Mohirrim | S | fantasiaficletsarja 4/5

[Kelsier]

Ficin nimi: Mohirrim
Kirjoittaja: Kelsier
Ikäraja: S
Tyylilaji/Genre: Fantasia, ficletsarja
Haasteet: Ficletistä virsi kaunis

-------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Alku

Olipa kerran nainen, joka asui pienessä mökissä veden äärellä kaukana kaikesta. Eräänä päivänä hänen luokseen tuli mies. Mies oli raavas ja rujo kuin kivestä veistetty. Hän asui naisen luona muutaman kuukauden, kunnes lähti. Vuoden kuluttua mökistä kuului vauvan itkua, vauvan, jolla oli isänsä hiilenmustat hiukset ja terävät piirteet. Poika kasvoi ja oli jonkin aikaa äitinsä ainoa silmäterä.

Sitten kauas kaikesta eksyi toinen mies. Tämä oli lempeä ja tämän kädet olivat työn ja maan kuluttamat. Nainen ja mies saivat yhdessä toisen pojan. Tämä viipyi niin monta vuodenkiertoa, että vanhempikin veljes oppi sanomaan tätä isäksi. Ennen pitkää äiti ja pojat olivat kuitenkin kolmisin.

Kolmas mies saapui veden yli. Hän oli pitkä, solakka ja kylmä, ja vietti naisen kanssa vain muutaman yön, kunnes meni menojaan jonnekin muualle. Niistä öistä syntyi ensimmäinen tytär, jonka vaaleat hiukset hipoivat maata ja kasvot olivat kaidat kuin puolikas kuu. Äiti hoivasi lapsiaan parhaansa mukaan, vaikka kaipasikin yksinäisiä aikojaan.

Neljäs mies tuli varkain ja virkistävänä. Hän silitteli ja helli naista ja sai tämän kohdun hedelmälliseksi. Heidän tyttärensä suortuvat olivat läpikuultavat eivätkä koskaan suostuneet kasvamaan olkapäitä pidemmiksi. Tyttö kuului veden laulun mökin pihalta saakka. Mies pysyi kauan, mutta ennen pitkää hänenkin oli lähdettävä. Jälleen moni kesä vaihtui talveksi ja sitten uudelleen kesäksi.

Sitten helteen keskellä hohkasi viides mies. Täynnä intohimoa ja rakkautta tämä otti naisen monta kertaa niin äänekkäästi, että vanhimmainen veli katsoi parhaaksi viedä sisaruksensa suureen luolaan, joka sijaitsi lähimaastossa. Lapsien palatessa viikon kuluttua mies oli jo tiessään. Seuraavan kevään ensi tahdeille syntyi poika, tukka tummaa tulta ja silmät säihkyvää kultaa.

Sitten… loppu vaihtelee. Eräässä versiossa äiti kasvattaa lapsensa ja opettaa heille noitataitonsa, toisessa hän lähettää heidän maailmalle kunkin vuorollaan ja kolmannessa yksinkertaisesti hylkää heidät. Minä tiedän, että mikään noista ei ole totta. Sillä tämä ei satu vaan meidän, minun ja sisarusteni, tarina, mohirrimien tarina, joita myös luontosyntyisiksi kutsutaan. Meidän äitimme, mohar, ihminen, joka kykeni yhtymään luonnonvoimien kanssa, kuoli pian nuorimmaisensa syntymän jälkeen. Ei ihmisen kehoa ole tehty kestämään vuorta, maata, tuulta, vettä ja tulta. Se ei ollut dramaattinen tapahtuma, äiti ei polttanut itseään roviolla tai upottautunut joen pohjaan kivet nilkoissa. Hän makasi yhtenä aamuna sängyssään ja oli kuollut. Ja niin me jäimme asumaan mökkiä viidestään, kunne nuorinkin meistä oli niin suuri, että saatoimme lähteä kiertelemään. Ja siellä tiellä me olemme, viisi mohirrimia, viisi outoa kulkijaa.

[Remoteness spectator]

No niin, täällä sitä ollaan!

Oli oikein mukavaa, että tässä ei ollut mitään summarya tai muuta, koska tämä sisältää oikein hienon twistin, jota en olisi ensin arvannut. Kyllähän tuo toki jälkeenpäin on selvää, että luonnonvoimistahan näissä miekkosissa oli kyse! Erittäin kiehtova luomiskertomus, ja kutkuttava premissi myöhemmille tapahtumille.

Hieno käänne oli myös tuo, missä tarina muuttuu kertomuksesta yhtäkkiä henkilökohtaiseksi tarinaksi, jota onkin kertomassa yksi näistä syntyneistä lapsista (uteliaisuus herääkin, että kuka näistä lapsista on sitä kertomassa). Piti ihan googlata, että perustuuko mohirrim mahdollisesti esimerkiksi johonkin kansantaruun, mutta näyttäisi kuitenkin siltä, että tämä on täysin itse kehittelemäsi konsepti, mikä on hyvin vaikuttavaa.

Fantasian luominen on mielestäni yksi haastavimmista genreistä, joten ihailen suuresti niitä, jotka siihen pystyvät. Tässä siinä on todellakin osuttu nappiin, ja koko pohjakertomus on saatu tiiviiseen ja selkeään ficlet-pakettiin

Kiitoksia tästä lukukokemuksesta! Jos jatkoa seuraa, niin on mielenkiintoista nähdä, mihin suuntaan kulkijoiden tiet vievät.

[Uniprinsessa]

En enää tähän aikaan osaa sanoa mitään kovin järkevää, kunhan halusin tulla kertomaan että tämä oli tosi hieno ja herätti kiinnostukseni jo ekojen lauseiden aikana. Todellakin siis luen seuraavatkin osat! Hyvin kirjoitettua originaalifantasiaa ei voi koskaan olla liikaa.

[Kelsier]

Remo: Sain jostain kirjasta tai tv-ohjelmasta päähäni, että olisi hauska kirjoittaa sellainen tarina, joka olisi aluksi niin kuin satu, mutta muuttuisi sitten tosi elämäksi. Monessa kansantarussahan tullaan raskaaksi luonnonvoimista tai -asioista, Kalevalassakin puolukasta. Kiva, kun kommentoit!

Uniprinsessa: Kiitos kommentistasi!

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Haleth ja Jael

Vanhin ja nuorin veljeni olisivat voineet ikiensä puolesta olla isä ja poika. Ehkä siksi Haleth otti huolehtiakseen piskuisesta ja pippurisesta Jaelista äidin kuoltua. Hän huolehti, että tämä sai aina jostain maitoa ja Jael nukkui usein hänen leveän rintansa päällä öisin. Jaelin tullessa isommaksi Haleth kesti sankarillisesti kaiken tämän kiukuttelun. Me olisimme jättäneet rääpäleen monta kertaa tien poskeen, jollei Haleth johtajana olisi käskenyt kaikkien lakata valittamasta ja liikkua. Nyt kahdeksantoistavuotiaana Jael oli komea – tai kaunis – riippuen keltä kysyy. Tukka loimotti sisältä palavan puun värisenä, silmät viettelivät jokaisen vastaan tulevan. Haleth sitä vastoin oli perin ruma, ainakin mahdollisten morsianehdokkaiden mielestä. Harva tyttö halusi loppuelämänsä katsella karuja ja kulmikkaita kasvoja, saatikka kun sai tietää tämän olevan luontosyntyinen. Haleth oli sitä paitsi jo 38-vuotias, siis monen Jaelin ihailijan mielestä ikäloppu. Mutta ihmiset ymmärtävät harvoin toistensa hienosyisyyttä.

Tie Jaelin vuoteeseen (ja ehkä sydämeenkin) kulki nimittäin Halethin kautta. Me muut saatoimme sanoa hänen rakastajistaan mitä tahansa eikä pikkuveljemme lotkauttanut korvaansakaan. Vaan annapas olla, kun Haleth liikautti kulmakarvaansa tietyllä tavalla, niin maailman viehkeinkin olento saattoi saada kylmät pakit. Jos Jaelilla oli suruja, tämä kampesi Halethin viereen. Haleth taas jakoi huolensa yleensä minun tai Talatin kanssa, koska ei tahtonut huolestuttaa Jaelia. Vietimme aika ajoin pitkiä aikoja erämaassa, jossa Jael oli perin hyödytön. Tai no, saihan hän sytytettyä meille tulen missä säässä tahansa. Minä ja Sorail metsästimme, Talat tiesi mitä kasveja ja kasvien osia saattoi syödä ja Haleth oli aina valpas ja kestävä vartija. Jael lähinnä lauleskeli ja nautti, jos ilma oli hyvä. Me muut pidimme lauluista iltaisin, kun meillä oli joltisenkin aikaa kuunnella niitä. Jaelin nuottikorva on pettämätön ja ääni kirkas. Joskus hän sai Halethin mukaansa.

Jael oli ollut kymmenen, kun isoveljemme lauloi ensimmäisen kerran. Sitä ennen meistä kukaan ei ollut edes tiennyt, että hänellä oli moinen taito. Haleth kuulosti syvältä, matalalta ja surumieliseltä, mikä toki sopi hänelle hyvin, mutta silti me olimme yllättyneitä. Hän oli erinomainen pohjavire Jaelille, joka saattoi välillä tanssahdella dramaattisesti pelkän äänen värinän säestyksellä. Kun olimme kaupungeissa, Jael hankki meille yleensä muutaman kolikon tai yösijan esityksillään. Ne olivat tervetulleita helpotuksia, sillä meillä ei koskaan ollut rahaa liiaksi. Luontosyntyinä ansaitsimme elantomme pääasiassa suorittamalla pieniä riittejä. Kävimme nukkumassa jonkun pellolla tai vahtimassa vartiotulta yön ajan. Ei se tietenkään mitään auttanut, mutta ihmiset uskoivat, että auttoi ja me tyydyimme siihen ja otimme rahat. Haleth oli kirstunvartija ja osti koko joukolle ruokaa ja tarvikkeita tarpeen mukaan.

Välillä Jael pakotti tuhlaamaan osan kylpylöihin ja niiden kylvettäjä-hierojiin, koska me olimme kuulemma saastaisia. Se ei pitänyt paikkaansa, sillä ainakin minä ja Sorail peseydyimme aina, kun vastaan tuli puhdas virta. Mutta Jaelissa oli myös yllättävää rohkeutta. Kerran Haleth joutui kaksintaisteluun erään kusipäisen tyypin kanssa. Tämä tietenkin huijasi ja olisi nöyryyttänyt Halethia, ellei Jael olisi astunut esiin (me muut olimme piilotelleet näkymättömissä, koska kaksintaistelujen oli tapahduttava kahdestaan) ja veljemme tilalle. Haleth haavoittui melko pahasti ja haavaan tuli vielä tulehduskin, mutta Jael hoiti hänet kuntoon. Kaiken kaikkiaan he olivat kuin saman palan eri puolet. Heidän yhteytensä teki meistä tiiviin muodostelman.

[Kelsier]

Talat

Talat oli saanut kasvaa meistä pisimpään äidin nuorimmaisimpana. Hän oli kauttaaltaan lämpimän ruskea kuin möyhein multa. Kellekään, joka sai tietää hänen olevan luontosyntyinen ei liene ollut epäselvää, että hänen isänsä oli maa. Jos häntä kohteli hyvin, hän oli aina lempeä, ystävällinen ja antelias. Usein Talat selvittelikin meidän muiden välisiä riitoja. Kun minä ja Sorail olimme teinihuuruissa vedelleet toisiamme hiuksista, tämä oli erottanut meidät hellästi, mutta vakaasti. Äiti oli aina huolehtinut kasvimaasta ja yrttipenkistä nimenomaan Talatin kanssa. He olivat kyyköttäneet sormet mullassa ja luoneet omaa erityistä suhdettaan, mistä me muut olimme silloin tällöin olleet kateellisia. Talat kertoi paljon myöhemmin äidin sanoneen hänelle, että maa – toisin kuin muut elementit – välitti hedelmöittämistään mohareista vielä lapsen syntymän jälkeenkin.

Tarinoista huolimatta kellään meistä ei ollut suhdetta isiimme, paitsi hänellä. Haleth rakasti kertoa, kuinka he kaksi olivat lapsena kiipeilleet puussa ja Talatin pudotessa maa oli pehmennyt tämän alla. Pikkuveljelle ei ollut sattunut mitään, mutta Haleth oli saanut jalkoihinsa aivan tavanomaisen tärähdyksen hypätessään hädissään tarkistamaan asiaa. Talat tosin vain väitti näytelleensä urhea ja kuulemma hänen peppunsa oli ollut hyvin kipeä seuraavat pari päivää.

Jos meitä muita ei olisi ollut, Talat olisi voinut asettua aloilleen. Hänestä nimittäin olisi tullut sellainen mestarimaanviljelijä, ettei yhdenkään kylän yksikään asukas olisi koskaan ilmiantanut häntä. Ihmiset olisivat arvostaneet hänen kykyään antaa heille ruokaa joko omasta palstastaan tai auttamisen kautta heidän pelloistaan. Niin pitkään kuin ihmiset saivat vatsansa täyteen, outoutta oltiin valmiita katsomaan sormien läpi. Talat kyllä aina vakuutti, ettei halunnut sellaista. Hän kierteli mielellään ja näki uusia kasveja, puita, köynnöksiä ja siemeniä. Vaikka olikin realisti, hän näki asioista valoisat puolet. Hän ei ehkä päässyt hoivaamaan omia hedelmäpuitaan, mutta tutustui jokaisella matkallamme johonkin itselleen aiemmin tuntemattomaan kasviin.

Joskus Talatia luultiin ihonvärinsä vuoksi palvelijaksemme – tai jopa orjaksi. Etenkin jos minä ja haituvaisen vaalea Sorail liikuimme kolmisin hänen kanssaan. Meille saatettiin tyrkyttää kaikenkarvaista tavaraa, Talatille ei myyty mitään, koska eihän hänellä voinut olla omaa rahaa. Hän yleensä nauroi noille kauppiaille ja ilmoitti vievänsä omat ja siskojensa varat sijoitettavaksi muualle. Ne olivat ainoita kertoja, jolloin kuulin Talatin olevan edes hieman ilkeä jollekulle.

Hän kysyi meiltä vuorotellen, mitä halusimme syödä ja neljänä päivänä viikossa saimme itse kunkin lempiruokia, kolmena muuna hän valmisti sitä, minkä katsoi sopivaksi. Talat itse ei syönyt mitään meidän käsiemme tappamaa; liha kelpasi hänelle vain silloin, jos se oli ollut jo kuollutta. Ollessamme muiden pöydissä hän nautti sitä, mitä tarjottiin.

Talatilla oli tähän ikään mennessä muutama lapsikin. Hän ei mennyt kovin helposti sänkyyn kenenkään kanssa, vaikka ennakkoluuloihin nähden naiset osoittivat kiinnostusta varsin usein. Ensimmäisen kertansa jälkeen – hän oli silloin kaksikymmentäviisi – hän oli kertonut meille tyynenrauhallisesti, että olisi hyvin todennäköisesti yhdeksän kuukauden päästä isä. Maan poikana hän oli erityisen hedelmällinen ja äiti oli jo pienenä poikana varoittanut, että hän saattaisi saada jopa lähes mahon naisen raskaaksi. Seuraavan kerran, kun satuimme samaan kylään muutaman vuoden kuluttua, hänen naisellaan tosiaan oli lapsi – ja toinen tulossa aviomiehensä kanssa. Saimme positiivisen vastaanoton, tosin vasta sen jälkeen, kun Talat oli luvannut auttaa erästä pitkään lasta yrittänyttä paria.

[Azure]

Jotakin kautta tänne eksyin ja lukaisin kerralla tähän mennessä ilmestyneet läpi. Hauska idea että elementtien lapsia ovat ja mukava on näissä kahdessa viimeisimmässä lukea kunkin lapsen isältä perittyjä piirteitä. Jään mielenkiinnolla odottelemaan loppuja jos vaan muistan vielä tsekata tämän kunhan seuraavan kerran Finiin eksyn

[Kelsier]

Azure: Kiva, kun luit. Kiitos kommentistasi!

------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Sorail

Sorail oli monella tapaa isänsä tuulen kaltainen. Hänen pitkät hiuksensa olivat lähes valkeat, iho vaalea kuin kuulas omena. Ensin hän oli täällä, sitten tuolla. Hänen pinnansa oli lyhyt ja toisaalta hän oli itsepäinen kuin kiveä vasten käyvä puhuri. Minulle oli tehty heti syntymästä asti selväksi, että minä olin pikkusisko. Sorail ei jakanut minulle omia salaisuuksiaan vaan yritti lähinnä kouluttaa minusta hienoa neitiä. Kun vuosin ensimmäistä kertaa, Sorail sätti minua, kun olin alkanut itkemään veljien edessä. Kunnialliset naiset eivät kuulemma valitelleet vaivoistaan miesväelle vaan tulivat kertomaan asiallisesti toisille naisille, jotka osasivat auttaa.

Jael tapasi kutsua vanhinta sisartaan Sorail Sydämettömäksi, mikä ärsytti Sorailia suunnattomasti. Toisaalta juuri Sorail oli se, joka oli kerran tiuskaissut Jaelille, että tämä oli vain syntymällä tappanut äidin. Kaikessa ylhäisessä ylevyydessään hän oli ollut meistä kaikista eniten äidin tyttö. Miehille Sorail oli jääkylmä – ei siksi ettei olisi pitänyt heistä tai he hänestä, hän vain piti enemmän teoriasta ja ajatuksista kuin käytännöstä. Oleilimme kerran pitkään eräässä kaupungissa ja minä ihastuin kuolettavasti erääseen varattuun mieheen. Menin niin pitkälle, että näytin hänelle kylpevän Sorailin kuten hän oli pyytänyt, jotta hän kiinnostuisi minusta. Sillä kertaa sisko kuitenkin yllätti minut. Mies kuuli kunniansa – ja kunniattomuutensa – alastomalta tuulen jumalattarelta ja pysyi kuulemma sen jälkeen visusti vain sievän vaimonsa vuoteessa. Minulle Sorail sanoi, ettei sellaisen moukan takia kannattanut itkeä.

Me kaksi tulimme parhaiten toimeen metsästäessämme. Sorail jäljitti, minä piiritin ja ammuin jousella ja hän suolisti tikarillaan. Sorail liikehti viehkeästi, kuin vire puiden välissä. Minä enimmäkseen ryömin, mikä oli Sorailin mukaan syynä siihen, että olin aina likainen. Hän meni usein myrskyn aikaan ulos ja istui avoimella paikalla ilman rihman kiertämää. Meissä muissa oli sen verran ihmistä, että me pelkäsimme myrskyä. Sorailissa taas oli niin paljon luottamusta isäänsä, että hän uskoi selviävänsä suuremmastakin tornadosta. Tuuli ei kyllä koskaan vastannut hänen jääräpäiseen kiintymykseensä vaan riepotti häntä yhtä välinpitämättömästi kuin kaikkea muutakin. Toisaalta yksi Sorailin mohirrim-ominaisuuksista oli, että hänen kehonsa söi tuulta. Toden totta hänen vartalonsa sai siitä jonkinlaista ravintoa. Me muut emme voineet hyödyntää elementtejämme niin ja tietääksemme Sorailin kyky oli tuulen lastenkin joukossa ainutlaatuinen.

Jos matkustimme laivalla, Sorail usein kutsui tuulen tai muutti sen suuntaa meille suotuisaksi. Hän viiluutti myös hevosiamme, jos ratsastimme arolla tai aavikolla. Sorail oli lapsista keskimmäisenä jäänyt vähimmäksi äidin huomiosta. Sen vuoksi hän väliin vihasi tätä kiivaasti ja väliin kaipasi kirpaisevasti. Haleth sanoi aina hyvin lempeästi, että Sorail oli hankala luonne. Lapsena hän tahtoi äidin syliin, kun siinä istui joku muu ja sitten, kun tuli hänen vuoronsa, hän kiukutteli ja siirtyi tekemään jotain muuta. Hän oli ainoa meistä, joka oli koskaan lyönyt äitiä. Se oli tietysti ollut vain lapsen läpsäys, mutta oli silti järkyttänyt isoveljiä syvästi. Sorail ei oikeastaan tullut toimeen kenenkään meistä kanssa, mutta silti hän tarvitsi meitä kaikkia. Perhe oli tässäkin tapauksessa pahin ja paras.