Kirjoittaja Aihe: Professori Ilomietteen huoneessa tuoksuu aina laventeli (S)  (Luettu 166 kertaa)

Rowena

  • ***
  • Viestejä: 1 038
Nimi: Professori Ilomietteen huoneessa tuoksuu aina laventeli
Kirjoittaja: Rowena
Ikäraja: S
Tyylilaji: Draama
Henkilöt: Galatea Ilomiete (pimeyden voimilta suojautumisen opettaja Voldemortin opiskeluaikoina) ja Griselda Maalisvalli (velhotutkintolautakunnan puheenjohtaja, joka valvoi mm. Harryn V.I.P.-kokeet).
Yhteenveto: Galatea osasi pitää maailmassa vallitsevat pimeyden voimat loitolla, mutta ihmisten itse rakentamaan pimeyteen hänen valtansa ei ylettynyt.
Kirjoittajan sana: Halusin kirjoittaa uupumuksesta ja velvollisuuksista. Inspiraationa toimi Puoliverinen prinssi -elokuvasta löytyvä Kuhnusarvion huudahdus Dumbledorelle: ”Haluan professori Ilomietteen vanhan huoneen!”


PROFESSORI ILOMIETTEEN HUONEESSA TUOKSUU AINA LAVENTELI

Pimeyden voimilta suojautumisen professori Galatea Ilomiete kaivoi kaapunsa taskusta taskukellon ja tarkisti, oliko jo hyvä aika viinille. Alkoi olla. Kello lähenteli iltayhdeksää, ja juuri siihen kellonlyömään Galatean mielestä oli luvallista nauttia lasillinen kotitonttuviiniä, vaikka huomenna olisikin työpäivä.

Lisäksi kello yhdeksältä hänen sisarensa Griselda oli ilmoittanut saapuvansa Tylypahkaan. Galatea ei voinut kuin arvailla syitä sisaren yllättävään vierailuun. Yleensä Griselda vieraili Tylypahkassa ainoastaan lukuvuoden lopussa, tullessaan valvomaan V.I.P.- ja S.U.P.E.R-kokeita. Griseldan maine ehti Tylypahkaan aina ennen häntä itseään, ja joka vuosi Galatea kuuli aitiopaikalta oppilaiden kauhun ja kunnioituksen värittämät arvailut siitä, miten ankara professori Maalisvalli tänä vuonna olisi (oikea vastaus: aina yhtä tasapuolisen ankara). Siksi olikin varsin viisasta siskolta saapua Tylypahkaan vasta silloin, kun oppilaat olivat oleskeluhuoneissaan eivätkä parveilisi käytävillä. Tutkintolautakunnan puheenjohtajan saapuminen aiheuttaisi oppilaissa turhaa hämmennystä, vaikka nyt elettiin loppusyksyä, ja kokeisiin olisi vielä aikaa lähes koko lukuvuosi.

Galatea vaihtoi painoa jalalta toiselle. Hän oli päättänyt odottaa sisartaan eteisaulassa. Ei siksi, etteikö Griselda osaisi hänen huoneeseensa, vaan siksi, että se jotenkin tuntui kohteliaalta. Sitä paitsi Griseldan aamulla saapunut kirje oli herättänyt Galateassa hiukan huolta. Tulen käymään tänään Tylypahkassa, nähdään yhdeksältä. Ei mitään muuta. Yleensä Griseldan kirjeet olivat seikkaperäisiä ja pitkiä, mutta ehkä kyseessä oli jokin niin arkaluontoinen asia, ettei sitä voinut kirjeessä kertoa.

Jos Galatean olisi pitänyt arvata, hän olisi arvellut asian liittyvän jotenkin Septimus Malfoyhin. Septimus oli Taikalainvartijaosaston päällikkö ja Griseldan verivihollinen. Muutama vuosi sitten Griselda oli estänyt puhdasverisyysvimmastaan tunnetun Septimuksen nousun taikaministeriksi, ja siitä lähtien Päivän Profeetta oli raportoinut säännöllisen epäsäännöllisesti heidän kahnauksistaan. Viimeisimmän artikkelin aiheesta Galatea oli lukenut viime viikolla. Sen otsikko oli jäänyt Galatean mieleen: ”Professori Griselda Maalisvalli uskoisi vuorenpeikon johtavan Taikalainvartijaosastoa Septimus Malfoyta paremmin.”

Galatean taskukellon viisari siirtyi yhdeksän päälle, ja samalla hetkellä Tylypahkan jykevä ovi avautui. Griselda seisahtui oviaukkoon ja loi vanhasta tottumuksesta vimmaisen katseen aulaan. Vasta sitten hän tuntui muistavan, että nyt ei tarvinnutkaan pelotella oppilaita, ja hänen voimakkaasti meikatut kasvonsa sulivat hymyyn.

”Ah, Galatea, ihana nähdä!”

Griselda riensi halaamaan sisartaan, ja hätkähtäen päätä pidempi Galatea huomasi Griseldan laihtuneen entisestään. Ja kun tarkemmin katsoi, olivat sisaren kasvot käyneet kaidoiksi ja paksun puuterin alta erottuivat rypyt, joita Galatea ei vielä kesällä ollut huomannut.

”Mikä toi sinut tänne?” Galatea kysyi ja lähti johdattamaan Griseldaa kohti huonettaan.

”Kerron sitten, kun olemme varmasti kahden. Mutta mitä tänne kuuluu?”

”Muuten hyvää, mutta kaikki alkavat olla huolestuneita Grindelwaldista. Albus kertoi, että Lisko Scamander on…”

Galatea ei kuitenkaan saanut lausettaan loppuun, sillä kirjastokäytävältä heidän eteensä kääntyi Luihuisen kolmasluokkalainen, joka ei edes hätkähtänyt nähdessään pimeyden voimilta suojautumisen opettajansa. Sen sijaan poika seisahtui ja nyökkäsi tervehdyksensä.

”Tom Valedro! Mitä teet käytävällä tähän aikaan? Tiedät varmasti oikein hyvin, että kaikkien on oltava oleskeluhuoneessa yhdeksään mennessä.”

”Olen pahoillani, professori Ilomiete. Olin opiskelemassa kirjastossa ja menetin jotenkin ajantajun.”

”No, pidä huolta, että tämä on viimeinen…”

”Viisi pistettä Luihuiselta”, Griselda keskeytti Galatean. Sekä Tom että Galatea kääntyivät katsomaan ensin häntä ja sitten tupapistelaskureita kauempana aulassa. Viisi vihreää jalokiveä nousi parhaillaan tiimalasin alaosasta takaisin yläosaan. Velhotutkintolautakunnan puheenjohtajalla oli näköjään valta ottaa pois tupapisteitä. Galatea huomasi tuntevansa samanlaista tylppää vastenmielisyyttä kuin kouluaikoina, jolloin Griselda oli ollut häntä parempi aivan kaikessa.

”Kuka sinä olet?” Tom Valedro kysyi Griseldalta varsin perustellusti. Griseldan selittäessä Galatea kuvitteli huomisaamun paniikin oppilaiden keskuudessa. Tarinat tutkintalautakunnan puheenjohtajan ottamasta viidestä tupapisteestä paisuisivat varmasti yhtä suuriin mittasuhteisiin kuin aikoinaan kertomukset Salazar Luihuisen salaisesta kammiosta. Galatea oli melko varma siitä, että todellisuudessa Luihuinen oli rakentanut Tylypahkaan korkeintaan salaisen luutakomeron.

”Vai velhotutkintolautakunnan puheenjohtaja. Me tapaamme varmaan muutaman vuoden kuluttua uudelleen. Mutta nyt: hyvää yötä”, Tom Valedro sanoi imelästi hymyillen ja lähti kohti Luihuisen oleskeluhuonetta. Galatea ja Griselda lähtivät toiseen suuntaan ja heidän käännyttyään nurkan taakse Griselda puuskahti:

”Olipa harvinaisen lipevä kaveri jopa luihuiseksi!”

”Niinkö sinusta? Opettajien keskuudessa hän on hyvin pidetty. Varsinkin Kuhnusarvio jumaloi häntä.”

Griselda tuhahti halveksivasti vanhan opiskelukaverinsa nimen kuullessaan ja sanoi:

”Jos minun valtani yltäisi opettajiin asti, antaisin Kuhnusarviolle heti huomautuksen. En ymmärrä, miten hän saa rakentaa hoviaan vuodesta toiseen eikä kukaan puutu siihen mitenkään.”

”Noh, minä en jaksa valittaa, en ainakaan niin kauan, kun minulla on tämä työhuone. Kuhnusarvio on himoinnut tätä vuosikausia, mutta ainakaan toistaiseksi kuhnukerho ei ole tullut kantamaan tavaroitani pois”, Galatea sanoi ja päästi Griseldan edeltään huoneeseen, jossa tuoksui aina rauhoittava laventeli. Galatea ei tiennyt mitään niin ihanaa kuin raskaan työpäivän päätteeksi avata oman huoneen ovi ja vetää keuhkot täyteen ikkunalaudalla olevien lumottujen laventelinkukkien tuoksua.

”Kuhnukerho, voi pyhä Merlin. Ja kun tietää, millaiset tulokset Kuhnusarvio sai aikoinaan S.U.P.E.R.-kokeista…”

”Ehdotan, että jätämme sen Pandoran lippaan avaamatta, ja avaamme sen sijaan tämän”, Galatea sanoi ja nappasi pöydältä valmiiksi valitsemansa vuosikertatonttuviinin. Griselda oli riisunut matkaviittansa ja kutsunut loitsulla viinilasit paikalle ennen kuin Galatea oli ehtinyt edes kääntyä kohti astiakaappiaan. Ja sillä välin, kun Galatea kaatoi tummanpunaista viiniä pikareihin, ehti Griselda taikoa tulen suureen takkaan (Tylypahkan henkilökunnan huoneistojen suurin heti rehtorin huoneessa olevan jälkeen) sekä katossa roikkuvan kynttiläkruunun kynttilöihin.

”Tylypahkalle”, Griselda sanoi heidän kippistäessään. Griselda ei juuri koskaan juonut muulle kuin Tylypahkalle.

”No niin, nyt meillä on hyvää viiniä, takkatuli ja nojatuolit, joita Kuhnusarvio sivumennen sanoen myöskin himoitsee. Joko voit kertoa, millä asioilla tulit?” Galatea kysyi ja huomasi Griseldan kasvoille laskeutuvan varjon. Sisar sulki hetkeksi mustiksi maalatut silmänsä ja sanoi sitten:

”Minulla on suhde.”

”Niinkö? Sepä hienoa”, Galatea sanoi ja tarkoitti sitä. Griseldan aviomies Hector oli kuollut muutama vuosi sitten eikä pelkkä töihin keskittyminen tuntunut tekevän Griseldalle hyvää.

”Minulla on suhde Septimus Malfoyn kanssa.”

Galatea, joka juuri oli nostamassa viinipikaria huulilleen, läikytti viinistään ison osan rinnuksilleen. Griseldan siivoustaika ehti hätiin, ennen kuin Galatea oli edes huomannut märkää kaapuaan.

”Malfoyn kanssa? Miten ihmeessä se on mahdollista?”

”En minä tiedä. Se vain… tapahtui. Ja nyt minä en voi olla miettimättä häntä koko ajan.”

”Mutta… sinähän olet vihannut häntä vuosikaudet. Ja tunne on tuntunut olevan molemminpuolinen. Viimeksi viime viikolla minä luin Päivän Profeetasta, että…”

Griselda vaimensi Galatean heilauttamalla kättään tavalla, jota Galatea ei voinut sietää, mutta joka sai hänet silti aina vaikenemaan.

”Sen vuorenpeikkohaastattelun minä annoin varmuuden varalta. Taikaministeri näki Septimuksen ja minut vähän turhan läheisissä tunnelmissa, ja halusin, etteivät juorut ala liikkua.”

”Malfoystako on sitten ihan okei, että sanot julkisesti vuorenpeikon olevan häntä parempi johtaja?”

”No mutta kun se pitää paikkansa!” Griselda huudahti ja katsoi Galateaa kuin vähä-älyistä.

”Niin varmasti pitää, mutta mikä Merlinin nimessä on saanut sinut ihastumaan velhoon, joka mitätöi jästisyntyisiä tuon tuosta? Griselda, sinä olet vuosikaudet ollut se huutavan ääni korvessa, joka pitää meteliä jästisyntyisten oikeuksista. Mieti, miten jästisyntyiset oppilaat suhtautuisivat, jos saisivat kuulla sinun olevan yhdessä sen velhon kanssa, joka kaikkein äänekkäimmin nimittää heitä roskasakiksi?”

Galatea tiesi osuneensa arkaan paikkaan mainitessaan Tylypahkan oppilaat. Griselda huokaisi, laski viinilasinsa pöydälle ja hautasi päänsä käsiinsä. Vasta pitkän ajan päästä hän sanoi:

”Eivät he saa koskaan tietää. Septimus ei halua olla minun kanssani julkisesti. Minun puoliverisyyteni on hänelle liian kova paikka.”

”Mutta se ei estä häntä panemasta sinua?”

”Ei.”

Galatea huokasi ja painautui tiukemmin vasten upottavan nojatuolin selkänojaa. Eilen Albus oli tullut avautumaan hänelle tunteistaan Grindelwaldia kohtaan, ja se oli ollut Galatean mielestä jo tarpeeksi hankala asia sulatettavaksi, mutta oman sisaren sekavan rakkauselämän kiemuroita oli vielä monin kerroin vaikeampaa ottaa vastaan. Galatea pystyi kyllä setvimään oppilaittensa sydänsuruja, mutta ei keski-ikäisten, velhomaailman älykkäimpinä pidettyjen läheistensä sekoiluja. Mikä Merlinin mahti sai Albuksen rakastamaan taikayhteisön suurinta uhkaa tai Griseldan ihastumaan velhoon, jonka kanssa hän oli riidellyt vuosia? He molemmat, sekä Albus että Griselda, tuhoaisivat pieteetillä rakentamansa uran ja nauttimansa suuren arvostuksen välittömästi, jos taikamaailma saisi vihiä heidän yksityiselämästään.

”Eikö nyt olisi kaikkein viisainta, että sinä lopettaisit suhteen? Vielä ei ole liian myöhäistä”, Galatea sanoi ja Griselda naksautti kieltään.

”Luuletko, että en ole yrittänyt? Olen tehnyt kaikkeni. Mutta tässä asiassa olen tavattoman heikko. Yksi tietty katse Septimukselta ja olen taas hänen työhuoneessaan ja…”

”En halua kuulla enempää”, Galatea sanoi nopeasti ja joi viinilasinsa tyhjäksi. Hän kääntyi katsomaan sisartaan, joka yhä istui pää käsiin painettuna. Galatea ei koskaan ollut nähnyt Griseldaa noin murtuneena, noin väsyneenä. Yleensä sisar oli se, joka kesti kaiken. Griselda oli aina ollu heistä kahdesta se voimakkaampi, se, jonka puoleen kaikki kääntyivät halutessaan tukea. Vaikka Ottaline Kirma oli taikaministeri, tuntui Griselda olevan velhomaailman silmissä se noita, jonka mielipiteellä oli eniten väliä. Griselda kohtasi kokeita valvoessaan jokaisen nuoren noidan ja velhon, jätti jokaisen mieleen lähtemättömän jäljen. Ja vaikka oppilaat vähän pelkäsivät häntä, he myös kunnioittivat ja arvostivat häntä. Erityisesti jästisyntyiset pitivät häntä esitaistelijanaan. Ja nyt Griselda seurusteli Septimuksen kanssa, Septimuksen, joka olisi halunnut kieltää Tylypahkan jästisyntyisiltä. Oliko maailma mennyt sijoiltaan?

”Eilen riitelin Septimuksen kanssa ja hän kutsui minua kuraveriseksi”, Griselda sanoi omituisen heikolla äänellä.

Galatealle riitti. Hän laski viinilasinsa kolahtaen pöydälle ja nousi seisomaan. Hän alkoi kiertää ympyrää huoneessa ja yritti tasata hengitystään. Hänen teki mieli rikkoa jotain. Laventelille allerginen Griselda aivasti ja Galatea tunsi verenpaineensa kohoavan entisestään. Hän oli juuri aikeissa manata Septimuksen syvimpään helvettiin, kun Griselda taas puhui:

”Siksi minä tulin tänne. Että en menisi hänen luokseen. Saanhan jäädä yöksi?”

Galatea seisahtui keskelle lattiaa ja katsoi säälien pikkusisartaan, joka kyhjötti upottavassa nojatuolissa kurjuutta hohkaavana pienenä myttynä. Galatea tajusi, ettei koskaan aikaisemmin ollut katsonut Griseldaa säälien. Katse oli aina ollut arvostava, kateellinen tai rakastava. Yleensä kaikkea kolmea yhtä aikaa. Mutta nyt hän kykeni tuntemaan vain pistelevää sääliä siskoaan ja pyhää vihaa Septimus Malfoyta kohtaan.

”Totta kai”, Galatea pakotti äänensä rauhalliseksi. Mitä muuta hän voisi kuin tarjota suojaa. Se oli hänen elämäntehtävänsä. Välillä vain tuntui turhauttavalta, kun ihmiset yrittivät etsiä suojaa ennen muulta itseltään. Galatea osasi pitää maailmassa vallitsevat pimeyden voimat loitolla, mutta ihmisten itse rakentamaan pimeyteen hänen valtansa ei ylettynyt.

”Kiitos”, Griselda sanoi, suoristui tuolissaan ja täytti viinilasinsa. Hän näytti siltä kuin asia olisi loppuunkäsitelty, vaikka ei se tietenkään ollut. Ei saisi olla.

Galatea käveli ikkunalleen, hengitti ikkunalaudalla kukkivan laventelikimpun lempeää tuoksua ja antoi katseensa levätä Tylypahkan pimeillä tiluksilla. Yön kätkemässä pihamaassa oli jotain rauhoittavaa, jotain pysyvää. Kukaan ei sooloillut menemään, ainoastaan puut huojuivat syystuulessa ja perustajien loitsimat pahkasikapatsaat katselivat mitään näkemättömin silmin hiljaista hiekkatietä, jolla… jolla käveli joku? Galatea siristi silmiään. Kuka oli ulkona tähän aikaan? Luvattoman kulkijan tunnisti helposti, se oli se puolijätti Rohkelikon ensimmäiseltä luokalta, Rubeus Hagrid. Mutta mikä hänen perässään kulki? Koiran kokoinen hämähäkki?

”Ei saatana”, Galatea huoahti ja veti verhot kiinni. Tälle päivälle hän oli kestänyt jo aivan liian paljon sekoilua.
« Viimeksi muokattu: 29.04.2025 19:23:00 kirjoittanut Rowena »