5.Havahduin unestani siihen, kun kuulin tukahtuneen äännähdyksen, ja Thomas ponkaisi vieressäni nopeasti istualleen.
Kampesin puolinukuksissa kyynärpääni varaan ja siristelin kohti hänen hämärää, levotonta hahmoaan. Hän oli hengästynyt ja hieroi otsaansa kädellään.
”Thomas?” kysyin kummastuneena. ”Mikä hätänä?”
Hän ei vastannut hetkeen, vaan tuntui kasaavan itseään.
”Joskus olen yhä meressä heidän kanssaan”, hän vastasi lopulta oudolla, etäisellä äänellä, joka tuntui tulevan jonkinlaisen verhon takaa, ja näytti katsovan jotakin, mitä en itse nähnyt. ”Muistan sen aavemaisen hiljaisuuden. Kylmyyden. Heidän kivettyneet kasvonsa…”
Hänen äänensä vaikeni, vaikka tiesin hänen näkevän mielessään paljon muutakin. Hän tuijotti yhä kohti vastapäistä seinää lasittunein silmin. Siirsin käteni puristamaan hänen käsivarttaan, ja tunsin, kuinka jännittynyt se oli. Epämiellyttäviä muistikuvia oli noussut hänen puhuessaan myös omaan mieleeni, mutta työnsin ne toistaiseksi taka-alalle.
”Tiedän”, mumisin hiljaa, ja katsoin häntä huolestuneena. ”Mutta et ole siellä nyt. Olet Lontoossa minun kanssani.”
Tunsin käsivarren värähtävän hieman käteni alla, kuin hänellä olisi kylmä helteestä huolimatta. Hänen mielensä oli yhä selvästi muualla.
Oli kammottavaa nähdä hänet sellaisena, niin piinattuna. Sellaista ei ollut tapahtunut kertaakaan aiemmin nukkuessamme yhdessä New Yorkissa, eikä edes paluumatkallamme Englantiin, vaikka jouduimme ylittämään saman vesialueen, jolla haaksirikkouduimme.
Kotimatka oli toki ollut vaikea meille molemmille, ei ainoastaan siksi, että luottamuksemme merimatkustuksen turvallisuuteen oli kärsinyt, vaan myös siksi, että ohitimme alueen, joka oli yli tuhannen kanssamatkustajamme viimeinen leposija. Kuusi Thomasin seitsemästä soittajatoverista oli jäänyt kateisiin Atlantin syvyyksiin. Ainoastaan orkesterijohtaja Hartleyn ruumis viuluineen löydettiin turmaa seuraavina viikkoina.
Kun olimme ohittaneet turmakohdan, Thomas oli seissyt poissaolevana laivan kaiteen luona ja tuijottanut merelle, eikä tahtonut liikkua aloiltaan lähes koko päivänä. Se oli tehnyt oloni epämääräisen epämukavaksi, mutta en täysin tiennyt miksi.
Hän hengitti paraikaa syvään muutamaan otteeseen, ja tunsin vahvan käsivarren lihasten rentoutuvan hieman otteessani. Hänen ihonsa oli kostea vasten sormiani, enkä uskonut sen johtuvan huoneen korkeasta lämpötilasta.
”Olet oikeassa”, hän huokaisi ja tuntui sitten vakuuttelevan lähinnä itselleen: ”Se oli vain unta. Se on aina vain unta...”
”Kauanko tätä on jatkunut?” kysyin, toivoen hartaasti, ettei hän ollut kärsinyt painajaisista kaikki nämä kuukaudet.
”Se alkoi joitakin viikkoja sitten”, Thomas mutisi ja hieroi jälleen hikistä otsaansa lähes raivokkaana. ”Siitä lähtien kun palasin Lancashireen.”
Se oli ensimmäinen kerta kun näin hänet niin tuohtuneena. Olin yleensä meistä kahdesta alttiimpi hermostumaan, vaikkei minuakaan erityisen tuliseksi voinut kutsua – Thomas oli verrannut minua lähinnä sarvet tanassa olevaan metsäpeuraan, kun jokin epäkohta sai minut närkästymään. Nyt hän kuitenkin vaikutti olevan hyvin turhautunut ja levoton, ja pian hän nousikin seisomaan. Hän hengitti syvään ja venytteli hieman.
Aavistuksen synkästä tunnelmasta huolimatta en voinut olla salaa ihailematta sitä, kuinka katuvalon kajastus lankesi verhojen välistä hänen paljaalle vartalolleen, korostaen sen kaaria, kun hän seisoi selin sänkyyn: Se oli sellaisen miehen vartalo, joka oli tehnyt kehollista työtä maatilalla, ja joka usein polki polkupyörällä pitkin Lancashiren mäkisiä katuja. Samalla siinä ja hänen ihossaan oli pehmeää aistillisuutta, jota saattoi löytää muusikoista ja taiteilijoista – keho ei ollut raavaan työn loppuunkuluttama ja karski, vaan lihasten muodoista löytyi yhä nuorekasta pyöreyttä, vaikka hän oli yli kolmekymmenkesäinen.
”Käyn juomassa vettä”, hän sanoi olkansa yli ja heitti ylleen aamutakin sängyn jalkopäästä, saaden harhailevan katseeni kohoamaan.
Kävin takaisin selälleni, seuraten mietteliäänä hänen loittonevaa hahmoaan, kun hän käveli salonkiin ja sulki oven perässään. Kuulin lasin kilisevän, ja hänen kaatavan vettä pullosta. Sen jälkeen kuulin hänen astelevan kylpyhuoneeseen.
Tunsin sääliä ja myötätuntoa, sillä Thomas oli joutunut kärsimään tarpeeksi menettäessään hyviä ystäviään ja lähes oman henkensäkin. En kuitenkaan ollut varma kuinka ilmaista tunteitani vaikuttamatta holhoavalta. Emme olleet juuri puhuneet tapahtuneesta, muuta kuin sen, mikä oli pakollista, ja olimme kumpikin tahollamme pyrkineet jatkamaan elämäämme mahdollisimman normaalisti.
Kun lehdistön ajojahti oli ollut pahimmillaan, olimme saaneet tarpeeksi muistutuksia siitä, että tapahtunut oli leimannut meidät loppuelämäksemme. Toisaalta se oli myös tuonut meidät tiiviimmin yhteen – tarvetta keskusteluun ei ollut, sillä ymmärsimme kumpikin täydellisen hyvin, mitä olimme kokeneet.
Hän viivytteli aikansa. Kuulin, että hän oli palannut takaisin salonkiin, mutta jäi sinne joksikin aikaa. Se sai oloni jälleen epämukavaksi, samalla tavalla kuin silloin, kun hän oli seissyt
S/S Laplandin kaiteen luona tahtomatta liikkua. Oli kuin hän olisi ollut jollain tapaa tavoittamattomissani. En tiennyt missä hänen ajatuksensa harhailivat. Muistuttiko se minua siitä, kun olin kadottanut hänet merellä? Kenties.
Lopulta hän asteli hiljaa takaisin makuuhuoneeseen, ja näytti yllättyneeltä huomatessaan, että olin yhä hereillä.
”Parempi?” kysyin lyhyesti.
Hän nyökkäsi hiljaa, ja nyt näin hänen hymyilevän vaisusti mutta tyynesti hämärässä valossa. Se rauhoitti mieltäni. Hän oli jälleen tässä maailmassa.
Sitten hän tarttui aamutakkinsa vyöhön ja riisuutui, asettaen aamutakin takaisin sängyn jalkopäähän roikkumaan. Olin mahdollisesti ollut sanomassa jotakin, mutta unohdin sen nähdessäni hänen paljaan ihonsa.
Kun hän liukui takaisin viereeni vuoteeseen, kiersin käsivarteni hänen ympärilleen, kenties osittain halusta lohduttaa, ja osittain jonkinlaisesta halusta omistaa hänet täysin. Painoin kehoni häntä vasten.
”Kas vain. Tunnen, että minua on kaivattu”, hän naurahti ja vilkaisi merkitsevästi kohti peiton alle jääviä alueita.
Vastasin suutelemalla häntä korvan taakse lemmekkäänä, ja sain hänet huokaamaan matalasti.
~
Pelkäsin taloudenhoitajani haistavan hänen tuoksunsa ylläni, kun livahdin takaisin kotiini aamun aikaisina tunteina peseytyäkseni ja pukeutuakseni nopeasti työpäivääni varten. Lisäksi silmänaluseni olivat tummat vähäunisesta yöstä – huomasin sen peilistä, kun roiskin kylmää vettä kasvoilleni kylpyhuoneen käsienpesualtaasta.
Jätin tarkoituksella käsivarteni pesemättä. Rakastin Thomasin tuoksua ihollani, ja halusin pitää jotakin hänestä mukanani, kun olisimme erillämme. Jotakin, jonka voisin haistaa vienosti kesken työpäiväni, ja joka muistuttaisi minua jakamastamme kiihkeästä yöstä.
Halusinko aamiaista? En, söisin myöhemmin. Välttelin neiti Sandringhamin katsetta, ja pyrin lähtemään matkoihini niin pian kuin suinkin. Pelkäsin, että hän näkisi lävitseni, tietäisi jollakin yliaistillisella tavalla, missä huuleni ja käteni olivat olleet, ja mitä ne olivat tehneet. Että jokin olemuksessani viestisi, että oli tapahtunut jotakin, mitä muu maailma piti syntisenä ja vääränä, kuin jonkinlainen leima otsassani.
Oli kuitenkin täysin mahdollista, että taloudenhoitajani tulkitsi pitkän yöni vain naimattoman miehen alkoholinhuuruisena huvitteluna, eikä ajatellut siitä mitään sen kummempaa. Se ei ollut täysin poikkeuksellista – olinhan tullut juhlien jälkeen kotiin uupuneena ja ehkä aavistuksen juopuneena ennenkin. Kerran olin nukahtanut salongin sohvalle aamuyöstä, ja herätessäni huomannut, että neiti Sandringham oli peitellyt minut huovalla ja jättänyt viereeni pöydälle täyden vesipullon ja lasin. Siunattu olento.
Tuo ajatus tyynnytti minua hieman istuessani sinisen Roll’s Royceni takapenkillä matkalla Regent’s Streetille.
Thomasin oli määrä viipyä Lontoossa vähintäänkin kaksi viikkoa – hän yritti löytää itselleen pysyvää asuntoa muuttoaan varten, joten päivisin hän kävi katsomassa vuokrattavia sellaisia, ja toisinaan hän vietti aikaa uuden orkesterinsa ja Lontoossa asuvien sukulaistensa ja tuttaviensa seurassa ollessani töissä.
Joinakin päivinä söimme mahdollisuuksien mukaan yhdessä lounasta, toisinaan illallista. Välillä ehdimme varastaa tunnin Thomasin huoneistossa lounasaikaan, vain palatakseni takaisin töihin hiukset ja solmio hienoisessa epäjärjestyksessä, ahdistuneena siitä, että joku näkisi lävitseni. En kuitenkaan voinut ottaa tavaksi Paddingtonissa nukkumista ilman, että jatkuva poissaoloni olisi herättänyt epäilyksiä. Niinpä jouduimme pääsääntöisesti nukkumaan yömme erillämme.
Jo kirjeitse olimme puhuneet mahdollisuudesta matkustaa maaseudulle yhdessä – Thomas oli kohteliaasti muistuttanut minua siitä, että minun olisi syytä ottaa aikaa itselleni, sillä en ollut juuri muuta tehnytkään kuin töitä viikonloppuja myöten siitä lähtien, kun palasin Lontooseen.
”Olet siis varma, että se sopii?” kysyin ja laskin kahvikuppini asetille sivupöydälle. ”He eivät pahastu siitä, että tuot vieraan heidän maataloonsa?”
Sinä torstai-iltapäivänä olin viimein kutsunut Thomasin luokseni Bloomsburyyn, ja istuimme salongissani juomassa kahvia.
Tunsin itseni typeräksi, sillä istuin etäämmällä hänestä kuin vieraistani yleensä, vaikka jokainen osa minusta olisi tahtonut istua aivan liki ja hieroa jalkaani vasten hänen omaansa hellästi keskustellessamme.
”Eivät tietenkään”, Thomas naurahti lämpimästi. ”Serkkuni on vain iloinen, että maatalolle on käyttöä. Olen viettänyt siellä joitakin lapsuuden kesiäni, ja se on käytännössä koko suvun yhteinen.”
Thomasin Lontoossa asuva serkku omisti vanhan olkikattoisen sukutalon Kentin maaseudulta lähellä merenrantaa. Minun oli pakko myöntää, että kaipasin ulos tukalasta kaupungista, ja sitäkin suuremmalla syyllä, jos se tarkoitti, että saisimme vihdoin olla täysin eristyksissä.
”Ja…” aloitin hiljaisemmalla äänellä, hieman epäröivästi, sillä en tahtonut neiti Sandringhamin kuulevan, jos hän syystä tai toisesta sattuisi olemaan salongin oven takana. ”Olet siis varma, että pärjäämme ilman taloudenhoitajaa?”
Thomasin virne leveni, ja hän katsoi minua silmissään lähes isällistä hellyyttä, kuin olisin ollut hemmoteltu pikkupoika, joka oli kysynyt lapsellisen, mutta harmittoman kysymyksen. Jostain syystä kuitenkin pidin siitä.
”Osaan kyllä laittaa ruokaa ja tehdä tulet, jos olet siitä huolissasi”, hän vakuutteli ja hiljensi sitten ääntään, katsoen minua veitikkamaisesti. ”Sitä paitsi kolmannen henkilön läsnäolo vesittäisi koko matkan tarkoituksen, vai mitä?”
Nyökkäsin ehdottomana. Tavoitteenamme oli päästä eroon kaupungista, eroon yhteiskunnasta, eroon kaikista, jotka olisivat tiellämme, tai voisivat tuomita tekemisiämme. En vain yksinkertaisesti ollut tottunut elämään taloudessa, jonka pyörityksestä ei vastannut nainen. Se kertoi kuitenkin enemmän minusta – typerä kaupunkilaispoika. Tuhahdin itsekseni ja katsoin vastapäätäni istuvaa sellistiä täynnä arvostusta.
Maalaispoikani pitäisi minusta huolta.
Lupasin hänelle, että yrittäisin järjestää aikatauluni niin, että voisimme matkustaa seuraavan viikon perjantaina. Thomas sanoi keskustelevansa asiasta serkkunsa kanssa, ja palaisimme asiaan muutaman päivän sisällä.
”Tuskin maltan odottaa”, hän hymyili ja laski tyhjän kahvikuppinsa sivupöydälle. Sitten hän katsoi minua hieman mietteliäänä: ”Halusin itse asiassa kysyä sinulta jotain. The Langhamissa on huomisiltana musiikkia ja tanssia, ja tulevat työtoverini kutsuivat minut osallistumaan iltamaan kanssaan. Tahdotko tulla seurakseni? He sanoivat, että kuka tahansa ystävistäni on tervetullut.”
”Kuulostaa viehättävältä, tulen mielelläni”, vastasin hyväntuulisesti ja nojauduin rentona vasten tuolini selkänojaa.
Olisi mielenkiintoista nähdä hänen uusi työpaikkansa. Ja mikä oivallinen mahdollisuus yhteyksien luomiselle luksushotellin ja tavarataloni välillä, mietin hiljaisessa mielessäni.
”Tiedätkö…” jatkoin nojaten pääni kyynärpääni varaan tuolin käsinojalle, kun katsoin häntä. ”Olen kaivannut soittamista kanssasi. Kenties minun olisi aika hankkia itselleni piano, jotta voin jatkaa harjoittelua säännöllisesti.”
”Mainio ajatus, olet lahjakkaampi kuin luuletkaan”, hän kannusti silminnähden tyytyväisenä, kuin ylpeä opettaja. ”Siinä tapauksessa sinua ehkä ilahduttaa kuulla, että maalaistalostamme löytyy sellainen.”
”Ah – mutta sehän on loistavaa”, sanoin ja nousin venytellen tuolistani, astellen hitaasti hänen taakseen. ”Otatko mukaan sellosi? Olen ikävöinyt musiikkiasi.”
Sitä, ja kuinka hänen sormensa leikkivät soittimen kielillä. En kuitenkaan kehdannut sanoa sitä ääneen.
Thomas päästi myöntyvän äännähdyksen ja katsoi minua hymyillen olkansa yli.
Olin unohtanut itseni hetkeksi, ja annoin käteni laskeutua hieromaan hänen hartiaansa ja hyväilemään tummaa hiusrajaa hänen takaraivollaan. Hän painautui vasten kättäni päästäen miellyttävän, matalan murahduksen.
Tahdoin vaistomaisesti olla hänen lähellään, suukottaa paljasta ihoa hänen valkoisen kauluksensa ja korvansa välissä.
Jostain kuului kuitenkin taloudenhoitajan askeleita, ja vedin käteni pois kuin sähköiskun saaneena, ja siirryin kauemmas Thomasista.
Hän katsoi minua hieman myötätuntoisesti, kenties harmistuneenakin, muttei sanonut mitään.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
A/N: Klassisia miehiä, jotka eivät puhu tunteistaan ja ongelmistaan. Sehän johtaa aina johonkin hyvään
Vähän lore-droppia väliin – olen tajunnut, että Maurice on luonteensa perusteella ilmiselvä kauris astrologiselta merkiltään xD Thomas taas on härkä. Ja Thomas on muutaman vuoden Mauricea vanhempi, tästä oli ohimenevä maininta (tai arvelu) alkuperäisessä tarinassa, mutta tässä siitä ei toistaiseksi ole ollut puhetta.
