Nimi: Kantamalla kyyneleet poskellani (selviän)
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: BBC!Sherlock
Ikäraja: K-11
Paritus: tulkinnanvarainen Sherlock/John
Genre: Angst
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
Varoitukset: Itsetuhoisuutta
A/N: Saanut inspiraationsa
S4E2 lauseesta:
”You're suicidal, you're allowed chips. Trust me, it's the only perk.” mutta
ei spoilaa neloskautta muuten. Osallistuu haasteeseen
Angst10 IISherlock on neljätoista, kun antaa veitsen jättää punaisen viivan ranteeseensa. Sherlock ei ymmärrä miksei se auta, miksei se vie pahaa oloa pois. Eikö sen kuuluisi? Siksihän ihmiset sitä tekevät? Paha olo silti leviää ympäri kehoa ja painaa niin paljon, että on vaikea päästä ylös. Tyyny tukahduttaa kyyneleet, kunnes Sherlock ei enää jaksa.
Seuraavana päivänä Sherlock tietää, että Mycroft tietää, vaikkei tämä sano mitään suoraa. Sen sijaan veli vie Sherlockin ulos syömään ranskanperunoita ja lupaa auttaa läksyissä, jos Sherlock vain antaa. Sherlock kieltäytyy.
***
Sherlock on kaksikymmentä, kun hän seuraavan kerran pitelee veistä ranteensa yllä. Ei se viime kerrallakaan auttanut, joten miksi se auttaisi nytkään? Sherlock miettii niin kauan, että käsi alkaa täristä ja kyyneleet valua. Silti Sherlock jatkaa veitsen pitelyä ja laskee sen alas vasta kun viimeiset kyyneleet ovat kuivuneet poskille.
Hän tuijottaa veistä vielä pitkän aikaa ennen kuin laittaa sen takaisin patjansa alle ja kävelee lähimmälle grillille.
***
Sherlock on kolmekymmentäkolme, kun hän tuntee olonsa täydellisen yksinäiseksi. Hän ei pitele veistä kädessään, mutta hän tuijottaa sitä kirjahyllyn alla olevaa laatikkoa, jossa tietää veitsen olevan. Hän ei enää itke. Se tuntuu täysin turhalta. Hän on jo oppinut elämään pohjattoman tyhjyyden tunteen kanssa.
Sherlock pitelee sylissään viuluaan ja liu’uttaa vasemman käden sormia d-kielellä samalla kun oikea käsi näpäyttää kieltä saadakseen aikaan vaimeasti soivan sävelen. Sävel ei osu ihan nappiinsa. Sherlock näpäyttää kieltä uudestaan ja uudestaan, liu’uttaen sormiaan kielillä aina himpun verran ylemmäs tai alemmas. Viimein Sherlock näpäyttää kieltä niin kovaa, että ruma, virheellinen g-sävel helisyttää lasikaappeja.
Sherlock pomppaa pystyyn. Yläkerrassa on tyhjä makuuhuone, jossa rouva Hudson säilyttää itsemaalaamiaan tauluja. Hän päättää pyytää rouva Hudsonia siirtämään taulunsa muualle, heti ranskalaisten jälkeen.
***
Sherlock on kolmekymmentäseitsemän, kun asiat ovat hyvin. Sherlock pitää elämästään useammin kuin ei pidä, mutta hän tuntee silti maailman painon harteillaan. Hän tuntee silti jonkun asuvan sisällään levittämässä pimeyttä, tuskaa ja voimattomuutta.
Sherlock makaa sohvalla tuijotellen kattoa, rytmittäen oman sohvapöydän pinnan naputuksensa Johnin läppärin näppäimistön rytmikkääseen naputukseen. Siinä hän on maannut sohvalla koko päivän, vaikka kello on jo tikittänyt iltapäivän puolelle. Yksinäinen kyynel vierähtää Sherlockin silmäkulmasta, josta hän pyyhkäisee sen nopeasti pois ja jatkaa sitten katon tuijottamista ja sormensa naputtamista. Nyt häneltä puuttuu kuitenkin rytmi.
”Sinun ei tarvitse piilottaa kyyneliäsi minulta”, John huomauttaa olohuoneen pöydän äärestä. Sherlock ei näe vaivaa kiistää Johnin sanomaa. Parempi olla sanomatta mitään. Sherlock tietää, että John tuntee hänen tuskansa ja näkee hänen voimattomuutensa ja samalla pelkää, että hän saa masennuksellaan Johninkin tuntemaan pahoin.
”Voinko tehdä jotain?” John kysyy hiljaisuuden jatkuttua kolme minuuttia.
John on tehnyt jo niin paljon vain olemalla olemassa ja kysymällä saman kysymyksen aina uudestaan, välittämättä siitä, että useimmin Sherlock ei edes vastaa. ”Voit tarjota ranskalaiset”, Sherlock sanoo ja nousee sohvalta ensimmäistä kertaa koko päivänä.