Otsikko: Lämmintä paperia
Kirjoittaja: cooperaur
Fandom: Doctor Who
Paritus: Tohtori/Mestari (10./Simm!Master)
Ikäraja: Sallittu
Vastuuvapautus: Hahmot kuuluvat BBC:lle.
A/N: Angstinen yllätysinspis. Osallistuu
OTP10 2.0,
One True Something 20 ja
Fanfic-bingoon sanalla (noh, lauseella) "Yksin lämmin, kaksin lämpimämpi".
//Edit: A/N2: Sanoinkuvaamattoman ihana
eisitten kirjoitti tästä ficistä upean spin-offin
Paperimuistoja (K-11), tekstin joka julmasti sai mut kyynelehtimään kuin idiootin ja rakastamaan tota huippua kirjoittajatoveriani vielä entistä enemmän jos mahdollista. Menkää siis ja lukekaa. ❤
Lämmintä paperia
Mikään kieli koko universumissa ei riitä kuvaamaan sitä vihaa, jota Mestari tuntee Tohtoria kohtaan. Se ei ole pientä ärtymystä eikä lievää suuttumusta, se on puhdasta ja katkeraa, sinisellä liekillä palavaa vihaa. Eikä se ole ajoittaista tai ohimenevää, vaan se on jatkuvaa ja ikuista. Ja vaikka Mestari kuinka haluaisi - ja hän kyllä haluaisi, enemmän kuin mitään –, hän ei koskaan tulisi pääsemään siitä yli, ei koskaan onnistuisi luopumaan vihastaan.
Tohtori katsoo alas jalkojensa juureen, katsoo kuinka toinen on murentunut polvilleen ja haudannut päänsä käsiinsä, miettii mahtaako tämä itkeä. Hieman hämmentyneenä hän yrittää koskettaa Mestarin hiuksia, mutta tämä säpsähtää kauemmas kuin sähköiskun saaneena, ei nosta kasvojaan eikä puhu sanaakaan. Tohtori antaa hänen olla, puristaa neuvottomana käsissään pientä ja haurasta, kellertäväksi kulunutta lappua ja lukee sen vaivihkaa uudelleen.
minun nimeni on thete
mikä sinun nimesi on?
haluaisitko tulla koulun
jälken etsimään
virherkurskuja minun kannssa?
tiedän mistä nitä löytääLappu on Tohtorin kirjoittama. Hän ei muista kirjoittaneensa sitä, hänen on täytynyt olla korkeintaan kuusivuotias sen kirjoittaessaan, mutta hän tunnistaa lapsellisen käsialansa kirjoitusvirheineen. Silti hän ei tahdo ensin millään ymmärtää, kestää niin pitkään tajuta miksi ikivanha, rähjäinen paperinpala on yhä tallessa -
Älä koske siihen! Jos kosket siihen, lupaan että tapan sinut!Pystyen vain tahdonvoimallaan hillitsemään raivon ja paniikin sekaisen hyperventiloimisen Mestari yrittää hieroa hiljaista itkuaan pois turhautuneen väkivaltaisesti, yrittää nousta, muistaa uudelleeen kuinka Tohtori pitelee kulmat kurtistuneena lappua käsissään, sen on täytynyt tipahtaa Mestarin taskusta, lappu jota Tohtori ei ikinä saa lukea mutta nyt on jo myöhäistä. Mestarin polvia on alkanut särkeä, mutta hän ei kehtaa kohdata Tohtorin katsetta.
”Olen pahoillani. En koskaan... tiennyt. Olen niin pahoillani”, Tohtori sanoo lopulta.
Mestari käheä naurahdus on terävä ja kylmä kuin jääpuikko. Hän tahtoo kysyä Tohtorilta mitä tämä tarkalleen ottaen haluaa pyytää anteeksi. Sitäkö että tämä oli luvannut että yhdessä he varastaisivat kuun ja tähdet taivaalta ja jättänyt hänet sitten yksin Gallifreyhyn, palaamatta enää koskaan? Vai sitä että kun Mestarin lopulta, kaiken sen kymmenien ja taas kymmenien vuosien riutumisen ja ikävöinnin jälkeen vihdoinkin sitten oli onnistunut löytää Tohtori, tämä oli hädin tuskin muistanut häntä enää? Ehkä jopa sitä, että kaiken sen tappamisen ja muun hulluuden jälkeen tämä ei vieläkään ollut nähnyt häntä?
”Minä en...” Tohtori aloittaa, jääden sitten vaivaantuneesti miettimään sanojaan. Mielessään Mestari rukoilee että hän lopettaisi. ”Olen ollut yksin niin kauan... Mutta voisimme yrittää. Sinä merkitset minulle paljon.”
Pudistellen päätään Mestari pakottaa itsensä ylös. Hänen on päästävä pois. Nopeasti. Hänen sydämensä hakkaa tuhatta ja sataa, hänen kurkkuaan kuristaa niin ettei hän saa kunnolla henkeä ja hänen koko vartalonsa tahtoisi vain täristä. Hän tietää mitä Tohtori yrittää sanoa, hänellä on vain vaikeuksia saada se kuulostamaan joltain muulta kuin säälittävältä. Yksin lämmin, kaksin lämpimäpi. Mutta Mestarin on jo niin kylmä, on ollut siitä asti kuin Tohtori oli hylännyt hänet, ettei edes Tohtorin lämpö voisi enää sulattaa häntä. Hän vain tukehduttaisi Tohtorinkin kylmyytensä, upottaisi tämän samaan jäämereen kanssaan.
Turtana Mestari on juuri kääntymässä lähteäkseen, hän ei vilkaisekaan Tohtoriin vaan pitää katseensa kiinteästi lattiassa, kun Tohtori yhtäkkiä sanoo hiljaa jotain mikä saa hänen sisuksensa räjähtämään inhosta. Kyyneleet kihoavat takaisin hänen silmiinsä, hän puristaa ne kiinni ja yrittää hengittää. Hän haluaisi katsoa Tohtoria silmiin, haluaisi näyttää tälle millaisilla asioilla tämä leikittelee, mutta hän ei pysty. Joten seisoen yhä selin Tohtoriin, leuka vapisten mutta ääni varmana Mestari sanoo:
”Sinä et edes tiedä mitä se tarkoittaa. Sinä et ole koskaan rakastanut ketään muita kuin itseäsi.”
Niine sanoineen hän kävelee ulos Tardiksen ovesta, eikä enää koskaan palaa.