Nimi: Merkitsemätön
Kirjoittaja: Crys
Ikäraja: K-11
Genre: Fantasia, seikkailu
Yhteenveto: Tiukkojen rajojen sulkemassa kuningaskunnassa harva pääsee matkaamaan vapaasti rajojen yli. Mahdollisuuden rajan ylittämiseen tarjoaa vain pahamaineisena tunnettu Merkitsemätön, eikä kukaan ole tarpeeksi hullu lyöttäytyäkseen hänen seuraansa vapaaehtoisesti. Vai onko?
A/N: Osallistuu haasteeseen Spurttiraapale V, Originaalikiipeily sanalla menetys ja FinFanFun1000 sanalla myrkkyä
1.
Korpit hyppelivät ladon katolla saaden aikaan sateen ropinaa muistuttavaa ääntä niiden kynsien osuessa peltikattoon. Ne kääntelivät päätään vasemmalta oikealle ja oikealta vasemmalle katsellessaan tummilla silmillään varjoihin piiloutunutta hahmoa. Ne eivät puhuneet – toisilleen tai kellekään muulle – mutta ne olivat hyvin tarkkaavaisia, sillä niiden reviirille saapunut hahmo herätti niiden mielenkiinnon. Ne hyppivät sivuttain katonharjalla yhä kiihtyvämpään tahtiin yrittäessään nähdä ladon varjoon istahtaneen henkilön, mutta kukaan niistä ei uskaltanut katolta alas kohtaamaan tätä silmästä silmään.
”Kravé”, kuului tympääntynyt ääni ladon varjoista.
Korpit jatkoivat hyppelyään ja tummien sulkapäidensä kääntelyä. Tuo hahmo kiinnosti heitä, herätti jotkin vaistot, jotka eivät luokitelleet hahmoa tunkeilijaksi tai viholliseksi. Aivan kuten lehmuspuu, joka oli aina kasvanut ladon vieressä korppien kotipuuna, mutta oli viime vuosien aikana alkanut uhkaavasti kallistua yhä enemmän ladon ylle, niin että alkoi näyttää siltä niin kuin puu voisi kaatua hetkenä minä hyvänsä.
”Kravé”, ääni kuului jälleen, mutta tällä kertaa se ei ollut enää ehdotus. Se oli käsky. Käsky oli kietoutunut tummaan vanhaan taikaan, joka sai jokaisen korpin lähietäisyydeltä lehahtamaan tiehensä nopeasti – kuin vaimean käskyn sijasta heidät olisi säikäyttänyt mylvivä ukkonen.
Saapui täydellinen hiljaisuus – täydellinen. Tuuli lakkasi humisemasta ja lehmuksen oksat jähmettyivät paikoilleen kuin maalauskankaalle.
Ladon varjoissa oleva hahmo nosti katseensa yötaivaalle, jossa olevat pilvet olivat lakanneet liikkumasta.
2.
”Hän on tulossa”, Marté henkäisi tuijottaessaan levotonta korppiparvea, joka oli ottanut vallan kylän keskustassa sijaitsevasta suuresta honkapuusta. Korpit hyppivät oksalta toiselle katsellessaan torin vilkasta aamuelämää, mutta kukaan niistä ei saanut pihahdustakaan ulos. Jotkut avasivat hämmentyneinä nokkiaan kuin kiljuakseen, mutta ääntä ei kuulunut.
”Mitä me teemme? Julistamme ulkonaliikkumiskiellon? Suljemme kylän?” Lieth kysyi liikkuessaan paikoillaan yhtä levottomasti kuin korpit puussa.
”Emme voi”, Marté sanoi voimattomana ja vilkaisi porttien suuntaan kohti kuningaskunnan sotilaita, jotka eivät ikinä antaisi hänen tehdä niin. Vaikka Eirithissä oli vain kourallinen sotilaita ja kylä voittaisi kyllä vartijat helposti miesvoimassa, sotilaita vastaan asettuminen tarkoitti kapinaa, joka tarkoitti Eirithin loppua. ”Meidän on vain käyttäydyttävä niin kuin mikään ei olisi vialla.”
Lieth vaistosi päällikkönsä levottomuuden rauhallisiksi pakotettujen sanojen joukosta. ”Eikö… meidän kuitenkin pitäisi suojella nuorimpiamme? Heitähän hän vie mukanaan.”
”Minä en voi antaa sellaista käskyä”, Marté sanoi, mutta katsoi Liethiä katsella, josta hän toivoi miehen poimivan juuri ne sanat, joita hän ei voinut ääneen sanoa. ”Hänellä on itsensä kuningattaren myöntämä koskemattomuus.”
”Ymmärrän”, Lieth sanoi hitaasti nyökäten, yrittäen viestiä päällikölleen, että hän oli ymmärtänyt mitä tämä halusi hänen tekevän. ”Suonette anteeksi, jos lähden?”
Marté nyökkäsi lakeijalleen ja kääntyi epätoivoisena katsomaan suuressa hongassa hyppeleviä hiljaisia korppeja. Hän tunsi olonsa yhtä äänettömäksi kuin levottomat korpit.
3.
Rael tiesi mitä oli tapahtumassa ennen kuin huhut kiirivät hänen korviinsa. Hän huomasi sen siitä, miten äidit patistivat lapsiaan hermostuneesti sisään ja jopa rauhallisimmat naisista uhkailivat luunapeilla, jos kakara ei nyt suostuisi sisälle vikisemättä.
Raelin uutinen sai jähmettymään aloilleen siinä missä muut säntäilivät taloihinsa. Hän oli odottanut tätä hetkeä vuosia. Merkitsemätön saapuisi viimein heidän kyläänsä ja veisi hänet pois täältä.
Rael otti viimein jalat alleen ja säntäsi kohti kotitaloaan hakeakseen vähäisen omaisuutensa. Hän ei ollut varma milloin Merkitsemätön saapuisi, mutta hän halusi olla paikalla silloin kun se tapahtuisi, jotta olento ei varmastikaan veisi ketään muuta mukanaan.
Tietysti hänen suunnitelmansa epäilytti häntä, mutta missä tahansa oli parempi kuin täällä, eikä kukaan, jolla oli merkki kaulassaan, pystynyt matkustamaan rajojen läpi yksin. Rael oli nähnyt Merkitsemättömän monia vuosia sitten ja se kohtaus oli saanut hänet epäilemään, etteivät kaikki ne pelottavat huhut välttämättä olleet totta.
Rael avasi ulko-oven mahdollisimman hiljaa ja hiipi sisään tupaan. Isä röhnötti siivottoman asunnon rähjäisellä sohvalla puolisammuneena, oluttuoppi yhä käden ympärillä. Rael livahti huoneentapaiseensa – oikeastaan se oli vain parilla kankaanpalalla eristetty nurkkaus – ja kokosi tavaransa pieneen vyöpussiin, jonka hän oli itse tehnyt. Kun hän oli saanut kaiken kerättyä, hän nousi ylös ja suuntasi kohti ovea.
Ennen kuin Rael ehti ovelle, isän oluttuoppi putosi viimein tämän kädestä ja isä hätkähti hereille. Hetken aikaa hän katseli ympärilleen hämmentyneenä, ennen kuin sumeat silmät kohtasivat Raelin, joka oli vanhasta tottumuksesta jähmettynyt paikalleen, unohtaen, ettei enää tarvinnut pelätä.
”Minne sinä poika menet?” isä sammalsi ja suoristi itseään sohvalla.
Yleensä Rael valehteli, mutta tällä kertaa hän tunsi itsensä rohkeaksi. Hän nosti leukaansa ylpeästi ylöspäin ja kohtasi isänsä katseen. ”Pois täältä.”
Isä röhötti ja nosti tuopin maasta nähdäkseen, oliko pohjalle jäänyt jotain. ”Onnea vain typerys.”
Rael sulki oven äänekkäästi ja marssi päättäväisesti kohti salapaikkaansa muurilla, josta hän näkisi Merkitsemättömän saapumisen. Tällä kertaa hän ei tulisi takaisin kotiin.
5.
Indra yritti punoa hiuksiaan uudella tavall. Samalla tavalla kuin hänen isosiskonsa punoi kauniit kiharaiset ja punaiset hiuksensa, mutta hänen omat suorat ja liukkaat hiuksensa eivät suostuneet pysymään paikoillaan punontaa varten. Yleensä, jos hän joutui itse punomaan hiuksensa, hän ei edes viitsinyt yrittää mitään monimutkaista, vaan hän laittoi tummanruskeat hiuksensa kahdelle tavalliselle letille. Hän oli kohta jo kolmetoista, joten oli jo korkea aika, että hän oppisi punomaan hiuksensa hienosti itse. Ärsyyntymisestä kurtistuneet kasvot tuijottivat päälaen päällä olevaa sotkua.
Ovessa kävi koputus, joten Indra sai syyn laskea kivistävät kätensä alas. Raotettuaan ovea, hän avasi sen heti ammolleen, kun näki ystävänsä kasvot.
”Rael! Hei”, Indra hymyili ja alkoi sukimaan hiuksiaan.
”Hei Indra”, Rael sanoi katsellen hänen tarmokasta hiustenselvittelyään. ”Kuka hyökkäsi päähäsi?”
Indra näytti pojalle kieltään. ”Yritin tehdä samanlaisen kampauksen kuin Eilah minulle tekee, mutta se ei onnistunut.”
”Sinun hiuksesi ovat kivat kahdella letillä.”
Indra hymyili ja alkoi punoa tavallista lettiä. ”Se saa tällä kertaa riittää. Mennäänkö muurille kiipeilemään?”
Rael katseli jalkojaan jotenkin vaikean oloisena. ”Minä… olen lähdössä?”
”Isäsi kanssa metsähommiin?”
”Ei kun pois täältä.”
Indran kädet pysähtyivät ja vasta-aloitettu letti alkoi hitaasti purkautumaan. ”Hä? Miten? Saivatko he sinut kiinni näpistyksistä? Eihän lapsia lähetetä kaivoksille.”
Rael pudisti päätään ja nosti katseensa. ”Lähden Merkitsemättömän matkaan.”
6.
Rael oli kuullut elämänsä aikana Indran kutsuvan häntä monilla nimillä heidän riidellessään, mutta tällä kertaa Indra ei todellakaan säästellyt haukkuessaan Raelia hulluksi. Rale tiesi, ettei olisi pitänyt tulla tänne, mutta ajatus siitä, että hän ei enää koskaan näkisi Indraa oli alkanut kalvaa hänen sisuksiaan muurilla istuessaan ja hänen oli ollut pakko juosta takaisin.
”Minulla ei ole kauheasti aikaa. Hän saapuu hetkenä minä hyvänsä, mutta halusin vain sanoa hyvästit.”
”Miksi sinä noin kovasti haluat kohti kuolemaasi?” Indra ihmetteli. ”On helpompiakin tapoja päästä hengestä. Minä esimerkiksi voin tässä heti paikalla iskeä sinun pääsi tohjoksi!”
Rael pudisteli päätään. ”Minähän kerroin sinulle Merkitsemättömästä, sen mitä näin – ”
”Se ei muuta lopputulosta. Rael, minä olin siellä”, Indra sanoi ja alkoi nyt vihaisen sijasta vaikuttaa itkuiselta. ”Minä näin mihin hän pystyy. Hyvä, etten itse päässyt myös hengestäni.”
”En voi jäädä tänne. En kestä enää”, Rael kuiskasi.
Indra tarttui Raelin käsistä kiinni silmät kosteina. ”Sinä voit muuttaa tänne, kyllä äiti ja isä antavat – ”
”Minun isäni ei anna… eikä kyse ole vain siitä. Minä haluan nähdä maailmaa. Etkö sinäkin?”
”Se on mahdotonta. Merkitsemätön ei anna sinun karata häneltä. Varmasti hänellä on kokemusta karkutapauksista.”
”Minun on pakko yrittää”, Rael sanoi ja veti kätensä vapaaksi Indran tiukasta otteesta. ”Minulla on suunnitelma.”
”Entä minä sitten? Hylkäät minut noin vain?” Indra syytti kyynelten valuessa poskille. ”M-minä… minä luulin, että olemme aina parhaita kavereita ja menemme naimisiin ja olemme perhe. Sinustako on okei, ettemme enää ikinä näe?”
”Tietysti se ei ole okei. Minä tulen aina kaipaamaan sinua”, Rael sanoi surullisena ja yritti halata tyttöä, mutta Indra läimäytti Raelia kasvoille.
”Minä en todellakaan aio kaivata sinua! En aio! Olet kuollut minulle, jos menet”, Indra kiljui ja osoitti auki jäänyttä ovea. ”Häivy sitten!”
Rael tuijotti Indraa musertuneena poskeaan pidellen, mutta ryntäsi sitten ulos, sillä kyyneleet olivat kihonneet hänenkin silmiinsä, eivätkä miehet itkeneet, kuten isä aina muistutti.
7.
Ygar oli jo tottunut siihen, että häntä kaarreltiin päättäväisemmin kuin ruttoa, mutta se alkoi kyllästyttää sellaisina hetkinä, kun hän yritti saada palvelua.
”Oluttako täältä vain saa?” Ygar ärähti pöydästään ja mulkaisi oluttuoppiaan, jonka sisältö haisi yhtä pahalta kuin maistui. ”Jos tätä moskaa voi kutsua olueksi”, hän lisäsi mutisten.
Paikalle saapui nainen, jonka pulleat sormet puristivat metallitarjottimen reunaa lähes valkoisina. ”Mitä teille saisi olla”, nainen sanoi kohteliaasti, mutta Ygar kuuli naisen sanoista tämän pelon – eikä vain sitä. Hän kuuli tämän sanoista myös vihaa elämää kohtaan, vihaa työtään kohtaan, vihaa miehiä kohtaan. Vihaa, joka oli niin voimakasta, että se oli johtanut verestä punaisiin käsiin. Eikä kukaan tiennyt – ei vieläkään, koska naisia harvoin epäiltiin murhaajiksi, jos murha oli suoritettu poikkeuksellisen raa’asti. Ygar tuijotti katsekontaktia välttelevää naista suoraan silmiin, tämän käydessä yhä hermostuneemmaksi. Ygar aina naurahti mielessään sitä, että ihmiset välttelivät katsekontaktia hänen kanssaan, sillä ei Ygarin tarvinnut katsoa ihmisiä tietääkseen heistä yhtä ja toista. Ygar kuuli kaikenlaista vain tavasta, jolla ihmiset puhuivat – siitä, mitä he eivät sanoneet.
”Jotain ravitsevaa. Possua, jos on.”
”Meillä ei ole valmiina, mutta voin teurastaa sian, jos haluatte. Siinä kestää hieman”, nainen sanoi taaksensa vilkaisten, etsi turvaa kenestä tahansa asiakkaasta sen varalta, että Ygar suuttuisi pahasti. Kapakassa olevat asiakkaat olivat yhtä jännittyneitä kuin tarjoilija – näyttivät siltä, että halusivat lähteä, mutteivat uskaltaneet liikkua – eivätkä taatusti aikoisi puuttua asiaan, jos Ygar jotain tekisi. Ei sillä, että hän tekisi mitään. Ei ainakaan syyttä.
”Mitä teillä on valmiina?”
”Oravaa”, nainen sanoi – piipitti oikeastaan niin kuin pelkäsi Ygarin käyvän kimppuun moisesta uutisesta.
Ygar kieltämättä ärsyyntyi naisen vastauksesta sen verran, että ärähti. Hän oli syönyt oravaa joka päivä tällä viikolla. Mutta hänellä oli sudennälkä. ”Oravaa sitten. Teurasta sika huomiseksi. Otan siitä mukaan.”
Nainen kääntyi pois niin nopeasti, että nyökkäsi seinälle ja kiirehti keittiön puolelle.
Ygar otti huikan oluesta, joka oli yhtä pahaa kuin viime kerralla.
8.
Rael katseli ikkunasta, kuinka Merkitsemätön söi oravaa nyrpistellen sille nenäänsä. Merkitsemätön kai söi yleensä hulppeita aterioita ja oli maistanut ruokalajeja, joista Rael ei voisi edes unelmoida. Nauttihan tämä kuningattaren suosiota koskemattomuuteen asti. Tietysti myös asiasta tietämätön huomasi, että Merkitsemättömällä oli rahaa. Tämän vaatteet olivat matkassa likaantuneet, mutta ne oli tehty kalliista nahasta, karvasta ja puuvillasta. Viitta harteilla näytti painavalta ja lämpimältä ja sillä varmasti saattoi vaeltaa myös läpi pohjoisten mantujen. Vyötäisillä roikkuva miekka oli Araghavuoren metallista taottua, niin kiiltävää, että aurinkoisella säällä se häikäisisi vastustajansa silmät niin, etteivät he näkisi mitään. Nyt miekka oli tietysti tupessa ja vain sen päähän upotettu safiiri vilkkui aavistuksen kapakan valaistuksessa, kun sitä kantava mies liikahteli syödessään.
Rael tiesi, että oli viisainta antaa miehen syödä ensiksi, ennen kuin hän menisi puhuttelemaan tätä. Hän oli nähnyt sen miehen nyreiltä kasvoilta jo heti, kun tämä oli marssinut porteista sisään, suomatta vilkaisua kenellekään. Rael oli kieltämättä hieman huolissaan siitä, että Merkitsemätön ehtisi valita jonkun muun mukaansa, jos hän viivyttelisi pitkään, mutta matkalla porteilta kapakkaan teillä ei ollut näkynyt yhtäkään nuorta.
Kun Merkitsemätön oli valmis ruokailunsa kanssa, hän kaivoi taskustaan kolikkoja ja heitti ne pöydälle niitä laskematta. Rael hengitti syvään sisään ennen kuin kohtasi ulos tulleen miehen katseen.
”Minähaluaisinmukaasi.”
9.
Ygar katseli luudanvarrenmittaista poikaa päästä varpaisiin. Hän oli kieltämättä yllättynyt, sillä edellisen vierailunsa jälkeen hän ei ollut uskonut, että kukaan tästä kylästä olisi tarpeeksi hullu että pyytäisi päästä hänen mukaansa.
Ei, poika ei ollut hullu. Hän oli epätoivoinen. Ygarin ei olisi tarvinnut kuulla sanaakaan pojan suusta tietääkseen sen. Se paistoi pojan silmistä kuin majakanvalo pimeällä merellä. Juuri siksi poika olisi rasite matkalla.
”Ei”, Ygar tokaisi.
Pojan naama venähti. Tämä ei ollut selvästikään odottanut kieltävää vastausta. ”Onko sinulla jo… ehditkö jo valita jonkun toisen?” hän ihmetteli ja yritti tähyillä kenet Ygar muka oli jo ehtinyt valita mukaansa. Poika oli tarkkaillut Ygaria heti tämän saavuttua kylään. Sitäkään Ygarin ei olisi tarvinnut poimia pojan äänen värähtelystä – tai niin hän aina väitti itselleen, mutta mistä sen tiesi oliko hän niin hyvä ihmistuntija kuin hän luuli olevansa.
Ygar ei jaksanut vastata pojan kyselyihin, vaan käveli tämän ohitse ratsunsa luokse ja irrotti sen hihnan tolpasta. Tässä typerässä kylässä majatalo ja kapakka olivat aivan liian kaukana toisistaan. Ja minkälaisesta majatalosta ei muka saanut ruokaa?
”Sinulla ei ole ketään toista”, poika päätti epätoivoisuuden tihkuessa äänestä läpi kuin vesi rikkinäisestä leilistä. ”Anna minun tulla mukaasi, ole kiltti.”
Ygar kuuli pojan äänestä, ettei tämä antaisi asian olla. Tämä oli suunnitellut tätä vuosia. Toivonut, että pääsisi pois täältä. Minne tahansa, jopa lapsensyöjäksi, -raiskaajaksi ja -murhaajaksi kutsutun Ygarin mukaan.
Ygar huokaisi ja vilkaisi poikaa. ”Etkö sinä kuuntele tarinoita, poika. Minä en ole sinulle hyvää seuraa. Sinulla ei edes ole hevosta. Miten ajattelit kulkea mukanani, jos sinulla ei ole hevosta?”
”Minulla on hevonen”, poika väitti. Se oli niin ilmiselvä vale, että Ygaria alkoi houkuttaa nähdä, onnistuisiko köyhä, resuinen poika hankkimaan itselleen hevosen. Hän tutkaili tämän päättäväiseksi naamioitua epätoivoisuutta aavistuksen huvittuneena ja päätti sitten hauskuuttaa itseään sillä.
”Olen torilla huomenna aamunkoitteessa”, Ygar totesi alkaessaan johdattaa hevostaan kohti majataloa. ”En jää odottamaan sinua jos myöhästyt.”
10.
Rael painoi kaikki sormensa päänuppiaan vasten yrittäessään miettiä miten ihmeessä hän saisi hevosen. Hänellä oli rahaa vain nimellisesti ja vaikka hän oli melko hyvä näpistelijä, ei hänen omenavarkaustaidoillaan pihistetty hevosia. Vain kourallinen ihmisiä tässä kylässä edes omisti hevosia: joko päällikön lähimpiin kuuluvat tai kuningaskunnan sotilaat. Kummaltakaan ei varastettu seurauksetta.
Turvallisinta olisi varastaa päällikön tallilta. He eivät voisi seurata häntä sen jälkeen, kun Merkitsemätön oli vienyt hänet rajojen ulkopuolelle. Ei tuntunut todennäköiseltä, että päällikkö saisi kuningaskunnan sotilaat lähtemään hänen peräänsä hevosvarkauden takia. Luultavasti sotilaat vain nauraisivat päällikölle siitä, että tämä oli antanut kaksitoistavuotiaan varastaa hevosensa.
Rael oli aina pitänyt kylän muureilla kiipeämisestä, vaikka hän oli saanut siitä huutia sekä sotilailta että päällikön vartijoilta. Hän oli kuitenkin onnistunut löytämään muurien kuolleet kulmat, joissa harvoin joutui pelkäämään silminnäkijöitä ja yksi niistä sattui olemaan tallin lähellä. Hän pystyisi helposti pudottautumaan tästä alas talleille ja ehkä jopa valjastamaan itselleen hevosen, mutta miten hän saisi hevosen ulos tallista, jonka ainoa uloskäynti johti suoraan päällikön asuintilojen edessä olevan pihan kautta?
Oliko se ainoa uloskäynti? Ainakin se oli ainoa, josta hän oli nähnyt hevosten kulkevan, mutta todellisuudessa talleilta pääsi myös toiseen suuntaan – harjoittelukenttien läpi pääsi pienestä portista, joka oli ehkä juuri tarpeeksi tilava hevoselle. Se oli kuitenkin liian riskialtista, sillä hevonen harjoittelukentällä herättäisi heti huomiota. Linnan sivulla oli talleja ja harjoituskenttää kohti kymmeniä ikkunoita, puhumattakaan siitä, että päällikön vartijat söivät kesäisin ulkona pöydissä, jotka olivat suoraan harjoituskentän vieressä linnan katoksen alla.
Mitä jos hevosta tarvittaisi turnajaisharjoitteluihin? Harjoitusrata sijaitsi aivan portin vieressä. Jos hän saisi näyttämään siltä, että hän oli viemässä hevosta harjoituksia varten turnajaisradalle, aamupuuroaan syövät vartijat eivät ehkä kyseenalaistaisi häntä. Turnajaisradan vieressä oli pukuhuone, jossa saattaisi hyvinkin olla ritari, joka odottaisi, että Rael – kuuliainen lakeija – toisi tälle varusteet harjoituksia varten.
Paitsi jos kyseinen ritari, jonka hevosta ja varusteita hän oli raahaamassa harjoituskentälle, sattuisi näkemään hänen puuhansa.
