Nimi Mielenvikainen
Kirjoittaja Purkkapala
Ikäraja K11
Tyylilaji Kauhu
Varoitukset - Sisältää hulluutta
Mielenvikainen
Mies käveli heidän joukossaan sanaakaan sanomatta, sulautuen pimeyden ja ihmisten sekaan. Kukaan ei erityisemmin kiinnittänyt häneen huomiota. Ei tänään, onhan nyt halloween. Ja siitä, jos jostain, mies oli oikein tyytyväinen. Ja heidänkin silmistään, jotka sattuivat mieheen katsahtamaan, kuvastui kateus. Ja se sai miehen vielä tyytyväisemmäksi. Olihan heillä syytäkin olla kateellinen, mies olisi itse heidän asemassaan.
Mies hoiperteli kadulla vailla päämäärää. Pimeässä syysillassa katulamput loivat vaalean maalin peittämille kasvoille vuoroin varjoja ja kellertävää valoa. Riutuneiden kasvojen pohjalla syvällä silmäkuopissa kiiluivat tummat silmät ja vaaleat, sekaisin olevat hiukset reunustivat tätä kaikkea.
”Vau mikä asu, todella pelottava! Mistä olet hankkinut tuon?” kuului sanat kaukaa, jostain hyvin kaukaa. Mies pysähtyi paikoilleen huojuen hiljaa edestakaisin, tuijottaen kaukaisuuteen.
”Haloo, kuuletko?” Ruskeatakkinen nainen huhuili ja heilautti pari kertaa kättään aneemisen näköisen miehen silmien edessä. Ei reagointia. Yhtäkkiä tämä reagoimaton mies asteli naisen ohitse huojuen välittämättä edessään kirmailevista ja nauravista lapsista.
Lapset hyppelehtivät kadulla vanhempiensa vieressä iloisesti mustat jätesäkit puserrettuna tiukasti käsiensä väliin. Valkoinen lakana, musta suippohattu, luurankokäsineet, vessapaperirulla – lapset olivat pukeutuneet ties mihin. Oranssi ja musta koristivat talon kuisteja ja kaiverretut kurpitsat oli asetettu tienposkeen tervehtimään tulijoita. Ihmiset olivat heränneet horroksistaan ja lähteneet viettämään halloween juhlia teille.
~
Oven lukko naksahti auki ja mies astui sisään hämärään asuntoon väsyneenä, olihan hänellä ollut pitkä ja raskas työpäivä näin takanaan. Näin juhlapyhäpäivänä viimeisetkin ihmiset olivat tulleet ostamaan karamelleja tänä iltana katuja kierteleville kepposteljoille.
Talossa kaikui hiljaisuus ja asunnosta puuttui se naisen kosketus. Kaikki oli niin karua ja huoneista puuttui kodin tuntu. Se oli vain paikka, jossa mies nukkui yöt ja vietti aikaa, jos siihen oli tarvetta. Mies käveli pieneen keittiöönsä laskien takkinsa keittiönpöydälle. Nyt hän ottaisi vain lasin vettä ja unilääkkeensä ja painuisi pehkuihin. Tänään hän ei kerta kaikkiaan jaksaisi esittää mukavaa miestä, joka tarjoaisi pienille kepposteljoille karkkia pukeutuneena naamariin.
Tummahiuksinen mies kaivoi vanhan puhelimensa farkkujensa etutaskusta esille ja näppäili näppäinlukon auki. Reaktion omaisesta hän valitsi sen tietyn numeron ja soitti siihen. Puhelin tuuttasi monta kertaa, eikä kukaan tuntunut vastaavan.
"Hei, Carolyn täällä! En nyt pääse puhelimeen, joten kerrothan viestisi äänimerkin jälkeen", automaattinen viesti lähti pyörimään, ja tuon lempeän naisen äänen kuuleminen sai miehen nojaamaan tiskipöytään sulkien silmänsä. Siitä oli niin pitkä aika.
”Hei Carolyn, Donovan täällä. Anteeksi, että soitin. Muistan kyllä, mitä sanoit minulle. Emme saisi enää soitella tai olla missään tekemisissä. Tiedän kyllä, että miehesi tietää meistä. Mutta arvaa mitä? En minä välitä. Kuuntele Carolyn, minä rakastan sinua”, mies puhui puhelimeensa ääni väristen samalla, kun hän yritti torjua kyyneleet, jotka väkisin yrittivät tunkea hänen silmiinsä. Ei Carolyn saisi kuulla, että hän itki. Nainen oli halunnut maskuliinisen ja vahvan miehen, mitä hänen oma aviomiehensä ei ollut, ja sitä Donovan oli hänelle voinut antaa.
”Carolyn, minä pyydän, soita minulle. Soita minulle, puhutaan asiat läpi. Jätä miehesi, karataan yhdessä pois. Soita minulle, rakastan sinua”, Donovan sanoi hiljaa, melkein kuiskaten lopettaen sitten puhelun. Mies jäi seisomaan hetkeksi hämärään keittiöönsä hiljaa ja liikkumatta, mykistetty puhelin korvallaan. Sitten, kuin aika olisi lähtenyt takaisin käyntiin, mies kaivoi kaapistaan pienen lääkepurkin ja vesilasin, jonka täytti kylmällä vedellä hanasta. Ilman unilääkkeitä hän ei pystynyt nukkumaan, joten yksi sellainen otettiin iltaisin reseptin mukaisesti.
Vaimeat askeleet johtivat makuuhuoneeseen, jossa Donovan riisui työvaatteensa jättäen päälleen bokserit. Mies kipusi sänkyynsä peittojen alle haukotellen. Hän yritti työntää mielestään työt ja Carolyn ja saada unen päästä kiinni. Huomenna olisi vapaapäivä ja hän voisi rauhassa yrittää tavoittaa naista. Jos he vain voisivat jättää kaiken taakseen ja muuttaa ulkomaille, aloittaa kaiken alusta. Mikä täällä heitä pidättelisi?
Hiljalleen mies oli vaipumassa uneen hämärässä makuuhuoneessaan, jossa ainoa valonlähde oli täysikuu, jonka hopeisia valonsäteitä suodattui ikkunan vaaleiden verhojen lävitse. Donovan kääntyi kyljelleen kasvot kohti ikkunaa ja raotti silmiään vilkaistakseen, paljonko kello oli. Jotenkin nukahtamiseen tuntui menevän tänä iltana normaalia pidempi aika.
Sängyn vieressä seisoi joku. Pitkä, vaaleahiuksinen mies. Miehen kasvot oli maalattu valkoiseksi kasvoväreillä, kulmakarvat oli maalattu jyrkiksi vihaisiksi mustalla maalilla, ja samaa mustaa kasvoväriä löytyi mustista viivoista, jotka kulkivat pystysuorina silmissä aina kulmakarvoista poskipäille. Nenänpäähän ja suunympäristöön sen sijaan oli käytetty verenpunaista maalia.
Miehen kasvoille maalattu naamio ei ollut se, mikä sai Donovan paniikin ja kauhun valtaamaksi. Siihen oli syynä miehen hermostunut ja nykivä olemus sekä se, että hän oli jotenkin päässyt keskellä yötä hänen asuntoonsa. Mutta kaikkein pelottavin oli se seikka, että miehen kädessä kiilteli täysikuun valossa Donovan yksi keittiöveitsistä. Miten Donovan ei ollut huomannut sen puuttumista tullessaan kotiin, vai oliko se viety vasta miehen mentyä nukkumaan.
Tämä ei ollut totta, ei voinut olla totta. Miten ihmeessä joku mies oli tullut hänen makuuhuoneeseensa, ylipäätään hänen asuntoonsa ilman, että hän oli huomannut. Donovan sydämen syke kiihtyi ja tämä yritti peruuttaa taaksepäin tuosta miehestä törmäten kuitenkin seinään. Hän oli loukussa. Ei ollut mitään mahdollista päästä pakoon, mistään. Hän ei millään kerkeäisi sängystään ylös ja juosta karkuun jo valmiiksi seisovaa miestä, jolla oli veitsi kädessään. Donovan tuijotti tätä tuntematonta miestä sydän hakaten rinnassaan. Kuka tämä oli, ja miksi hän oli tullut juuri hänen luokseen? Mitä Donovan oli muka tehnyt?
Mies puristi tuota juuri teroitettua keittiöveistä kädessään tiukemmin. Hän tuijotti edessään sängyllä makaavaa kuolemanpelkoista miestä tyhjin silmin. Donovan, sehän hänen nimensä oli. Donovan makasi hänen edessään aivan liikkumatta, jokainen pieninkin lihas jännitettynä, kuten kuolemanpelkoon kuului. Donovan ei tainnut ymmärtää, miksi hän oli täällä. Hän kyllä saisi tietää vielä miksi.
Mies oli suunnitellut tämän kaiken tarkkaan. Hän tiesi tästä toisesta miehestä niin paljon, mutta tässä vaiheessa hän oli tarvinnut vain sen tiedon, milloin Donovan työaika oli tänä juhlapyhänä. Kuinka hän oli varmuuden vuoksi tullut kaksi tuntia ennen tätä tiettyä aikaa tämän asunnolle, kierrellyt siellä katselemassa paikkoja ja päätynyt lopulta keittiöön. Sieltä hän oli löytänyt suurikokoisen lihaveitsen, jota tuli tarvitsemaan myöhemmin. Mies oli teroittanut sen juhlakuntoon ja mennyt Donovan sängyn alle odottelemaan h-hetkeä.
Raivo myrskysi miehen sisällä hänen katsoessaan edessään makaavaa ruskeahiuksista miestä. Vapaana oleva käsi puristui nyrkkiin niin lujaa, että miehen kynnet painautuivat ihosta sisään, ja kohta miehen sormista alkoi tippua hiljalleen veripisaroita huoneen lattian peittävälle kokolattiamatolle. Tuo mies, tuo mies tapaili hänen vaimoaan Carolynia. Heillä oli ollut suhde jo ties kuinka kauan. Hän oli kuullut, kuinka tämä Donovan oli juuri ennen nukkumaan menoa puhunut hänen vaimolleen puhelimessa. Kuinka Carolyn olisi pitänyt jättää aviomiehensä ja lähteä hänen mukaansa. Ei, sitä ei mies sallisi.
Keittiöveitsi nousi miehen yläpuolelle ja suu vääntyi irveeseen sieluttomien silmien tuijottaessa seinää vastaan painautunutta miestä. Donovan rukoili hiljaa sulkien silmänsä, mutta mies ehti nähdä kimaltelevat kyyneleet hänen silmissään ja poskilla vierimässä kohti leukaa. Nopealla liikkeellä veitsi sivalsi Donovan kaulan auki kaulavaltimon kohdalta ja mies kuuli juuri ja juuri Donovan viimeisen rahisevan hengenvedon. Kaulassa ammottavasta viillosta roiskui lämmintä, ruosteen makuista verta miehen päälle sekä seinälle.
Verenvuodon tyrehdyttyä mies kääntyi ympäri ja lähti kylmänrauhallisesti kävelemään kohti makuuhuoneen ovea ja sieltä ulko-ovelle jättäen kuolleen Donovan odottamaan löytäjäänsä. Kyllä ennen pitkään joku hänet löytäisi.
~
Mies käveli pitkin katuja, eivätkä ihmiset häneen erityisemmin kiinnittäneet huomiota. Hän oli vain joku mies, joka oli käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa asuunsa. Mies, jolla oli klovnin kasvot, ja joka oli veren peitossa. Hän oli nähtävästi suunnitellut kaiken todella tarkasti, ihmiset ajattelivat. He eivät tienneetkään, kuinka oikeassa olivatkaan.
Askeleet johtivat kivetetyn polun läpi kellertävän puisen omakotitalon portaille. Avaimen hän otti viereisestä kukkaruukusta ja ovi liukui hitaasti auki. Mies käveli vanhasta tottumuksesta keittiöön olohuoneen läpi. Makuuhuoneen puolelta kuului tavaroiden siirtelemisen ääniä, mutta siihen hän ei kiinnittänyt huomiota.
Sormenpäät hivelivät kylmää terästä miehen valitessaan mieleistään keittiöveistä. Sahalaitaisen veitsen päälle käsi jäi hetkeksi empimään, mutta lopulta hän päätyi suurehkoon lihaveitseen. Se oli täyttänyt tehtävänsä viimeksikin.
Mies kääntyi hitaasti kohti keittiön ovea ilmeettömin kasvoin.
”Oi kultaseni, Carolyn. Tulisitko keittiöön, minulla olisi asiaa?” mies kysyi vaimealla äänellään tarkoittaen sanansa naiselle, joka järjesteli tavaroita makuuhuoneessa. Sanottuaan nuo sanat, miehen kasvot vääntyivät petolliseen irveeseen. Carolyn ei tiennyt että nuo hänen aviomiehensä lempeät sanat olivat kutsu kuolemaan.
