lähetinkin, mutta kun se ehti paeta. Oli kuulemma kovin mustelmilla päästessään pihalle ja ampaisi mopollaan pakoon tuhatta ja sataa.   
Jori nauroi kuin kyseessä olisi ollut hyväkin vitsi, läimäytti varastonoven kiinni niin että talo tärähti ja meni matkoihinsa. Katsoin hänen peräänsä suu kuivana. Juttu ei ollut hyvä, eikä se myöskään ollut vitsi, kuten minä varsin hyvin tiesin. Olisin tiennyt vaikka emme olisikaan nähneet tulomatkalla ikkunamme alla kahden koiran riitelevän raivokkaasti levinneen pitsan jämistä.
Niinpä minä lähdin pois.
Vietimme yön Sadun kanssa hylätyn ja umpeen laudoitetun vanhan yliopiston ulkoportaiden alla, jossa oli kohtuullisen suojaisaa valloilleen päässeen aluskasvillisuuden ansiosta ja yllin kyllin tilaa kahdelle pienelle tytölle. Paikan olimme äkänneet jo pari vuotta sitten, mutta viime aikoina se oli syystä tai toisesta jäänyt hieman vähemmälle käytölle.
Kun hämärä alkoi vähitellen laskeutua, loikoilimme Sadun kanssa kovalla ja paljaalla hiekkamaalla ja mutustelimme hiljaa suklaapatukoitamme. Ne olivat olleet erikoistarjouksessa, joten eurolla oli saatu molemmille oma, mutta ei niistä kuitenkaan riittänyt kovin kaksisesti syötävää. Viisi palaa upposi suuhuni pikavauhtia, Sadulla vielä nopeammin, mutta silti ne lievittivät edes vähän sisuksiani kalvavaa armotonta nälkää.
Hyvin vähän.
- Muistatko kun me löydettiin tämä paikka? Satu kysyi pitkän hiljaisuuden päätteeksi.
- Joo, huokaisin vastaukseksi.
Sitten kumpikaan ei taas sanonut mitään. Kumpikaan ei halunnut. Sillä sen jälkeen olisi pitänyt ottaa puheeksi Tuomas, emmekä me halunneet ajatella hänen äkillistä katoamistaan.
Vaistosin että Satua pelotti, ja siihen oli minun helppo yhtyä.
Tuomas nimittäin oli mukana porrasluolan löytyessä. Koko juttu oli tavallaan hänen ideansa. Tuomas oli kuin pikkupoika siinä mielessä, että kun jossain luki PÄÄSY KIELLETTY niin heti rupesi polttelemaan. Eikä meitä tietenkään tarvinnut kauaa suostutella mukaan pienelle tutkimusretkelle entisen yliopiston autioituneelle ja aidatulle piha-alueelle. Tuohon aikaan Tuomaksen mukana kulki myös Teemu.
Teemu oli jättänyt koulunkäynnin kesken ala-asteen jälkeen ja hän oli 14 siihen aikaan kun me hänet tunsimme. Teemu oli ehta pipopää, hip-hoppari ja aika mato erilaisten kujeiden keksimisessä. Mutta muista koululle pitkät antavista nuorista poiketen Teemua ei kiinnostanut rööki, heroiini, rakennusten sotkeminen maalilla saatikka sitten muu ”coolien” tyyppien puuha. Hän löysi hengenheimolaisensa Tuomaksesta ja eli tämän kanssa ”täyttä elämää” omien sanojensa mukaan.
Itse asiassa juuri Teemu äkkäsi portaiden alle muodostuneen onkalon, ja siellä meillä neljällä, minulla, Sadulla, Tuomaksella ja Teemulla oli salainen kokouspaikka pitkän aikaa.
Mutta sitten tapahtui se, mikä usein tapahtuu Teemun kaltaisille, olivatpa he sitten miten puhdassydämisiä tahansa. Teemu meni yhden kerran liian pitkälle yrittäessään hankkia meille vatsantäytettä, jäi kiinni ja joutui linnaan.
Tuomas yritti monta viikkoa saada selville kuinka pitkä poikaparan tuomio oli, mutta hän kun ei itsekään ollut mitenkään virkavallan suosiossa, meidän oli pakko vain odottaa, eikä Teemua kuulunut.
Oikeastaan siinä oli varmaan syy, miksi porrasluola oli tullut hylätyksi. Kaikki olisi tuntunut liian autiolta ilman Teemun luomaa humoristista ilmapiiriä. Teemu vitsaili koko ajan. Hän oli ollut minulle ja Sadulle kuin isoveli.
Hämmennyin huomatessani, etten ollut pitkään aikaan ajatellut Teemua oikeastaan yhtään. Hän oli sentään ollut ryhmämme täyspainoinen jäsen, kunnes oli joutunut viedyksi.
- Me ollaan kuulkaas katujen kingejä! hän oli aina sanonut meille, - Kulkekaa vaan pää pystyssä, tytöt, ja meille ei kukaan mahda yhtään mitään.
Mutta käsiraudat ja korkeammat lakipylväät mahtoivat, se oli Teemunkin pakko ollut myöntää. Ja nyt oli Tuomaskin kadonnut.
Kaipasin häntä. Sillä hetkellä olisin kaikkein kiivaimmin halunnut istua pienessä hylätyssä puistossamme, ehkä napostella kylmiä prinssinnakkeja muovipussista ja kuunnella Tuomaksen tarinaa hänestä itsestään tiukkoihin mustiin nahkakuteisiin pukeutuneiden tummien kaunottarien ihailemana. Hänen tarinoittensa kaava oli aina melko samanlainen, mutta olin huomannut että ainakin naisten hiustenväri vaihtui joka kerta. Viimeksi oli vuorossa ollut armeijallinen räiskyviä punapäitä, joten laskelmieni mukaan pitkät, suorat, kiiltävät ja tervanmustat kutrit olivat jonossa seuraavana.
Heti kun Tuomas vain ilmaantuisi jostakin.

Yö oli levoton. Makasimme porrasluolan vastakkaisilla puolilla, minä ihan alimman portaan vieressä ja lautojen raoista pursuilevat rikkaruohot kutittivat nenääni. Siinä ei ollut erityisen mukavaa, mutta minä halusin nähdä portaiden väliin jäävästä aukosta pilkottavan tähtitaivaan.
Heilautin toisen käteni pään tueksi ja nostin jalkani lahoa puuseinää vasten. Kuljetin vapaata kättäni pitkin tyhjää suklaapatukan käärepaperia ja nuolin sormenpäistä viimeisetkin muruset. Nälkä oli silmitön.
Jostain syystä en saanut mustapukuista naista mielestäni. Lähdettyämme tunnelista Satu oli paasannut iät ja ajat kaiken maailman uteliasta aikuisista jotka halusivat aina tunkea nenänsä toisten asioihin.
- Se lähettää meidän perään jotkut poliisit, ihan varmasti, hän oli enteillyt. 
Olin ollut Sadun kanssa samaa mieltä, ainakin osittain.
En myöntäisi hänelle mistään hinnasta, että tosiasiassa kaipasin naisen ystävällistä ääntä ja sitä hetkeksi ilmaantunutta tunnetta, että joku tosiaan välitti tekemisistäni.
Kuitenkaan en halunnut nähdä naista enää koskaan.
Oli oltava varovaisempi, mietin surkeasti kääntäessäni kylkeä, laulamaan ei enää kannata ruveta.

Aamu palasi tuoden mukanaan auringon lohdullisen väreilyn sekä aivan järjettömäksi kasvaneen nälkäisyyden tunteen.
Auringonsäteet tunkivat vain hieman sisään porraslautojen raoista ja me Sadun kanssa hakeuduimme parhaamme mukaan istumaan kylmään maahan heijastuviin valoisiin läikkiin. Yö kovalla, muhkuraisella maapetillä oli saanut meidät kohmettumaan, eikä kummallakaan meistä ollut sisua lähteä ulos kunnon valoon sulattelemaan itseämme. Satu hankasi kämmeniämme voimakkaasti yhteen, ja lopulta meistä tuntui edes hieman lämpimämmältä, joskin sen jälkeen kätemme olivat punaiset ja aristavat.
Istuimme pitkään selät vastakkain ja kädet kiedottuina jalkojen ympärille yrittäen keksiä, mistä saisi helpotusta sisuksia särkevään nälkään. Satu teki niin kuin minä olin tehnyt jo yöllä, eli nuoli oman käärepaperinsa putipuhtaaksi, mutta ei siitä näyttänyt olevan sen enempää apua kuin minullakaan.
- Hirveä nälkä, sanoin lopulta, lähinnä katkaistakseni painostavan hiljaisuuden.
- Joo, niin on, Satu sanoi vaisusti, - Jos vain tietäisi, missä…
Satu vaikeni ja nielaisi kuuluvasti. Pureskelin alahuultani vaivaantuneena. Lopulta Satu sanoi ääneen meitä molempia vaivaavan, pelottavan asian, jota hän ei ilmeisesti jaksanut enää pitää sisällään.
- Tiedätkö sä… missä Tuomas on?
Hän yritti heittää kysymyksen huolettomasti, sen kuuloisena kuin kysyisi ihan muuten vaan, mutta hänen äänestään värisi levottomuutta.
Tuijotin turmeltuja kynsiäni enkä vastannut. Minun ei tarvinnut. Me molemmat tiesimme, ettei Tuomaksesta ollut näkynyt vilaustakaan kahteen päivään, mikä ei enää voinut olla sattumaa.
Sydäntäni vihlaisi ankarasti. Tuomakselle oli täytynyt sattua jotakin.

Kun aika alkoi madella hiljalleen kohti puoltapäivää, järjetön nälkä sai seurakseen myös janon. Yleensä edes meidän ei tarvinnut kantaa huolta veden saannista, koska sen saaminen oli helppoa. Tarvitsi vain mennä johonkin liikkeeseen, apteekkiin tai pankkiin esimerkiksi ja ottaa mukillinen kylmää juomaa ilmaisautomaatista. 
Tuomas oli aina sanonut, että sitten kun sellaisen automaatin viereen saataisiin vielä toinen säiliö, josta pystyisi valuttamaan pahvikuppiin ilmaista keittoa, ei kellään olisi enää mitään hätää.
Mutta ikävä kyllä porrasluolaan ei ollut koskaan hankittu kumpaakaan näistä säiliöistä, ja niin kauan kuin emme uskaltaneet muuta kuin kyhjöttää piilossamme, saimme kärsiä sekä ruoan että juoman puutteesta.

Olin juuri kellahtanut selälleni Sadun viereen ja ajatellut, että voisin pienet torkut ottamalla yrittää paeta nälkääni, kun Satu äkkiä tarttui minua ranteesta.
- Emppu, hän kuiskasi käheästi ja hänen kasvonsa olivat happaman maidon väriset, - Kuuntele.
Nousin takaisin istumaan ja kääntelin päätäni hiiskumattoman hiljaisena. Minulla ei ole koskaan ollut yhtä tarkka kuulo kuin Sadulla, mutta jopa minä saatoin erottaa ulkoa kantautuvat äänet. Tulijoita oli nopeasti pääteltynä kaksi, joista toinen liikkui juosten ja toinen jollain pyörillä kulkevalla vempaimella. Tietysti jos kyseessä olisi tandempyörä, tulijoita voisi olla kolmekin. Pelkkä ajatus sai sydämeni hakkaamaan lujempaa. Tulijat keskustelivat vilkkaasti mutta kuiskaten, ja pian pyörien vinkuna lakkasi ja molemmat alkoivat kävellä.
Heitä oli siis vain kaksi. Huokaisin helpottuneena.
Askeleet vaimenivat hiivinnäksi, mistä päätellen muukalaisillakaan ei ollut lupaa oleskella alueella.
Ainakaan ne eivät ole poliiseja, ajattelin sydän hieman kevenneenä, mutta samassa tajusin, ettei kunnon kansalaisilla ollut mitään syytä livahtaa varkain saastaiselle, hylätylle purkualueelle. Pahimmassa tapauksessa tulijat voisivat olla kaksi vankilasta karannutta, pahamaineista puukkoryöstäjää, joilla on tatuoidut käsivarret, skinhead-kampaus ja naama täynnä niittejä.
Satu katsoi minuun kauhusta jäykkänä kuin olisi aavistanut ajatukseni ja pelännyt tismalleen samaa. Hiipivät askeleet kiihtyivät taas kävelyvauhtiin ja tömistys lähestyi vääjäämättä.
- Ne tulevat tänne! Satu vingahti ja kompuroi taaksepäin.
Auoin suutani kuin kala mutta en saanut ulos sanaakaan. Suuni oli kuiva kuin Sahara, ja tuijotin porrasluolan oviaukkoa silmiä räpäyttämättä niin kauan että kihoavat kyyneleet peittivät näkymän.
- Eivät ne voi tulla, sihahdin saatuani suuhun tarpeeksi kosteutta, - Jos tätä paikkaa ei tiedä, tänne ei voi enää löytää.
Se piti paikkansa. Kahdessa vuodessa pensaat ja muut rehut olivat muuranneet aukon melkein umpeen, joten kevätaikaan, kun puissa oli lehdet, porrasluolaan hädin tuskin näki, ellei varta vasten tullut kurkkimaan aivan pensaiden luo, ja syys- ja talviaikaan purkualue oli yleensä niin märkä ja liukas, ettei sisään pujahtaminen liiemmin houkutellut.
- Ei kai me nyt ainoita olla, jotka tietävät tämän piilon! Satu kiljahti vaimeasti, - Tule nyt tänne!
Kun askeleet tömähtivät maahan aivan oviaukon vieressä ja joku kuului istahtavan alimmalle portaalle, paniikki iski minuunkin ja kompuroin hiekka pöllyten taaksepäin niin kauan, kunnes tunsin hauraan puulaudoituksen selkääni vasten.
Ulkopuolella seisoskelevat hahmot vaihtoivat vielä muutaman sanan, sitten näimme toisen kumartuvat oviaukon eteen pensaiden tasalle. Vilkaisimme toisiamme kauhuissaan, ja Satu näytti siltä että voisi huutaa millä hetkellä hyvänsä, mutta itse olin täysin lamaantunut. Jos ulkopuolella tosiaan olisi joku pistoolilla sohiva mielipuoli, olisin täysin hänen armoillaan.
Juuri silloin tuuheiden oksien lomasta työntyi nuhjuinen käsi, joka pyyhkäisi kasvillisuuden kovakouraisesti syrjään.
Tuijotimme silmät suurina oviaukolle ja takaisin meitä tuijotti noin 15-vuotias, vaalea poika, jolla oli rasvaiset, olkapäitä kutittelevat mustat rastakiehkurat ja kuivat, lohkeilleet huulet. Pojan toisessa ranteessa näkyi kolme pitkää arpea ja hän puristi sinistä rullalautaa kylkeään vasten.
Tuijotimme poikaa kuin emme olisi ikinä ihmistä nähneetkään. Satu puuskutti kiivaasti kuin kilometrin juoksun jälkeen ja minä puolestani en tiennyt, olisiko pitänyt helpottua vai kauhistua vielä lisää. Ainakaan kyseessä ei ollut mikään nyrkkiraudoilla varustettu, aseita kanniskeleva aikuisroisto, mutta toisaalta nuoret saattoivat olla aikuisiakin sekopäisempiä väkivallankäyttäjiä.
Mutta poika ei hyökännytkään suin päin kimppuumme rullalauta ojossa, vaan kääntyi hitaasti katsomaan olkansa yli ja huusi:
- Hei Nurmi, täällä on pari kiltsiä!
Portailla istunut poika hypähti maahan ja tömisteli paikalle.
Nurmi? Nousin vavahdellen polvilleni ja kumarruin lähemmäs katsomaan.
Kun toinen poika työnsi päänsä sisään, tuntui kuin joku olisi iskenyt oman pääni pois paikoiltaan.
Hän näytti riutuneemmalta kuin ennen, mutta silti tunnistin välittömästi nuo siniset vilkkusilmät ja ikuiset hymykuopat, jotka välittivät meille tuon tutun hymyn, joka viesti siitä, että kaikki oli hyvin tai ainakin voisi olla huonommin.
- Teemu? kuiskasin hädin tuskin kuuluvalla piipityksellä.
               
       









Neljäs luku

Puolenpäivän aikoihin tummat pilvet täyttivät nopeasti taivaan. Säätila viileni ja ilmassa alkoi olla sateen tuntua. Siitä huolimatta Teemu päätti, että oli sopiva hetki sytyttää nuotio lämpimiksemme. Hän keräsi luolan keskelle muutaman risun ja lehden, kaivoi taskustaan tikkuaskin ja tuikkasi pienen kekonsa tuleen. Satu, joka vihdoin alkoi saada ääntään takaisin, keräsi rohkeutensa ja huomautti arasti, että luolaan saattoi kertyä liikaa savua. Silloin Teemun mukana tullut rastatukka nousi sanaakaan sanomatta ylös, tarttui molemmin käsin rullalautaansa ja pamautti sen katon läpi. Laho puu murtui helposti ja kattoon jäi siisti aukko, jonka tehtyään rastatukka istuutui takaisin paikoilleen suu vakavana viivana. Poika ei ollut puhunut yhtään tulonsa jälkeen, mikä sai minut hieman kummastumaan.
Huomasin, että Satu vilkuili vaivihkaa Teemun mukanaan tuomaa broileripakkausta. Paketti lojui koskemattomana Teemun jalkojen vieressä, raa’at broilerinfileet marinadissa kylpien, mutta ilmeisesti Satu ei kehdannut pyytää Teemua avaamaan kallisarvoista elintarvikettaan, niin kuin en minäkään. Oli vain niin hienoa, kun Teemu oli tullut. Vaikka Tuomas olikin kadonnut, niin ainakin oli joku, joka osasi hoitaa asioitamme kunnes pääsisimme matkamme alkuun.

Vaikka kevät oli jo pitkällä, ja aamu hädin tuskin vaihtunut päiväksi, porrasluolaan laskeutui silti hämäryys. Nyt pikku nuotion tuoma valo pääsi oikeuksiinsa, ja asetuimme istumaan sen ympärille. Teemun rastapäinen kaveri makaili hieman etäällä muista ja pyöritteli rullalautansa vinkuvia renkaita tummat silmät keskittyneen näköisinä.
Nyt nuotion valossa saatoin vilkuilla Teemua salaa ja vertailla häntä siihen Teemuun, jonka muistin kahden vuoden takaa. Hän oli jo 16-vuotias, mutta sama musta, käsinkudottu pipo peitti edelleen hänen pyöreää päälakeaan. Mutta totta tosiaan Teemu oli laihtunut. Hän oli hoikka jo neljäntoista ikäisenä, mutta nyt hänen poskensa olivat painuneet hieman lommoille ja solisluidenkin väliin oli ilmestynyt kuoppa. Ilmeisesti hän ei ollut saanut kovin paljon syödäkseen vankilassa tai sen jälkeisenä aikana. Mutta siitä ei kannattanut huomauttaa Teemulle.
Hänen hiekanvaaleat hiuksensa karkailivat pipon alta villinä sekasotkuna ja ruokkoamattomampina kuin koskaan aikaisemmin. Mutta hän oli silti Teemu yhtä kaikki. Meidän ystävämme ja isoveljemme, tukijamme ja kannustajamme oli tullut takaisin. Tuhlaajapoika oli palannut kotiin. Katsoin Teemua uudestaan ja hätkähdin. Silmiinpistävin muutos hänessä oli ilman muuta luisevassa kaulassa roikkuva metalliketju, johon oli kiinnitetty pieni, hopeinen risti.
En voinut pidätellä hymyäni, vaan se levisi koko naamaan.
Ehkä me kaikki voimme muuttua, ajattelin, kun Teemu pystyy, minäkin pystyn. Me olemme selviytyjiä.

Teemukin oikaisi rastatukan tavoin selälleen maahan ja alkoi rummuttaa polviaan hiljaisen rytmikkäällä tahdilla. Hän vilkaisi minua hieman odottavasti, koska ennen aina kun hän oli alkanut rummuttaa, olin yleensä lähtenyt mukaan jollakin muutamassa sekunnissa sepustetulla laulunpätkällä. Mutta nyt nälkä oli niin kova, että pelkäsin oksentavani, eivätkä ajatukset toimineet selvästi. Katseeni harhaili jatkuvasti Teemun vieressä lojuvaan rasiaan, jonka sisällä kiiltävät, pulleat broilerinfileet uivat makeassa, punaisessa marinadissa, jonka maun saatoin melkein tuntea suussani. Silmissäni sumeni ja näin kaikki pääni ympärillä pomppivat kipot ja kulhot täynnä ranskalaisia perunoita, kuohkeaa suklaapirtelöä, muhennoksia ja keittoja, piirakoita ja pikkusuolaisia ja olin varma että pyörtyisin kohta. Mietin, tuntuikohan Sadustakin samalta. Ainakin hän tuijotti sitä herkkulaatikkoa ihan yhtä kiihkeästi kuin minä. Mutta en saanut pyytää sitä, se oli Teemun, en saanut, en saanut, en saanut…
Lopulta Teemu avasi silmänsä ja huomasi, kuinka me melkein kuolasimme broilerilaatikon päälle. Hän nauroi.
- Okei, tytöt, mitähän jos syödään?
Säpsähdin ja ruokahallusinaatiot katosivat. Nyt kun oikeaa ruokaa oli tulossa, osa nälästä tuntui helpottavan välittömästi.
Teemu kaivoi collegepaitansa taskusta pienen linkkuveitsen ja käänsi terän näkyviin niin että metalli välkkyi. Katsoin tarkasti kuinka hän puhkaisi paketin muovikanteen reiän ja vesi kihosi kielelleni. Mutta kun Teemu ryhtyi kohentelemaan tulta, mieleeni pälkähti, että mistähän Teemu oli saanut broilerinsa.
Epäilyt pyyhkiytyivät mielestäni kuitenkin yhtä nopeasti kuin ne olivat sinne tulleet. Tuskinpa Teemu ryhtyisi enää mihinkään laittomuuksiin. Se hänen kaulassaan roikkuva hopearisti suorastaan kailotti hänen muuttuneisuuttaan. ”Tässä istuu Teemu Nurmi, muuttunut mies, laittamassa itselleen ja ystävilleen apetta rehellisesti hankituista raaka-aineista! Katsokaa häntä ja ottakaa oppia!”

Saatuaan nuotiosta tarpeeksi ison, Teemu työnsi kolme ensimmäistä fileetä pitkään keppiin ja tuikkasi sen tulen yläpuolelle. Liekit nuolivat lihapaloja, ja pian koko porrasluolan täytti huumaava grillatun kanan tuoksu. Jopa Teemun rastatukkakaveri havahtui horteestaan ja nuuhki ilmaa.
Minun oli tarkoitus kysyä, miten Teemu aikoisi menetellä, kun syöjiä oli neljä ja broilereita kuusi, ketkä jäisivät ilman toisia annoksia vai laitettaisiinko kaksi viimeistä puoliksi. Tiesin, että periaatteessa oikeus kahteen fileeseen kuuluisi Teemulle ja hänen kaverilleen, koska he ruoan olivat tuoneet. Mutta kun minä istuin siinä ja katselin kanan hidasta kypsymistä vaaleanpunaisesta kullanruskeaksi, en voinut välttyä ajatukselta, että kyllä minullekin kaksi maistuisi.
Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Teemu kiskaisi kepin varovasti pois liekkien armoilta. Puu oli hieman mustunut, mutta kananpalat näyttivät täydellisesti joka kohdasta paahtuneilta, eikä missään ollut havaittavissa palaneen nahan häivähdystäkään.  Teemu valmisti eräruokaa ihan ammattilaisen ottein.
Minun teki mieli loikata heti paikalla nuotion yli ja ahmia kana suoraan kepistä, mutta maltoin kuitenkin odottaa, kun Teemu puhalteli fileisiin vähän aikaa. Sitten hän varovasti irrotti kepistä kaksi herkullisimman näköistä palaa, jotka hän hymyillen ojensi minulle ja Sadulle. Itsellään hän piti kolmannen, jota alkoi järsiä suoraan kepin nokasta.
Paisti tuntui kädessä tulisen kuumalta ja se poltti sormiani, mutta en edes ehtinyt ajatella sitä kun jo iskin hampaani höyryävään aarteeseen. Sain suuni täyteen mureaa, pehmeää lihaa ja suljin silmäni autuaana. Kun on viimeksi edellisenä päivänä syönyt viisipalaisen suklaapatukan, eikä sen jälkeen mitään, voitte uskoa että nuotiolla paistettu kana maistuu hyvälle. Kun sain ensimmäisen suullisen alas, avasin silmäni ja saatoin taas katsella rauhassa ympärilleni. Satu oli hotkinut jo puolet omasta palastaan muutamalla haukulla, ja Teemu nakersi omastaan rauhallisesti pieniä kappaleita. Katseeni osui Teemun takana varjossa makaavaan rastatukkaan, joka vain tuijotti hiljalleen rätisevää tulta vailla minkään laista osoitusta siitä, että hänkin oli paikalla ja ansaitsi osuutensa ruuasta.   
Ennen kuin huomasinkaan, oli broileri kadonnut vatsaani ja nälkä helpottanut hieman. Satu, joka oli lopettanut oman fileensä ajat sitten, istui maassa risti-istunnassa ja vilkuili edelleen pakkauksessa lojuvia kolmea raakaa paistia. Yritin katsoa häneen ankarasti. Fileitä oli totta tosiaan enää kolme, ja yksi niistä kuului ehdottomasti rastapojalle, joka ei ollut vielä saanut ensimmäistäkään vaan odottanut kärsivällisesti omaa vuoroaan. Ja sitä paitsi oli Teemun asia päättää, kenelle kaksi muuta herkkupalaa kuuluivat.
Juuri silloin Teemu nielaisi kuuluvasti viimeisen kananpalansa ja katsoi sitten hymyillen tyhjiä, rasvasta kiiltäviä käsiämme.
- Tekö olette valmiit? hän sanoi, poimi kaikki kolme kanaa rasiasta ja sujautti ne kätevästi uuteen vartaaseen.
Minä ja Satu vilkaisimme vähän noloina toisiamme, mutta Teemu asettui maahan mukavaan asentoon, ojensi kepin kohti tulta ja sanoi:
- Odottakaa vähän, niin täältä tulee toiset.
- Mitä? minä hätkähdin, - Etkö sinä sitten…?
Silloin Teemu kurotti ottamaan tyhjän rasian, jossa oli enää paksu kerros marinadikuorrutusta ja kääntyi ojentamaan sen rastapojalle. Poika havahtui katsomaan Teemua, nousi istuma-asentoon ja hymyili kun Teemu laski rasian hänen käsiinsä. Katselin ihmeissäni, kuinka poika äkillisen eloisana upotti kätensä marinadiin ja tunki sitä suuhunsa suoraan kämmeneltä. Nykyaikaisia vaatteitaan lukuun ottamatta hän näytti erehdyttävästi villi-ihmiseltä, sellaiselta eläinten parissa kasvaneelta joka oli oppinut syömään sitä, mitä vain sattui käsiinsä saamaan. Luultavasti jos Teemu olisi antanut kaverilleen kanaa, tämä olisi kyyristynyt maahan ja riuhtonut sen hampaillaan riekaleiksi ennen syömistä.
Mutta poika ei vaikuttanut paljon kanasta piittaavan. Hän kahmi marinadin suihinsa, nuoli vielä rasian putipuhtaaksi ja asettui sitten takaisin maahan uppoutuen rullalautansa renkaisiin. Teemu oli ilmeisesti moiseen menoon tottunut, koska minun ja Sadun tuijottaessa rastapoikaa silmät tapillaan, hän vain ilmoitti tyynesti että kana oli valmista. Hän kuulosti täsmälleen samanlaiselta kuin haudanvakavat hovimestarit vanhoissa mustavalkoisissa elokuvissa, mikä sai meidät hihittämään. 
Nyt kun nälkä ei enää ollut niin järkyttävä, saatoimme syödä hitaammin, nauttia suussa viipyilevästä jälkimausta ja katsella nuotiossa tanssivia lieskoja. Hetki oli mitä otollisin sille, että alettaisiin purkaa viime vuosien tapahtumia.
- Miten sulla on mennyt, Teemu? kysyin varovasti.
- Ei niin pahasti, kuin voisi meikäläisen kaltaiselta kaverilta odottaa, Teemu vastasi vakavana. Hän yritti tökätä nuotiosta sinkoutuvaa kipinää kepillä, osui ohi ja hymyili sitten.
- Milloin sä pääsit vapaaksi? Satu tiedusteli.
- Ihan juuri vasta, Teemu kertoi, - Pari viikkoa sitten. Päästiin Juuson kanssa häkistä samaan aikaan.
Oletin, että rastapoika oli Juuso, mutten kehdannut kysyä.
- Olisin tullut takaisin heti, Teemu jatkoi, - mutta halusin ensin kerätä rahat ja ostaa tämän, hän taputti ylpeästi hopearistiään, - Halusin näyttää Tuomakselle, että meikäläinenkin on vähän aikuistunut…
Sävähdin, kun tuli puhe Tuomaksesta, ja vilkaisin nopeasti Satua, mutta tämä oli keskittynyt kuuntelemaan Teemun puhetta.
- … hän kun oli alun alkaenkin tehnyt selväksi, mitä mieltä hän on linnaan vievistä laittomuuksista, Teemu huokaisi ja otti pipon pois päästään. Hiukset ryöpsähtivät valloilleen kuin turvepaakku. – ja meikäläinen oli tietty heti mennyt ottamaan kakkua.
Voi ei, luuliko hän, että Tuomas jotenkin syytti häntä vankilaan joutumisesta? En ollut koskaan kysynyt asiaa Tuomakselta, mutta tiesin silti, ettei asia niin ollut. Tuomas oli ollut vain yksinomaan huolissaan, niin kuin mekin.
- No, duunipaikkaakin yritin etsiä, jotta olisin sitten voinut palata kotiin oikein miehenä, mutta eihän siitä mitään tullut, Teemu myönsi, - Ei peruskoulun kuudella ekalla vuodella paljon työnhakupapereiden koulutus-osuudessa rehvastella. Ja Juusolla nyt vielä vähemmän, kun sillä on vaan viisi ekaa vuotta, Teemu tönäisi rastatukkaa kevyesti kylkeen ja virnisti, - Meikäläistäkin suurempi luuseri.
- Hei, älä jätkä kuule ala mulle, rastatukka aloitti mutta vaipui kesken lauseen takaisin horteeseen. Teemu kääntyi taas meihin päin.
- Kun ei voinut palata miehenä himaan, oli pakko palata pojanjolppina, hän totesi ja kohautti olkiaan, - joten nappasin siitä Juuson matkaan ja otettiin peukalokyyti kotikaupunkiin. Ja tässä ollaan!
Hän hymyili taas koko naamallaan ja levitti kätensä minua ja Satua kohti. Kompuroimme nopeasti seisaalleen ja rynnistimme hänen syliinsä. Puristaessaan pitkät käsivartensa ympärillemme Teemu jatkoi puhumista kuin ei olisi enää pystynyt olemaan hiljaa.
- Mutta kun meikäläinen sitten palasi tänne, ei teitä meinannut löytyä mistään. Meikä tsekkasi kaikki vakiomestat, täälläkin käytiin ties kuinka monta kertaa etsimässä. Mä kävin jopa teillä kotona, hän katsoi meitä vakavasti, - ja arvatkaa vaan, muistivatko teidän vanhemmat meikäläistä?

Kolmen aikaan sateesta enteilevän ilman jälkeen puhjennut tajuton kuumuus turrutti meidät kaikki, ja enimmän aikaa me vain makasimme maassa varjoon hakeutuneina ja kuuntelimme toistemme huohottavaa hengitystä.
Mausteinen kana ja sen jälkeen paahtava helle olivat nostaneet kurkkuun korventavan janon. Teemu oli sanonut, että lähtisimme parin kadunkulman päässä sijaitsevaan apteekkiin juomaan heti kun kuumuudelta suinkin jaksaisimme.
Kaikki muut olivat vaipuneet uneen tai jonkinlaiseen horteeseen helteen takia. Lojuin mahallani sammutetun nuotion hiillosten luona ja tökin kepinpätkällä käpristyneitä puunpaloja kun äkkiä kuulin syvän huokaisun. Kohotin katseeni. Rastapoika makasi varjoisassa nurkassa selällään, pää sivulle kellahtaneena ja kädet ristissä ohuen rintakehänsä päällä. Hän makasi niin hiljaa, että minua alkoi huolestuttaa, elikö hän ollenkaan. Kenties hän oli kuollut jossain vaiheessa, ilman että olimme huomanneet mitään. Ajatuskin kuvotti.
Odottelin aikani ja yritin karistaa mielestäni ajatukset pois nukkumisesta, mutta lopulta oli pakko nousta ylös ja hiipiä lähemmäs katsomaan. Kun olin metrin päässä pojasta, eivätkä ripsetkään hänessä värähtäneet, ojensin käteni tunnustellen.
- Kyllä se hengittää, Emppu, Teemun ääni sanoi takaani, - Anna sen olla rauhassa, niin levättyään se on kuin herra Toiminta itse.
Sillä hetkellä oli vaikea kuvitella rastapoikaa millään tavalla tahokkaaksi, mutta käännyin silti ympäri ja lähdin hiipimään kohti peräseinää. Teemu katsoi minua hymyillen kädet pään takana ja yksinäinen hikipisara nenänpäässä väristen.
- Outoa, eikö? hän hymähti kun ehdin hänen luokseen, - Meikäläinenkin on pariin kertaan luullut, että se on heittänyt veivinsä yön aikana. Juuso on kumma heppu. Uhkapeliä, kiristyssyytteitä, outoja porukoita, vankilareissu, itsensä viiltelyä… ja nukkuu kuin ruumis.
Teemu hymyili valjusti. Huokaisin ja istuuduin hänen viereensä.
- Poikaressu. Niin paljon pahoja kokemuksia, niin vähän onnellisia muistoja. Mutta ei auta itku markkinoilla, sen Juuso kyllä ymmärtää. Ja hän tahtoo tosissaan muuttua…
- Ai niin kuin sinä? kysyin kunnioittavasti.
Teemu hymyili ja napautti samettihattuni lipan leikkisästi alas.
- Joo, niin kuin minä, Teemu puristi hopearistin luiseviin sormiinsa.
Vilkaisin ristiä nopeasti ja keräsin rohkeuteni.
- Teemu, millä tavalla sinä keräsit rahat tuohon koruun?
Teemu katsoi minua. Voi ei, toivottavasti hän ei luullut, että minä epäilin hänen rehellisyyttään. Minä halusin vain keksiä lisää tapoja tienata…
- Noo, yhtä sun toista pätkäduunia, Teemu vastasi ja huitaisi kättään, - Kyllä siinä luovuutta tarvittiinkin, eihän meikäläinen ollut mikään kaupungin pikkupuotien ykkössuosikki. Mutta kyllä fiksu keinot keksii; leikkasin joidenkin vanhojen naisten nurmikkoa, hoidin pensaita, jaoin lehtisiä ja tietty keräsin vähän tyhjiä pulloja, niistä maksetaan kaupassa ihan mukavasti…
Se naru veti.
Suuni levisi autuaaseen hymyyn ja vilkaisin nopeasti portaiden alla torkkuvaa Satua. Totta kai, kerätään pulloja, mikäs sen yksinkertaisempaa.   
Frauen-Nationalmannschaft

FFC Frankfurt