Given: Viesti jälkeen jääneille (Ritsuka Uenoyama) K-11 apokalyptinen teema 5/5

[Fairy tale]

Nimi: Viesti jälkeen jääneille
Fandom: Given
Hahmot: Ritsuka Uenoyama, (Mafuyu Sato), Mafuyun äiti ja muita
Ikäraja: K-11
Kirjoittaja: Fairy tale
Tyylijaji: Draama, angst, kristillinen teema, apokalyptinen teema, katastrofidraama, pako pedonmerkiltä ja antikristukselta
Varoitus: Herätyskristillinen fikki, uskoontulotarina, hahmojen kuolemia
Vastuuvapaus: Givenin hahmot kuuluvat Natsuki Kizulle. Lainattu hahmoja myös Kurokon koripallosta ja Haikyysta jne.
Yhteenveto: Eräänä tavallisena arkipäivänä kaikki muuttui. Kukaan ei ollut uskonut että näin voisi tapahtua. Ritsuka löytää Mafuyun hänelle jättämän viestin, josta Ritsukalle selviää mitä on tapahtunut.
Kirjoittajalta: Mitä maapallolla tapahtuu sen jälkeen, kun Jeesukseen uskovat katoavat yhtäkkiä, silmänräpäyksessä? Raamatun mukaan maapallolla eletään sen jälkeen 7 vuotta kestävä järkyttävä ajanjakso, jollaista ei ole ollut eikä koskaan sen jälkeen enää tule. Tempaus – rapture. Aihe josta on tehty elokuvia ja sillä on mässäilty. Tempaus (seurakunnan ylösotto) on tapahtuma, johon suurin osa Raamattua tuntevia uskovia luottaa tapahtuvaksi muutamia vuosia ennen, kuin Jeesus saapuu maan päälle näkyvällä tavalla.
Kirjoitan, koska en voi olla hiljaa. Rekin ja Langankin tarina jäi odottamaan että saan tämän valmiiksi ensin.

1. Suuri katoaminen

Ritsuka Uenoyaman uni oli levotonta ja ulkoa kuului tavallista tiheämmin hälytysajoneuvojen ääntä. Hän hätkähti täysin hereille ja katsoi puhelintaan. Siellä ei ollut kuitenkaan vaaratiedotteita maanjäristyksestä tai tsunamista. Hän katsoi kelloa. Se näytti neljä, joten oli vielä liian varhaista nousta ylös. Hän vajosi uudelleen peiton alle, mutta jokin ei vain tuntunut oikealta. Tosin mikään ei ollut tuntunut oikealta sen jälkeen, kun hän ja Mafuyu olivat eronneet. Se ei ollut tapahtunut täysin yllättäen eivätkä he olleet eronneet vihaisina. Mafuyu oli itkenyt ja samalla halannut häntä. He olivat pitäneet yhteyttä sen jälkeen usein.

Mafuyu oli löytänyt uudenlaisen elämän ja se oli saanut Ritsukan pelkästään hämmentyneeksi. Mafuyu oli alkanut käymään kirkossa ja kerran mies oli tullut hänen luokseen ja kertonut kuinka hän oli saanut syntinsä anteeksi ja he eivät voisi enää seurustella eivätkä asua yhdessä. Mafuyu oli itkenyt ja Ritsuka oli hajonnut palasiksi. He olivat nähneet viime aikoina aina vain vähemmän, mutta nyt kun Mafuyu ei yhtäkkiä ollutkaan hänen vierellään, hän vasta käsitti mitä oli menettänyt. Kuinka paljon Mafuyu olikaan hänelle merkinnyt. Mafuyu oli ollut kaikkea. Silti musiikki tuntui vieneen häntä vain kauemmas Mafuyusta. Hän itse oli ollut aivan liian kiireinen.

Ulkona auton varashälytin rämähti soimaan. Ritsuka ei saisi enää tänä yötä nukutuksi. Hän päätti nousta ylös. Mikään ei äkkiseltään näyttänyt tai vaikuttanut siltä että jotain erityistä olisi tapahtunut. Ulkona alkoi soida sireeni ja silloin Ritsuka avasi television ja kurkisti verhojen raosta ulos.
”Mitä nyt?” hän jupisi. Taivaanrannassa näkyi muutama helikopteri lentämässä.
”Onko jossain ollut onnettomuus vai mitä tämä kaikki meteli tarkoittaa?” hän puheli ääneen.
Uutislähetys pomppi Tokion paikallisuutisista koko maan kattaviin uutisiin. Uutisankkuri sai käteensä viestin jonka hän luki järkytys kasvoillaan.
Ihmisiä ei ole kadonnut vain Japanissa, vaan samankaltaisia uutisia kuullaan ympäri maailman. Katoamiset ovat aiheuttaneet liikenneonnettomuuksia ja turvallisuusongelmia eikä...

Olisiko Mafuyu kunnossa? Ritsuka huomasi ajattelevansa. Ei ollut päivää, jolloin hän ei olisi ajatellut tai ikävöinyt entistä poikaystäväänsä, olkoonkin että välissä oli muutama vuosi kun he olivat olleet pelkästään ystäviä. Hän laittoi Mafuyulle viestin. Tietysti hän nukkuisi vielä, koska oli niin aikaista. Hän laittoi viestejä myös Akihikolle, Harukille, Hiirakille ja Shitsuzumille. Jonkun olisi pakko vastata aamun aikana. Tuntien kuluessa yksi toisensa perään vastasi Ritsukalle. Kaikki oli hyvin. Mafuyu oli ainoa, joka ei vastannut.

Kun Mafuyu ei vastannut puheluihin, alkoi Ritsukan kärsivällisyys loppua. Hänen oli käytävä Mafuyun luona. Metromatkalla Mafuyun äiti soitti hänelle. Mafuyun äiti ei ollut soittanut hänelle muutamaan vuoteen. Mafuyulle oli tapahtunut jotakin, nyt se oli aivan varmaa.
”Uenoyama-san? Oletko nähnyt Mafuyuta. Hän ei vastaa minulle”, nainen sanoi hätääntyneenä.
”Olen juuri menossa hänen luokseen, koska hän ei vastaa viesteihin. Kerron lisää kun tiedän mitä on tapahtunut”, Ritsuka vastasi naiselle.
”Kiitos”, helpottunut ääni vastasi hänelle. Ritsuka ei kuitenkaan rauhoittunut puhelun jälkeen, vaan hän alkoi miettiä mitä hän löytäisi Mafuyun asunnolta.

Ritsuka soitti ovikelloa, mutta ei jäänyt odottamaan oven avausta kun hän jo meni omalla avaimellaan sisään. Asunto oli tavallinen pieni yksiö, samanlainen kuin miljoonilla muilla tokiolaisilla. Asunto oli tyhjä, Mafuyu ei ollut siellä. Tiskialtaassa oli muutamia pesemättömiä astioita. Sänky oli petaamaton ja lattialla sängyn vierellä oli puhelin. Outoa. Mafuyu ei lähtisi mihinkään ilman puhelinta. Puhelimen vieressä oli tuttu paksu kirja, jota Mafuyu oli viimeisinä vuosina lukenut. Raamattu. Ritsuka etsi johtolankoja siitä, mihin Mafuyu olisi voinut mennä. Hänen kaikki kenkänsä ja vaatteensa näyttivät olevan kaapissa tai eteisessä. Matkalaukku ja reppu olivat kotona. Hammasharja ja passikin löytyivät hänen kotoaan.

”Minne sinä olet lähtenyt? Mihin sinulla oli niin kiire, että et edes pakannut lähtiessäsi!?” Ritsuka sanoi ääneen ja istui lattialle. Pieni kauhu alkoi hiipiä hänen mieleensä. Oliko joku kidnapannut hänet? Soittanut ovikelloa ja raahannut mukanaan? Hän otti Mafuyun puhelimen ja selasi parin viime päivän viestit ja puhelut. Ugetsu Murata, Kai Ichinose, Momiji Sohma, Midorima Shintaro, Kise Ryota ja muutamia muita. Ritsuka lähetti heidän puhelimiinsa viestejä, mutta kukaan ei vastannut. Kohta puhelin soi ja Ritsuka pelästyi. Kuka hänelle soitti? Tai siis kuka tavoitteli Mafuyuta?
”Mafuyu! Sinäkö se olet?” hätääntynyt naisen ääni kuului puhelimesta.
”Tämä on Uenoyama Ritsuka. Minulla on Mafuyun puhelin, mutta hän on itse kadonnut...”

”Minulla on Kisen puhelin. En löydä häntä mistään!” nainen parahti.
”Rauhoitu. Kerro ensin kuka sinä olet, niin voidaan etsiä Mafuyuta ja Kiseä yhdessä”, Ritsuka sanoi.
”Minä olen Momoi ja pelkään pahoin että tiedän missä Kise ja Mafuyu ovat. Emme löydä heitä enää. He ovat poissa”, hän sanoi ja purskahti sitten itkemään. Ritsuka oli aivan hämillään. Miten tuo nainen saattoi tietää tästä jotakin? Miten niin ovat poissa?
”Shhhh, rauhoitu”, Ritsuka yritti parhaansa.
”Löysitkö sinä sen, minkä Mafuyu jätti sinulle? Hän sanoi aina että jättäisi sinulle viestin, jos näin kävisi”, Momoi sanoi.
”En ole löytänyt mitään viestiä”, Ritsuka totesi. Sitten hänen mielessään jysähti jokin. Tiesikö Mafuyu, että näin kävisi? Siksikö hän oli jättänyt hänelle viestin?

”Etsi hänen tavaroistaan. Sen on oltava jossakin. Hänen tietokoneellaan tai hänen Raamattunsa välissä tai puhelimessaan. Ota ne kaikki talteen. Älä anna kenenkään ottaa ja takavarikoida niitä”, nainen sanoi.
”Odota, taisin löytää jotakin”, Ritsuka sanoi siirtäessään Mafuyun Raamattua sivuun. Sen välissä oli kuin olikin kirjekuori jonka päällä oli hänen nimensä. Hän nielaisi.
”Löysin viestin”, Ritsuka sanoi.
”Älä katoa mihinkään. Minulla ei ole juuri nyt ketään. Autathan minua?” nainen pyysi.
”En minä katoa. Minulla on Mafuyun puhelin ja sinulla on Kisen puhelin. Sovitaan että soitan sinulle vähän myöhemmin”, Ritsuka sanoi.
”Kiitos”, nainen sanoi ääni särkyen puhelun päättyessä.

Ritsukan kädet tärisivät. Mitä hän löytäisi kirjekuoresta. Mitä Mafuyu oli kirjoittanut hänelle. Yleensä ihmiset jättivät viestejä jälkeensä, kun he olivat riistäneet itseltään hengen. Ritsukan sydän melkein pakahtui ajatuksesta, että Mafuyu olisi tehnyt niin. Kyyneleet täyttivät hänen silmänsä kun avasi kuoren ja tarttui kirjeeseen. Sitten hän kuitenkin käsitti että ihmisiä oli kadonnut ympäri maailman. Mafuyu ei ollut ainoa.

Ritsuka – rakkain ystäväni
Jos luet tätä, todennäköisesti etsit minua. Ehkä olet kuullut uutisia myös muista kadonneista. Muistatko ne monet keskustelumme, joita kävimme. Minä olen turvassa. Raamatun Jeesus on hakenut maan päältä omansa turvaan taivaaseen.Ympäri maailman on tapahtunut sama. Jeesukseen uskovat ovat kadonneet. Pyydän että olet nyt tarkkaavainen ja kuuntelet. Sinun tulee olla varuillasi. Monta vuotta minä ja muut rukoilimme sinun puolestasi. Sinäkin voit pelastua ja päästä tänne, minne mekin. Mutta nyt maapallolle koittavat kovat ajat, todella pimeät ja synkät vuodet.

Muistathan kuinka me yhdessä katselimme jo sitä kuinka tämä kaikki alkoi. Me elimme yhdessä läpi pandemian ja kuulimme uutisia sodista. Oli Venäjän hyökkäys Ukrainaan, taifuuni Nanmadol jossa Ugetsu menetti kotinsa, Iranin hyökkäys Israeliin ja sitä seurannut pitkä Gazan hävitys ja Koreoiden kireät välit, mellakoita ympäri maailman. Jatkuvasti jossain päin maata oli tulipaloja, suuria tuhotulvia, maanjäristyksiä ja sitä seuranneita tsunameita. Maailman kauppajärjestelmä alkoi ontua ja ruoan hinta nousi, tuli katovuosia. Se kaikki oli vain alkua, sillä nyt alkaa tämän maailmanajan viimeiset seitsemän vuotta. Minä olen itkenyt ja polvillani rukoillut, että sinä ymmärtäisit ja käsittäisit. Olen anonut että sinäkin voisit tulla Jeesuksen luokse. Ritsuka! Tule!

Seurakunnassa jossa kävin, tuskin on paljon ihmisiä jäljellä, mutta jos heitä on, etsi heidät ja liittoudu heidän kanssaan. Älä jää yksin. Äläkä missään nimessä ota käteesi tai otsaasi merkkiä jolla liitytään talousliittoon. Se on paholaisen ansa! Ilman merkkiä ei voi ostaa eikä myydä mitään, mutta Jumala pitää huolen niistä, jotka Häneen turvaavat. Pyydän Ritsuka, rakas ystäväni, anna elämäsi Jumalan käsiin. Hän antaa leipää ja juotavaa taivaasta. Tietokoneellani on kansio, jossa on sinun nimesi. Löydät sieltä linkkejä ja ladattuja tiedostoja tärkeisiin videoihin. On mahdollista että niitä ei enää Internetistä löydy. Ota myös Raamattuni. Löydät sen viimeisiltä sivuilta vastauksia siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Ja vielä yksi pyyntö. Pidä äidistäni huolta. Ota hänet mukaasi minne menetkin, kun pakenet vaikeita aikoja. Tokiossa Herran vuonna 20XX.

Sinun - Mafuyu

Ritsuka luki viestin sydän pamppaillen kerran, luki sen toisen kerran silmät lasittuneina ja kolmannella kerralla hän itki. Mafuyu oli rakastanut häntä viimeiseen saakka. Mafuyu ei ollut koskaan oikeasti hylännyt häntä kokonaan eikä hän ollut koskaan luovuttanut. Hän oli rukoillut hänen kurjan sieluriepunsa tähden, mutta hän ei ollut ollut koskaan valmis menemään kirkolle. Eikä hän ollut koskaan uskaltanut pysähtyä miettimään syntejään saati luopumaan niistä.

Kuinka itsekäs ja menestyshakuinen hän olikaan ollut. Menestys oli tuonut hänelle rahaa ja suosiota, mutta ajanut toisinaan myös viinanhuuruisiin viikkoihin. Hän oli Mafuyun jälkeen löytänyt itselleen myös yhden yön tuttavuuksia, mutta ei hän ollut oikeasti pitänyt siitä elämästä. Mafuyu oli lopulta hänen kaikkensa, hänen sielunkumppaninsa, paras ystävänsä, lohduttajansa ja avaimensa onneen. Nyt Mafuyu oli poissa – lopullisesti, mutta hän oli jättänyt hänelle avaimet siihen miten tulisi toimia.

Ritsuka itki ja yritti koota itseään.
Hän avasi Mafuyun tietokoneen ja löysi sieltä kansion joka oli nimetty hänen nimellään ja hän avasi sen. Siellä oli useita videotiedostoja ja tekstiasiakirjoja. Siellä oli useita Mafuyun kirjoittamia kirjeitä, pieniä viestejä hänelle vuosien varrelta. Hän avasi ensimmäisen viestin ja luki. Hän avasi yhden videoista ja katseli hetken. Hän käsitti kohta että useat videot olivat Mafuyun seurakunnalta. Hän silmäili videoitten otsikoita ja löysi niiden joukosta kastejuhlan, jolloin Mafuyu oli käynyt kasteella. Ritsuka huomasi kohta katsoneen koko videon läpi. Se oli tilaisuus, johon Mafuyu oli kutsunut hänet mukaan, mutta hän ei ollut mennyt.

”Mafuyu. Olen pahoillani”, Ritsuka itki. ”Olen pahoillani etten tullut. Anna anteeksi, olin aina niin itsekäs.”
Sitten Mafuyun puhelin soi ja Ritsukan piti vastata siihen. Se oli Mafuyun äiti, Mashiro.
”Uenoyama-san?”
”Minulla on Mafuyun puhelin. Tiedän missä hän on, hän jätti viestin”, Ritsuka sanoi.
”Minne hän on mennyt?” Mashiro kysyi.
”En voi puhua siitä puhelimessa. Tulen sinne vielä tänään jos olet kotona”, Ritsuka sanoi.
”Hyvä on, nähdään myöhemmin.”

Kaduilta kuului rikkoutuvan lasin ääntä ja poliisin sireenien ääntä. Ritsuka avasi Mafuyun television ja katseli uutiskuvaa. Hän pisti merkille, että uutisissa ei ollut enää puhettakaan siitä, että kadonneet ihmiset olisivat oikeasti kadonneet, vaan nyt tarjottiin selitykseksi sitä, että viranomaiset olivat pidättäneet ihmisiä jotka olivat mukana suuressa huijauksessa. Myös kadonneitten määrää vähäteltiin eikä määrä enää ollutkaan miljoonia vaan ehkä joitakin tuhansia. Ritsuka kuunteli uutisia ihmeissään. Mitä ihmettä oli tapahtunut aamuyön uutisten jälkeen? Miksi asiaa vähäteltiin ja yritettiin keksiä ties mitä selityksiä?

Ritsuka kuivasi kyyneleensä hihaansa. Hän pakkasi Mafuyun tietokoneen ja laturin ja kännykän reppuunsa. Hän katsoi Raamattua ja mietti ottaisiko vai jättäisikö hän sen. Mafuyu oli pyytänyt häntä ottamaan sen mukaansa. Hän pakkasi punakantisen Raamatun reppuunsa ja poistui Mafuyun asunnosta. Hänellä ei ollut aavistustakaan mitä tämä oikein tarkoitti, mutta Mafuyu oli tarkoittanut, että hän lukisi kaikki viestit ja katsoisi kaikki videot, jotka Mafuyu oli hänelle osoittanut. Jos se oli Mafuyun viimeinen toive hänelle, hänen pitäisi tehdä parhaansa ja toimia sen mukaan.

[Fairy tale]

2. Viestejä ja avaimia

Ritsuka Uenoyama istui Mafuyun äidin kanssa keittiön pöydän äärellä ja näytti hänelle Mafuyun viestin ja mitä kaikkea hän oli tietokoneelleen jättänyt. Mashiro itki ja Ritsukalla oli täysi työ pitää itsensä kasassa.
”Minun pieni poikani. Kuinka usein hän pyysikään minua mukaan kirkolle. Kävin kaksi kertaa. Kaksi!” Mashiro sanoi.
”Minun täytyy tavata vielä nainen, jolla on Kisen puhelin. Hän tietää jotakin lisää”, Ritsuka sanoi. ”Mafuyu halusi että tulisit mukaani. Tule, mennään ottamaan asioista selvää”, hän jatkoi ja ojensi kätensä Mafuyun äidille. Nainen nousi ja nyökkäsi.
Ritsuka soitti Momoille Kisen kännykkään ja he sopivat tapaavansa seurakunnalla, jossa Mafuyu ja Kise kävivät.

”Täällä on muutama henkilö minun kanssani. Odotamme teitä”, Momoi sanoi.
Ritsuka ja Mashiro liittyivät muiden seuraan pieneen huoneeseen. Kaikki olivat vakavia ja surullisia. He olivat myös peloissaan. Yhdessä he kävivät läpi kadonneitten ystäviensä jälkeen jättämiä viestejä ja tietokoneisiin jätettyjä tiedostoja. He valvoivat koko yön ottaen selvää asioista eikä kukaan pystynyt nukkumaan silmäystäkään, kun heille oli selvinnyt kuinka vakavia aikoja heidän edessään olisi. He kuuntelivat saarnan joka koski uskovien tempausta ja sitä seuraavaa ajanjaksoa maan päällä, jolloin käyttöön tulisi merkkiin perustuva talousliitto.

”Ettekö muista, että minä, kun vielä olin teidän tykönänne, sanoin tämän teille? Ja nyt te tiedätte, mikä pidättää, niin että hän vasta ajallansa ilmestyy. Sillä laittomuuden salaisuus on jo vaikuttamassa; jahka vain tulee tieltä poistetuksi se, joka nyt vielä pidättää, niin silloin ilmestyy tuo laiton, jonka Herra Jeesus on surmaava suunsa henkäyksellä ja tuhoava tulemuksensa ilmestyksellä, tuo, jonka tulemus tapahtuu saatanan vaikutuksesta valheen kaikella voimalla ja tunnusteoilla ja ihmeillä ja kaikilla vääryyden viettelyksillä niille, jotka joutuvat kadotukseen, sen tähden etteivät ottaneet vastaan rakkautta totuuteen, voidaksensa pelastua. Ja sen tähden Jumala lähettää heille väkevän eksytyksen, niin että he uskovat valheen, että kaikki ne tuomittaisiin, jotka eivät ole uskoneet totuutta, vaan mielistyneet vääryyteen.” (2 tess 2:5-12)

He kuuntelivat kuinka videosaarnassa paljastettiin, että seurakunnan piti väistyä pois, tulla otetuksi tieltä pois. Kun Pyhä Henki, joka vaikutti seurakunnan kautta, otettaisi pois, voisi Antikristus tulla esiin ja aloittaa suuren mittaluokan valhekampanjansa, johon kuuluisi myös tunnustekoja ja ihmeitä.
”Tämähän on järkyttävää”, Miya totesi kaiken jälkeen.
”Meidän on pakko varoittaa omaisiamme ja ystäviämme”, Ritsuka sanoi. ”Ja samaan aikaan emme voi olla varmoja siitä, kuka on meidän puolellamme ja kuka on meitä vastaan.”
”Meidän täytyy laatia suunnitelma. Ehdotan että palaamme tänne tulevana iltana, kun olemme käyneet ystävämme ja läheisemme läpi”, Tatsuya ehdotti.

Kukin lähti kotiinsa eikä kenelläkään ollut turvallinen olo. Tuntui kuin jokin olisi seurannut heitä ja vakoillut jokaista askelta ja kuunnellut jokaisen puhelun ja keskustelun. Ritsuka käveli sydän kurkussa vanhempiensa luokse ja toivoi että voisi tavoittaa myös siskonsa. Heitä pitäisi varoittaa talousliittoon liittyvästä merkistä, uskoisivat he häntä tai ei. Ja seuraavaksi hän kävisi Akihikon ja Harukin luona. Hän kuuli isältään järkyttävän uutisen.
”Verkkopankit ja automaatit eivät toimi. Mistään ei saa tällä hetkellä rahaa ja on jo uutisoitu että niiden tilalle otetaan käyttöön uudenlainen järjestelmä...”, hänen isänsä sanoi. Ritsuka ei ollut koskaan ennen anonut mitään rähmällään nelinkontin lattialla, mutta nyt hän pyysi isäänsä kuuntelemaan.

”Mitä sinä siellä lattialla teet? Nouse ylös ja kerro mitä sinä tiedät”, hänen isänsä sanoi.
Ritsuka kertoi. Hän näytti Mafuyun tietokoneella olevan videon uudesta tulevasta talousjärjestelmästä. Hänen isänsä tuijotti videota suu auki. Se oli jotain aivan muuta, mitä televisiossa oli asiasta kerrottu.
”Kopioin tämän ja muutaman muun videon sinulle. Mutta pyydän, älä liity siihen talousliittoon! Kerro tämä äidille ja Yayoille. Älkää tehkö mitään hätiköityä”, Ritsuka sanoi. Hän näki isänsä kasvoilla epäuskoa ja ehkä vähättelyäkin. Antikristus? Kaikkea sitä kuulikaan!
Mutta hänen oli jatkettava matkaa. Hänen olisi kerrottava tästä ennen, kuin oli liian myöhäistä.

Haruki avasi oven ja päästi Ritsukan sisään.
”Mafuyu ja melkein kaikki hänen kirkoltaan ovat kadonneiden joukossa”, Ritsuka sanoi ennen, kuin oli edes kunnolla päässyt sisään.
”Mitä sinä oikein sanot?” Haruki ihmetteli.
”Missä Akihiko on?” Ritsuka kysyi.
”Hän lähti kauppaan, mutta ei ole palannut vielä”, hän sanoi mutta aivan pian ovi avautui ja Akihiko palasi kotiin.
”Maksukortit ovat jumissa kaikkialla. Onneksi minulla oli mukana käteistä”, hän sanoi.
”Ritsukalla on kerrottavaa”, Haruki sanoi ja he asettuivat kaikki olohuoneeseen.
”Te päätätte itse mitä uskotte vai uskotteko mitään, mutta tulin varoittamaan teitä. Tulin kertomaan mitä Mafuyu jätti tiedoksi viestissään ja videoissaan. Minä menen Mafuyun seurakunnalle jossa meitä on pieni ryhmä ja päätämme vielä tänä iltana mitä teemme jatkossa”, hän kertoi.

Akihiko luki Mafuyun viestin. Hän ja Haruki ottivat kopioita Ritsukalle osoitetuista videotallenteista.
”Näin äkkiseltään tämä kuulostaa salaliittoteorialta ja aivan potaskalta”, hän sanoi.
”Tiedän”, Ritsuka sanoi. ”Mutta tämä on Mafuyu. Minun on pakko ottaa selvää asioista. En voi ohittaa niitä vain olkaani kohauttamalla. Mafuyu on... oli kaikkeni”, hän sanoi vielä.
”Kukaan näistä ihmisistä ei vastannut viesteihin, joita lähetin Mafuyun puhelimesta”, Ritsuka sanoi osoittaen nimilistaa. ”Ugetsu oli heidän joukossaan. Käsitätkö? He olivat kaikki kirkolta.”
”Me mietimme ja kuuntelemme videot”, Haruki lupasi.
”Tiedättekö. Eilen aamuyöllä uutiset puhuivat miljoonista kadonneista ympäri maailman, mutta jo keskipäivän uutisissa annettiin aivan toisenlainen kuva tapahtumista. Ei puhuttu enää kadonneista vaan pidätetyistä, eikä puhuttu enää miljoonista vaan vain tuhansista. Se oli niin silmiinpistävä ero, että se tuntui oudolta”, Ritsuka kertoi. ”Joku valehtelee eikä kerro kaikkea.”

Haruki katsoi Akihikoon, joka selvästi mietti ja pureskeli kaikkea sitä mitä oli kuullut.
”Minun täytyy vielä käydä Hiirakin ja Shitsuzumin luona. Hän oli jo laittamassa kenkiä takaisin jalkaansa ja avasi oven, kun Haruki vielä tuli hänen luokseen.
”Kiitos että kerroit tämän”, hän sanoi.
Kaduilla oli paljon ihmisiä liikkeellä, kuten aina Tokiossa ruuhka-aikaan. Tunnelma tuntui kuitenkin kireältä ja se saattoi liittyä siihen, mitä hän kuuli ihmisten puhuvan hiljaa keskenään. Maksuliikenne takkuili pahan kerran. Ritsukalla oli yhtäkkiä alaston olo, sillä hän kuljeskeli ympäriinsä tietokone täynnä kohdistettua tietoa ja Raamattu repussaan. Aivan kuin hän kuljettaisi jotain vaarallista ja luvatonta mukanaan.

Hän kävi pikaisesti kotonaan, kävi suihkussa ja vaihtoi vaatteensa. Hän nukahti sängylleen valvottuaan läpi koko yön ja nukkui muutaman tunnin, kunnes hänen puhelimensa soi.
”Missä sinä olet?” Mashiro kysyi ääni väristen.
”Nukahdin. Olen kotona. Mitä kello on?” Ritsuka kysyi.
”Kello on jo kahdeksan. Kaikki muut ovat jo koolla”, nainen vastasi.
”Voi paska, nukuin pommiin. Tulen saman tien.”
”Pääasia että olet kunnossa. Me aloitamme katsomaan seuraavaa videota.”

Ritsuka liittyi muiden seuraan kuuntelemaan seuraavaa videota. He katsoivat heti perään uuden videon. Se kosketti heitä ja he käsittivät että he eivät voineet paeta tulevia vihanvuosia mihinkään muuhun, kuin turvaamalla Jumalaan. Heidän pitäisi tehdä parannusta synneistä ja antaa elämänsä Jeesukselle nyt tänään. He olivat kaikki kuin käveleviä aikapommeja. He saattoivat kuolla minä hetkenä hyvänsä.
”Jeesus sanoi: Totisesti, totisesti minä sanon sinulle: jos joku ei synny vedestä ja Hengestä, ei hän voi päästä sisälle Jumalan valtakuntaan. Mikä lihasta on syntynyt, on liha; ja mikä Hengestä on syntynyt, on henki. Älä ihmettele, että minä sanoin sinulle: teidän täytyy syntyä uudesti, ylhäältä. Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on jokaisen, joka on Hengestä syntynyt." (Joh. 3:5-8)

Tatsuya katsoi heidän pientä seitsemän hengen joukkoaan.
”Ymmärrättekö kaikki mitä me olemme juuri kuulleet?” hän kysyi. ”Meidän tulee katua ja kääntyä pois synneistämme ja luottaa Jeesuksen ristintyöhön omalle kohdallemme, hän sanoi. ”Kuinka monta kertaa minä kuulin tämän saarnan itsekin, mutta en ollut valmis. Nyt meillä ei ole muuta mahdollisuutta, jos haluamme selviytyä tulevista ahdingoista ja päästä lopulta Jumalan valtakuntaan.”
He rukoilivat yksimielisesti ja antoivat sinä yön hetkenä elämänsä Jeesukselle.
”Etsitään jostain nukkumapaikka ja huomenna täytämme kastealtaan ja otamme kasteen, niin kuin meitä on kehotettu”, Tatsuya sanoi vielä.

He keskustelivat vielä kaikesta siitä, mitä heidän tulisi tehdä, sillä kaikki tiesivät nyt, että uusi talousjärjestelmä ajettaisi hyvin nopealla aikataululla käyttöön ympäri maailman ja ihmisten olisi tehtävä päätös joko liittyä järjestelmään tai jäädä siitä pois. Ja kaikki, jotka jäisivät siitä pois joutuisivat vainon kohteiksi. Heidät olisi auttamatta merkitty vihollisjoukkoihin kuuluvaksi, jotka eivät antaneet kunniaa korkealle herralle, kuten televisiossa asia esitettiin.
Huoneen toisella puolella nukkuivat Mashiro, Momoi ja kaksi muuta naista. Huoneen toisella puolella Ritsuka keskusteli Tatsyan ja Miyan kanssa.
”Mafuyun yhdessä viestissä on koordinaatit johonkin maaseudulle ja viittaus että sinne kannattaisi pyrkiä, kun Tokiossa alkaisi olla mahdoton elää”, Ritsuka sanoi.
”Selvitetään tuo mitä pikimmiten. Tarvitsemme yhden isomman auton tai kaksi pienempää ja jokaisen pitäisi ottaa mukaansa kaikki mitä kotoa voi mukaan ottaa”, Tatsuya sanoi.

Miya oli vaitonainen heidän seurassaan. Hän katseli puhelimeltaan kuvia Okinawan ystävistään, jotka eivät olleet vastanneet hänen viesteihinsä. Heidät oli otettu turvaan. Ja ne muutamat, jotka vastasivat hänen viesteihinsä eivät näyttäneet käsittävän lainkaan mitä oikein tapahtui.

*

Seuraava päivä oli aivan erityinen. Tatsuya ja Momoi täyttivät kastealtaan vedellä ja sen jälkeen ryhmä aloitti päivänsä rukouksella ja katsomalla uuden videon. Videolla esiintyi seurakunnan musiikkiryhmä, jossa Mafuyu soitti akustista kitaraa ja lauloi. Ritsuka ei voinut kuin itkeä sen nähtyään. Mafuyun kaunis laulunääni yhdistettynä noihin taivaallisiin lauluihin oli hänelle aivan liikaa. Myös Mafuyun äiti itki. Kun Ritsuka löysi lavalta kitaran hän halusi opetella soittamaan ne kappaleet, joita oli kuullut Mafuyun laulavan. Taitavana kitaristina se kävi nopeasti ja kävi ilmi että laulu oli jo tuttu Momoille ja Tatsuyalle. Kohta he kaikki lauloivat yhdessä ja valmistautuivat omaan kastetilaisuuteensa.

Nimesi on korkein, nimesi on suurin, nimesi yli muiden on.
Kaikki hallitukset ja vallat, asemat ja voimat, nimesi yli niiden on.
Laulaa enkelit, pyhä. Laulaa luotusi, pyhä.
Korotettu oot, pyhä. Aina oot pyhä.

Sinä iltana he ottivat kukin kasteen, lukivat yhdessä Raamattua ja lauloivat vielä lisää. He menisivät taas päivän töihin ja tapaisivat taas seuraavana iltapäivänä tuoden mahdollisimman paljon tavaroita kotoaan. He varautuivat siihen, että heidän pitäisi lähteä kiireellisellä aikataululla pois Tokiosta ja suunnata kohti maaseutua. He ottaisivat selvää minkälainen paikka olisi siellä, mihin koordinaatit osoittivat.

*

Hiiragilta oli tullut viesti Ritsukan puhelimeen ja hän päätti mennä käymään ystäviensä luona. Kun hän oli jo lähellä heidän kotitaloaan, hänen mieleensä nousi vahvana ajatus.
Älä mene! Pakene! Se oli aivan odottamatonta, eikä Ritsuka ollut kokenut ennen mitään vastaavaa, mutta hän totteli. Sen oli oltava varoitus hänelle. Hän lähti juoksemaan takaisin metroasemalle ja vilkaisi taakseen. Hänen perässään juoksi kaksi hänelle aivan tuntematonta virkapukuista miestä. Hän tajusi sillä hetkellä ettei voisi mennä kotiin. Eikä hän voisi palata seurakunnalle ainakaan heti. Takaa-ajo oli alkanut. Ritsuka piiloutui metrotunneleiden vessaan pitkäksi ajaksi.
Reitti on selvä, mutta älä mene kotiin.

Kun hän pääsi seurakunnalle, hän polvistui penkille ja rukoili voimaa itselleen. Kunpa hän olisi ollut mukana siinä joukossa, joka oli otettu turvaan. Miksi hänen pitikään olla niin kovakorvainen ja jääräpäinen, ettei ollut viitsinyt ottaa asioista ajoissa selvää? Hän tarttui Mafuyun Raamattuun ja katseli sitä. Ei hän ehtisi lukea sitä edes kertaalleen läpi, kun hän jo menettäisi henkensä. Hän kuitenkin avasi sen ja se aukesi Jesajan kirjan luvun 43 kohdalta.
”Älä pelkää, sillä minä olen lunastanut sinut, minä olen sinut nimeltä kutsunut; sinä olet minun. Jos vetten läpi kuljet, olen minä sinun kanssasi, jos virtojen läpi, eivät ne sinua upota; jos tulen läpi käyt, et sinä kärvenny, eikä liekki sinua polta. Sillä minä olen Herra, sinun Jumalasi, Israelin Pyhä, sinun vapahtajasi.” (Jes. 43:1-3)

Kun he kokoontuivat seuraavana päivänä, heillä oli kaikilla jotain kerrottavaa ja jaettavaa. Heille kaikille oli vahvistunut se ajatus, että heidän oli lähdettävä Tokiosta pikaisesti.
”Minulle nousi vahvasti mieleeni Jesajan 26. luku ja siitä muutama jae”, Momoi sanoi.
”Mene, kansani, kammioihisi ja sulje ovet jälkeesi, lymyä hetkinen, kunnes viha on ohitse mennyt. Sillä katso, Herra lähtee asuinsijastaan kostamaan maan asukkaille heidän pahat tekonsa, ja maa paljastaa verivelkansa eikä surmattujansa enää peitä.” (Jes. 26:20-21)

Niin he valmistautuivat lähtemään. He pakkasivat pakettiauton ja toisen pienemmän auton täyteen tavaraa. He rukoilivat neuvoa siihen voisiko Ritsuka hakea tavaroitaan ennen lähtöä ja saivat asialle vahvistuksen. He pysähtyivät lyhyeksi ajaksi ja Ritsuka kävi vielä kerran kotonaan. Sen jälkeen he tankkasivat autot käteisellä rahalla ja lähtivät kohti maaseutua. Heidän autonsa olivat täynnä tarvikkeita, vaatteita ja ruokaa. Ritsuka oli ottanut seurakunnalta mukaansa Mafuyun käyttämän kitaran ja kotelosta löytyi joitakin varakieliäkin. He eivät tienneet milloin heidän puhelimensa tai Internetyhteytensä lakkaisivat toimimasta, mutta he ottivat tärkeimmät mukaansa. He uskoivat että Jumala olisi voimallinen hoitamaan vaikka heidän laskunsakin, jos heidän oli tärkeä tietää mitä ulkomaailmassa tapahtui.


Kukaan heistä ei katsonut taakseen, vaikka kukin kantoi sydämellään taakkaa läheisistä, jotka he jättivät kaupunkiin.

[Fairy tale]

3. Pakovuodet

Ritsuka soitti kitaraa ja muut hänen vierellään lauloivat. Pieni joukko oli löytänyt heille jätetyistä koordinaateista tyhjillään olevan pienen maatilan. Sieltä löytyi muutama nälkäinen eläinkin, sillä ne olivat olleet muutaman viikon ilman isäntäväkeä. Lähimpään naapuriin oli useampi kilometri. He siivosivat ja selvittivät mitä kaikkea tilalla olisi. He olivat viikon siivoamisen jälkeen löytäneet lipaston laatikosta Raamatun ja viestin, joka oli heille osoitettu. Silloin he käsittivät, että joku oli valmistanut paikkaa näitä pahoja vuosia varten. Maatilalta löytyi useita huoneita täynnä patjoja ja peittoja. Maakellarista löytyi suuri määrä säilykkeitä ja muuta ruokaa. Autotallista löytyi aggregaatti ja useita kuutiota polttoainetta.

He olivat luoneet itselleen säännöllisen päivärytmin ja työvuorot, jotta kaikki sujuisi ja riidoilta vältyttäisi.
”Tämän viestin kirjoittaja antaa ymmärtää, että tänne saattaa hakeutua vuosien aikana useampiakin ihmisiä. Voimme vain varautua siihen, että muitakin on vielä tulossa”, Tatsuya sanoi. ”Se tarkoittaa sitä, että tämän paikan koordinaatit on kerrottu myös muualla kuin Tokiossa.”
”Meidän pitää rukoilla paljon viisautta miten voimme toimia oikein ja pysyä turvassa”, Momoi sanoi. ”Jos maa järisee tai halkeaa tai jos päällemme sataa tulta tai lentää drooneja, niin tämä paikka ei välttämättä suojaa meitä. Tarvitsemme jatkuvaa rukousta ja ajoittaista paastoamista”, hän lisäsi.
”Ja minusta meidän pitäisi koota ulkona kasvava sato talteen ennen kuin ilmat kylmenevät ja talvi tulee”, Mashiro sanoi.

Joka päivä he rukoilivat yhdessä ja erikseen, tekivät töitä, tutkivat Raamattua ja seurasivat uutisia. He käyttivät säästellen aggregaatin tarjoamaa sähkövoimaa, sillä talvella he tarvitsivat sitä enemmän jotta voisivat pysyä lämpimänä. Pienestä televisiosta he katsoivat joka ilta hetken uutisia. Monien heidän puhelimet eivät enää menneet Internettiin, mutta he olivat keksineet keinon päästä sinne hetkittäin yhdeltä tietokoneelta. He eivät vielä käsittäneet, kuinka heidän yllään oli yliluonnollinen varjelus ja suoja, kun he vain pysyttelivät aivan maatilan lähellä. He saivat kuitenkin nähdä ihmeitä niiden vuosien aikana.

Viikot kuluivat.

Ritsuka oli kävelemässä autotallille kytkemään aggregaatin hetkeksi pois päältä, kun hän näki suoraan yläpuolellaan droonin. Hän jähmettyi paikoilleen ja hänen sydämensä hakkasi vimmatusti.
Nytkö heidän pelinsä oli pelattu? Tähänkö tämä nyt päättyi? Hän katsoi droonia kuinka se aivan varmasti näytti kuvaa maatilalta jonnekin kauas ja vakoili heitä. Silloin tapahtui jotain ihmeellistä. Ritsuka katseli kuinka usean metrin mittainen valtava enkeli tuli ja ohjasi droonin pois ja tuhosi sen. Sen jälkeen enkeli näytti katsovan suoraan häneen ja hänen piti peittää kasvonsa. Hän kuuli sanat. Tämä alue on autio ja tyhjä, täysin ilman karttaa. He eivät näe sitä.

Ikkunasta ulos katsonut Miya oli myös nähnyt enkelin ja Mashiro kertoi nähneensä näyn, jossa heidän yllään oli kuin suojaava kilpi, jonka alla ei ollut muuta kuin tyhjä pelto. Se vahvisti sen, mitä Ritsuka oli kuullut enkelin sanovan. Vakoilijat eivät nähneet maatilaa, vaan pelkkää autiota peltoa. He olivat turvassa. He olivat turvassa silloinkin, kun he tunsivat kuinka maa järisi ja taivas pimeni moneksi päiväksi heidän yläpuolelleen, eikä yötä voinut erottaa päivästä.

*

Talven tultua Tatsuya oli rukousvuorossa, kun hän sai tehtävän. Hänelle näytettiin näyssä kuinka muutaman kilometrin päässä maatilalta oli tulossa joitakin, jotka etsivät turvapaikkaa, mutta heidän voimansa olivat loppuneet. Hänen tulisi lähteä heitä vastaan ja ottaa reki ja huopia mukaansa sekä kuumaa juotavaa sekä ottaa Ritsuka avukseen. Ohjeet olivat selkeät ja hän kertoi kaikille että hänen pitäisi mennä. Muut jäivät rukoilemaan, sillä alueella oli jatkuvasti lennokkeja ja drooneja ja pellolle putosi usein ties mitä romurautaa tai ammusten jäännöksiä.
”Mitä me löydämme päästyämme heidän luo?” Ritsuka kysyi.
”En ole varma. Näin vain lumessa tarpovia hahmoja jotka etsivät maatilaa, mutta he ovat näännyksissä”, Tatsuya kertoi.

He olivat pukeutuneet lämpimästi ja heillä oli lyhty mukanaan hämärässä iltapäivässä. Ilma oli sakeanaan lunta ja tuhkaa. He vetivät rekeä perässään ja pysyttelivät tiellä. Pimeällä ei enää lennätetty drooneja, mutta kaukaa kuului ammusten ääniä, kuin tykinlaukauksia. He eivät olleet koskaan lähteneet maatilalta pois näin kauas, koska suojakilpi kattoi vain pienen alueen. Lumi narisi kenkien alla ja tuuli vinkui korvissa. Ja aivan yllättäen he kohtasivat pienen joukon, jonka etunenässä seisoi lyhyt nuori mies joka piti keppiä kädessään osoittaessaan sillä heitä.
”Seis! Keitä te olette?”

Tatsuya ja Ritsuka nostivat kätensä ylös.
”Olemme maatilalta, jota te etsitte. Tulimme teitä vastaan, koska tarvitsette apua”, Tatsuya sanoi. Pieni joukko oli edelleen epäluuloinen, eikä mies laskenut keppiä alas.
”Jeesus ilmoitti tulostanne. Olkaa rauhassa”, Tatsuya lisäsi vielä. Sillon mies lysähti lumeen istumaan muiden vierelle ja itki.
”Kaksi joukostamme ammuttiin”, mies sanoi. Ritsuka nielaisi kuullessaan ulkomaailman kauhuja.
”Olemme kävelleet useita päiviä Miyagin prefektuurista ja ruokamme loppui pari päivää sitten”, yksi naisista sanoi.

Tatsuya tarjosi heille kuumaa juotavaa. He käärivät mukana olevien kahden ruumiit rekeen ja antoivat kulkijoille huopia. He esittelivät itsensä ja koko ajan keppi kädessä ollut nuori mies tuijotti Ritsukaa.
”Sinä muistutat häntä”, mies joka kertoi olevansa Hinata Shoyo sanoi osoittaessaan heidän kuollutta matkakumppaniaan. Ritsuka katsoi tarkemmin kuolleen miehen kasvoja ja ällistyi.
”Hän on Kageyama Tobio”, Hinata Shoyo kertoi.
”H...hän on serkkuni”, Ritsuka sanoi silminnähden liikuttuneena.
”Tämä toinen matkakumppanimme on Tsukishima Kei.”
”Kuinka pitkän matkan olette kantaneet heitä mukananne?” Tatsuya kysyi.
”Vain joitakin satoja metrejä, mutta väsyimme. Emme jaksaneet enää, emmekä tienneet kuinka pitkästi kertomallenne maatilalle on matkaa”, Shoyo sanoi.

”Ovatko ampujat olleet näin lähellä?” Ritsuka järkyttyi. ”Maatilalle on ehkä kahden kilometrin matka. Meidän täytyy heti lähteä takaisin. Emme voi jäädä tähän”, hän lisäsi.
”Rauhoitu”, Tatsuya sanoi. ”Meillä on suojelus juuri niin kauan, kuin sitä tarvitsemme ja pääsemme takaisin”, hän muistutti.
”Mitä te oikein puhutte?” Natsu, yksi naisista ihmetteli.
”Maatila on varjeltu. Sitä ei näe droonien kameroista vaikka niitä lentää sen yllä. Olemme saaneet siitä useamman kerran vahvistuksen”, Tatsuya kertoi.
”Jumalan kiitos siitä”, Shoyo sanoi.
Pieni seurue kulki hitaasti ja suruissaan kohti maatilaa. He olivat kaikki hiljaa.

Kuolleet vietiin autotalliin. Seurueen elävät Hinata Shoyo ja hänen siskonsa Hinata Natsu sekä muut naiset Shimizu ja Yachi söivät ja menivät sitten Mashiron valmistamaan kuumaan kylpyyn. Uudet tulokkaat saivat olla varmoja, että he olivat päässeet turvalliseen paikkaan ja he menivät aikaisin nukkumaan. Ritsuka oli omissa ajatuksissaan. Hän mietti serkkuansa Tobiota ja tämän karua kohtaloa. Siitä oli monen monituista vuotta, kun he olivat viimeksi tavanneet ja nytkin olisi ollut mukava päästä juttelemaan. Kissa puski Ritsukaa jalkaan ja tuli hänen vierelleen kehräämään ja lohduttamaan. Kun Ritsukan oli vaikea avautua suruistaan muille, hän otti kissan syliinsä ja rapsutti sitä. Hän mietti kestäisikö hän loppuun asti näitä vuosia. Hän oli päässyt maatilalle, mutta oli monia muita jotka menettivät henkensä kaupungeissa ja kylissä. Kestäisikö maatila loppuun saakka? Pysyisikö Japani liitoksissaan loppuun saakka vai uppoaisiko se mereen?

”Sillä niinä päivinä on oleva ahdistus, jonka kaltaista ei ole ollut hamasta luomakunnan alusta, jonka Jumala on luonut, tähän asti, eikä milloinkaan tule. Ja ellei Herra lyhentäisi niitä päiviä, ei mikään liha pelastuisi; mutta valittujen tähden, jotka hän on valinnut, hän on lyhentänyt ne päivät.” (Mark. 13:19-20)

Niin jatkui maatilalla arki uudella kokoonpanolla.

*

Vuosien varrella maatilalle saapui joitakin uusia ryhmiä. Heitä oli lopulta yhteensä 24 henkilöä. Vaikka kaikkea oli säännöstelty ja kesällä kaikki tekivät parhaansa kasvattaakseen lisää ruokaa, kaikki tarvikkeet vähenivät ja heillä olisi edelleen elettävänä muutama vuosi. He saivat kuitenkin nähdä kuinka ihmeellisellä tavalla heistä pidettiin huolta. Kun joku heistä sairasti, he rukoilivat parantumista ja niin tapahtui. Kun heidän kaivonsa ehtyi, ei astioissa ja tynnyreissä oleva vesi koskaan loppunut. Kun pelto ja puutarha kuivuivat eivätkä antaneet enää satoa, ei heiltä silti loppunut leipä.

He olivat toisinaan viikkokausia ilman uutisia ulkomaailmasta, koska sähköt eivät toimineen ja he halusivat säästää aggregaatin polttoainetta talven varalle. Välillä ulos ei voinut mennä useaan päivään, koska ilma oli sakeanaan tuhoa, milloin korventavaa paahdetta, milloin taas koko pelto oli muuttunut tulvivaksi järveksi. Talvella lunta saattoi kinostua pienen kukkulan verran. Ritsukan mieltä painoi ahdistus, murhe ja ikävä. Ei ollut helppoa elää pienessä tilassa osana ryhmää. Hän ei päässyt pakoon eikä saanut omaa tilaa.

Toisinaan hän soitti yksinään kitaraa ja se nosti muistoja Givenin ajoilta. Muistiko Mafuyu häntä enää siellä perillä kirkkaudessa? Ilmeisesti siellä ei muistettu vanhoja ihmissuhteita, paitsi vasta sitten kun joku heistä saapuisi sinne perille. Mitä hänen perheelleen oli käynyt? Kestäisikö hänen uskonsa loppuun saakka? Olisiko sittenkin ollut parempi jäädä Tokioon ja kuolla siellä?

Ritsuka itki ja tunsi itsensä yksinäiseksi kaikkien näiden ihmisten keskellä. Ei ollut hänen tapaistaan avautua ja kertoa asioitaan. Niinpä hän jäi yksin asioineen. Mafuyun äiti oli ainoa kaikista, joka tiesi minkälainen suhde hänellä oli ollut Mafuyuun. Hänen taistelunsa jatkui, vaikka hän ei niin halunnutkaan. Hän oli syntinen ja kurja ihminen, pieni ja mitätön.
”Veli antaa veljensä kuolemaan ja isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiansa vastaan ja tappavat heidät. Ja te joudutte kaikkien vihattaviksi minun nimeni tähden; mutta joka vahvana pysyy loppuun asti, se pelastuu.” (Mark. 13:12-13)
Ritsuka ei ollut varma, olisiko hän niin vahva, että hän voisi pelastua. Jos hän vain juoksisi pellolle ja kuolisi sinne. Hän oli vain piileskellyt koko tämän ajan, kun muut olivat paenneet henkensä edestä ja menettäneet ystäviään ja perheenjäseniään.

Miya tuli hänen vierelleen ja oli pitkään vain ihan hiljaa.
”Voitko soittaa sen kappaleen jonka sävelsit jokin aika sitten?” hän pyysi. ”Olet ainoa joka täällä osaa soittaa ja se on yksi niitä asioita, joka vähän nostaa mielialaa ylös.”
Ritsuka otti kitaran ja alkoi soittaa ja laulaa. Hänen soitollaan oli sittenkin tarkoitus. Heidän oli tarkoitus tulla maatilalle heti alussa ja pitää kaikkea kunnossa. Heidän tehtävänsä oli odottaa muita jotka tulivat heidän jälkeensä. He eivät olleet sattumalta olleet ensimmäisiä. Ilman heitä kissa ja ne muut eläimet olisivat kuolleet nälkään.

Hänen mielensä kirkastui vähän. Kun hän jatkoi soittamista, muut kerääntyivät hänen vierelleen ja he lauloivat ja saivat kaikki virkistyä.

[Fairy tale]

4. Turvapaikkani

Muutama kuukausi kului tasaisesi 24 henkilön kokoonpanolla, mutta sen jälkeen tapahtui jotain. Se oli ensin vain pieni muutos, joka kasvoi vähitellen. Tatsuya oli pistänyt merkille, että muutamat eivät kunnioittaneet heidän yhteisiä sääntöjään, eivätkä välittäneet yhteisistä kokoontumisista, kun he rukoilivat tai lukivat Raamattua. Se alkoi tuoda eripuraa ja kateellisuutta heidän keskuuteen. Joku oli soittanut Ritsukan kitaraa ja yksi kielistä oli katkennut, mutta kukaan ei halunnut kertoa mitä sen kanssa oli käynyt.

”En pidä tästä”, Momoi itki Tatsuyan olkapäätä vasten. ”Niin pitkään kaikki meni hyvin. Miksi näin piti käydä, kun muutenkin kaikki on niin kauheaa ja vaikeaa?”
”Olemme saaneet pitkään olla siunauksen alla. Mutta emme ole pyhiä vaan syntisiä. Ehkä oli vain ajan kysymys milloin joukkomme hajoaa”, Tatsuya sanoi.
Miya oli keittiövuorossa Ritsukan kanssa ja laittoivat tarjolle syötävää. He katsoivat toisiaan sanomatta sanaakaan, mutta he käsittivät että jotakin oli tapahtunut. Jotain, joka olisi kohtalokasta. Sitten Miya sanoi sen ääneen.
”Huomaatko saman mitä minä?” Miya sanoi ja osoitti sormellaan vesitynnyriä ja sitten ruokakaappia. Ritsuka nyökkäsi. Varastot olivat alkaneet huveta.

Illalla Tatsuya otti asian puheeksi suoraan ja kaunistelematta.
”Meidän tulee olla yksimielisiä ja antaa toisillemme anteeksi. Muuten Jumala ottaa siunauksen yltämme”, hän sanoi. ”Se on alkanut jo ja se näkyy vesivarastojen ja ruokavarastojen hupenemisena. Se ei tarkoita sitä, että joku olisi syönyt tai juonut liikaa, vaan sitä että ruokaihme ei ole saanut jatkua niin, kuin se on jo useiden kuukausien aikana jatkunut. Me emme voi pysyä valheessa. Jumala tahtoo totuutta salatuimpaan saakka.”
Muutamat itkivät sen puheen jälkeen.
”Tämä on ollut turvapaikkamme ja saakoon se olla sitä myös jatkossa. Me kaikki tiedämme että meillä on vielä yli kaksi vuotta tätä aikajaksoa edessämme”, Momoi sanoi.

Uutiset maailmalta eivät olleet hyviä. He näkivät televisiosta vain enenevää sekasortoa ja kauhua. Luonnonmullistukset olivat jokapäiväisiä. Kokonaisia vuoria sortui ja maa repesi avaten avonaisia laavavirtoja. Maa järisi monin paikoin ja sitä seurasi suuria tsunameita, jotka olivat peittäneet useita kaupunkeja alleen. Osa Tokiosta oli myös veden varassa. Sodat ja taudit vaivasivat ihmisiä ja vesi oli monin paikoin saastunutta. Silloin Mashiro ehdotti erityistä rukous- ja paastoviikkoa, johon kaikki yksimielisesti suostuivat.

Oot turvapaikkani, sä täytät syömeni,
ain lauluin jotka lohduttaa, kun pelko ahdistaa.
Sinuun luottaa voin, sinuun luottaa voin,
sulta heikot voiman saa, voimaa Jumalan.

Pienen hetken he saivat nähdä että kaikki palasi ennalleen. Mutta liian nopeasti se katosi ja haihtui ilmaan. Pimeys ja epätoivo olivat niin kovin syvällä ihmissydämessä. Ylpeys ei halunnut antaa periksi Jumalan pyhyydelle ja synti joka niin helposti kietoo, oli saanut sijaa heidän yhteisössään.
”Ei jokainen, joka sanoo minulle: ’Herra, Herra’, pääse taivasten valtakuntaan. Sinne pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” (Matt. 7:21) ”Joka sanoo: Minä tunnen hänet", eikä pidä hänen käskyjänsä, se on valhettelija, ja totuus ei ole hänessä. Mutta joka pitää hänen sanansa, hänessä on Jumalan rakkaus totisesti täydelliseksi tullut. Siitä me tiedämme, että me hänessä olemme. Joka sanoo hänessä pysyvänsä, on velvollinen vaeltamaan, niin kuin hän vaelsi.” (1. Joh 2:4-6)

Ritsuka oli saanut kasvaa uskossa ja Jumalan tuntemisessa näinä vuosina. Hän tiesi että hänellä ei ollut muita vaihtoehtoja, kuin antaa syntinsä Jeesuksen kannettavaksi joka päivä. Ja hän tarvitsi Pyhän Hengen voimaa, jotta pystyi elämään lähellä Jeesusta ja pysyäkseen poissa synnistä. Nyt hän koki niin järkyttävää painostusta ja pimeyttä, joka tuntui vievän vähäisenkin valon ja ilon elämästä. Paholainen oli saanut jalansijaa heidän yhteisössään ja vaikka kaikki näytti päällisin puolin pyhältä ja oikealta, se joka kulki Pyhän Hengen ohjauksessa tunsi kyllä toisen hengen, joka oli tullut rikkomaan ja hajottamaan. Rukous tuntui jäävän katonrajaan eikä Raamatun sana virvoittanut. Kitaran kielet katkesivat yhä useammin. Varakielet olisi kohta kaikki käytetty. Ruoka ja juoma vähenivät vähitellen ja lisäsi pakokauhun tunnelmaa kaikissa.

Älä pelkää, usko ainoastaan.
Oli vaikea olla pelkäämättä. Oliko heidän joukossaan joku, joka ei kuulunutkaan Jeesukselle? Vai oliko joku tai jotkut antaneet periksi synnille tahallaan? Ritsuka kamppaili edelleen syntien kanssa, jotka niin kovasti roikkuivat hänessä kiinni ja joihin hän loiskahti aina vain uudelleen. Hän koki jonkin aikaa olleensa niistä vapaa, mutta viime viikkoina vanha synti oli alkanut kiehtoa uudelleen. Kaiken tämän ankean ajan keskellä, jossa ei ollut tarjolla modernia pikaruokaa, viihdettä ja huvituksia, vaan tiukkaa pyhää elämää, olivat vaikeita.
”Jeesus, etkö sinä voisi jo tulla? Tai päästää minut pois täältä kaiken keskeltä. En ole varma kestänkö enää kovin kauaa”, Ritsuka pyysi kun hän oli yksin pimeässä kellarissa.

*

Kaikki meni vain pahemmaksi kun maatilan kissa löytyi kuolleena autotallilta. Kaikesta näki ettei se ollut luonnollinen kuolema. Joku oli tehnyt sen tahallaan. Miya sulkeutui täysin seuraaviksi päiviksi. Hän kärsi hiljaa ja sulkeutui huoneen nurkkaan yksinään. Ritsuka hautasi kissan Tatsuyan ja Momoin kanssa. Hän oli järkyttynyt, mutta ei yllättynyt.
”Mitä ihmettä me voimme tehdä?” Ritsuka kysyi.
Tatsuya pudisti päätään. Hän tiesi mitä kaikki kävivät läpi, sillä hän tunsi sen saman painostuksen kuin muutkin.
”Voimme vartioida ainoastaan omaa sydäntämme, emme muiden”, hän sanoi surullisena.
”En tiedä kuinka kauan kestän tällaista”, Momoi sanoi ääni väristen ja Ritsuka katsoi häntä. Nainen oli vienyt sanat hänen suustaan.
Kissan menetys oli kova kolaus heistä muutamille.

Yön pimeinä tunteina, kun nukkuminen oli muutenkin vaikeaa, saivat monet todistaa kuinka jokin pimeä vaikutti heidän keskellään. Ritsuka ei olisi halunnut nähdä sitä, mitä hän näki. Mutta nyt hän tiesi ketkä heidän joukostaan eivät olleet uskossaan tosissaan. Avoin rietastelu huoneen nurkassa oli tarpeeksi suuri todiste. Se päästi sen saman henkivallan vapaaksi, mikä oli kiusannut Ritsukaa vuosia ja hänen oli pakko lähteä huoneesta, sillä hänen alkoi olla vaikea hengittääkin.
”Joka sanoo valkeudessa olevansa, mutta vihaa veljeänsä, se on yhä vielä pimeydessä. Joka rakastaa veljeänsä, se pysyy valkeudessa, ja hänessä ei ole pahennusta. Mutta joka vihaa veljeänsä, se on pimeydessä ja vaeltaa pimeydessä, eikä hän tiedä, mihin menee; sillä pimeys on sokaissut hänen silmänsä.”(1. Joh 2:9-11)

Ritsuka halusi pois! Hän halusi juosta kauas pois! Niin suurella voimalla vanhat asiat ja teot palasivat hänen mieleensä kiusaamaan ja houkuttelemaan. Ulko-ovella hän melkein törmäsi Shoyoon ja säikähti.
”Aistitko sinäkin sen?” Hän kysyi ja Ritsuka vain nyökkäsi säikähtäneen näköisenä. Pitikö hänen kaikista ihmisistä törmätä juuri Hinata Shoyoon, mieheen jolla oli samanväriset hiukset mitä Mafuyulla!? Hänen teki mieli hypätä sillä hetkellä mereen ja hukkua sinne.
”He... ”, Ritsuka sanoi ja osoitti sormellaan huoneeseen. Hän meni oleskelutilaan ja piteli päätään. Hänelle oli kehittymässä kaikkien aikojen päänsärky.

Ritsuka valvoi koko yön sohvalla eikä hänen päänsärkynsä ollut hellittänyt vielä aamullakaan. Silloin Momoi ja Mashiro rukoilivat hänen puolestaan ja Jumala toimi heidän kauttaan. Päänsärky väistyi heti. Hän ei kuitenkaan pystynyt kertomaan mitä oli yöllä nähnyt, sillä se oli repinyt hänen vanhaa elämäänsä auki rajulla tavalla. Hinata Shoyo kuitenkin tiesi mitä hän oli nähnyt, sillä hän oli nähnyt sen myös. Hänkin oli hiljaa ja vaitonainen.
”Moni meistä on väsynyt ja monen tekisi mieli antaa periksi ja levätä siitä sodasta, mitä meidän ajatusmaailmassamme käydään, mutta emme voi antaa periksi”, Tatsuya sanoi. ”Te luulette että minä olen vahva, kun jaksan aina sanoa näin, mutta en minä ole. Olen heikko ja voimaton”, hän sanoi ja kuivasi kyyneleitä rispaantuneeseen hupparin hihaansa.

”Me tarvitsemme yhä uudelleen Hänen Pyhän Henkensä voimaa”, Mashiro sanoi ja luki Raamattua.
”Hän antaa väsyneelle väkeä ja voimattomalle voimaa yltäkyllin. Nuorukaiset väsyvät ja nääntyvät, nuoret miehet kompastuvat ja kaatuvat; mutta ne, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohottavat siipensä kuin kotkat. He juoksevat eivätkä näänny, he vaeltavat eivätkä väsy.” (Jes. 40:29-31)
He rukoilivat toistensa puolesta. Myöhemmin heidän seuraansa liittyi yhä useampi. He olivat kuitenkin jakaantuneet selvästi kahteen eri joukkoon. Osa ei halunnut liittyä heidän seuraansa sinä iltana. Jotkut tulivat kuitenkin yksitellen juttelemaan Tatsuyan ja Momoin kanssa ja kertoivat murheitaan ja muutamat olivat heidän kanssaan taas seuraavana iltana.

Sitten tapahtui paljon kaikkea pientä ikävää. Eräänä päivänä kukaan ei löytänyt Raamattuja. Ne olivat yksinkertaisesti kadonneet. Joillakin oli ollut henkilökohtainen Raamattu, mutta muutama oli ollut yhteisessä käytössä oleskeluhuoneessa. Muutaman päivän kuluttua Ritsukan kitara löytyi hajotettuna kellarista. Silloin hän suuttui. Viha kiehahti hänen suonissaan niin, että hän oli valmis lyömään jotakuta. Hän puristi kätensä nyrkkiin ja aikoi kirota ääneen.
Älä tee sitä! Hän kuuli äänen päässään sanovan. Hän vajosi polvilleen kellarin lattialle ja itki, sillä hän oli vihainen ja turhautunut. Hänen elämänsä oli rajoittunut muutaman hehtaarin kokoiselle alueelle ja joka päivä oleminen kävi ahtaammaksi.

Ritsuka ei ollut ehtinyt lukea Raamattua läpi ja nyt se oli viety häneltä kokonaan. Hän muisti vain joitakin kohtia ulkomuistista. Hän alkoi käsittää sen, ettei tämä maatila ollut se turvapaikka johon hän voisi turvata. Se oli vain fyysinen ja väliaikainen suoja. Hänen turvansa voi olla vain Jumala yksin. ”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kannattavat iankaikkiset käsivarret.” (5 Moos 33:27)
Kun kitaraa ei enää ollut, he lauloivat ilman sitä tai laittoivat sähköjen toimiessa vanhan videon pyörimään. Ritsukan sydän ei meinannut kestää sitä, sillä nähdessään ja kuullessaan Mafuyun kitaransoittoa, Ugetsun viulunsoittoa ja Kain pianonsoittoa, hän hajosi. Se sai hänet katumaan uudelleen niitä menneitä vuosia, jolloin hän ei ollut mennyt kirkolle.

Ritsuka meni pois. Hänen oli saatava olla yksin. Ja silti hän tiesi ettei hän halunnut olla yksin.
Jeesus. Minä en kestä enää. Ota minut pois! Minun sydämeni on palasina.
Mashiro, Mafuyun äiti tuli hänen luokseen ja halasi äidillisesti.

*

Viikot matelivat.

Pieni yhteisö sai kaiken keskellä nähdä, että vesi ei loppunut eikä leipä loppunut, vaikka se välillä näytti siltä. Erään kerran rajuilma riehui maatilalla kokonaisen viikon ja myrsky oli niin hurjissa lukemissa, ettei kukaan mennyt ulos. Sen jälkeen aggregaatti ei enää toiminut ja he olettivat että siihen oli iskenyt salama. Virtalähde olisi saatava kuntoon ennen talven tuloa ja siksi heidän ryhmästään sähkölaitteita ymmärtävät laitettiin työhön. Ritsuka ja Tatsuya menivät heidän kanssaan, sillä heillä oli omat epäilyksensä.

”Johto näyttää sulaneen katki”, yksi heistä totesi.
”Käyn hakemassa työkaluja”, Tatsuya sanoi ja meni autotallille.
Sitten aivan ennalta-arvaamatta kaksi heistä kävi Ritsukan kimppuun. Toinen piti häntä tiukassa otteessa ja toinen sohaisi häntä kuolettavasti jollain terävällä. Siihen Ritsuka vajosi maahan, eikä pystynyt sanomaan mitään. Hän näki kuinka Tatsuya palasi autotallilta ja hänen kasvoillaan oli kauhistunut ilme. Ritsuka ei pystynyt sanomaan mitään. Hän ei voinut nousta. Hän saattoi vain sulkea silmänsä ja puhua sydämessään sille pelastajalle, joka oli viimein tullut häntä hakemaan.
Hänen maailmansa pimeni.

Se mitä Ritsuka ei nähnyt, oli se kuinka Tatsuya koki saman kohtalon kuin hän itse. Ja ne, jotka sen teon tekivät, saivat surmansa sähköiskusta, kun aggregaatin viallinen johto suihkusi virtaa suuren jännitteen verran. Se oli surun ja murheen päivä maatilan pienelle yhteisölle, mutta myös taitekohta.
Paha oli poistunut heidän keskuudestaan.

”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!”(Matt. 7:13-14)

[Fairy tale]

5. Sodan jälkeen

Ritsuka avasi silmänsä ja hänestä tuntui erilaiselta kuin ennen. Hänen askeleensa tuntuivat höyhenen keveiltä. Hänellä oli yllään valkoinen jukataa muistuttava asu. Mitä oli tapahtunut? Missä hän oikein oli? Joka puolella oli kaunista ja valoisaa. Joku ojensi kätensä häntä kohti ja silloin hän vain itki. Hän tapasi viimein pelastajansa ja kuninkaansa. Se hetki tuntui kestävän samaan aikaan vain pienen hetken ja kuitenkin niin pitkään, ettei hän tiennyt kuinka monta elinikää siihen oli mennyt. Hän oli niin pehmeässä, mutta voimakkaassa halauksessa että se tuntui hänen sielussaan saakka. Se vahvisti häntä ja herätti hänessä iloa ja rauhaa.

”Älä itke”, lempeä ääni sanoi hänelle, eikä Ritsukan tarvinnut enää itkeä. Aivan kuin hän olisi herännyt päättymättömästä mustasta painajaisesta, joka oli nyt loppu. Hän sai päähänsä kirsikankukista tehdyn seppeleen.

”Tulkaa, sillä kaikki on valmista.” Suuressa salissa avautuivat loppumattomat pöydät, jonka äärelle kokoontui suuri joukko. Taustalla soi musiikki, jota Ritsukan korvat eivät olleet koskaan kuulleet. Yhtäkkiä hän näki monia tuttuja kasvoja ympärillään. Heillä kaikilla oli yllään valkoiset jukatat ja päässään kirsikankukkaseppeleet. Kaikki hymyilivät hänelle ja tulivat halaamaan häntä. Heidän joukossaan oli hänen ystävänsä ja sielunkumppaninsa Mafuyu.

”Minä odotin sinua”, Mafuyu sanoi kasvot ilosta säteillen.

Sodan jälkeen
Halki kylän pienen hiljaisen,
astuu joukko urhojen.
Siinä toinen toistaan tukien,
askel askeleelta kotiin päin.
Kauas jäi jo veritantereet,
mutta laukaukset korvissa vain soi.
Mielessä vain voiton seppeleet,
kohta sota-asun heittää voi.

Heidät puetaan valkoisiin vaatteisiin,
heille annetaan seppeleet.
Heidät palkitaan,
heidät kruunataan,
sodan jälkeen kyyneleet kuivataan.

Kaksi vuotta sitten kirjoitin,
kirjeen täältä jostakin.
Kaipa näitä juoksuhautoja tarkattiin,
sinä kuulit sinä autoit niin.
Nyt on taistelut päättyneet,
uusi päivä kohta alkaa voi.
Viholliset ovat maahan kaatuneet,
voittolaulu kohta soi.

Heidät puetaan valkoisiin vaatteisiin,
heille annetaan seppeleet.
Heidät palkitaan,
heidät kruunataan
sodan jälkeen kyyneleet kuivataan.

Saavat asustaa kanssa kuninkaan,
saavat astella taivaisiin.
Eikä enää taistella milloinkaan.
sodan jälkeen haavat sidotaan.

(You tubessa Sodan jälkeen - Heureka)

Kirjoittajalta: Olin Ritsukan tavoin monta vuotta aivan palasina. Viimeiset 5kk ovat olleet elämäni parasta aikaa. En voi kuin pudistella päätäni katsellessani näitä "Nooan päiviä". Ympäri maailman Jeesukseen uskovat kokoavat rivejään ja odottavat Jeesuksen pikaista paluuta. Uutiset tarjoavat meille joka päivä jonkun katastrofin tai selkkauksen jostakin päin maailmaa. Minun tehtäväkseni tuli kirjoittaa näitä kristillisen ja hengellisen teeman fikkejä, vaikka näitä ei kukaan muu kirjoittaisi.