Kirjoittaja Aihe: Tähtisadetta, S  (Luettu 3057 kertaa)

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 203
Tähtisadetta, S
« : 01.07.2009 17:29:05 »
Nimi: Tähtisadetta
Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja: S
Genre: Draama vaikka joo...
Yhteenveto: Minä etsin tähtiä. En niitä, jotka tiesivät oman paikkansa taivaankannella, vaan niitä, jotka eksyivät ja lankesivat piiloon ruohoon ja ihmisten jalkoihin.


Yö olisi varmasti ollut pimeä ja ikävä kuin siipensä levittänyt pikimusta korppi, ellei tähtiä olisi ollut. Ne rikkoivat taivaan sysimustan pinnan valollaan, sirotellen vanaveteensä pienen pieniä kultaisenhopeita hiukkasia.  Jos siristeli silmiään ja tuijotti noita yössä hohtavia säikeitä tarpeeksi pitkään, saattoi näyttää siltä, kuin osa niistä olisi voinut langeta maahan nauravana sateena.

Juuri tähdet ja niiden valossa pysyttelevä toivo tekivät yöstä niin kauniin kuin se oli. Sen takia minäkin olin paikalla, vihreä päivänvarjo pääni ylle kohotettuna. Annoin jalkojeni painua kiinni yön tummaksi muuttamiin ruohonkorsiin, jotka myötäilivät askeleitani.  Hajamielinen kävelyni kuljetti minua pitkin reittiä, jolla ei ollut päämäärää, selvää paikkaa jossa pysähtyä. Vaikka katseeni olikin sillä hetkellä luotuna miettiväisesti maahan, seurasivat silmäni suurimmaksi osaksi taivasta. Tähtien matkalleen hukkaama kultapöly sai sadepilven tummuutta muistuttavat hiukseni hohtamaan.   

Pyörittelin päivänvarjoa käsissäni ja kohotin katseeni jälleen kerran ylös. Valoloisto pysyi paikoillaan taivaalla, ei millään muotoa yrittänyt laskeutua luokseni. Askeleet aavistuksen verran hidastuneina jatkoin matkaa.

Minä etsin tähtiä. En niitä, jotka tiesivät oman paikkansa taivaankannella, vaan niitä, jotka eksyivät ja lankesivat piiloon ruohoon ja ihmisten jalkoihin. Sellaisia tarinoita äidilläni oli ollut tapana kertoa minulle silloin kun minä olin vielä pieni ja hän vielä elossa. Satuja tähdistä, jotka eivät enää maanpäälle jouduttuaan päässeetkään takaisin kotiinsa taivaalle.

”Jonkun pitää etsiä niitä”, oli äiti selittänyt. ”Etsiä ja pelastaa.”
   
Kuulin hänen pehmeän äänensä korvissani nytkin, vaikka muutoin maailma muistutti hiljaisuutta itseään. Äiti oli kertonut satujaan aina tavalla, joka oli kuin rauhallista tuutulaulua. Hän itse ei ollut koskaan saanut yhtään tähteä kiinni. Enkä minäkään, en vielä tähän mennessä.
Kävelyni oli muuttunut jo miltei harppovaksi minun katsellessani taivaalle silmiäni siristäen. Se loi hetkeksi aikaa illuusion siitä, etten minä ehkä sittenkään ollut sillä niityllä turhaan.
Vaikka totta kai minä olin siellä turhaan, tiesin sen kyllä. Iltasadut ovat juuri niitä joiksi niitä sanotaan, satuja.  Ei sellaisiin pidä uskoa, tarttua siinä toivossa että se tekisi mahdottomasta mahdollista.
 
Että se toisi äidin takaisin. 
 
Otteeni päivänvarjosta muuttui tiukemmaksi minun painaessani sen rintaani vasten kuin viimeisen muiston. Etsintäretkilläni inhosin aina eniten näitä hetkiä, jolloin realismi yritti tuhota kaiken vaivalla rakentamani toiveikkuuden.
Tähdet lauloivat äänettömästi taivaalla pusertaessani kasvot kalvenneina päivänvarjoa. Yritin pitää epätoivoisesti kiinni minua äsken ympäröineestä taiasta, vaikka tunsin kuinka se alkoi karata sormieni välistä kuin hiekka. 
Samassa astuin johonkin, joka viilsi jalkapohjaani sirpaleiksi särkyneen lasin lailla. Nopeana sävähtävästä kivusta huolimatta esineen tuntu oli pehmeä, anteeksipyytävä sen koskettaessa ihoani vaivihkaisesti kuin huokaus. Se ei laimentanut millään tavoin tuskaa, joka oli kauneinta lajissaan.

Tasapainoni horjahti vieraan esineen ja minun ollessa kosketuksissa niin äkkinäisesti. Päivänvarjo oli karata käsistäni jalkojen yrittäessä löytää kadonnutta tuntumaansa maaperään.
 
Huojahdin kauemmas tuosta viiltävästä kivusta ja pyörähdin katsomaan taakseni. Pienenpieni kaistale niittyä ei ollut enää yön tummaksi maalaama, vaan sen sijaan se loisti nyt aavistuksen kultaisena, hiukan hopeisena. Kuin jokin valoa hohtava olisi piileskellyt ruohikon suojissa…

En välittänyt jalkapohjani nakertavasta kivusta, vaan polvistuin tuon loisteen luo niin nopeasti, että liikkeeni muistutti melkein sukellusta. Päivänvarjoni tipahti yhdessä mukanani maahan.

Käteni tärisivät odotuksesta, koska tiesin mikä se oli. Tiesin sen, koska olin koko ikäni ollut tyttö, joka tahtoi uskoa satuihin ja tarinoihin.

Sormeni hipaisivat varovaisesti tähden haurasta pintaa. Se ei ollut kaasupallo, kuten tiedemiehet väittivät, vaan kultaisesta muodostuva epäselvän pyöreä hahmo, jossa oli teräviä sakaroita. Vähän kuten lasten vahaliiduilla tekemissä piirustuksissa, vain pehmeämpänä, silti yhtä kauniina.
Se oli todellakin kauneinta mitä olin ikinä nähnyt, ja samalla surullisinta. Ruohon seassa pelokkaana piilotellessaan siitä huokui yksinäisyys, niin kipeä, että minua itketti. En ollut koskaan kuvitellut, että tähden löytäminen saisi minut näin täyteen sääliä.

”Älä huoli”, kiirehdin sanomaan ja otin sen varovaisesti käsieni väliin. Minusta tuntui, kuin se olisi käpertynyt arasti ihoani vasten. Se liikahteli hiljaa kuin linnun sydän, kietoen kultaiset heijastukset kiinni sormiini.   
En kyennyt katsomaan tähteen aivan suoraan, sillä sen loiste särki sydäntäni.
Olin juuri kohottamassa sitä taivasta kohti, kun äkisti takaani kuului hiljainen, pehmeä ääni, joka ei millään tavalla voinut kuulua samaan maailmaan kanssani:

”Löysit siis sen.”

Käännähdin ympäri todistaakseni, kuinka hoikka, kalpea käsi ojentautui ottamaan maahan pudonneen päivänvarjoni. Suupielillä tanssi hymy, jonka sävyä en kyennyt tunnistamaan.
Hän oli poika, tai ehkä sittenkin mies, sitä oli vaikea sanoa. Hänen piirteensä olivat sulavat ja huolettomat, mutta jotenkin epäselvät, aivan kuin en olisi kyennyt tarkentamaan katsettani häneen kunnolla. Tajusin ainoastaan myrskyävän siniset kapeat silmät ja hiukset, jotka loistivat kuin niihin olisi siroteltu tähtisadetta.
 En osannut pelätä hahmon lähestyessä minua päivänvarjo käsissään. Hän pysähtyi vasta ollessaan melkein kiinni omassa läsnäolossani.

”Minä otan tämän”, hän kuiskasi pehmeästi, ottaen kämmenissäni olevan tähden omien käsiensä väliin. Jotenkin hänen onnistui antaa päivänvarjo samalla minulle. Hymy ei ollut vieläkään sammunut kapeilta huulilta.

 Sanaakaan sanomatta hahmo kääntyi kannoillaan, tähti käsissään. En ymmärtänyt estää häntä.

Taivaalla tähtien loisto oli alkanut jo hivenen himmetä pian nousevan aamunkajon tieltä. Myös tähteä pitelevän olennon olemus hävisi jokaisen henkeään haukkovan sydämenlyöntini myötä.
Juuri ennen yön sammumista ja kaiken katoamista tuo hahmo kääntyi vielä viimeisen kerran. Hymyyn oli tullut nyt selkeän lempeä sävy hänen kallistaessaan hivenen päätään.

”Terveisiä äidiltäsi”, hän sanoi hyräilevällä äänellä ja hävisi sitten tähtisateeseen.
« Viimeksi muokattu: 06.05.2015 16:25:40 kirjoittanut Okakettu »

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

elendir

  • haaveilija
  • ***
  • Viestejä: 140
  • oi jos silmät saisin kaltaisensa...
Vs: Tähtisadetta, S
« Vastaus #1 : 01.07.2009 17:51:35 »
VAU.
Tämä oli todella taianomainen ja herkkä tarina. En oikein osaa sanoa mitään. Joka tapauksessa todella ihana ja koskettava tarina.
Tällaisia pitäisi olla enemmän...
Kiitos.
Jos leijuminen johtuu ilosta, tuleeko painovoimattomassa tilassa onnelliseksi? Tasan ei mene nallekarkit!

Penber

  • Vieras
Vs: Tähtisadetta, S
« Vastaus #2 : 06.04.2010 10:43:21 »
Originaalisesta ficcipiiristä, hyvää huomenta ystäväiseni, Okakettu! :3

Aluksi sanon vain että.. Aw!

Mä siis todellakin jumaloin sun tapaas kirjoittaa. Se on jotain sanoinkuvaamattoman kaunista, puhdasta ja koskematonta. Siinä on sen omat sointunsa, eikä se koskaan lakkaa säveltämästä omaa lauluaan. Ah! Se vaan saa mut tärisemään ja haukkomaan henkeäni. Siinä missä jotkut kirjottavat dialogeja, jänniä virtaavia seikkailuja, sinä kirjoitat kuvaavaa tekstiä kuin se olisi maailman ainointa kirjallisuutta. Tästä ei nyt saa perkelettäkään selvää! Olen aivan totaalisen sekaisin tuosta ihanuudesta. Oli kuin olisin itse seisonyt sillä tummalla nurmikolla, haistanut sen sieraimissani ja nähnyt tähdet elävästi piirtyvän kasvoilleni. I just love it!

Jatka samaan maalliin. Ihmetytä minua aina uudelleen ja uudelleen.

Okakettu

  • revonhäntä
  • ***
  • Viestejä: 1 203
Vs: Tähtisadetta, S
« Vastaus #3 : 06.04.2010 12:45:47 »
Elendir, kiitoksia kommentista. n__n

Penber. Oli ehkä maailman suurin järkytys, että tähän oli ylipäätään tullut uusi kommentti. Sekin oli melko järkytys, että kommentoija olit sinä. Ja sitten tuo kommentti itsessään - no, hymyilen täällä paraikaa epäuskoisen hölmistyneenä ja epäilen, ettei mikään voisi saada minua tällä hetkellä onnellisemmaksi. Tuonkaltaisten kommenttien ansiota sitä jaksaa tapella omien tekstien kanssa, vaikka kuinka tuntuisi ettei mikään onnistu. Kiitos siis aivan mielettömän paljon, arvostan todella suuresti sitä, että päätit kaivella tämän tuolta arkistojen kätköistä.

sentimentaalista löpinää.

avan kuva © heikala

Konata

  • Shinigami
  • ***
  • Viestejä: 52
Vs: Tähtisadetta, S
« Vastaus #4 : 06.04.2010 15:52:42 »
Originaalisesta ficcipiiristä päivää. :>

Mä en oo kauhean hyvä kommentoimaan, mutta mä lupaan yrittää. Tää ficci oli todella kaunis. Mulla on ollu tänään ihan kauhean raskas päivä ja nyt kun mä luin tän tuli jotenkin rauhaisa olo, tätä lukiessa multa lähti kaikki paineet ym. Sä osasit kuivailla ton tilanteen hyvin ja mä pystyn kuvittelemaan ton kaiken sieluni silmin; tyttö kävelemässä kesäyönä tähtitaivaan alla päivänvarjonsa kanssa, tyttö astuu jonkun terävän päälle ja huomaa sen tähdeksi. Varsinkin kun tuo enkelin ilmestyminen. Wau. Olihan se enkeli? Tää ficci oli todella ihana, mä rakastan tähtiä<3 Tää ficci oli just sellainen joka pistää miettimään elämää, kiitos siitä.

Ei tuo nyt ollut mikään maailman paras kommentti, mutta toivottavasti riitti.

Fell

  • Vieras
Vs: Tähtisadetta, S
« Vastaus #5 : 07.04.2010 16:01:15 »
Originaalisesta ficcipiiristä päivää. :>
Originaalisesta ficcipiiristä, hyvää huomenta ystäväiseni, Okakettu! :3
Originaalisesta ficcipiiristä päivää minunkin puolestani :D

Ensinnäkin, sinun ei edes kannata odottaa minulta mitään kovin järkevää kommenttia, ei tällaisen novellin jälkeen. Toisin sanoen pidin erittäin paljon. Ensinnäkin kuvailutyylisi oli hyvin kaunista, virheitä en huomannut edellisten tapaan ja kolmanneksi jo pelkkä juoni olisi riittänyt vakuuttamaan tarinan loistavuudesta.
Mitä muuta? Voisin hyvin lainata edellisten kommentit ja allekirjoittaa ne täysin, mutta en viitsi, joten toistan uudelleen ja uudelleen, että tämä oli aivan uskomattoman hieno.
Kiitos.
« Viimeksi muokattu: 07.04.2010 20:23:50 kirjoittanut Fell »

Upsila

  • aallotar
  • ***
  • Viestejä: 1 256
    • and here are all your lies
Vs: Tähtisadetta, S
« Vastaus #6 : 07.04.2010 20:34:26 »
Vau.

Hmh, äh, öh, pöh, ääk. Noh, en oikein tiedä mitä pitäisi oikein sanoa, kun on lukenut näin hyvää novellia. Otsikko pisti kovasti silmään - se on ihanan yksinkertainen ja sellainen mikä herätti mielenkiinnon -, ei meinannut oikein pyrkiytyä pois sieltä, joten piti totta kai vilkaista uteliaisuudesta. Epäröin lukea tätä toisin hieman, mutta se katosi heti lukiessani ensimmäiset lauseet tekstistäsi. Todella upeaa! c:

Henkilöt ovat kuvailtu aivan elävästi (ja muutenkin koko tarina), voin kuvitella seuraavani koko tapahtumaa vieressä, aivan kuin 3D-elokuvaa. :D Mutta hmh, ei tule nyt oikein järkevää kommenttia; suorastaan säihkyvän upea novelli, lukaisisin mielelläni vaikka uudelleenkin.

Kuvailut ovat kauniita, tämä oli hyvin herkkää, ehkä pikkuista surunpilkettäkin löytyi muutamissa sanoissa, mutta muuten tässä oli jotain taianomaista, kuin saduissa. Voisin edellisten tavoin lainata toisten kommentteja tänne, mutta kun sain jonkinlaisen pätkän tännekkin niin tyydyn tähän osaan - kaikki ovat nimittäin jo tyhjentäneet sanavarastoani, joten tästä kommentista tuli aika tönkköä, anteeksi. :)

Muttamutta nautin kovasti tämän lukemisesta, kiitos.
I'd rather have one sunflower from you than a million roses from any other boy.

Rindamon

  • finiholisti
  • ***
  • Viestejä: 202
  • Ja äkkiä!
    • Axis Powers Hetalia Finnish Fan Fiction
Vs: Tähtisadetta, S
« Vastaus #7 : 09.04.2010 14:53:13 »
Orginaalisestaficcipiiristä päivää (olen viimeinen -.-")

Tämä oli yhdellä sanalla sanoen ihana.
Koko novellin ajan sama taianomainen ja jotenkin ihanan lapsekas tunnelma säilyi. Teksti oli ihanan sujuvaa ja kaunista. Saatoin kuvitella tapahtumat täydellisesti ja kun päähenkilö oli surullinen, minua ahdisti. Alku oli jotenkin surullisen kaihoisa ja sai minut tuntemaan samoin. Kun tähti löytyi, minäkin melkein tunsin kipua jalassani (saattoi se johtua siitäkin, että löin sen hetkeä aikasemmin....) ja lähes itkin ilosta, kun tyttö katseli tähteä. Sitten tuo loppu. Siitä tuli niin ihana Aaww-tunne että! Kiitän reilusti, koska tämä on loistavaa tekstiä.
Kiitos
KESALOMALLA!

Naava

  • No-Life
  • ***
  • Viestejä: 49
  • Mitäpä siihen lisäämään.
Vs: Tähtisadetta, S
« Vastaus #8 : 16.04.2010 22:18:19 »
Mä olen varmasti lukenut sun tekstejä muuallakin. Ihan varmasti. Kuvailu on tuttua.

Oli todella kaunis tarina. Tämä on taas näitä, jotka saa mun pään täyteen hattarapumpulijäätelöpehmisvaahtokarkkihöttöä (piiitkä sana) ja aivan loistava.
Mutta yksi kohta oli minusta niin tylsä, että hyppäsin sen aika huolettomasti ohi. Kaipaan äitiäni-tarinat ovat inhottavia, koska mulla on vaikee suhde äiteihin. Siis ei omaan äitiini, vaan siis lapsellisiin naisiin ylipäänsä (sana äiti on vaikea taivuttaa). Lisäksi sitä on käytetty paljon. Mutta muuten hyvä.

Kuvailu oli nannaa, omnomnom, haluan opetella kuvailemaan. Miksi te jotkut osaatte ujuttaa sen kuvailun tekstin sekaan, kun mulla sitä ei joko ole tai sitten on neljä sivua? Epistä. No jaa. Harjoittelemalla oppii.

Tarinan tunnelma oli aika hauras ja koska tunnelma oli semmoinen kuin oli, niin piti lukea ajatuksella ja hitaasti. Oikein mukava tarina, nojasi vanhaan kunnon 'Läheiseni on kuollut'-teemaan, joka on ihan luettavaa, jos teksti on hyvä, kuten tässä tapauksessa. Myöskin tuo ns. 'rajanylitys', kuten joku jo sanoi, on hiukan puhkikulunut aihepiiri.

Pidän tästä. Ihan oikeasti. Minä nyt vaan satun olemaan Paha Laps Jonka Nimeks Tuli Naava (Joo joo, en kiusaa Capsia...).
Vain kuolleen ruumiini ylitse (mutta siinä ei kai olisi tarpeeksi haastetta?)

Nyyhti

  • ***
  • Viestejä: 3 886
Vs: Tähtisadetta, S
« Vastaus #9 : 27.04.2010 16:08:16 »
Oivoi, tämä oli tosi kaunis, älyttömän hienoa kuvailua.

Alussa tässä oli ihanan satumainen tunnelma, mutta kun realismi alkoi puskea päähenkilön mieleen, mieleni teki valittaa hänelle että ei, ei näin saa käydä. Onneksi tilanne pelastui ja tunnelma palasi. Tähti oli jotain niin kaunista, saatoin hyvin kuvitella pellon ja pimeyden ja sitten yhden yksinäisen, sädehtivän, sydäntäsärkevän tähden. Ihana.

Se, kuinka kertoja ei pystynyt tarkentamaan katsettaan paikalle saapuneeseen hahmoon, onnistui jotenkin iskostumaan mieleeni. Se jotenkin kuvasi tilannetta juuri sopivalla tavalla ja oli hienosti keksitty.

Päivänvarjo oli tosi jännä yksityiskohta, ja se toi tähän jotain outoa symboliikkaa, jota en osannut enkä edes halunnut yrittää tulkita, koska minusta se oli täydellinen juuri sellaisenaan. Oli meinaan jokseenkin kummallista kuvitella, miksi ihmeessä kertojalla oli mukanaan juuri päivänvarjo, mutta se oli silti ihana yksityiskohta, varsinkin, kun se kulki sujuvasti mukana koko tarinan. Entinen äidinkielenopettajani olisi paasannut tarinan symbolista :D
Never regret something that once made you smile.

Vlad

  • Sudenmorsian
  • Valvoja
  • *****
  • Viestejä: 3 161
  • Loveatar
Vs: Tähtisadetta, S
« Vastaus #10 : 11.08.2013 10:21:28 »
Moi, teki taas mieli lukea Okakettua ja tämä käveli vastaan.

Mulla alkaa kohta käydä sun tekstien kohdalla sama, mitä kävi Lupan tekstien kohdalla; alan toistaa itseäni ja en millään keksi uusia kehumisenaiheita, vaan tyydyn laulamaan aina samaa virttä kuinka tykkään kirjoitustyylistä ja kuinka suloisenihania tekstit ovat ja ties mitä muuta, josta puhun aina. Mutta ei sitä voi muutakaan, kun sun tekstit ovat kerta kerran jälkeen sellaisia, että ne puhaltavat ajatukset tiehensä ja sitä tekstiä vain lukee ja lukee ajattelematta mitään muuta ja sitten sen loputtua ajattelee: höh, joko se loppui, olisin voinut lukea pidempäänkin, ja sitten hyökkää tekstin kimppuun uudestaan ja lukee sen heti perään toisen kerran.

Tämä teksti oli kaunis, jotenkin sadunomainen ja jostain syystä tykästyin päähenkilöön suuresti, tämä kun ei lannistunut realismin yrittäessä päästä valtaan, vaan jatkoi etsintäänsä ja pidin siitä, miten teksti kertoi, että niin kävi aina, mutta silti päähenkilö jatkoi etsintäänsä ja uskomista satuihin. Awwwwwww! Tykkäsin maahan satavista tähdistä, se on ajatuksena ja teemana ja minä ikinä onkaan ihana, vaikkakaan ei ehkä omaleimaisin.

Mutta eiköhän se käynyt jo selväksi, että tykkäsin tästä(kin)! Osaat kyllä kirjoittaa tavalla, joka ihastuttaa lukijan kerran toisensa jälkeen ja se on jotain, mistä olen kateellinen.
I love not man the less, but N A T U R E more.

Tänään ihmisen puolikas on huomenna leijonakuningas.



"Always"
1946-2016

NicuQ

  • Vieras
Vs: Tähtisadetta, S
« Vastaus #11 : 30.08.2013 23:18:39 »
Okei ääh. En nyt tiedä, mitä uutta voisin sanoa, kun edelliset kommentoijat ovat vieneet jo kaiken järkevän. Kuitenkin on ihan pakko kommentoida tätä, etten unohda tätä, koska luin tämän varmaan kolmesti läpi ja joka kerralla rakastuin ehkä aina vain enemmän ja enemmän tähän ideaan, kuvailuun ja ihan yleisolemukseen. Jo alkulause kiinnitti mun huomioni, koska jo sillä olit onnistunut kertomaan, että "hei, tää on hyvä teksti, kuvailu toimii ja lue pari lausetta pidemmälle, etkä voi enää lopettaa". Koska tän kuvailu tosiaan oli ihan hemmetin kaunista. Jätän sut nyt vaille kritiikkiä, koska en vaan .. pysty siihen.

Tässä ei vaan ollut mun mielestä mitään kritisoitavaa ja kaikki oli niin mun makuun, että ei sua voi kyllä sanoa muuta kuin uskomattomaksi, kun olet tälläisen kirjoittanut. Toisaalta taas muistan äkänneeni yhden tai pari pilkkua ja-sanan edessä ja se mua häiritsee usein todella paljon, mutta tähän tarinamaiseen muotoon se tuntui jotenkin vain sopivan. En älyä sitä, mutta aplodeja sulle siitäkin, heh. Tän tekstin jännä jaottelu lisäsi myös jotenkin tosi mukavasti persoonallisuutta ja teki tästä ihan omanlaisen ja erottuvan.

Lainaus
Minusta tuntui, kuin se olisi käpertynyt arasti ihoani vasten. Se liikahteli hiljaa kuin linnun sydän, kietoen kultaiset heijastukset kiinni sormiini.

- Tämä kohta oli vain jotain niin hienoa, että melkein taputin täällä oikeasti taidoillesi. Voit olla ylpeä itsestäsi, oikeasti.

Ja nyt kun olen ylistänyt sua, poistun paikalta. Halusin sun vain tietävän, että yksi finiläinen on tästä taas tykännyt ja kirjoitat todella upeasti. Jatka hyvää työtä. c:

Kaarne

  • Unenkutoja
  • ***
  • Viestejä: 7 559
  • Lunnikuningatar
Vs: Tähtisadetta, S
« Vastaus #12 : 15.02.2021 11:09:23 »
Stalkkerinappula vei tällä kertaa Okaketun tekstin ääreen, olipas hauska juttu. :D Terkkuja siis vuodelta 2009! (Ja joo, minulla ei ole parempaa tekemistä, koska täällä on käynnissä luento fokalisoinnista ja meikähän ei sellaisia kuuntele.  8) )

Jostain syystä en ole lukenut tätä tekstiä aiemmin, ehkei tätä ole listauksessasikaan? Mutta minusta tämä oli edelleen tosi kaunis ja herkkä teksti. Näkyy kyllä, että olet kehittynyt kymmenessä vuodessa kirjoittajana paljon, mutta

Lainaus
Etsintäretkilläni inhosin aina eniten näitä hetkiä, jolloin realismi yritti tuhota kaiken vaivalla rakentamani toiveikkuuden.

Realismi roskiin, kiitos. (Samaan paikkaan Edmundin ja Reinan kanssa, hömhöm.)

Tässä tekstissä fokalisointi oli kohdillaan. Kertojan tunteet tulevat hyvin esiin ja hänen äänensä on hiljainen mutta selvä, päättäväinen mutta kuitenkin hauras. Pidän siitä, miten tekstissä kuvataan vahvasti hänen sisäistä maailmaansa ja tavoitteitaan, ja siitä, miten kaunis kaari näinkin lyhyessä tekstissä rakentuu. Fiilistelin erityisesti henkeä haukkovia sydämenlyöntejä ja yön sammumisesta pieninä yksityiskohtina. :)

Ei mulla muuta. :D Hauskaa maanantaita!
what we save, saves us