Meldis kivaa että pikkukylän kuvailu onnistui, mä olen rakentanut ihan kamalasti (turhaa) lorea Langdonin ympärille
Mun mielestä tällaiset katoamistapaukset on tosi kiehtovia, ja paras loppu tietysti on aina se, kun kadonnut palaa takaisin kotiin.
Katsotaan miten käy! Julkaiseminen on tällä viikolla jäänyt, mutta onneksi luukut ovat syntyneet suht jouhevasti.
Luukku 17.William palveli päivän viidettätoista asiakasta, kun kaupan ovi avautui ja poliisit astuivat sisään.
Heidän tulonsa synnytti hiljaisuuden, jossa olisi voinut kuulla neulan tipahtavan lattialle. Langdonissa ei käynyt poliiseja, se ei ollut sellainen paikka. Herra Wilkins oli lähin mitä siellä tiedettiin virkavallasta, ja hänkin oli ollut eläkkeellä jo kymmenen vuotta.
Viimeksi Langdonissa oli käynyt poliisi kun Thomas ja Elizabeth löydettiin kuolleina poltetusta talostaan.
William pysyi rauhallisena, vaikka epämiellyttävä tunne hiipikin hänen niskaansa. “Hyvää päivää, herrat. Voinko auttaa?”
Toinen poliiseista kääntyi hänen puoleensa. “Omistatteko te tämän kaupan?”
“Kyllä vain”, William vastasi tyynesti. Poliisi nyökkäsi.
“Pahoittelemme häiriötä, hyvä herra. Sopiiko jos puhuttelemme asiakkaitanne hetken?”
William vilkaisi asiakkaitaan. Oli lounasaika, ja paikalla oli kolme nuorta naista josta kukaan tuskin oli ikinä edes nähnyt poliisia, herra Watts joka piti leipomoa kadun toisella puolella, Billy Thompson joka oli armoton juoruilija, ja herrat Small ja Cartridge joista kumpikin silmäilivät poliiseja epäluuloisesti. “Olkaa hyvä vain.”
Toinen poliiseista kiitti ja rykäisi. “Kuunnelkaa kaikki. Me etsimme poikaa, noin kahdentoista ikäistä. Kyseisellä pojalla on tumma tukka ja hiukan vaaleammat silmät, poskessa ohut arpi. Hän on hoikka ja kantaa mahdollisesti mukanaan ruskeaa reppua. Hän käyttää itsestään nimeä Rey.”
“Rey?” herra Cartridge toisti. “Eikö poikaparalla ole parempaa nimeä?”
“Siitä me emme tiedä mitään”, poliisi sanoi torjuvasti. “Me vain etsimme poikaa. Jokaisen, joka tietää pojasta mitään, on kruunun nimessä tultava kertomaan heti asiasta meille. Yövymme Leijonanpään majatalossa. Nyt toivotamme teille hyvää päivänjatkoa.” Poliisi kumarsi ja poistui vaitelias ystävänsä mukanaan.
Herra Small jäi tuijottamaan heidän peräänsä. “Tietävätkö nuo typerykset, että jokaikinen poika tässä kylässä on tummatukkainen ja ruskeasilmäinen?”
“Tietävätkö tosiaan”, William mutisi.
Hänen täytyi puhua Marien kanssa.
Luukku 18.“Minä en lähde ilman sinua.”
Kieran pani kätensä puuskaan ja mulkoili siskoaan. “Kyllä vain lähdet.”
“En lähde”, Marie ilmoitti tyynesti mutta niin peräänantamattomasti, että Carlo ihmetteli, miten Kieran pystyi pitämään pintansa. “Sinä tulet minun kanssani kotiin, Roger-sedän luo.”
Kieranin kasvoilla häivähti ohimenevä kaipaus, mutta hän pudisti päätään. “Minä en voi tulla.”
“Miksi et?” Marie intti. Kieran pudisti uudelleen päätään.
“Se ei ole turvallista. Se ei–”
Oksa rasahti rikki heidän takanaan. He käännähtivät ympäri.
“Carlo?”
Carlo kurtisti kulmiaan. “Isä?”
William kohotti kulmaansa pojalleen. “Mitä sinä teet täällä?” Samassa hän huomasi Marién. “Ettekö te kaksi ole vähän liian vanhoja leikkimään metsässä?”
“Me vain…”, Marie kääntyi ympäri.
Kieran oli kadonnut.
Luukku 19. Isä aavisti jotain, Carlo tiesi.
Hän ei ollut vielä yhtä hyvä kauppias kuin isä, mutta ei hän tyhmäkään ollut. Eilisiltana, kun isä oli yhyttänyt hänet ja Marién metsästä, hän oli laittanut aivan yllättäen illalliseksi tulista kalapataa. Se oli Carlon lempiruoka, jonka reseptin isä oli oppinut merimiesvuosinaan ja jota hän harvoin teki, koska siihen käytetyt yrtit olivat kalliita ja niitä saatiin vain silloin, kun eksoottisista maista tuleva maustelaiva purjehti Livallyn satamaan.
Carlo sai hädin tuskin nieltyä oman annoksensa, ja pujahti nukkumaan heti kun viimeinen haarukallinen oli kadonnut, jopa kieltäytyen harvinaisesta jälkiruuasta. Hän tiesi olevansa epäilyttävä, mutta ei voinut enää kestää isän tutkivia katseita ja äidin kyselyjä siitä, voiko hän ihan hyvin.
Ylhäällä huoneessaan hän lysähti vuoteeseen ja tuijotti kattoa. Sen valkoinen maali ei tarjonnut hänelle vastauksia.
Kieran.
Thomas-sedän ja Elizabeth-tädin ainut poika. Marién ja Elsien veli, Carlon serkku. Yksi kylän pojista, pala Langdonia, joka oli aina ollut siellä ja jonka olisi aina pitänyt olla. Hän ja Carlo olivat olleet melkein yhtä läheisiä kuin veljekset: he kyläilivät toistensa luona, kertoivat kauhujuttuja kuin heidän olisi pitänyt olla nukkumassa, seikkailivat metsässä muiden poikien kanssa, kuuntelivat kun Kieranin isä lauloi ja kaikki sanoivat, että kauniimpaa ääntä ei ollut koskaan Langdonissa kuultu.
Carlo huomasi, ettei hän oikeastaan muistanut tulipaloa. Hän oli kävellyt Reynoldsien palaneen talon ohi monta kertaa, he kaikki olivat, mutta hän ei muistanut, miltä siellä oli ensimmäisinä päivinä näyttänyt. Hän muisti, että äiti oli käskenyt hänen pysytellä kotona Edithin kanssa ja hän pysyi ja kertoi siskolle kaikki Elizabeth-tädin tarinat, jotka muisti.
Hän oli kysynyt isältä kerran, mitä tämä luuli Kieranille tapahtuneen. Isä oli kumartunut, laskenut kätensä hänen harteilleen ja selittänyt lempeästi, että joskus ruumiit paloivat niin pahasti, että jäljelle jäi pelkkää tuhkaa. Että Kieran oli kuollut niin kuin Elizabeth-täti ja Thomas-setäkin. Että kaikki eivät hyväksyneet sitä, mutta se oli totuus.
Myöhemmin Carlo kuuli muitakin teorioita. Joku väitti nähneensä miehen ajavan kovaa vauhtia kohti Livallya mukanaan pieni lapsi. Ja vaikka ajaja myöhemmin tunnistettiin herra Brennaniksi joka vei pientä sairasta tyttöään lääkäriin, huhut elivät.
Carlo uskoi isäänsä ja eikä kuunnellut juoruja, joita Kieranista liikkui. Ei ennen, kuin Marié veti hupun Reyn päästä.
Carlo nousi istumaan ja potkaisi kengät pois jalastaan. Hän ei löytäisi Kierania enää tänä yönä, siitä hän oli varma. Oli parasta yrittää vain nukkua.
Hän vajosi ohueen uneen täynnä varjoja ja unohtuneita muistoja.
Luukku 20. Seuraavana päivänä isä lähti kyläläisten kokoukseen Leijonanpään majataloon, ja käski tiukasti Carlon hoitaa kauppaa. Hänellä ei ollut lupa lähteä, ei edes äidin pajalle. Asiakkaita tuskin kävisi paljon mutta hän voisi hoitaa kirjanpidon, se olisi hyvää harjoitusta tulevaisuutta varten.
Asiakkaita ei ollut paljon, aivan kuten isä oli ennustanut, mutta kirjanpidostakaan ei tuntunut tulevan mitään. Yleensä Carlosta oli kiehtovaa katsella, miten numerot asettuivat siististi omille puolilleen saraketta, mutta nyt hänestä tuntui, kuin hän näkisi kaikessa Kieranin.
Hän toivoi, että Marié tulisi käymään. Tämä oli varmasti mennyt etsimään Kierania, ellei sitten isä ollut varoittanut Roger-setää. Mutta–
Kaupan ovi kävi. Carlo pakotti kohteliaan hymyn kasvoilleen ja kääntyi katsomaan ovea kohti.
Hänen sydämensä alkoi takoa nopeammin.
Tulijat olivat poliiseja, varmaan niitä samoja, jotka olivat käyneet kaupassa aikaisemmin. He pälyilivät ympäriinsä, kunnes toisen katse osui Carloon.
“Päivää”, Carlo sanoi ja kielsi itseään hölmöilemästä. Ei hänellä ollut mitään hätää. Tämä oli hänen isänsä kauppa, eikä hän ollut tehnyt mitään väärää. “Miten voin auttaa?”
Poliisit tuijottivat häntä hetken, sitten toinen naurahti. “Etköhän sinä auta meitä parhaiten lähtemällä mukaan, Rey.”
