Kirjoittaja Aihe: Kun muistot eivät anna unohtaa, S (Angst, drama, oneshot)  (Luettu 1993 kertaa)

raiveri

  • Vieras
Nimi: Kun muistot eivät anna unohtaa
Kirjoittaja: raiveri
Genre: Angst, drama, oneshot
Paritukset: Xsas/Rosario, (viittaukset menneeseen suhteeseen Lex/Rosario)
Ikäraja: Sallittu
Disclaimer: Hahmojen © kokonaan minun (raiverin)! Ei kopiointia!
Summary: He olivat olleet nuoria, meikanneet, polttaneet ja olleet suoranaisia räyhähenkiä. Erilaisia. He eivät olleet sopineet joukkoon, mutta heillä oli ollut toisensa.
A/N: Elikkäs tälläinen (krhm, melko kliseinenkin) ficci kirposi nyt näistä omista hahmoista. Nämä (+ muutamat muut herrat) ovat pyörineet mielessäni jokusen vuoden, mutta pitkään aikaan en ole saanut heistä ficciä kirjoitettua. Tähän innostusta antoi Happoradion – Che Guevara sekä Lordin – It snows in hell (ja kumpikaan bändi ei kyllä kuulu henk.kohtaisiin soittolistoihin x'D).
Kommentit toki tervetulleita!

- - - - - - - - - - -

Oli kaunis ilta, hyvin kaunis. Aurinko sai horisontin värittymään punaisen ja oranssin eri sävyillä, ja samalla se korosti syksyn ruskaa. Syksy. Se toi mieleen muistoja. Muistoja jotka olisi halunnut haudata sielun syvimpään koloon, mutta kuitenkin niitä halusi vaalia kuin arvokkainta aarretta. Muistot olivat kuin ruusut – todella kauniita, mutta loppuen lopuksi niin häijyjä, sillä ne pistivät silloin kun sitä vähiten odotti.
       Ja nyt jalat veivät sinne, minne hän vähiten halusi. Tummanvihreät hiukset oli sidottu ponihännäksi taakse, mutta muutamia haituvia ei nuorukainen ollut pystynyt taltuttamaan ja nyt ne hulmusivat tuulen mukana. Tupakan savu leijaili ilmassa kitkeränä ja sai vastaantulevat rouvat mutisemaan jotakin nykyajan ihmisistä. Heistä vihreähiuksinen ei välittänyt pätkääkään vaan jatkoi laahustavaa kävelyään katua pitkin.

'Tämä se paikka siis on', nuorukainen ajatteli pysähtyessään erään rivitaloasunnon kohdalle. Vihreät silmät tuijottivat ovea. Hän voisi yhä kääntyä takaisin, hänen ei olisi pakko mennä sisään ja kohdata Rosariota ja Xsasia ja heidän hymyileviä, rakkautta huokuvia kasvojaan.
”Lex”, kuului pian ovensuusta. Katse kohdistettiin äänen aiheuttajan puoleen ja hän pystyi tunnistamaan Rosarion olemuksen. Ruskeat, pitkähkön puoleiset hiukset ja niihin sointuvat ruskeanharmaat silmät, joissa kiilsi onnellisuus. Nuorukaisen astuessa askeleen eteenpäin tuli esiin tuon hoikka vartalo, joka oli peitetty kokoa suuremmilla vaatteilla.
”Ros”, Lex murahti vastaukseksi kun sai vihdoin katseensa irti toisesta. Hän pudotti tupakan maahan ja polki sen sammuksiin jalallaan, kunnes kohotti jälleen katseensa Rosarioon.
”Tule nyt sisään ja missä sinä oikein viivyit?” ruskeahiuksinen kysyi naurahtaen ja käveli itse peremmälle asuntoonsa Lexin seuratessa perässä. Hän ei kuitenkaan vastannut kysymykseen vaan katsoi asuntoa jonka valot oli himmennetty, taustalla soi musiikki ja vieraita oli noin kymmenkunta.
”Mukavaa kun pääsit tulemaan”, Ros sitten totesi hetken hiljaisuuden jälkeen ja kosketti nopeasti toisen olkapäätä. Kosketus. Se sai Lexin värähtämään, mutta tuskin huomattavasti. Hän oli sanomassa jotain, mutta lause keskeytyi kun paikalle saapui Xsas. Vihreiden silmien pupillit kapenivat ja niissä loisti suoranainen viha tuota toista kohtaan, mutta lopulta hän kuitenkin sai suunsa auki.
”Teillä on oikein hieno koti ja minä...” nopeasti tuo katsahti Rosariota ja sitten vuorostaan Xsasia kunnes jatkoi loppuun,”..toivotan teille onnea.”
”Kiitos!” Xsas naurahti iloisesti ja sai ärtymyksen kuohahtamaan jälleen pintaan. Kuinka Lex halveksikaan toista. Siksi hän kysyikin usein itseltään, että mitä Ros oikein näki Xsasissa? Siniset silmät, joista huokui optimistisuus ja elämänilo. Mustavalkoiset, puolipitkät hiukset jotka oli aina tupeerattu niin että ne sojottivat minne milloinkin. Kaunis, hoikka vartalo, jota toinen osasi hyvin korostaa erikoisilla vaatteillaan. Toinen oli itse täydellisyys – mutta ei Lexin mielestä.
”Käy toki hakemassa juotavaa, ja tuolta saa pientä naposteltavaa”, Xsas virkkoi ja hamusi Rosarion kättä ja nykäisi tämän pian toisaalle. Lex mulkoili hetken aikaa heidän peräänsä ja jos katse olisi voinut tappaa niin Xsas olisi kuollut jo hyvin monta kertaa ja kaikilla tarpeeksi verisillä tavoilla.

Aika kului matelemalla. Poiskaan ei voinut lähteä, sillä se olisi vain osoittanut ettei hän kyennyt olemaan siellä. Monta vaihtoehtoista tekosyytä oli pyörinyt päässä, mutta jokaisen Lex oli vain tylysti hylännyt. Ehkä hänessä eli pieni masokisti, joka piti itsensä kiduttamisesta näin henkisellä tasolla, sillä jokainen suudelma jonka Ros ja Xsas vaihtoivat keskenään, loi hänelle vain etovan olon. Ja silti hän kesti sitä. Miksi?
Koska hän halusi olla Xsasin paikalla. Hän halusi olla se, joka sai Rosarion huomion kokonaan osakseen. Hän halusi olla se joka saisi tuntea toisen huulet omiaan vasten, tuntea lämpimän hengityksen ihollaan. Niin, ja hän olisi halunnut olla se joka saisi Rosin nauttimaan. Mutta ei. Ruskeahiuksinen ei ollut valinnut häntä kaikkien niiden yhteisten kokemusten jälkeen. Rosario oli valinnut opiskeluelämän, johon Lex ei ollut hurjine tempauksineen mahtunut. Lex, joka kapinoi maailmaa vastaan.
Vielä muutama vuosi sitten Rosario oli ollut hänen vierellään, kapinoimassa kaikkia vastaan. He olivat olleet nuoria, meikanneet, polttaneet ja olleet suoranaisia räyhähenkiä. Erilaisia. He eivät olleet sopineet joukkoon, mutta heillä oli ollut toisensa.
       Lex muisti, kuinka he olivat lintsanneet koulusta, heittäneet sitten lumipalloja koulun ikkunoihin sekä huudelleet törkeitä lausahduksia opettajakunnasta ja sitten juosseet nauraen pakoon. Hän pystyi muistamaan kaikki ne illat kun he olivat kiivenneet koulun katolle, antaneet tuulen leikkiä hiuksissaan ja joskus sadepisarat olivat kastelleet heitä aina pisara kerrallaan.
Hän pystyi myös muistamaan ne hetket kun he olivat vain istuneet sylikkäin, tunteneet toistensa lämmön, rakastaneet toisiaan enemmän kuin elämää.
Nyt se kaikki vain oli kadonnut. Ennen he olivat olleet yhtä ja nyt oli vain kaksi sielua, jotka olivat erkaantuneet toisistaan. Lex oli aikaisemmin tuudittautunut siihen tunteeseen että Ros päättäisi vielä joskus palata luokseen, mutta lopulta joutui myöntämään itselleen että se kaikki oli mennyttä – vaikka se tuntuikin niin kipeältä.

Lex havahtui ajatuksistaan kuullessaan häntä kutsuttavan. Vihreä, menneistä ja kipeistä muistoista turta katse kohdistui Rosarioon, joka seisoi nyt hänen edessään.
”Taisit olla ajatuksissasi”, toinen kysyi epäsuorasti, mutta Lex ei jälleenkään vastannut hänelle. Katse yritti läpäistä toisen mieltä ja jotakin se saikin aikaan sillä Rosin katse painui pian lattiaa kohti.
”Olen pahoillani.”
Lex kohotti hieman toista kulmaansa, mutta ei sanonut mitään, vaikka olisi niin halunnut vetää toisen syleilyynsä ja unohtaa muun maailman kokonaan. Nuorukainen joi lasillisen loppuun ja astui askeleella eteenpäin, vei toisen kätensä Rosarion leuan alle ja nosti tämän kasvoja jotta pystyi katsomaan jälleen suoraan tätä silmiin.
”Sinä olet onnellinen, minä en ole. Vihaan sinua, vihaan ylikaiken..” Lex piti pienen tauon, näki surumielisen välähdyksen toisen katseessa, ja jatkoi sitten tyynen rauhallisesti,”mutta en silti kykene olla rakastamatta sinua ja yhteisiä muistojamme.”
Huulet koskettivat toisiaan vielä viimeisen kerran. Aika tuntui pysähtyvän, musiikki ja vieraiden äänet hiljentyivät ja he saattoivat painaa vielä viimeisen yhteisen muiston sydämiinsä – tai ainakin Lex teki niin.
”Hyvästi”, Lex kuiskasi irrottautuen Rosariosta ja käveli ulko-ovelle. Hän ei jäänyt kuuntelemaan Xsasin tivaavia sanoja siitä, mitä he olivat oikein tehneet äsken, mutta silti se sai tyytyväisen hymyn kohoamaan kasvoilleen.

        Ulkona satoi. Kaunis ilta oli muuttunut sateiseksi yöksi. Jossain jyrähti ukkonen. Lex kaivoi tupakka-askin taskustaan, nappasi sieltä yhden savukkeen ja sytytti sen. Tästä ei enää ollut paluuta entiseen, ei vaikka kuinka haluaisi. Se oli vain jätettävä taakseen, mutta unohtamaan sitä ei pystynyt. Ei, muistot pitivät siitä huolen.

Kyllä ihmismieli oli sitten outo.
« Viimeksi muokattu: 11.11.2014 22:10:23 kirjoittanut Snoop. »

Taavi

  • raiverin kaveri <3
  • ***
  • Viestejä: 8
Vs: Kun muistot eivät anna unohtaa
« Vastaus #1 : 07.09.2009 15:21:46 »
Heiii! Sinä olla laittanut tänne uuden ficin :) ja kiva oli taas lukee teitin tuotoksia, kuten aina ;)
- Mr. Moony presents his compliments to Professor Snape, and begs him to keep his abnormally large nose out of other people's business. - Mr. Padfoot would like to register his astonishment that an idiot like that ever became a professor.

raiveri

  • Vieras
Vs: Kun muistot eivät anna unohtaa
« Vastaus #2 : 07.09.2009 19:09:07 »
Taavi: Jeij! Taas kommenttia sinulta x). Mutta siis kiitoksia jälleen <3.