Nimi: Kenkäluistelua
Kirjoittaja: Minä, Laurel Wreath (ent. Snoopy)
Beta: Milja, kiitos
Genre: Fluff, romance
Paritukset: Harry/Draco
Ikäraja: K-11
A/N: Löysin esikoisficcini koneeltani ja päätin postata sen sitte tänne uuteenkin finiin kun ajankohtakin oli sopiva! Palautetta palvon ja kiitän ja kumarran jo etukäteen! =)
Kenkäluistelua
Pieni skotlantilainen kylä uinui hiljaisena tammikuisessa lauantai-illassa. Talven pahin pakkanen paukkui nurkissa ja koko tienoo oli lumen peitossa. Kaikki istuivat sisällä takkatulen lämpimässä hohteessa. Kaikki paitsi kaksi nuorta miestä. Toinen käveli reippaasti kylätietä ja kääntyi vähän väliä sanomaan jotain toiselle miehelle, joka laahusti hänen perässään ilmeisen innottomana.
"Harryy..." Draco ynisi ja pysähtyi paikoilleen, "minä en oikeasti jaksaisi olla täällä paleltumassa, kun voisimme ihan hyvin kääntyä takaisin ja..."
Harry huokaisi syvään ja kääntyi Dracoon päin. Poika katsoi häntä nyrpeänä karvalakkinsa alta.
"Draco, et nyt viitsisi. Jos vain lopettaisit tuon ininän, niin tämä voisi olla ihan mukavaa ja romanttista ja..." Harryn ääni hiljeni hänen lähestyessään Dracoa ja lopulta hän kuiskasi vihjailevasti: "Sitäpaitsi, minä luulen tietäväni, mikä lämmittäisi sinua..."
"No mikä?" Draco kuiskasi takaisin toiveikkaasti.
"Tämä", Harry henkäisi Dracon suuhun, kääntyi ympäri ja lähti juoksemaan. Vähän matkan päässä hän oli vähällä kaatua, hidasti sitten vauhtiaan ja huusi olkansa yli: "Ota kiinni!" Draco murahti itsekseen mutta lähti kuitenkin juoksemaan horjahdellen Harryn perään liukkaalla tiellä. Hän näki Harryn kääntyvän kyläkoulun pihaan ja juoksevan koulun taakse.
"Saakeli", Dracolta pääsi hänen mätkähtäessään mahalleen jäiseen maahan. Harrylla oli aina silloin tällöin näitä ihmeellisiä tempauksia, silloin kun hän sattui lapselliselle päälle. Kahden yhdessä vietetyn vuoden jälkeen Draco oli ja ehtinyt tottua niihin, vaikkakaan ei aina viitsinyt lähteä niihin mukaan. Enää hän ei jaksanut juosta, vaan päästyään ylös hän pudisteli lumet vaatteistaan ja käveli rauhallisesti koulun taakse. Siellä, keskellä pimeää luistelukenttää, seisoi Harry, silmät nauliintuneina ylös tähtien kirjomaan taivaankanteen. Draco pudisti päätään lempeä ilme kasvoillaan ja puoliksi käveli, puoliksi liukui Harryn luo.
Harry kuuli Dracon tulevan vasta kun tämä oli enää parin metrin päässä. Hän laski katseensa alas Dracoon ja hymyili. Kun Draco ehti Harryn viereen, tämä tarttui häntä kädestä ja veti tämän aivan kiinni itseensä. Katsoen Dracoa suoraan silmiin Harry sanoi hellästi: "Tule, kenkäluistellaan."
"Kenkä- mitä?" Draco kysyi yllättyneenä ja harmistuneena siitä, että Harry oli mennyt sillä lailla rikkomaan herkän hetken.
"Kenkäluistellaan!" Harry huudahti. Dracon näyttäessä vieläkin kummastuneelta Harry huokaisi: "Älä yritä väittää, ettet ole ikinä kenkäluistellut. Kaikkihan sitä ovat tehneet."
"En minä."
"No, minä näytän sitten."
Harry irrotti kätensä Dracon kädestä. Hän otti ensin vauhtia juoksemalla muutaman metrin ja liukui sitten jonkin matkaa jäällä. Vauhdin loputtua Harry kääntyi ja huusi Dracolle: "No niin, tule! Sinun vuorosi!"
Dracoa ei kiinnostanut pätkän vertaa juoksennella ympäri kenttää, mutta päätti Harryn lapsenomaisen innostuksen vuoksi yrittää kerran. Hän juoksi varovasti vähän matkaa ja liukui sitten horjuen Harryn luokse. Draco olisi varmaankin lentänyt liu'un lopuksi maahan jos Harry ei olisi ottanut häntä vastaan kädet levällään.
Harry sulki käsivartensa Dracon ympärille ja hymyili. "No niin, rakas, eihän se niin kamalaa ollut. Ihan hyvin se meni."
"Ai ihan hyvin? Minä olen varmasti paljon parempi kuin sinä!"
"No et varmasti ole."
"Ja varmasti olen!"
Draco sukelsi Harryn käsivarsien alta ja lähti viilettämään kentän vastakkaista reunaa kohti. "Et saa kiinni, Potter!"
Harry virnisti ja kuiskasi itsekseen: "Sehän nähdään, Malfoy."
Onneksi oli jo niin pimeää, etteivät ihmiset voineet ikkunoistaan nähdä Harrya leikkimässä moottorisahamurhaajaa ja Dracoa kiljumassa naisellisesti Harryn yrittäessä saada tätä kiinni. Välillä he kaatuivat vahingossa (tai ei-niin-vahingossa) päällekkäin jäälle ja unohtuivat siihen kiehnäämään kunnes jäästä hohkaava kylmyys sai heidät nousemaan ja jahtaamaan toisiaan ympäri kenttää.
"Luovutan!" Draco parahti ja lopetti liukunsa tyylikkäästi kääntyen juuri hetkeä ennen lumipenkkaan osumista niin että lensi selkä edellä lumihankeen.
Hetken päästä Harry tömähti hänen viereensä mahalleen hengästyneenä. Kohta hapenpuute pakotti hänetkin kääntymään selälleen. Pikkuhiljaa hengitys tasaantui sen verran että Harry pystyi keskittymään muuhunkin kuin hengittämiseen.
Harry kohottautui kyynärpäidensä varaan ja katsoi oikealle puolelleen. Draco makasi lumihangessa selällään, silmät kiinni, rintakehä kohoillen kiivaan hengityksen tahdissa. Harry hymähti, kumartui Dracon puoleen ja suuteli tämä kylmiä silmäluomia. Draco avasi silmänsä, räpytteli niitä hetken pöllämystyneen näköisenä ja sanoi sitten hieman hätääntyneenä:"Harry, silmäni tuntuvat kummallisilta... Harry, minun silmäripseni ovat jäätyneet!" Harry nauroi huvittuneena Dracon ilmeelle. "Draco, se on ihan normaalia. Täällä on kylmä, jos et ole sattunut huomaamaan."
"Mutta... Jos... Eivät kai ne katkea? Kun ne sulavat, kai ne ovat ihan samanlaiset kuin ennenkin?"
Harry nauroi. "Kyllä kyllä, höpsö. Rakkaat ripsesi ovat aivan kunnossa." Draco mulkaisi häntä ja kierähti sitten äkkiarvaamatta Harryn päälle. Tarkasteltuaan tämän kasvoja hetkisen hänen kasvoilleen levisi tyytyväinen hymy.
"Sinunkin silmäripsesi ovat jäässä!" Draco kuiskasi ilkikurisesti, kumartui sitten ja antoi Harrylle suudelman, joka sai Harryn luulemaan että tämä oli kuollut ja päässyt taivaaseen. Se oli samaan aikaan hellä ja järkyttävän voimakas. Hän ei näykkäissyt kaulaa, koskettanut hiuksia tai tehnyt mitään muutakaan, suuteli vain Harrya huulille. Draco helli Harryn kieltä kielellään, näykki alahuulta ja sai tekemisillään Harryn pian inahtelemaan mielihyvästä allaan.
Kiitettävän pitkän ajan kuluttua Draco vei huulensa pois Harryn huulilta, kohottautui hieman ja kysyi virnistäen. "Piditkö?"
Harry huohotti . "Rakastin."
"Tiesinhän minä. Olen vastustamaton." Draco painautui Harryn kainaloon ja hymähti ylpeänä. Jonkin aikaa he makasivat hiljaa paikoillaan kuunnellen toistensa tasaantuvaa hengitystä, kunnes Harry rikkoi hiljaisuuden.
"Tähdet ovat ehkä kauneimpia asioita maailmassa", tämä sanoi huokaisten. Draco kääntyi selälleen nähdäkseen paremmin taivaalla tuikkivat tähdet.
"Mikä tuo kirkas tähti on? Tuossa suoraan meidän yläpuolellamme?" Draco kysyi hiljaa. Hän myönsi itselleen että Harry oli oikeassa; tähdissä todella oli jotain mystisen kaunista. Mutta ei Draco silti ymmärtänyt ihmisiä, jotka matkustivat toiselle puolelle maapalloa nähdäkseen jonkun valonpilkahduksen.
"Sirius", Harry vastasi hiljaa. Draco kirosi itseään mielessään ja kosketti Harryn kättä varovasti. Tämä kääntyi häneen päin ja sanoi hymyillen kaihoisasti: "Sen toinen nimi on Koirantähti." Draco ei tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, joten hän tyytyi vain hymyilemään takaisin tavalla, jonka toivoi olevan lohduttava.
Harry tarttui Dracon ranteeseen ja nosti tämän käden osoittamaan taivasta kohti. Hän piirsi sillä suuren kuvion ilmaan ja kysyi sitten: "Tunnistatko tuon kuvion?"
"Kyllä sinä tiedät, etten tiedä mitään tähdistä" Draco huokasi. "Sinä olet meistä se, joka valvoo neljään yöllä nähdäkseen jonkun valopilkun taivaalla."
Harry huokaisi ja antoi kätensä pudota kyljelleen viereensä. "Draco, se oli Mars eikä mikään Valopilkku! Ja se oli lähempänä maata kuin kuuteenkymmeneentuhanteen vuoteen!"
"Kuten haluat. Mutta en minä siltikään tunne tähtikuvioita."
"Tuo sinun kyllä pitäisi tietää. Se on Lohikäärmeen tähdistö. Sinun tähdistösi."
"Minun tähdistöni?"
"Sinun. Minua se on ainakin aina muistuttanut sinusta."
"Aina?" Draco toisti epäillen. "Tuskinpa sentään ihan aina."
"Aina. Alussa tietenkin hieman eri lailla kuin nyt. Mielestäni se oli epäselvä kuvio, inhosin sitä ja vältin aina tähtitiedon tunneilla katsomasta siihen." Harry kertoi naurahtaen. "Minusta oli epäreilua, että sinulla oli jopa oma tähtikuvio, vaikka epäselvä olikin. Sen toinen nimihän itse asiassa on Draco."
"Mitä se sinulle nyt merkitsee?" Dracon suusta pääsi ennenkuin hän ehti estää.
"No, minusta se on edelleen aika epäselvä." Harry sanoi virnuillen. Draco ärähti turhautuneena. "Tiedät aivan hyvin mitä tarkoitin. Inhoatko sitä edelleen? Mitä se merkitsee sinulle henkilökohtaisesti?"
"No, eipä kai oikeastaan mitään", Harry sanoi kevyesti ja Draco tunsi pettymyksen humahtavan sisäänsä. Hän oli odottanut Harryn sanovan jotain romanttista, vaikka imelääkin, mutta että ei mitään... Mutta Harry jatkoikin vielä.
"Niin, tuskinpa sitä lasketaan, että joka ainoa yö viiden vuoden ajalta, kun olen ollut erossa eräästä tietystä vaaleatukasta, olen valvonut etsien siitä lohtua. Se on helpottanut minun ikävääni, olen itkenyt sille huoliani ja voisi sanoa, että siitä on tullut melkeinpä ystäväni."
Puhuessaan Harry käänsi päätään, niin että lopulta hän puhui kuiskaten Dracon korvaan. Draco oli hetken hiljaa ja Harry kuuli vain hänen syvät henkäyksensä. Sitten Draco käänsi päätään ja katsoi Harrya suoraan silmiin kasvoillaan arka ja epäuskoinen hymy. Harry vastasi hymyyn, ja seuraava asia, minkä hän tajusi, oli että Draco suuteli häntä jo toisen kerran siinä lumihangessa tavalla, joka sai Harryn lähes hurmioon.
Draco painoi Harryn selälleen hankeen ja unohti paikan, ajan ja kaiken ympäriltään. Jopa jääkylmän lumihangen, jonka jäinen hohka alkoi jo tunkeutua vaatteiden läpi. Ainoa millä oli jotain merkitystä, oli Harry. Harryn huulet hänen huulillaan. Harryn vartalo hänen allaan. Harryn kylmä hengitys hänen kasvoillaan. Harryn sydän hakkaamassa samaan tahtiin hänen sydämensä kanssa.
Harry ja Draco. Draco ja Harry. Niin sen täytyi olla. Viimein Draco tajusi todeksi sen, mitä oli joskus aamuneljän epätoivoisina hetkinä epäillyt: ettei mikään maailmassa ollut hänelle tärkeämpää. Ei oikeampaa. Ei kauniimpaa.
Huolimatta siitä, että Harry ja Draco lämmittivät toisiaan parhaansa mukaan (tällä kertaa sillä Dracon toivomalla tavalla), koko ajan kylmenevä yöpakkanen tunkeutui väistämättä vaatteiden alle ja sai heidät ennen pitkää nousemaan lumihangesta. He kuitenkin päättivät jatkaa tähtien tutkimista seuraavana lauantaina. Ja sitä seuraavana. Ja sitä seuraavana.
