nimi: tiera
kirjoittaja: ankeriaan ruoto
fandom: star stable online, starshine legacy
genre: angst, AU
ikäraja: S
paritus: ei ole
päähenkilöt: anne von blyssen, lisa peterson
(spoilereita annenpelastustehuista!)
yhteenveto: lisa ja anne ovat molemmat olleet pandoriassa vankeina, mutta onko heillä muuta yhteistä? (AU koska elizabeth on elossa (ja tässä on jotain FMA-tapaisia alkemia juttuja koska tää on osa sarjasekamelskaa mut sen voi sivuuttaa))
a/n: ekaa kertaa laitan tänne jotain x) tää on fikki jonka kirjotin nyt kesällä.
Pyhän lehdon — kivikehän omassa kirjastossa oli hiljaista, kuten aina. Anne ja Lisa istuivat pöydän ääressä yrittäen harjoitella transmutaatioitaan. Oli jo iltamyöhä, mutta kesällä Valedalessä valvottiin pitkään. Lisa asetti kulhon pöydälle, tasan liidulla piirretyn ympyrän keskikohtaan. Kuivunut lehti yhdistyi muihin aineisiin. Lehteen muodostui mustia klimppejä, joka ei tyydyttänyt Lisaa. Pieleen meni, toista kertaa. Hän katsahti Annea. Kirja auki, mutta silmät ihan muualla, Anne pyöritteli käsissään hiuspantaansa. Tyttö kai yritti kuunnella Elizabethin ja Fripin keskustelua, mutta kaksikko oli hyvä pitämään äänensä matalina.
“Totta puhuen”, Anne sanoi, “en olisi luultavasti koskaan tutustunut teihin kolmeen ilman liekinkantajia.”
Lisa ei ollut varma miten vastata.
“Meissä ei ole mitään yhteistä”, Anne lisäsi.
Lisa hymähti. “Onhan meissä nyt.”
Hän veti hihaansa ylös ja näytti pinkit juovat, jotka kiersivät hänen käsivarttaan. Anne kavahti.
“...Jos ainoa asia, joka meitä yhdistää on se… ”
“Kyllä muukin yhdistää. Hevoset tietty, ja no… Tykkäät meikata, etkö tykkääkin?” Lisa sanoi.
“No joo, mutta sun meikit on…” Anne tarkasteli Lisan rajua kajaalia oudoksuen, vaikkakaan ei suinkaan samalla inholla kuin ensikertaa tämän tavatessaan. “No…”
“Sunkin meikit on mun mielestä vähän ‘noh’. Mutta ehkä me voitaisi silti löytää siitä jotain yhteistä.”
“Kuinka niin?”
“No niinku, pakotetaan Linda ja Alex meidän kanssa Elizabethille yöksi tänään ja meikataan kaikki toisemme!”
Anne loi Lisaan pitkän, varovaisen katseen. Hän arvosti tämän hymyä enemmän kuin koskaan, nyt kun oli ehtinyt melkein unohtaa sen ollessaan Pandoriassa. Hän oli liki yllättynyt, että Lisa ylipäätään hymyili hänelle. Kiven sisään ei ollut mahtunut kuin ne muistot, joissa hän käyttäytyi aivan ääliömäisesti Lisaa kohtaan. Usein Anne mietti maailmaa, jossa hän ei olisi koskaan yrittänyt ymmärtää toisia ja olisi pysynyt kuplassaan ikuisesti: maailmaa, jossa Lisa vieläkin katsoisi häntä happamasti. Annesta se oli yhtä todennäköinen todellisuus kuin se, jossa hän eli. Hän ei ansainnut ystäviään, ja ottaen lukuun “kohtalon” johon liekinkantajat niin hartaasti uskoivat, hän ei saane pitää mitä ei ansaitse. Elizabethin menetettyään puolet ruumiistaan vain, jotta Alex selviäisi, oli mitä selvintä, että kuolema odottaisi joka nurkan takana.
“Huhuu, Annuska. Eikö olisi kivaa?”
“Hm? Toki…”
***
“Anteeksi, että tulemme aina näin yllättäen”, Linda sanoi Elizabethille eteisessä avaten kengännauhojaan.
“Ei se mitään”, Elizabeth vastasi.
Hän istui pyörätuolissa. Toinen hänen jaloistaan oli lähes kokonaan poissa, eikä toinen liikkunut ollenkaan. Ihme, että nainen oli ylipäätään elossa. Siitä kai sai vain kiittää Darkon tarkkaamattomuutta.
Nelikko asettautui sohvapöydän ympärille. Lisa ja Anne levittivät meikkinsä pöydälle ja Anne alkoi asetella niitä järjestykseen. He istuivat myötäpäivään tässä järjestyksessä: Linda, Alex, Anne, Lisa.
“Meikkaatko ikinä, Linda?” Anne kyseli etsiessään meikkivoidetta, jonka tulisi levittämään vastahakoisehkon Alexin naamalle.
“Vain tiettyjä tapahtumia varten”, Linda sanoi hymyillen.
Hän yritti levittää puuteria Lisan kasvoille. Sitä tuli toiselle puolelle aivan liikaa, mikä sai Lindan ensin irvistämään ja sitten yrittämään pyyhkäistä sitä pois kädellään.
Linda oli “valmis” paljon ennen Annea, joka yritti pitää kätensä vakaina, kun Alex toistamiseen unohti olla paikallaan ja käänsi keskustelun ansiosta päätään.
Sitten vaihdettiin vuoroja. Alex hymyili luihusti ja nojasi pöytään tarkastellen vaihtoehtojaan, kun taas Lisa lähti liikkeelle harkitusti. Kaikenkaikkiaan kummallakaan ei mennyt kauaa, ei innokkaalla alokkaalla eikä kokeneella… konkarilla :Dd
Lopputulos oli tämä:
Lisalla oli epäsymmetrinen ja vähän hutera mutta kaiken kaikkiaan ihan ookoo luukki, Lindan ansiosta. Annen Lisa oli koristanut rajulla kajaalilla ja huolitellulla luomivärillä. Alex oli itsensä mukaan pissiksen näköinen. Linda taas oli sutattu täyteen huulipunaa ja erittäin epämääräistä luomiväriä, sillä Alex halusi yrittää pellemeikkiä.
“Hyvältä näyttää, Alex. Sinun pitäisi käyttää meikkiä useammin,” Anne totesi
Alex leikki potkaisevansa Annea naamaan. Tämä väisti sukkelasti salmiakkikuvioisen ratsastussukan peittämää jalkaa.
“Oletpa notkea. Olen kade”, Anne sanoi.
“No eikun venyttelemään sit!”
Alex tajusi pian tyystin unohtaneensa erään koulutehtävän, kun oli ollut ratsastamassa niin paljon viimeaikoina, ja muut päättivät auttaa. Lisan mennessä “hakemaan tietokonetta repustaan” hän kuitenkin katosi jonnekin. Parikyt minuuttia odotettuaan Anne alkoi aavistaa, että Linda ja Alex pärjäisivät kahdestaan, ja lähti etsimään Lisaa.
***
Lisa istui kaivon kannen päällä puhelin kädessä. Oli jo hämärä, mutta puhelimen himmeä valo valaisi tytön kasvot. Hän nosti katseensa nopeasti kuullessaan ruohon kahinan.
“Mitä sinä täällä teet? Puhutko salaiselle kumppanillesi?” Anne kysyi.
Hän nojasi kengänpohjallaan kaivon reunaan ja istui jalkansa päälle, niin ettei koskisi kiveä vaatteillaan.
“Puhun isälle”, Lisa sanoi ja hymyili vaisusti. “En ole vieläkään kertonut hänelle liekinkantajista. Hän uskoo yhä, että sinä ja muut olette vain osa jotain ratsastusseuraa tai hevoskerhoa, miksikä hän sitä aina kutsuukin.”
Lisa niiskutti, eikä Annelle käynyt ilmi oliko se samasta vilusta, joka oli punottanut hänen poskensa, vai oliko hän itkenyt. Ainakaan hän ei vaikuttanut erityisen surulliselta, vain mietteliäältä.
“Eva tietää, mutta vihaa koko juttua. Hän ei puhu asiasta, mutta en saa mainita Elizabethia — tai tarkemmin ‘Sunbeamia’. Olen ollut druiden parissa lapsesta saakka, mutta en ymmärrä miksi, kun Eva niin vihaa heitä.”
“Oletko kysynyt häneltä asiasta?”
“Älä vitsaile! Evalta ei noin vain kysytä mitä lystitään. Etkö kuullut, kun sanoin ettei Elizabethia tule mainita? Sinä ja sinun lupsukkaisäsi ette millään ymmärtäisi.”
“Tarkoitin… äh”, Lisa sanoi ja katsoi pois pimeään puutarhaan. “Unohda.”
Pöllöt huhuilivat ja sirkat sirittivät. Elizabethin kauniitten verhojen takaa pilkisteli valoa.
“Lupsukkaisä…” Lisa mutisi hieman happamasti.
“Olenko sitten väärässä?”
“Enpäs tiedä, mutta oot vähän ilkeä.”
Anne ärähti.
“Tiedetään, tiedetään. Mielipiteitäni ei kaivata.”
Hän nousi ylös. Lisa avasi suunsa, muttei sanonutkaan mitään. Hänen kasvoillaan oli sama ärsyyntynyt ilme kuin heidän vasta tavatessaan vuosia sitten.
“Olisin halunnut jutella, mutta jos aiot vain vittuilla, jätä mut suosiolla rauhaan.”
“Jättäisin sinut mieluiten ihan kunnolla rauhaan, ellei tätä sielunratsastajajuttua olisi. Et koskaan sano sitä, mutta tiedän mitä minusta ajattelet. Tiedän, että jos emme olisi osa jotain kohtalon omaa siskoporukkaa, sanoisit kaiken suoraan.”
“Anne, mitä sä jauhat?”
“Et ole edes väärässä. Olen samanlainen ämmä kuin äitini. Leikin auttavani ihmisiä olemalla sielunratsastaja, mutta oikeasti en haluaisi olla. Olen vain turhamainen posliiniastia, jonka suojelemiseen menee druideilta enemmän voimia kuin Garnokin päihittämiseen. Aikoinaan ajattelin, että kyllä joku ämmänkin ottaa, kunhan on nätti, mutta nyt en ole sitäkään.”
Lisa tuijotti Annea suu raollaan ja kulmat rypyssä. Anne kääntyi lähtemään. Lisa tarttui hänen ranteeseensa.
“Oot vähän ilkeä. Niin sanoin ja niin se on. En sanonut, että olisit ämmä, etkä ole.”
Anne katsoi edelleen muualle. Lisa päästi irti, mutta toinen ei lähtenyt. Oli viileä.
“Oot meidän ystävä. Oon yrittänyt auttaa, mutta oot niin syvällä sun omassa kuplassa, ettet osaa ajatella muita kuin itseäsi. Kukaan meistä ei vihaa sua, Anne.”
Anne valui kyykkyyn ja antoi kyynelten valua polvilleen. Lisa rojahti ruoholle ja laittoi jalkansa ristiin. Puhelimen ruutu valaisi vieläkin heikosti.
“Anteeksi,” Anne mumisi ja katsoi Lisan ohi.
Lisa otti päältään farkkutakin ja asetti sen viereensä. Hän loi Anneen katseen ja tämä istuutui takin päälle. Oli kylmä, mutta sisään ei tehnyt mieli mennä.
“Aiotko jatkaa keskustelua isäsi kanssa?”
“Sillä jatkui duunit. Äsken vain oli tauko.”
“Hän vai on yötöissä?”
“Mhm, öljylautoilla.”
“Öljylautoilla? Siis Dark Corenko öljylautoilla?”
Lisa hymyili tyynesti. Ei ihme, että hän piti perheensä ja druidit erillään.
“Outoa tämä kaikki. En aikaisemmin pelännyt Dark Corea kovin paljon, mutta ollessani sen kiven sisällä kaikesta tuli suurempaa kuin koskaan. Tajusin myös, etten varmaan elä kovin vanhaksi tätä vauhtia. Olisin ehkä kivessä ikuisesti ja ihmisten muistot minusta katoaisivat Garnokin hävittäessä kaiken.”
“Kutsuisin sinua kyyniseksi, mutta oloni oli aika samanlainen Pandoriassa. Nyt kun olen taas täällä, muistan ympäröivien ihmisten rakkauden ja lämmön, mutta joka kerta kun olen suihkussa ja haavojani polttaa, oven takana tuntuu odottavan pelkkä kylmyys.”
Anne katsoi suurin silmin Lisaa.
“Minusta maailma on aina ollut kylmä”, hän mutisi.
Anne veti jalkojaan lähemmäs ja sai Lisan takin rypistymään allaan. Silloin hänen ympärilleen kääriytyivät kädet. Lisa laski päänsä Annen olkapäälle ja hänen törröttävät hiuksensa hipoivat tämän poskia.
“En voi tehdä tästä työstä turvallisempaa, enkä voi taikoa uhkia pois, mutta me kaikki voimme suojella sinua. Et tule kuolemaan, jos se on minusta kiinni.”
“En ansaitse sitä.”
“Entä sitten? Kuka siitä päättää? Kuka hyötyisi siitä, jos kuolisit?”
Lisa katui viimeistä kysymystään, kun Anne värähti ja hengitti varovaisesti.
Heidän istuessaan pihalla kaikki ajantaju katosi vaisun keskustelun alle, kunnes jokin palautti heidät todellisuuteen.
“Siellähän te luuraatte!” Alexin ääni kajahti yläkerran ikkunasta. “Elizabeth pyysi kotityöapua jälkkäripalkalla ja te vain laiskottelette!”
“Tullaan!” Lisa huusi ja näki ikkunasta tulevan valon hohteessa Alexin hymyn ennen kuin tämä pamautti ikkunan kiinni.
