Author: Jordan
Rating: S
Genre: angst
Beta: en omista
Summary: Tällänen lyhyt tarina siitä, miten kaikki nuoret eivät ole niitä, joita näkee joka ilta istumassa mäkkärissä pari juustoateriaa nenän edessä.
A/N: Mitäs tässä sanois... Tää nyt oli tällanen kymmenen minuutin juttu, kun alkoi angstittamaan treenien jälkeen bussissa klo 22.30. Elämä tuntui vähän turhan rankalta ja olis ollut kivaa, kun kotona olisi ollut joku vastassa ja jääkaapista löytynyt muutakin, kuin valo. Palaute olisi enemmän kuin kivaa.
Kannat olallasi painavaa koululaukkua. Sen sisällä ovat kaikki kirjat, mitä tänään tarvitset lukioon, kuusi yhteensä. Kello on puoli viisi, kuinka monta tuntia siitä onkaan, kun olet saanut syötyä viimeksi? Kotiin päästyäsi heität laukun eteiseen, aivan siihen kenkien ja kenkälusikan juureen. Maha kurnii, mutta jos syöt nyt liikaa, sinua takuulla pistää kyljestä harjoituksissasi. Tunnet olosi kovin heikoksi. Lähinnä henkisesti kai. Et tiedä, miten jaksat vielä uudet treenit samalle päivälle. Kuinka monta tuntia oletkaan ehtinyt tällä viikolla jo harjoittelemaan, 13? Ja on vasta torstai. Olet usein miettinyt, minkälaista terästä nuoret entisaikaan olivatkaan, jos me olemme sitä ”pullamössö sukupolvea". Sinä et tiedä toisenlaista tapaa elää. Ystäväsi harjoittelevat paljon, ja niin myös vastustajasi, joten sinun täytyy harjoitella enemmän. Päivässä pitäisi olla vähintään 28 tuntia, että ehtisit tehdä kaiken, mitä sinun pitää.
Tiedät, ettei huippu-urheilulla ole helppoa elättää itseään, olet sitä paitsi nainen. Paremmin kuin hyvin tiedät myös, että mikään muukaan ei sinua tule elättämään. Et halua, että sinulle käy kuten vanhemmillesi. Toivoisit, että olisit voinut syntyä johonkin toiseen perheeseen. Johonkin, joka voisi kustantaa harrastuksesi ja koulusi, ostaa sinulle muutakin ruokaa, kuin makaronia ja jolla olisi ehkä varaa ostaa auto, tai ainakin maksaa bussimatkat. Illalla, kovien treenien jälkeen se kymmenen kilometriä, joka erottaa sinut kodistasi, minusta ja sängystä, johon käpertyä nukkumaan, tuntuvat maailman suurimmalta esteeltä. Pyöräilet matkan kyyneleet silmissäsi. Kyyneleet, joita pidättelet koko päivän ja koko ajan ne meinaavat ilmestyä helpommin. Ensin, kun kuuntelet nälvintää halvoista vaatteistasi, tai kun huomaat, että rahat eivät riitä ruokaan, saati uuteen matematiikan kirjaan. Lopulta käytät kaiken voimasi siihen, että kestät vastoinkäymiset, kuten lattialle tipahtaneet pyörän avaimet, tai sen, että punainen valo vaihtuu juuri, kun olet ylittämässä tietä. Vieressä seisovan bussin ikkunasta näet kasvosi, joita lasi vääristää pieniksi ja pyöreiksi. Se on hassun näköinen, muttet naura. Lasi tuntuu irvailevan sinulle tahallaan.
Näet minut jo kaukaa, juokset syliini vaikka jalkasi ovat väsyneet, eivätkä meinaa jaksaa enää kannatella omaa painoasi. Juokset ja heittäydyt käsivarsilleni. Vihdoin voit antaa kyyneltesi virrata poskillesi.
”Mä en jaksa…” nyyhkytät painaen otsasi kovemmin kaulaani vasten.
En sano mitään, liikutan vain sormiani kylkiäsi pitkin. Sinun ei tarvitse jaksaa yksin, minä autan.
Kohta sinä jo nukahdat siihen, kainalooni, vaatteet päällä. Kasvosi ovat levolliset, huulesi hiukan raollaan ja hengität uskomattoman rauhallisesti. Nuku nyt, rakkaani, kerää voimiasi. Huomenna on uusi päivä, ja sinun pitää pysyä vahvana. Tiedän, että pystyt siihen.
