Kirjoittaja: Tomsessed
Fandom: MCU (Marvel Cinematic Universe)
Ikäraja: S
Hahmot: Tony Stark & DUM-E <3
Varoitukset: Taustalla itsensä vahingoittamista (viiltelyä) ja itsetuhoisia ajatuksia
Yhteenveto: Juorulehtien rakastama Tony Stark oli kaikkea muuta kuin se Tony, jonka saattoi löytää hautautuneena autonromun alle tai komentamassa tekoälyään.Vastuunvapautus: Mikään ei kuulu minulle eikä minkäänlaista palkkiotakaan ole luvassa.
A/N: Tämä teksti lyhyesti: näin
kuvan ja naputtelin ajatuksia kasaan. Koko teksti on kirjoitettu aika lailla yhdeltä istumalta ja tarkastettu lähinnä kirjoitusvirheiden puolesta, eli aivopierut sun muut epämääräisyydet menee ihan allekirjoittaneen piikkiin. Harvemmin tällaista kirjoittelen, mutta tulipa tehtyä!
Tony Starkilla oli kaikkea.
Niin ihmiset ainakin luulivat. Starkin nimi tunnettiin ympäri maailman, ja rahaa miehellä oli enemmän kuin tämä tulisi koskaan elämässään tarvitsemaan. Raha ratkaisee kaiken, eikö niin? Tony Starkin ei tarvinnut miettiä, mitä syödä seuraavalla viikolla. Tony Starkin ei tarvinnut miettiä, miten selvitä sairaalakuluista.
Tony Starkilla oli helppoa.
Ihmiset eivät kuitenkaan ymmärtäneet - halunneet, ehkäpä -, että Tony Stark oli yhtä lailla aivan tavallinen kuolevainen. Reaktori ei tehnyt hänestä robottia. Raha ei nostanut häntä ongelmien yläpuolelle.
Tony oli tietenkin esittänyt muuta. Esitti edelleen. Mutta juorulehtien rakastama Tony Stark oli kaikkea muuta kuin se Tony, jonka saattoi löytää hautautuneena autonromun alle tai komentamassa tekoälyään.
Juhliminen oli ollut hyvä ja helppo keino turruttaa itsensä, tyhjyys. Oli helppoa napata kainaloon kuka tahansa hänen eteensä heittäytyikään ja hetkeksi, edes pieneksi hetkeksi unohtaa, kuka hän todellisuudessa oli ja mitä häneltä odotettiin.
Joku halusi häneltä aina jotain: rahaa, uusia mullistavia keksintöjä, unohtumattoman yön. Kukaan ei halunnut Tonya Tonyn takia. Kukaan ei jaksanut hänen mahdotonta persoonaansa loputtomiin.
Rhodey oli, yllättävää kyllä, jaksanut. Sen jälkeen tuli Pepper, joka ei suostunut pelaamaan Tonyn peliä Tonyn säännöillä. Tony odotti edelleen, koska molemmat saisivat tarpeekseen.
Sitten Tony kidnapattiin. Hän palasi kolmen kuukauden kuluttua kotiin elektromagneetti rinnassaan ja ensimmäistä kertaa elämässään aito syyllisyyden paino hartioillaan. Hän sulki asetehtaansa ja yritti olla parempi versio itsestään. Versio, joka mietti tekojensa seurauksia.
Iron Man oli syntynyt.
Ob-
Stane ja Vanko olivat vain alkusoittoa. Sitten Avengers ja New York tapahtuivat. Paino Tonyn hartioilla kasvoi kasvamistaan, eikä vähiten siksi, että hänen isänsä palvoma Amerikan sankari lähestulkoon vihasi häntä, sieti koska oli pakko. Hän ei edes ollut virallinen tiimin jäsen -
Iron Man kyllä, Tony Stark ei.
Hän tiesi olevansa ongelmallinen osa, jota ilman tiimi toimisi huomattavasti paremmin. Kukaan ei sanonut sitä ääneen, mutta Tony ei ollut tyhmä. Vain hänelle pyöriteltiin silmiä, kun hän erehtyi puhumaan ohi aiheen. Vain hänelle tiuskittiin käskyjen noudattamisesta. Fury oli huutanut hänelle enemmän kuin muille yhteensä.
Hän ei sanonut mitään, ei antanut sen näkyä, mutta öisin oli yhä hankalampaa hengittää.
Lehdet riepottelivat hänen kirjavaa menneisyyttään, muistuttivat kerta toisensa jälkeen kaikista niistä ihmishengistä, jotka Tony oli pilannut tai riistänyt. Tony Stark oli kaukana sankarista, jonka kansa halusi. Ohjuksen vieminen avaruuteen oli vain pieni pisara hyvää, kun vastapainona oli vuosikausia vääriä valintoja. Juominen ja naiminen entiseen tapaan ei ollut enää mahdollista, joten Tony löysi uusia tapoja selvitä.
Ensimmäiset viillot ilmestyivät hänen käsiinsä kaksi kuukautta Chitaurien jälkeen.
Hän ei nukkunut, ja jos nukkui, painajaiset pakottivat hänet nopeasti pois sängystä. Hän rakensi lisää haarniskoja, yhä vain lisää ja lisää, pitääkseen itsensä kiireisenä ja varmistaakseen, että kaksi hänen elämänsä tärkeintä ihmistä pysyisivät turvassa. Mutta edes verstaan seinät eivät pitäneet levottomuutta ulkopuolellaan loputtomiin.
Haavat ja arvet lisääntyivät.
Rhodey oli huolissaan. Pepper oli huolissaan. Tony vakuutti olevansa kunnossa. He eivät uskoneet. Tonykaan ei uskonut.
Sitten Tony kohtasi Mandarin-sotkun ja Killianin ja poistatti reaktorin rinnastaan, eikä uskonut nukkuvansa enää koskaan. Mielikuva putoavasta Pepperistä ei jättäisi häntä koskaan rauhaan, ja olo ilman reaktoria oli liian kevyt ja kivuton. Hän ei ansainnut sitä.
Yhä useammin Tony löysi itsensä kylpyhuoneesta rautaisen hajun ympäröimänä. Kipu oli tuttua. Kipu oli turvallista.
Ultron oli viimeinen niitti. Oli helpompaa kuin koskaan maalata Tony Starkista kuva syyllisenä kaikkeen. Eihän Tony Stark voinut ymmärtää, miltä tavallisista ihmisistä tuntui. Tony Starkilla ei ollut niin maallisia ongelmia. Tony Stark rikkoi kaiken välittämättä seurauksista.
Joskus Tony mietti, miksi hän jaksoi yrittää. Miksei hän vain noussut Towerin huipulle ja hypännyt. Mutta ehkä se oli hänen rangaistuksensa.
xxx
Tony löysi itsensä verstaaltaan, kuten niin monesti ennenkin. Tällä kertaa hänet herättänyt painajainen oli ollut normaaliakin pahempi, eikä kylmä tunne kadonnut mihinkään, vaikka ympäristö oli rauhallinen ja kotoisa. Hän nieleskeli pahaa oloaan ja yritti tarttua johonkin monista projekteistaan, mutta mistään ei tullut mitään. Näyttö näkyi kyynelverhon takaa vain sumeasti, eikä Tonyn aivoissa liikkunut muuta kuin kauhukuvia unien todellisuudesta. Lopulta hän luovutti ja lysähti lattialle nyyhkyttäväksi kasaksi.
Paniikkikohtaukset ja painajaisten jälkeinen kauhu ei ollut Tonylle millään tavalla tuntematonta, mutta vain harvoin hän oikeasti itki niin. Hän saattoi olla kivuissaan tai lamaantunut kauhusta, mutta
Starkit eivät itke, poika, muista se. Nyt Tony ei kuitenkaan voinut muuta. Hän oli yksinkertaisesti loppu, ei jaksanut enää edes yrittää. Vuosikausia turrutetut tunteet vaikuttivat ottaneen vallan kokonaan.
Tony havahtui kuplastaan, kun hän tunsi kömpelön sohaisun olkapäässään. Hän kohtasi DUM-En, joka piipitti hiljaa. Kun Tony ei tehnyt elettäkään liikkuakseen, robotti kurotti hiljaa, kuin varoen, metallista kättään kohti Tonyn hiuksia. Taputukset olivat helliä, ja Tonylta kesti hetki ymmärtää, että DUM-E todella
lohdutti häntä. Jostain syystä se sai hänet itkemään entistäkin rajummin.
"Anteeksi, kamu, et sinä halunnut nähdä tätä", Tony mutisi tukahtuneesti ja painoi päänsä jälleen polviin. DUM-E surisi vastaukseksi, mutta ei mennyt mihinkään, taputti vain edelleen isäntänsä päätä.
Ja yllättävää kyllä, se auttoi.
Tony oli saattanut uhata metallisia lapsiaan kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja niin purkamisella kuin lahjoittamisella milloin mihinkin, mutta todellisuudessa ne olivat Tonylle lähes yhtä tärkeitä kuin JARVIS oli ollut. Ne eivät kyenneet mahdottomiin saati pelastamaan isäntäänsä tekoälyn tavoin, mutta ne olivat olleet Tonyn rinnalla silloinkin, kun kukaan muu ei ollut ollut. Ne olivat auttaneet häntä rakentamaan mitä monimutkaisimpia asioita. Ja varsinkin DUM-E oli ottanut asiakseen ajaa muita pois verstaalta silloin, kun Tony selvästi kaipasi rauhaa - mielikuva kalpeasta Stevestä pakenemassa kohti ovea vihaisesti piipittävä robotti perässään oli yksi hilpeimmistä asioista, mitä Tony oli koskaan todistanut.
Lopulta Tony kohotti sokkona kättään ja hetken hapuilun jälkeen löysi metallisen rungon, jota koskettaa. DUM-E liukui entistäkin lähemmäs, ja Tony löysi itsensä kuin halauksesta. Hän rutisti lujempaa. Ehkä DUM-E vaistosi hänen epätoivoisuutensa ja yritti pitää kiinni katoavasta elämänhalusta hänen puolestaan. Niin tai näin, ainakaan hän ei ollut yksin.
Ehkä hän jaksaisi
vielä hetken.