The Walking Dead: Kivusta, ei todellisuudesta | S | Daryl Dixon

[Clearwater]

Ficin nimi: Kivusta, ei todellisuudesta
Kirjoittaja: Clearwater
Ikäraja: S
Fandom: The Walking Dead
Varoitukset: Ei mitään. En lukisi tätä edes angstiksi, mistä ihmisillä on niin erilaisia näkemyksiä. Voi aiheuttaa spoilereita varsinkin kolmannen kauden lopusta.

Vastuuvapaus: No enhän minä mitään omista. Sarja ja hahmo kuuluvat luojilleen, kunhan leikin epätoivoisuuttani.
A/N: Oli vain ihan pakko tehdä tämmönen pikkunen, joka niin kovasti haluaisi olla tuplaraapale, muttei ole - melkein. Daryl on ihana, en sano muuta. Meni aikalailla tajunnanvirralla ja mitä nyt sain aikaan kuunnellesani tätä. Sijoittuu viidennen kauden uudelle puoliskolle. Ja tällähän minä osallistun Valloita fandom -haasteeseen.

__________

Hiljalleen Daryl ymmärsi sen. Kipu vaati tulla tunnetuksi.
Mutta entä jos oli kovettunut liikaa?

Kipu oli liian todellista. Enää se ei ollut vain henkistä, mielen surulliseksi kääntävää kipua, jonka kuorolauluun häntä vaadittiin liittymään joka hetki, kun hän veti henkeä, otti askeleen tai lausui sanan. Nyt se oli jo fyysistä kaikkien elintoimintojen kautta, mutta hän ei antanut sille valtaa.

Carol oli avannut hänen silmänsä. Naisen sanojen takana oli se totuus, jonka Daryl joutui kohtaamaan. Mennyttä ei saa takaisin, mutta kipu täytyy tuntea. Sen täytyy antaa olla todellista, koska se vaatii tulla tunnetuksi.

Hän oli väsynyt siihen jo kauan sitten. Ihmisten menettämiseen.
Merlen jälkeen se oli tuntunut erilaiselta kuin aiemmin. Kun maailma meni sekaisin, ihmisten menettämisestä oli tullut jokapäiväistä, ikään kuin rutiinia ja Daryl oli melkein tottunut siihen. Mutta nähdessään Merlen siinä tilassa, kun veli oli menettänyt itsensä ja herännyt lasisilmissään palavaa nälkää, Daryl kohtasi sen silmästä silmään. Se aloitti jotain, joka ei vieläkään ollut ohi.

Istuessaan yksin hiljaisuudessa tuijottaen tyhjyyttä silmiensä edessä avautuvassa maailmassa, Daryl antoi itsensä tuntea sen kivun. Antoi sille edes kerran mahdollisuuden olla todellista.

[Odo]

Ah, Daryl! ♥ Ehdoton suosikkini sarjassa. Kommenttikampanjasta siis hei! o/

Tämä taitaa olla vasta toinen lukemani Walking dead ficci ja lyhyesti sanottuna pidin. Tämä oli kirjoitettu ihanan lyhyesti ja kipua oli kuvattu monipuolisesti niin, että se sopi Darylin ajatuksiin. Teksti oli sujuvaa luettavaa, enkä huomannut yhtään virhettäkään. Carolin ja Merlen mukaan ottaminen sitoi tämän hyvin canoniin, eikä ficci niiden vuoksi jäänyt pelkäksi angstipätkäksi vaan tästä tuli osa tarinaa. Pakko tosin myöntää, että muistini hieman takkuaa sarjan kohdalla, mutta se ei haitannut lukemista. Tämä sopii siis hyvin myös niille, jotka eivät ole sarjaan tutustuneet ja siitä on annettava pisteet. Tykkään itse toisinaan lukea tuntemattomista fandomeista ja taito kirjoittaa ficci niin, että fandomiin tutustumatonkin (onko toi ees sana?) pääsee ficciin mukaan on mahtavaa.

Pahoittelen lyhyeksi jäävää kommenttia, mutta en oikein osaa sanoa muuta kuin että tykkäsin.

Carol oli avannut hänen silmänsä. Naisen sanojen takana oli se totuus, jonka Daryl joutui kohtaamaan. Mennyttä ei saa takaisin, mutta kipu täytyy tuntea. Sen täytyy antaa olla todellista, koska se vaatii tulla tunnetuksi.

Tämä oli ehdottomasti suosikki kohtani ficissä.

Istuessaan yksin hiljaisuudessa tuijottaen tyhjyyttä silmiensä edessä avautuvassa maailmassa, Daryl antoi itsensä tuntea sen kivun. Antoi sille edes kerran mahdollisuuden olla todellista.

Tämä sitoi minusta hienosti otsikon ja ficin yhteen. Samalla sanon, että pidin tosiaan myös otsikosta.

[Clearwater]

Odo, ihana kuulla, että tykkäsit! Sydäntä lämmittää saada kommentti, kun tämä pätkä on ensimmäiseni varmaan yli vuoteen, jonka Finissä julkaisen. Pelotti siis vähän, mitä siitä oikein tulee, mutta ihanaa, että sinä pidit! Yritin tosiaankin saada tähän sen, mitä Darylin hahmon näki kokevan vitoskauden puolella. Daryl on tosiaan ihana^^. Suosikkini myöskin.

Kiitos vielä tuhannesti kommentista! Sen lyhkäisyys ei haittaa ollenkaan, kommentit ovat kaikin puolin mukavia!

[Natural]

Hoi! Kirjauduin sisään ensimmäistä kertaa yli vuoteen (vai liekkö kahteen) ja ajattelin lukaista jonkun lyhyen pätkän. Hetken tuumittuani kirjoitin hakukenttään yhden yksinkertaisen sanan: Daryl. Tämä osui ensimmäisenä silmiini ja klikkasin auki. Ja hyvä niin.

Pidin tästä pätkästä aika paljon. Se sopii hienosti itse canoniin, ja jotenkin olen aina kuvitellutkin Darylin toimivan juuri näin mennessään metsälle/etsimään tarvikkeita. Tutkimaan omia ajatuksiaan ja ehkä sen pienen hetken antaa itselleen luvan tuntea omat tunteet. Edes sen pienen hetken.

Tässä myös tulee kauniisti esille se, kuinka paljon sattuu. Kuinka paljon sitä kipua on, miten se rikkoo. Mutta nykymaailmassa ei ole edes aikaa surra rauhassa, ei ole lupaa särkyä.

Kuten Odo jo mainitsi, niin loppu sitoi kaiken kivasti yhteen ja otsikko oli mielestäni jotenkin niin sopiva hahmolle ja fandomille.

Kaikinpuolin pidin kovasti ja Daryl on puhdasta rakkautta. Aina surku hänen puolesta. Kiitän tästä, nautin.

[Fiorella]

Tämän olin bongannut Naturalin kommentin myötä joulukuussa ja jemmannut kommentointilistalleni.

Lyhyydestään huolimatta tämä kertoi paljon. Kun elämä on yhtä hetkestä toiseen selviytymistä, on jätettävä kaikki epäolennainen taakse ja keskityttävä vain siihen että pysyy vielä hetken pidempään elävien kirjoissa. Daryl on hahmona sellainen, joka on olevinaan kuin ei piittaisi, mutta sisällään kuitenkin tuntee syvästi. Tässä ficissä hän tosiaan kokee sen läheistensä kautta, että pysyäkseen ehjänä on pakko välillä myös antaa tilaa tunteilleen, aisteilleen, myös sille kivulle, vaikka sen mieluummin vain hautaisi jonnekin.

Daryl on minunkin iso suosikkini ensiesiintymisestään lähtien ja tämän tekstin lukeminen uudestaan toi taas mieleen, että olisi ihana kirjoittaa itsekin pitkästä aikaa tästä fandomista. Kohta sarjakin taas jatkuu, niin voisi herätellä sitä mieleensä.

Kiitos tästä tekstistä, näin pitkänkin ajan jälkeen! Oli kiva löytää tämä silloin ja luin nyt vielä uudestaan.